Seuraavana päivänä kello kaksi pysähtyivät upeat, kahden komean
englantilaisen hevosen vetämät vaunut Monte-Criston asunnon eteen.
Vaunuissa istui mies, jolla oli yllään sininen takki, ja siinä
samanväriset silkkinapit, valkoiset liivit, jonka päällä välkkyivät
paksut kultavitjat, ja pähkinänruskeat housut. Kasvojen uurteita ei
tuuhea, musta, lähelle silmäkulmia vedetty tukka kyennyt peittämään, ja
siksi se ei vaikuttanutkaan luonnolliselta. Hän oli noin viidenkymmenen
tai viidenkymmenenviiden vuoden ikäinen, mutta koetti näyttää
nelikymmenvuotiaalta. Hän pisti päänsä vaunujen ovi-ikkunasta, jonka
alapuolella oli maalattu paronin kruunu, ja lähetti palvelijapoikansa
kysymään, ottaako kreivi Monte-Cristo vastaan.
Odottaessaan vastausta mies katseli melkein hävyttömän tarkkaavasti
taloa, puutarhaa ja livreepukuisia palvelijoita. Hänen katseensa oli
terävä, mutta ilmaisi pikemmin kavaluutta kuin nerokkuutta. Hänen
huulensa olivat niin kapeat, että ne kääntyivät suun sisään. Korkeat
poskipäät, matala otsa, hyvin leveä takaraivo, joka ulkoni paljon
rumien korvien ohitse, kaikki tämä teki miehen ihmistuntijan silmissä
vastenmieliseksi, vaikkakin suuri yleisö piti häntä arvossa hänen
komeitten hevosiensa, hänen paidassaan olevan suuren jalokiven ja sen
punaisen nauhan vuoksi, joka ulottui hänen takkinsa napinreiästä
toiseen. Palvelijapoika naputti portinvartijan asunnon ikkunaan ja
kysyi:
-- Täällähän asuu kreivi Monte-Cristo?
-- Täällä hänen ylhäisyytensä asuu, vastasi portinvartija, -- mutta...
Hän loi kysyvän katseen Aliin.
Ali pudisti päätään.
-- Mutta...? kysyi palvelijapoika.
-- Mutta hänen ylhäisyytensä ei ota vastaan, vastasi portinvartija.
-- Siinä tapauksessa annan herrani, paroni Danglars'in käyntikortin.
Ojentakaa se hänelle ja sanokaa, että mennessään edustajakamariin
herrani poikkesi tänne tervehtimään herra kreiviä.
-- Minä en puhuttele hänen ylhäisyyttään, sanoi portinvartija. --
Kamaripalvelija toimittaa asianne.
Palvelijapoika palasi vaunujen luo.
-- No? kysyi Danglars.
Poika oli häpeissään saamastaan vastauksesta, mutta toisti
Danglars'ille portinvartijan sanat.
-- Ohoo, lausui tämä. -- Tuo mies, jota sanotaan hänen ylhäisyydekseen,
on siis oikea ruhtinas, koska ainoastaan hänen kamaripalvelijallaan on
oikeus puhutella häntä. Samapa tuo, koska hänellä on luotto minun
liikkeessäni, niin täytyyhän minun saada nähdä hänet, kun hän tarvitsee
rahaa.
Ja Danglars asettui mukavasti vaunuihinsa ja huusi niin kovaa
ajajalleen, että sanat saattoivat kuulua kadun toiselle puolelle:
-- Edustajakamariin!
Paviljongin ikkunan verhojen takaa oli Monte-Cristo, jolle ajoissa oli
ilmoitettu vieraan tulosta, tarkastanut paronia oivallisen kaukoputken
avulla yhtä huolellisesti kuin Danglars'kin oli katsellut taloa,
puutarhaa ja palvelijoita.
-- Kylläpä tuo mies on iljettävän näköinen, totesi hän pistäessään
kaukoputken norsunluiseen koteloon. -- Kuinka ei jokainen heti huomaa
hänen matalasta otsastaan häntä käärmeeksi, takaraivosta haaskalinnuksi
ja terävästä nenästä hiirihaukaksi.
