Astuessaan sisään jalokivikauppias loi tutkivan katseen ympärilleen,
mutta mikään ei herättänyt hänen epäluuloaan.
Caderousse suojeli yhä vielä molemmin käsin kultaansa ja seteleitään.
Vaimo hymyili vieraalleen niin suloisesti kuin suinkin saattoi.
"Ahaa", sanoi jalokivikauppias, "näytätte pelänneen, ettette saanutkaan
kylliksi, koska olette alkanut uudelleen laskea rahoja."
"Ei suinkaan sen vuoksi", sanoi Caderousse, "mutta koko tämä tapaus on
ollut niin odottamaton, että ellei meillä ole siitä selvää todistusta
edessämme, niin luulemme näkevämme unta."
Jalokivikauppias hymyili.
"Onko majatalossanne matkustajia?" kysyi hän.
"Ei ole", vastasi Caderousse, "me emme anna matkustaville yösijaa.
Olemmehan niin lähellä kaupunkia, ettei kukaan jää tänne yöksi."
"Tuotan siis teille tavattoman paljon hankaluuksia."
"Ette suinkaan, ette laisinkaan!" huudahti emäntä.
"Minne saan mennä nukkumaan?"
"Yläkerran huoneeseen."
"Mutta eikö se ole teidän huoneenne?"
"Vähät siitä. Täällä alhaalla on toinen vuode."
Caderousse katsoi kummastuneena vaimoonsa. Jalokivikauppias lämmitteli
selkäänsä tulen ääressä, vaimo kantoi päivällisaterian tähteet
pöydänkulmalle, jolle oli levittänyt liinan, sekä toi lisäksi pari
tuoretta munaa.
Caderousse oli jälleen pannut setelit salkkuun, kultarahat pussiin ja
kaiken kaappiin. Hän käveli pitkin permantoa synkkänä ja miettiväisenä
luoden silloin tällöin katseen jalokivikauppiaaseen, joka yhä
kuivatteli vaatteitaan.
"Kun mielenne tekee maistaa ruokaa", sanoi vaimo pannen viinipullon
pöydälle, "niin täällä olisi."
"Entä te itse?" kysyi Joannes.
"Minä en syö illallista", vastasi Caderousse.
"Me söimme päivällistä hyvin myöhään", riensi vaimo vastaamaan. "Mutta
me palvelemme teitä pöydässä", selitti hän ystävällisemmin kuin koskaan
puhutteli maksaviakaan matkustajia.
Tuon tuostakin Caderousse loi vaimoonsa salamannopean katseen.
Ukkosilmaa jatkui.
"Kuuletteko, kuuletteko?" sanoi vaimo. "Teitte todellakin viisaasti
palatessanne."
"Mutta jos ateriani aikana myrsky talttuu", sanoi jalokivikauppias,
"niin lähden matkaan."
"Se on mistral-tuuli", sanoi Caderousse, "sitä kestää huomiseen asti."
Ja hän huokasi syvään.
"Sitä ikävämpää niille, jotka ovat ulkosalla", sanoi jalokivikauppias.
"Niin kyllä", sanoi vaimo, "he saavat viettää ikävän yön."
Jalokivikauppias kävi aterialle, ja vaimo tarjoili hänelle ruokia
huolellisena talonemäntänä. Hän oli tavallisesti ärtyisä ja kiukkuinen,
mutta oli nyt muuttunut tavattoman huomaavaiseksi ja kohteliaaksi. Jos
jalokivikauppias olisi tuntenut hänet aikaisemmin, olisi tällainen
äkillinen muutos tehnyt hänet levottomaksi ja herättänyt epäluuloja.
Caderousse puolestaan ei virkkanut sanaakaan, vaan käveli lakkaamatta
edestakaisin tohtimatta edes katsahtaa vieraaseensa.
Kun ateria oli loppunut, meni Caderousse itse avaamaan oven ja sanoi:
"Myrsky on tainnut tyyntyä."
Mutta samassa tärisytti kamala ukkosenjyrähdys koko taloa, ja ovesta
puhaltava tuulenpuuska sammutti lampun.
Caderousse sulki oven. Hänen vaimonsa sytytti lampun hiipuvassa
hiilloksessa.
"Olette varmaankin väsynyt", sanoi hän. "Olen pannut vuoteeseenne
puhtaat lakanat. Menkää yläkertaan ja nukkukaa makeasti."
Joannes viipyi vielä hetkisen, mutta kun hän oli varma siitä, että
salamat ja sade vain kiihtyivät, toivotti hän isäntäväelleen hyvää yötä
ja nousi portaita ylös.
Hän astui minun yläpuolellani, ja kuulin hänen jokaisen askelensa.
Ahnain silmin seurasi vaimo häntä, jota vastoin Caderousse käänsi
hänelle selkänsä eikä katsahtanutkaan häneen.
Kaikki nämä yksityiskohdat eivät sinä hetkenä herättäneet erikoista
huomiotani; vain tuo jalokivijuttu oli mielestäni uskomaton. Mutta kun
olin väsynyt, päätin nukkua, kunnes myrsky olisi tyyntynyt ja lähteä
sitten keskellä yötä pois.
Kuulin, miten vuode narisi jalokivikauppiaan alla: hän oli mennyt
levolle.
Loin viimeisen katseen huoneeseen, Caderousse istui pöydän ääressä
pitkällä penkillä, jota majatalossa käytetään tuolien sijasta. Hän oli
selin minuun ja oli peittänyt käsillään kasvonsa.
Vaimo katseli häntä hetkisen, kohautti olkapäitään ja meni hänen
viereensä istumaan.
Tänä hetkenä syttyi tuli muutamiin kuiviin puihin ja valaisi kirkkaasti
synkän huoneen. Vaimo katsoi terävästi mieheensä, ja kun tämä yhä pysyi
entisessä asennossaan, ojensi vaimo häntä kohden luisevan kätensä ja
kosketti hänen otsaansa.
Caderousse vavahti. Olin näkevinäni vaimon liikuttavan huuliaan, mutta
joko hän puhui hyvin hiljaa tai aistimeni olivat jo unen vaikutuksesta
tylstyneet, mutta minä en kuullut sanaakaan. Näin kaiken aivan kuin
usvan läpi ja käsitin kaiken vain puolittain. Silmäni sulkeutuivat ja
vaivuin uneen.
Nukuin aivan sikeästi, kun kuulin pistoolinlaukauksen ja sitä seuraavan
kamalan kiljahduksen. Huoneesta pääni päältä kuului horjuvia askelia,
ja sitten joku kaatui raskaasti portaitten yläpäähän, aivan minun
yläpuolelleni.
En ollut vielä aivan valveilla. Kuulin huokauksia, sitten
tukahdutettuja huutoja, aivan kuin olisi taisteltu.
Viimeinen kiljahdus, joka oli pitempi kuin edelliset ja päättyi
valitukseen, herätti minut täydellisesti tajuntaani.
Nousin kyynärpäitteni varaan, avasin silmäni, jotka eivät pimeässä
nähneet mitään, ja pyyhkäisin kädelläni otsaani, jolle tippui ylhäältä
lämmin ja runsas sade.
Syvä hiljaisuus oli seurannut tätä kamalaa huutoa. Kuulin miehen
astelevan pääni päällä, portaat narisivat. Mies tuli alakertaan ja
sytytti liedessä kynttilän.
Tuo mies oli Caderousse. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja paitansa
veressä.
Sytytettyään kynttilän hän meni nopeasti portaita ylös, ja palasi taas
vähän ajan päästä alakertaan. Hänen kädessään oli lipas. Hän tarkasti,
oliko jalokivi siellä, ja tuumi, mihin taskuunsa sen panisi; sitten hän
varmaan arveli, ettei tasku ollut kyllin varma piilopaikka, sillä hän
kääri sen punaiseen huiviinsa ja sitoi huivin kaulansa ympäri.