-- Ali, huusi hän lyöden vaskiseen kelloon. -- Kutsukaa Bertuccio
tänne, sanoi hän.
-- Teidän ylhäisyytenne lähetti minua hakemaan? sanoi Bertuccio, joka
heti saapui.
-- Näittekö hevoset, jotka pysähtyivät porttini edustalle?
-- Näin kyllä, teidän ylhäisyytenne, -- ne ovat hyvin kauniit.
-- Mistä johtuu, sanoi Monte-Cristo rypistäen silmäkulmiaan, -- että
vaikka käskin hankkimaan minulle Pariisin kauneimmat hevoset,
Pariisissa on toinen hevospari, joka on yhtä kaunis kuin minunkin,
eivätkä nämä hevoset ole minun tallissani?
Ali painoi päänsä kumaraan herransa ilmeen edessä.
-- Ei se ole sinun syysi, Ali, sanoi kreivi arabiankielellä ja niin
lempeällä äänellä ja ilmeellä, ettei moista olisi hänestä uskonutkaan.
-- Sinä et tunne englantilaisia hevosia.
-- Herra kreivi, vastasi Bertuccio, -- nuo hevoset eivät olleet
myytävinä.
Monte-Cristo kohautti olkapäitään.
-- Kaikki on myytävänä, kun vain osaa tarjota oikean hinnan.
-- Herra Danglars on maksanut niistä kuusitoistatuhatta frangia, herra
kreivi.
-- Hyvä, teidän olisi pitänyt tarjota hänelle
kolmekymmentäkaksituhatta. Hän on pankkiiri, eikä pankkiiri koskaan
jätä tilaisuutta käyttämättä, kun saa pääomastaan kaksinkertaisen
voiton.
-- Tarkoittaako herra kreivi täyttä totta? kysyi Bertuccio.
Monte-Cristo katsoi taloudenhoitajaansa kummastellen, kuinka häneltä
voitiin sellaista kysyä.
-- Tänä iltana minun täytyy lähteä vierailulle. Tahdon, että nuo
hevoset ovat silloin vaunujeni edessä ja että niillä silloin on uudet
valjaat.
Bertuccio kumartui ja aikoi mennä. Ovella hän kääntyi ja kysyi:
-- Mihin aikaan teidän ylhäisyytenne aikoo lähteä tuolle vierailulle?
-- Kello viisi, vastasi Monte-Cristo.
-- Rohkenen huomauttaa teidän ylhäisyydellenne, että kello on nyt
kaksi, lausui taloudenhoitaja.
-- Tiedän kyllä, vastasi Monte-Cristo.
Sitten kääntyen Alin puoleen hän sanoi:
-- Taluttakaa kaikki hevoset armollisen rouvan nähtäväksi, että hän
saisi valita niistä mieleisensä vaunuhevoset, ja kysykää, syökö hän
kanssani päivällistä. Tarjoilkaa se siinä tapauksessa hänen
huoneistossaan. Lähettäkää kamaripalvelija luokseni.
Ali oli tuskin ennättänyt poistua, kun kamaripalvelija astui sisään.
-- Herra Baptistin, sanoi kreivi, -- olette ollut palveluksessani
vuoden ajan. Palvelijoitteni suhteen on minulla tavallisesti näin pitkä
koeaika. Te tyydytätte minua.
Baptistin kumarsi.
-- Nyt on vain päästävä siitä selville, tyydytänkö minä teitä.
-- Oh, herra kreivi, ehätti Baptistin sanomaan.
-- Kuunnelkaa loppuun asti, sanoi kreivi. -- Ansaitsette vuodessa
tuhatviisisataa frangia eli saman summan minkä kunnon upseeri, joka
panee joka päivä henkensä vaaraan. Ruokanne on sellaista kuin monella
virastonpäälliköllä. Vaikka olette palvelija, niin teillä on omat
palvelijanne, jotka pitävät huolen liinavaatteistanne ja tavaroistanne.