Sitten hän juoksi kaapille, otti sieltä setelit ja kullan, pisti
edelliset housuntaskuunsa ja jälkimmäiset takkinsa povitaskuun, otti
pari kolme paitaa, syöksyi ovelle ja katosi pimeään. Silloin kaikki
selvisi minulle. Syytin itseäni siitä, mitä oli tapahtunut, aivan kuin
olisin ollut siihen syypää. Olin kuulevinani valituksia. Onneton
jalokivikauppias saattoi vielä elää. Painoin hartioillani lautaan, joka
erotti tämän vajan asuinhuoneesta. Laudat irtaantuivat, ja olin
tuvassa.
Riensin ottamaan kynttilän ja juoksin portaita ylös. Ruumis virui
tielläni, Se oli vaimon ruumis.
Pistoolinlaukaus oli johtunut siitä, että häntä oli ammuttu. Hänen
kurkkunsa oli aivan puhki, ja paitsi haavasta valui verta virtanaan
hänen suustaan. Hän oli kuollut. Hyppäsin hänen ruumiinsa yli.
Huoneessa vallitsi mitä kamalin sekasorto. Pari kolme huonekalua oli
kumossa, lakanat, joihin onneton jalokivikauppias oli takertunut,
olivat pitkin permantoa. Hän itse makasi lattialla pää seinää vasten,
uiden veressä, joka valui hänen rinnastaan kolmesta isosta haavasta.
Neljänteen oli jäänyt pitkä keittiöveitsi, josta ei näkynyt muuta kuin
pää.
Tämä kamala näky oli tehnyt minut melkein mielipuoleksi. Kun en enää
voinut auttaa ketään, tahdoin kaikin mokomin päästä pakoon. Riensin
portaita alas repien käsilläni tukkaani ja karjuen kauhusta.
Alakerran huoneessa oli viisi tai kuusi tullimiestä ja pari kolme
sotilasta, siis kokonainen aseellinen joukko.
He vangitsivat minut. En edes koettanut tehdä vastarintaa, en ollut
enää aistimieni herra. Koetin puhua, en saanut suustani muuta kuin
joitakin luonnottomia ääniä, siinä kaikki.
Näin tullivartijoiden ja sotilaiden osoittavan minua sormellaan,
kumarruin katsomaan itseäni, olin aivan veressä. Tuo lämmin sade, jonka
tunsin portaitten läpi tippuvan päälleni, olikin ollut vaimon verta.
Osoitin sormellani paikkaa, missä olin ollut piilossa.
"Mitä hän tarkoittaa?" kysyi eräs sotilas.
Muudan tullivartija meni katsomaan.
"Hän tarkoittaa, että hän on tullut sitä tietä", vastasi tämä.
Ja hän osoitti reikää, josta olin tullut huoneeseen.
Silloin tajusin, että minua pidettiin murhaajana. Sain jälleen
puhekykyni, voimani palasivat. Riistäydyin irti minua pitelevien
miesten käsistä ja huusin:
"Minä en ole sitä tehnyt, minä en ole sitä tehnyt!"
Kaksi sotilasta uhkasi minua pyssyillään.
"Jos liikahdatkaan", sanoivat he, "niin olet kuoleman oma."
"Sanoinhan, etten ole sitä tehnyt", huusin minä.
"Saat kertoa juttusi tuomarille Nîmes'issa", vastasivat he. "Nyt
seuraat meitä. Ja annamme sinulle hyvän neuvon: älä tee vastarintaa."
En aikonutkaan tehdä vastarintaa, kauhu ja kummastus oli aivan murtanut
minut. Minulle pantiin käsiraudat, minut sidottiin hevosen häntään ja
vietiin Nîmes'iin.
Eräs tullivartija oli seurannut minua. Olin kadonnut hänen näkyvistään
talon luona, ja hän oli arvellut minun jääneen sinne yöksi.
Hän oli mennyt ilmoittamaan tovereilleen, he olivat kuulleet
pistoolinlaukauksen ja olivat ottaneet minut kiinni sellaisissa
olosuhteissa, että ehdottomasti näytin rikolliselta. Huomasin heti,
kuinka vaikeata minun olisi todistaa syyttömyyteni.
Panin pääpainon vain yhdelle asialle. Pyysin tutkintotuomaria
kaikkialta etsimään erästä apotti Busonia, joka samana päivänä oli
poikennut Gardin sillan majataloon. Jos Caderousse oli keksinyt koko
tuon tarinansa, jos mitään apotti Busonia ei ollut olemassakaan, niin
olin mennyttä miestä, paitsi jos Caderousse vuorostaan joutuisi kiinni
ja tunnustaisi kaiken.