Noiden tuhannenviidensadan frangin lisäksi varastatte saman verran
ostaessanne minulle pukutarpeita.
-- Oh, teidän ylhäisyytenne!
-- Minä en siitä soimaa, herra Baptistin, se on luonnollista. Mutta
tahdon, että sitä pitemmälle ette mene. Ette siis mistään voisi löytää
paikkaa, joka vastaisi sitä, minkä onnellinen sattuma on teille
tarjonnut. En lyö koskaan palvelijoitani, en kiroile, en suutu, annan
anteeksi erehdyksen, mutta en laiminlyöntiä enkä huolimattomuutta.
Määräykseni ovat tavallisesti lyhyitä, mutta selviä ja varmoja. Lausun
ne mieluummin kaksi tai kolmekin kertaa kuin näen ne huonosti
täytettävän. Olen kyllin rikas saadakseni tietää kaiken, mitä haluan,
ja olen hyvin utelias, sen myönnän. Jos siis olen saanut kuulla, että
olette puhunut minusta joko hyvää tai pahaa, selitellyt tekojani,
urkkinut käytöstäni, niin saatte heti paikalla lähteä. En anna
palvelijoilleni muuta kuin kerran varoituksen. Nyt olette sen saanut,
menkää.
Baptistin kumarsi ja astui pari kolme askelta poistuakseen.
-- Odottakaahan, sanoi kreivi, -- unohdin sanoa, että joka vuosi panen
määrätyn rahasumman erikseen jokaista palvelijaani varten. Ne, jotka
erotan, menettävät nämä rahat, ja ne tulevat jäljellä olevien hyväksi,
jotka saavat niistä nauttia kuolemani jälkeen. Olette ollut nyt vuoden
luonani, onnenne on alkanut, pitäkää huolta sen jatkumisesta.
Tämä puhe teki Baptistiniin vaikutuksen, minkä ymmärtää jokainen, joka
on tutkinut ranskalaisten palvelijoiden sielunelämää.
-- Koetan kaikessa noudattaa teidän ylhäisyytenne toivomuksia, sanoi
hän.
Kreivi viittasi häntä poistumaan. Kello viideltä kreivi löi kolmasti
kelloon. Yksi lyönti kutsui Alin, kaksi Baptistinin, kolme Bertuccion.
Taloudenhoitaja astui sisään.
-- Hevoseni! sanoi Monte-Cristo.
-- Ne ovat vaunujen edessä, teidän ylhäisyytenne, vastasi Bertuccio. --
Seuraanko herra kreiviä?
-- Ette. Ajaja, Baptistin ja Ali, ei muita.
Kreivi astui portaita alas ja näki vaunujensa eteen valjastettuina ne
hevoset, joita hän aamupäivällä oli ihaillut Danglars'in ajoneuvojen
edessä. Kulkiessaan niiden ohitse hän vilkaisi niihin.
-- Ne ovat todellakin hyvin kauniit, sanoi hän, -- ja teitte oikein
ostaessanne ne minulle. Mutta se tapahtuikin aivan viime tingassa.
-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi Bertuccio, -- minun oli niitä hyvin
vaikea saada, ja ne maksoivatkin hyvin paljon.
-- Ovathan hevoset siitä huolimatta yhtä kauniit, sanoi kreivi
kohauttaen olkapäitään.
-- Jos teidän ylhäisyytenne on tyytyväinen, sanoi Bertuccio, -- niin
silloin kaikki on hyvin. Minne teidän ylhäisyytenne lähtee?
-- Chaussée-d'Antin-kadun varrelle, paroni Danglars'in luo.
Bertuccio aikoi lähteä.