Kului kaksi kuukautta, jona aikana, se minun täytyy myöntää tuomarieni
kunniaksi, tehtiin kaikki voitava, jotta apotti löytyisi. Olin jo
menettänyt kaiken toivoni. Caderousse ei ollut joutunut kiinni. Minut
piti tuomittaman seuraavassa oikeuden täysi-istunnossa, kun syyskuun 8.
päivänä, kolme kuukautta ja viisi päivää tuon tapauksen jälkeen, apotti
Busoni ilmestyi vankilaan. Hän sanoi kuulleensa asian Marseillessa ja
oli rientänyt minua auttamaan.
Arvaattehan, kuinka iloinen olin hänen tulostaan. Kerroin hänelle
kaiken, mitä olin nähnyt, ja otin levottomana esiin jalokivijutun.
Vastoin luuloani se olikin kohta kohdalta tosi. Vastoin luuloani hän
uskoi myöskin kaiken, mitä kerroin. Hänen lempeä ja suuri
ihmisrakkautensa lumosi minut, huomasin, että hän tunsi tarkoin
kotiseutuni olot ja tavat, ja toivoen anteeksiantoa kerroin hänelle
ripin muodossa Auteuilin seikkailun yksityiskohtiaan myöten.
Välittömyydelläni oli hyvä vaikutus: kun tunnustin ensimmäisen
rikokseni, jota ei mikään pakottanut minua ilmaisemaan, ymmärsi hän,
etten ollut tehnyt toista, ja hän lähti luotani luvaten tehdä kaiken
voitavansa todistaakseen tuomareilleni viattomuuteni.
Tämän jälkeen vankeuteni tuli lievemmäksi ja sain kuulla, että asia oli
lykätty seuraavaan istuntoon.
Tällä välin Caderousse saatiinkin ulkomailla kiinni ja tuotiin
Ranskaan. Hän tunnusti kaiken ja syytti vaimonsa herättäneen
murha-ajatuksen hänessä ja yllyttäneen hänet rikokseen. Hän joutui
elinkautiseen kaleeriorjuuteen, ja minä pääsin vapaaksi.
-- Ja silloinko tulitte luokseni mukananne apotti Busonin antama
suosituskirje? kysyi Monte-Cristo.
-- Niin, teidän ylhäisyytenne, hän oli minua kohtaan erikoisen
ystävällinen. "Salakuljettajan ammattinne vie teidät turmioon", sanoi
hän. "Kun täältä pääsette, niin jättäkää se." -- "Mutta, isä", sanoin
minä, "miten elän ja miten elätän kälyni?" -- "Eräällä rippilapsellani
on suuri kunnioitus minua kohtaan", sanoi hän, "ja hän on pyytänyt
minua toimittamaan hänelle luotettavan miehen. Tahdotteko olla tuo
mies? Minä suosittelen teitä hänelle." -- "Isä, kuinka hyvä te olette",
huudahdin minä. -- "Mutta vannottehan, ettei minun tarvitse sitä
koskaan katua." -- Ojensin käteni vannoakseni. -- "Se on tarpeetonta",
sanoi hän. "Tunnen korsikalaiset ja rakastan heitä. Kas tässä on
suositukseni." Ja hän kirjoitti nuo muutamat teille tuomani rivit,
jotka luettuaan teidän ylhäisyytenne suvaitsi ottaa minut
palvelukseensa. Ylpeänä nyt kysyn, onko teidän ylhäisyytenne koskaan
tarvinnut soimata minua mistään?
-- Ei ole, vastasi kreivi. -- Tunnustan suoraan, että olette ollut hyvä
palvelija, Bertuccio, vaikka ette olekaan luottanut minuun.
-- Minäkö, teidän ylhäisyytenne?
-- Niin, te. Miksette ole koskaan puhunut kälystänne ja ottopojastanne?