-- Odottakaahan, sanoi Monte-Cristo pysähdyttäen hänet. -- Tarvitsen
maatilan, joka on meren rannalla, Normandiassa, esimerkiksi Havren ja
Boulognen välillä. Annan siis teille jokseenkin laajan alueen. Tällä
tiluksella täytyy olla pieni satama, lahti, poukama, jonne purteni voi
päästä. Se kulkee vain viisitoista jalkaa syvässä. Pursi on pidettävä
lähtövalmiina aina, olkoon mikä vuorokauden hetki tahansa, yöllä tai
päivällä, milloin vain tahdon lähteä. Tiedustelette kaikilta
notaareilta tämänlaatuista maatilaa. Kun olette sellaisen löytänyt,
niin menette sitä katsomaan, ja jos se teitä miellyttää, ostatte sen
omassa nimessänne. Pursi on matkalla Fécampiin, eikö niin?
-- Samana iltana, kun jätimme Marseillen, näin sen lähtevän ulapalle.
-- Entä jahti?
-- Jahdin on määrä olla Martigues'issa.
-- Hyvä. Tuon tuostakin kirjoitatte molempien alusten kapteeneille,
että he pysyisivät valppaina.
-- Entä höyrylaiva Châlonsissa?
-- Antakaa sille samat määräykset kuin molemmille purjealuksillekin.
-- Hyvä!
-- Heti maatilan ostettuanne järjestäkää, että minua varten pidetään
vaihtohevosia joka kolmen peninkulman päässä sekä pohjoiseen että
etelään vievällä tiellä.
-- Teidän ylhäisyytenne voi luottaa minuun.
Kreivi teki tyytyväisyyttä kuvaavan liikkeen ja hyppäsi vaunuihin,
jotka komeiden hevosten vetäminä pysähtyivät vasta pankkiirin oven
edessä.
Danglars oli erään rautatiekomitean puheenjohtajana, kun palvelija
ilmoitti kreivi Monte-Criston saapuneen. Kokous oli juuri
päättymäisillään.
Kreivin nimen kuullessaan Danglars nousi.
-- Hyvät herrat, sanoi hän kääntyen virkaveljiensä puoleen, joista
useimmat olivat eduskunnan jommankumman kamarin kunnianarvoisia
jäseniä, -- suokaa anteeksi, että poistun seurastanne. Mutta
ajatelkaahan, että Thomson & French Roomassa lähettävät luokseni erään
kreivi Monte-Criston ja antavat hänelle rajattoman luoton liikkeessäni.
Tämä on merkillisintä pilaa, mitä ulkomaiset liiketuttavani ovat
tohtineet minulle tehdä. Arvaattehan, että tulin uteliaaksi. Kävin
aamulla hänen luonaan, mutta herra ei ottanut vastaan. Mitä te siitä
arvelette? Eikö hän käyttäydy aivan kuin ylhäinen herra tai kaunis
nainen? Se talo, missä hän asuu Champs-Elysées'n varrella, näytti
jokseenkin siistiltä, siitä olen ottanut selkoa. Mutta rajaton luotto,
jatkoi Danglars nauraen ilkeätä nauruaan, -- asettaa suuria vaatimuksia
sille pankkiirille, jonka on pakko antaa rahat. Haluan siis niin pian
kuin mahdollista nähdä, millainen tuo mies on. Luultavasti minua
yritetään petkuttaa. Mutta nuo italialaiset eivät tiedä, kenen kanssa
ovat tekemisissä. Joka viimeksi nauraa, se parhaiten nauraa.
Niin sanoen hän jätti komitean jäsenet ja astui kullalla ja valkoisella
koristettuun salonkiin, joka oli tullut komeudestaan kuuluisaksi.
Hän oli käskenyt saattaa vieraan sinne hämmästyttääkseen häntä heti
alussa.
Kreivi seisoi katselemassa muutamia Albanen ja Fattoren taulujen
kopioita, jotka paroni oli ostanut muka alkuperäisinä. Ne eivät olleet
sopusoinnussa katon kaikenlaisten kultakoristeitten kanssa.
Danglars'in askelet kuullessaan kreivi kääntyi.
Danglars kumarsi hiukan ja viittasi kreiviä istumaan kullattuun
puutuoliin, joka oli päällystetty valkoisella kultabrokadilla.
Kreivi istuutui.