-- Minulla on vielä teidän ylhäisyydellenne kertomatta elämäni
surullisin puoli. Läksin Korsikaan. Ymmärrättehän, että kiireimmän
kautta tahdoin mennä lohduttamaan kälyäni. Mutta kun saavuin
Roglianoon, kohtasi minua kauhea suru. Poissa ollessani oli tapahtunut
kamalia. Käly-raukkani oli määräysteni mukaan kieltäytynyt antamasta
Benedettolle rahaa, vaikka tämä joka päivä vaatimalla vaati sitä.
Eräänä aamuna hän uhkaili kälyäni ja läksi pois koko päiväksi. Kälyni
itki, sillä hän rakasti tuota konnaa aivan kuin äiti. Tuli ilta ja hän
odotti poikaa menemättä levolle. Kun Benedetto yhdentoista aikaan
saapui tavallisten tovereittensa seurassa, niin Assunta avasi hänelle
sylinsä. Mutta he ottivat hänet kiinni, ja eräs heistä, pelkään, että
se oli tuo helvetillinen lapsi, huusi:
"Leikitään kuulustelua, kyllä hän lopulta tunnustaa, missä rahat ovat."
Naapurini Vasilio oli juuri silloin Bastiassa, ja hänen vaimonsa oli
yksinään kotona. Ei kukaan muu kuin hän voinut nähdä ja kuulla, mitä
asunnossani tapahtui. Kaksi piteli kiinni Assuntasta, joka hymyili
heille, sillä hän ei voinut kuvitellakaan, että he tekisivät mitään
rikollista. Kolmas meni sulkemaan ovet ja ikkunat. Tämän jälkeen he
kolmisin ja tukahduttaen Assuntan huudot pistivät hänen jalkansa
liedessä palavaan tuleen saadakseen hänet siten tunnustamaan, missä
meidän pieni aarteemme oli. Mutta siinä riuhtoessa tarttuikin tuli
hänen vaatteisiinsa. Pojat päästivät silloin vaimoraukan käsistään,
ettei tuli tarttuisi heihinkin. Vaatteet ilmiliekissä Assunta juoksi
ovelle, mutta se oli lukossa. Hän juoksi ikkunaan, mutta se oli
luukuilla suljettu. Silloin naapurit kuulivat Assuntan kamalat
avunhuudot, jotka pian muuttuivat vaikerruksiksi. Kun Vasilion vaimo
seuraavana aamuna, kauhuisen ja tuskaisen yön jälkeen, tohti tulla
talomme lähelle ja tuomarin avulla avautti oven, niin he tapasivat
Assuntan puoliksi palaneena, mutta vielä elossa. Kaapit oli murrettu
auki ja rahat kadonneet. Mitä Benedettoon tulee, niin hän oli lähtenyt
Roglianosta eikä koskaan enää palannut sinne. Siitä lähtien en ole
häntä nähnyt enkä kuullut hänestä puhuttavankaan.
Saatuani kuulla nämä surulliset tapahtumat tulin teidän ylhäisyytenne
luo. En ole puhunut Benedettosta, koska hän on kadonnut, enkä
kälystäni, koska hän on kuollut.
-- Ja mitä olette itse ajatellut tästä tapauksesta? kysyi Monte-Cristo.
-- Että taivas on rangaissut rikokseni, vastasi Bertuccio. -- Nuo
Villefort'it olivat kirottua sukua!
-- Niin minäkin uskon, sanoi kreivi kumealla äänellä.
-- Ymmärtäähän teidän ylhäisyytenne nyt, jatkoi Bertuccio, -- että tämä
talo, jota en sen koommin ole nähnyt, tämä puutarha, jossa olen
surmannut miehen, ovat herättäneet minussa synkkiä tunteita. Onhan
mahdollista, että tuossa jalkojeni edessä makaa Villefort haudassa,
jonka hän kaivoi omalle lapselleen.
-- Kaikkihan on mahdollista, sanoi Monte-Cristo nousten penkiltä, --
sekin voi olla mahdollista, jatkoi hän hiljaa, -- että kuninkaallinen
prokuraattori elää. Apotti Busoni teki oikein lähettäessään teidät
minun luokseni. Tekin teitte oikein kertoessanne kaikki minulle, sillä
nyt en ajattele teistä mitään pahaa. Mitä tuohon huonomaineiseen
Benedettoon tulee, niin ettekö koskaan ole koettanut saada tietoja
hänestä?
-- En koskaan. Jos olisin tietänyt, missä hän oli, niin en suinkaan
olisi etsinyt häntä, vaan välttänyt kuin hirviötä. Ei, en ole kuullut
kenenkään hänestä puhuvan; toivottavasti hän on kuollut.
-- Älkää toivoko, sanoi kreivi. -- Pahat ihmiset eivät niin vain kuole,
sillä Jumala näyttää suojaavan heitä käyttääkseen heitä kostonsa
välikappaleena.
-- Amen, sanoi Bertuccio. -- Pyydän taivaalta vain sitä, ettei minun
tarvitse häntä koskaan nähdä. Nyt, jatkoi taloudenhoitaja painaen
päänsä alas, -- tiedätte kaikki. Olette tuomarini täällä maan päällä,
niin kuin Jumala on oleva taivaassa. Ettekö lausu minulle muutamia
lohdutuksen sanoja?
-- Olette oikeassa, ja minä voin teille sanoa samaa kuin apotti
Busonikin: surmaamanne mies, tuo Villefort, ansaitsi rangaistuksen
siitä, mitä hän oli teitä vastaan rikkonut, ja ehkä muustakin syystä.
Benedettosta, jos hän vielä elää, tulee taivaallisen koston
välikappale, ja sitten hän vuorostaan saa rangaistuksensa. Teidän ei
tarvitse soimata itseänne mistään muusta kuin tästä: kysykää
itseltänne, miksi ette antanut lasta takaisin hänen äidilleen. Se on
rikos, Bertuccio.
-- Niin, se on rikos, oikea rikos, sillä siinä suhteessa olen ollut
pelkuri. Heti kun olin herättänyt lapsen eloon, olisi minun pitänyt
viedä hänet äidilleen. Mutta ennen kuin olisin voinut sen tehdä, olisi
minun täytynyt panna toimeen tutkimuksia, olisin herättänyt huomiota,
ehkä joutunut kiinnikin. En tahtonut kuolla, tahdoin elää kälyni
tähden, ja itserakkaana niin kuin kaikki meikäläiset halusin pysyä
kostossani täydellisesti voittajana. Ja rakastin elämää vain elämänkin
vuoksi. Minä en ole mikään sankari, niin kuin velivainajani oli!
Bertuccio peitti molemmin käsin kasvonsa, ja Monte-Cristo loi häneen
sanoinkuvaamattoman katseen.
-- Lopettaaksemme arvokkaasti tämän keskustelun, herra Bertuccio, -- ja
kreivin äänessä oli oudon alakuloinen sointu, -- painakaa lujasti
mieleenne sanani, sillä olen kuullut apotti Busonin usein ne lausuvan:
Kaikki tuskat parantaa aika ja vaitiolo. Nyt, herra Bertuccio, sallikaa
minun hetkinen kävellä täällä puutarhassa. Se, mikä on tärisyttävänä
muistona jäänyt teidän mieleenne, tekee tämän talon minulle kahta
arvokkaammaksi. Puut, näettehän, saavat arvonsa siitä, että ne luovat
varjoa, ja varjot siitä, että ne luovat unelmia ja näkyjä. Ostaessani
tämän talon luulin ostavani aidatun puutarhan, en mitään muuta, ja nyt
äkkiä tämä aitaus näyttääkin olevan täynnä haamuja, joita ei ole
välikirjassa mainittu. Rakastan haamuja, sillä ne eivät ole
kuudessatuhannessa vuodessa saaneet niin paljon pahaa aikaan kuin
elossaolevat saavat vuodessa. Menkää siis sisään ja nukkukaa rauhassa.
Jos rippi-isänne kuolinhetkellänne ei ole yhtä suvaitsevainen kuin
apotti Busoni oli, niin kutsukaa luoksenne minut, jos vielä olen
elävien joukossa. Minä kyllä löydän sanoja, jotka suloisesti
viihdyttävät sieluanne sinä hetkenä, kun se on valmis jättämään tämän
maailman lähteäkseen sille pitkälle matkalle, jonka nimi on
iankaikkisuus.