-- Minulla on siis kunnia puhua herra Monte-Criston kanssa?
-- Ja minulla, vastasi kreivi, -- paroni Danglars'in, kunnialegioonan
ritarin ja eduskunnan jäsenen kanssa?
Monte-Cristo lausui kaikki ne arvonimet, jotka oli lukenut paronin
käyntikortista.
Danglars ymmärsi pistoksen ja puri huuleensa.
-- Anteeksi, sanoi hän, -- etten heti käyttänyt sitä arvonimeä, jolla
teidät ilmoitettiin. Mutta niin kuin tiedätte, elämme vapaamielisen
hallituksen alaisina, ja minä olen kansan oikeuksien valvoja.
-- Joten siis, sanoi Monte-Cristo, -- antaessanne muiden sanoa itseänne
paroniksi olette unohtanut puhutella muita kreiviksi.
-- Itse en pane sille mitään painoa, sanoi Danglars
välinpitämättömästi, -- olen saanut paronin arvonimen ja
kunnialegioonan ristin tekemistäni palveluksista, mutta...
-- Mutta olette luopunut arvonimistänne, niin kuin ennen muinoin
Montmorency ja Lafayette? Olette siinä antanut muille hyvän esimerkin.
-- En ole sitä tehnyt aivan kokonaan, sanoi Danglars hämillään, --
sillä ymmärrättehän, palvelijoitten tähden...
-- Kyllä, palvelijoittenne annatte puhutella itseänne teidän
ylhäisyydeksenne, sanomalehtimiesten herraksi ja valitsijoittenne
kansalaiseksi. Ne ovat vivahduksia, jotka sopivat erinomaisen hyvin
perustuslailliselle hallitukselle. Ymmärrän aivan erinomaisesti.
Danglars puri huuleensa. Hän päätti palata sellaiseen
keskustelunaiheeseen, jossa oli paremmin kotonaan.
-- Herra kreivi, sanoi hän kumartaen Monte-Cristolle, -- olen saanut
kirjeen Thomson & Frenchiltä.
-- Se on hauska kuulla, herra paroni. Sallikaa minun puhutella teitä
samoin kuin palvelijanne. Olen tottunut siihen tapaan niissä maissa,
missä vielä on paroneja juuri sen vuoksi, että uusia ei nimitetä.
Hauskaa kuulla, niin kuin sanoin. Minun ei siis tarvitsekaan esitellä
itseäni, sillä se tuntuisi aina hiukan hankalalta. Olette siis saanut
kirjeen.
-- Olen kyllä, sanoi Danglars, -- mutta suoraan tunnustaen en oikein
käsitä sen sisällystä.
-- Kuinka niin?
-- Ja minulla olikin kunnia tulla luoksenne pyytämään muutamia
selityksiä.
-- Kysykää, olenhan tässä, kuuntelen ja olen valmis vastaamaan.
-- Tämä kirje, sanoi Danglars, -- on taskussani luullakseni (hän etsi
taskustaan). Niin, tässä se on. Tällä kirjeellä annetaan herra
kreiville rajaton luotto pankkiliikkeessäni.
-- Niin, herra paroni. Mitä hämärää siinä on?
-- Ei mitään, ei muuta kuin tuo sana _rajaton_...
-- Ettekö ymmärrä sitä sanaa?
-- Kyllä, sanan kyllä, sitä vastaan ei minulla ole mitään sanottavana,
mutta vastaako se tarkoitustaan, se on eri asia.
-- Eikö siis Thomson & Frenchin liike olekaan aivan luotettava? kysyi
Monte-Cristo niin viattomalla äänellä kuin mahdollista. -- Sepä olisi
ikävää, sillä olen sijoittanut heidän liikkeeseensä hiukan rahoja.
-- Se on kyllä luotettava, vastasi Danglars melkein pilkallisesti
hymyillen. -- Mutta raha-asioissa on tuolla sanalla "rajaton" niin
perin epämääräinen merkitys...
-- Että se on melkein rajaton, niinkö? sanoi Monte-Cristo.
-- Juuri niin aioin sanoa. Se, mikä on epämääräistä, on epäilyttävää,
ja epäilyttävästä pysyy viisas loitolla.
-- Se tietää siis, sanoi Monte-Cristo, -- että jos Thomson & French
tekevät tyhmyyksiä, niin Danglars ei aio noudattaa heidän esimerkkiään.
-- Kuinka niin voitte sanoa, herra kreivi?
-- Tietysti. Thomson & French'ia eivät numerot rajoita, mutta
Danglars'ia kyllä. Hän on viisas mies, niin kuin hän itse äsken sanoi.
-- Hyvä herra, sanoi pankkiiri ylpeästi, -- tähän asti ei vielä kukaan
ole kassaani laskenut.
-- Kaikesta päättäen, sanoi Monte-Cristo, -- minä siis sen ensimmäisenä
joudun laskemaan.
-- Kuka sen teille sanoo?
-- Nuo itse kysymänne selitykset, jotka hyvin suuressa määrässä
muistuttavat epäilyksiä...
Danglars puri huuleensa. Toisen kerran tuo mies oli saanut hänestä
voiton, vieläpä sillä alalla, jolla hän oli kotonaan. Danglars'in
pilkallinen kohteliaisuus oli vain teeskenneltyä ja läheni suuresti
hävyttömyyttä.
Monte-Cristo sitä vastoin hymyili niin herttaisesti kuin mahdollista,
ja otti kasvoilleen viattoman ilmeen, joka oli hänelle hyvin edullinen.
-- Koetan siis saada teidät ymmärtämään tarkoitukseni, lausui Danglars
oltuaan hetkisen vaiti, -- pyytämällä teitä itse määräämään, minkä
summan haluatte nostaa liikkeestäni.
-- Mutta, vastasi Monte-Cristo, joka oli päättänyt olla tuumaakaan
väistymättä, -- jos kerran tahdoin saada rajattoman luoton, niin tein
sen juuri sen vuoksi, etten tiedä, kuinka paljon tarvitsen.
Pankkiiri luuli otollisen hetken tulleen, jolloin hän vuorostaan
saattoi iskeä vastustajaansa. Hän nojautui tuolinsa selkänojaa vastaan
ja sanoi ylimielisesti hymyillen:
-- Älkää pelätkö lausua toivomuksianne. Saatte silloin nähdä, että
vaikka liikkeeni rahavarat ovatkin rajoitetut, se yhtä kaikki voi
tyydyttää mitä suurimpia vaatimuksia, vaikkapa pyytäisittekin
miljoonan...
-- Mitä tarkoitatte? sanoi Monte-Cristo.
-- Sanoin miljoonan, lausui Danglars tyhmän itsetietoisesti.
-- Mitä minä miljoonalla teen? lausui kreivi. -- Hyvä Jumala, jos
olisin tarvinnut ainoastaan miljoonan, niin en suinkaan mokoman
pikkusumman tähden olisi hankkinut luottoa. Miljoona? Ainahan minulla
on miljoona lompakossani tai matkalaukussani.
Ja Monte-Cristo otti taskustaan pienestä lompakosta, jossa oli hänen
käyntikorttejaan, kaksi omistajalleen osoitettua valtiorahaston
maksumääräystä, jotka kumpikin oli asetettu puolelle miljoonalle.
Danglars'in kaltaisia miehiä ei saanut pistellä, heihin täytyi iskeä
oikein lujasti. Isku osui. Pankkiiri horjui ja häntä pyörrytti. Hän
katsoi ällistyneenä Monte-Cristoon, ja hänen silmäteränsä laajenivat
tavattomasti.
-- Tunnustakaahan suoraan, että epäilitte Thomson & Frenchin
pankkiliikettä. Sehän on aivan luonnollista. Olenkin ottanut tämän
varteen, ja vaikka en olekaan tottunut raha-asioita hoitamaan, niin
ryhdyin varokeinoihin. Tässä on kaksi samanlaista kirjettä kuin se,
minkä te olette saanut. Toisen ovat lähettäneet Arstein ja Erkeles
Wienissä paroni Rothschildille, toisen Baring Lontoossa Lafittelle.