Bertuccio kumarsi kunnioittavasti kreiville ja poistui huoaten.
Monte-Cristo jäi yksin. Astuen muutaman askelen eteenpäin hän sanoi:
-- Tuossa, tämän plataanin lähellä, on kuoppa, johon lapsi pantiin.
Tuolla on pieni portti, josta tultiin puutarhaan. Tuolla nurkassa on
portaat, joista päästään makuuhuoneeseen. Minun ei luullakseni tarvitse
kirjoittaa tätä muistikirjaani, sillä tässä edessäni, ympärilläni,
jalkojeni alla, on tuumani elävänä ja selvänä.
Ja käveltyään vielä kerran puutarhan ympäri kreivi meni vaunuihinsa.
Bertuccio, nähdessään hänen miettiväisenä kulkevan, nousi ajajan
viereen istumaan.
Vaunut läksivät ajamaan Pariisia kohden.
Samana iltana, tultuaan Champs-Elysées'n varrella olevaan asuntoonsa,
Monte-Cristo tarkasti koko talon aivan kuin olisi asunut siellä jo
monta vuotta. Hän ei kertaakaan erehtynyt ovista eikä astunut portaita
tai käytävää pitkin muualle kuin minne tahtoi tulla. Ali seurasi häntä
tällä öisellä matkalla. Kreivi antoi Bertucciolle kaikenlaisia
määräyksiä, miten huoneet oli kaunistettava ja järjestettävä, ja
katsoen kelloaan hän sanoi odottavalle nubialaiselle:
-- Kello on puoli kaksitoista. Haydée saapuu kohta. Onko ilmoitettu
hänen ranskalaisille kamarineidoilleen?
Ali ojensi kätensä huoneistoa kohden, joka oli määrätty nuoren
kreikattaren asunnoksi. Se oli niin erillään, että kun peitti oven
verhon taakse, saattoi tarkastaa koko talon aavistamattakaan, että
vielä oli jäljellä salonki ja kaksi asuttua huonetta. Ali ojensi siis
kätensä huoneistoa kohden ja nosti kolme vasemman kätensä sormea ylös,
painoi päänsä saman käden kämmentä vastaan ja sulki silmänsä.
-- Ahaa, sanoi Monte-Cristo, joka oli tottunut tämänlaatuiseen kieleen,
-- he odottavat kaikki kolme makuuhuoneessa, eikö niin?
-- Niin, vastasi Ali päännyökkäyksellä.
-- Armollinen rouva on tultuaan varmaankin hyvin väsynyt ja tahtoo
mennä levolle, jatkoi Monte-Cristo. -- Häntä ei siis saa pakottaa
puhumaan. Ranskalaiset kamarineidit saavat ainoastaan tervehtiä uutta
emäntäänsä ja sitten poistua. Te valvotte, ettei kreikkalainen
kamarineiti ryhdy puheisiin ranskalaisten kanssa.
Ali kumarsi.
Pian kuului porttikellon soitto. Portti aukeni, vaunut ajoivat niistä
sisään ja pysähtyivät portaitten eteen. Kreivi astui portaita alas.
Vaunun ovi oli jo auki. Hän ojensi kätensä nuorelle naiselle, joka oli
kauttaaltaan verhoutunut viheriäiseen, kullalla kirjailtuun viittaan.
Nuori nainen tarttui hänelle ojennettuun käteen ja suuteli sitä
rakkaudella, johon liittyi syvä kunnioitus. He vaihtoivat muutaman
sanan. Nainen puhui hellästi ja kreivi lempeän arvokkaasti. He
käyttivät sitä kieltä, jonka Homeros on pannut jumaliensa suuhun.
Ali astui edeltä kantaen ruusunpunaista vahakynttilää, ja nuori
kreikatar johdatettiin omiin huoneisiinsa. Kreivi vetäytyi siihen
paviljonkiin, jonka oli pidättänyt omaksi asunnokseen.
Puoli yhdeltä kaikki valot oli sammutettu, ja olisi voinut luulla koko
talon nukkuvan.