Sana vain ja minä vapautan teidät kaikista huolista ja menen
jompaankumpaan näistä toisista pankkiliikkeistä.
Danglars oli lopullisesti voitettu. Vapisevin sormin hän avasi Wienistä
ja Lontoosta lähetetyt kirjeet, jotka kreivi sormiensa päillä hänelle
ojensi, tarkasti niin huolellisesti allekirjoituksia, että se olisi
ollut loukkaavaa Monte-Cristolle, ellei tämä olisi ottanut pankkiirin
hämmästystä varteen.
-- Tässä on kolme nimikirjoitusta, joista jokainen on monen miljoonan
arvoinen, sanoi Danglars nousten aivan kuin tervehtiäkseen kullan
voimaa, joka tämän miehen hahmossa oli ilmestynyt hänen eteensä. --
Kolme rajatonta luottoa kolmessa pankkiliikkeessämme! Anteeksi, herra
kreivi! Vaikka en enää epäilekään, niin olen ainakin hämmästynyt.
-- Ei suinkaan teidän kaltaisenne pankkiiri hämmästy niin vähästä,
sanoi kreivi kohteliaasti. -- Voitte siis lähettää minulle hiukan
rahaa?
-- Määrätkää summa, herra kreivi. Olen valmis täyttämään tahtonne.
-- No, sanoi Monte-Cristo, -- koska me siis ymmärrämme toisiamme...,
sillä ymmärrämmehän me toisiamme?
Danglars nyökkäsi vakuuttavasti.
-- Ettekä enää vähääkään epäile minua? jatkoi Monte-Cristo.
-- Oh, herra kreivi, huudahti pankkiiri, -- en ole hetkeäkään epäillyt.
-- Ette, mutta halusitte saada todistuksen. No niin, jatkoi kreivi, --
kun siis ymmärrämme toisiamme, kun ette enää epäile minua, niin
määrätkäämme summa ensi vuotta varten. Esimerkiksi kuusi miljoonaa.
-- Kuusi miljoonaa, hyvä, sanoi Danglars tukehtumaisillaan.
-- Jos tarvitsen enemmän, niin lisäämme summaa, sanoi Monte-Cristo. --
Mutta en aio jäädä vuotta kauemmaksi Ranskaan enkä tuhlata tätä
enempää ... saammepahan sittemmin nähdä... Lähettäkää aluksi huomenna
minulle viisisataatuhatta frangia, olen kotona kello kahteentoista
asti; ellen ole kotona, niin jätän kuitin taloudenhoitajalleni.
-- Rahat ovat luonanne kello kymmenen aamulla, herra kreivi, sanoi
Danglars. -- Tahdotteko kultaa, seteleitä vai hopeaa?
-- Puoliksi kultaa ja puoliksi seteleinä, jos suvaitsette.
Ja kreivi nousi.
-- Minun täytyy tunnustaa teille suoraan, sanoi Danglars vuorostaan, --
että luulin tarkoin tietäväni, keiden hallussa olivat Euroopan
suurimmat rikkaudet, ja yhtä kaikki teidän omaisuutenne, joka näyttää
olevan hyvin suuri, oli minulle tuntematon. Oletteko sen äskettäin
hankkinut?
-- En, vastasi Monte-Cristo, -- se on päinvastoin hyvinkin vanha. Se
oli jonkinmoinen perheaarre, johon ei saatu koskea ja jonka
käyttämättömät korot ovat tehneet pääoman kahden- ja kolminkertaiseksi.
Testamentin tekijän määräämä aika kului vasta muutama vuosi sitten
umpeen. Se on siis ollut hallussani vasta muutamia vuosia, ja
tietämättömyytenne on sen vuoksi aivan luonnollinen. Jonkin ajan
kuluttua tulette sen lähemmin tuntemaan.
Tätä sanoessaan kreivi hymyili tuolla omituisella tavallaan, joka Franz
d'Epinayssa oli herättänyt kauhua.
-- Hienon makunne ja omaisuutenne turvin, herra kreivi, tulette
pääkaupungissamme elämään niin loisteliaasti, että me muut
miljoonamiesraukat jäämme aivan varjoon. Mutta koska olette
taiteentuntija, sillä huoneeseen astuessani näytitte tarkastavan
taulujani, sallikaa minun näyttää teille taidekokoelmani. Kaikki taulut
ovat alkuperäisiä, kaikki ovat kuuluisien vanhojen mestareitten
tekemiä. En rakasta nykyajan taiteilijoita.
-- Olette oikeassa, sillä heillä on yleensä se paha vika, että he eivät
ole vielä ennättäneet tulla vanhoiksi.
-- Saanko luvan näyttää teille muutamia kuvapatsaita, joiden tekijät
ovat Thorvaldsen, Bartoloni ja Canova, kaikki ulkomaisia taiteilijoita.
Niin kuin näette, en rakasta ranskalaisia taiteilijoita.
-- Onhan teillä oikeus kohdella heitä väärin, sillä ovathan he
maanmiehiänne.
-- Mutta kaiken sen säästän siksi, kun olemme lähemmin tutustuneet.
Tänään, jos sen sallitte, esittelen teidät paronitar Danglars'ille.
Antakaa tämä kiirehtimiseni anteeksi, mutta sellainen liiketuttava kuin
te kuuluu melkein perheeseen.
Monte-Cristo kumarsi ilmaisten siten suostuvansa ottamaan vastaan
kunnian, jonka rahamies tahtoi hänelle suoda.
Danglars soitti. Loistavasti puettu palvelija astui sisään.
-- Onko rouva paronitar kotona? kysyi Danglars.
-- On, herra paroni, vastasi palvelija.
-- Onko hän yksin?
-- Ei, rouva paronittaren luona on vieras.
-- Enhän ole epähieno, jos esittelen teidät muutamien vieraitten läsnä
ollessa, herra kreivi? Ette kai tahdo liikkua tuntemattomana?
-- En, herra paroni, vastasi Monte-Cristo hymyillen, -- sitä oikeutta
ei minulla ole.
-- Ja kuka on paronittaren luona? Herra Debrayko? kysyi Danglars niin
viattomasti, että Monte-Cristo hengessään nauroi, sillä hän oli jo
ennättänyt saada tietää yhtä ja toista rahamiehen kotioloista.
-- Herra Debray, niin on, herra paroni, vastasi palvelija.
Danglars nyökkäsi. Sitten hän kääntyi Monte-Criston puoleen.
-- Herra Lucien Debray on perheen vanha ystävä, sisäasiainministeriön
sihteeri. Mitä rouvaani tulee, niin hän ottaessaan minut miehekseen
aleni säädyssään, sillä hän kuuluu vanhaan aatelistoon, on syntyisin
neiti de Servières ja on entisen everstin, markiisi Nargonnen leski.
-- Minulla ei ole ollut kunniaa tutustua rouva paronittareen, mutta
herra Debrayn olen tavannut jo.
-- Missä? kysyi Danglars.
-- Herra de Morcerfin luona.
-- Tunnette siis pikku vicomten? kysyi Danglars.
-- Olimme yht'aikaa Roomassa karnevaalin aikaan.
-- Sehän on totta, sanoi Danglars. -- Muistelen kuulleeni jostakin
kummallisesta seikkailusta rosvojen kanssa, jotka asustivat keskellä
raunioita. Hän pelastui aivan kuin ihmeen kautta. Muistelen hänen
kertoneen siitä vaimolleni ja tyttärelleni Italiasta palattuaan.
-- Rouva paronitar odottaa herroja, lausui palvelija palatessaan
huoneeseen.
-- Kuljen edeltä näyttääkseni teille tietä, sanoi Danglars kumartaen.
-- Ja minä seuraan teitä, sanoi Monte-Cristo.