-- Mistä herra kreivi haluaa minun aloittavan kertomukseni? kysyi
Bertuccio.
-- Siitä, mistä itse tahdotte, sanoi Monte-Cristo, -- sillä enhän minä
tiedä kerrassaan mitään.
-- Luulin apotti Busonin sanoneen yhtä ja toista teidän
ylhäisyydellenne...
-- Niin kyllä, kaikenlaisia yksityisseikkoja, mutta siitähän on kulunut
seitsemän, kahdeksan vuotta, joten olen kaiken unohtanut.
-- Voin siis aloittaa alusta tarvitsematta pelätä ikävystyttäväni
teidän ylhäisyyttänne...
-- Alkakaa, Bertuccio, kertokaa kaikki aivan tarkoin.
-- Kaikki tapahtui vuonna 1815.
-- Vuonna 1815, toisti Monte-Cristo, -- se ei siis ole eilispäivän
asioita.
-- Ei olekaan, ja kuitenkin on jokainen pieninkin yksityiskohta
painunut mieleeni, niin kuin kaikki olisi tapahtunut vasta eilen.
Minulla oli veli, vanhempi veli, keisarin palveluksessa. Hän oli
kohonnut luutnantiksi eräässä rykmentissä, joka oli melkein kokonaan
muodostettu korsikalaisista. Tämä veli oli ainoa ystäväni. Olimme
jääneet orvoiksi, minä viiden, hän kahdeksantoista vuoden ikäisenä. Hän
oli kasvattanut minut aivan kuin olisin ollut hänen poikansa. Vuonna
1814 bourbonien hallitessa hän oli mennyt naimisiin. Keisari palasi
Elban saarelta, veljeni palasi heti sotapalvelukseen, haavoittui
lievästi Waterloon taistelussa ja peräytyi armeijan mukana Loiren
toiselle puolelle.
-- Mutta tehän, herra Bertuccio, kerrotte minulle satapäiväisen
keisarikunnan historiaa, sanoi kreivi, -- ja ellen erehdy, niin se on
jo laadittu.
-- Anteeksi teidän ylhäisyytenne, mutta nämä ensimmäiset yksityiskohdat
ovat välttämättömiä, ja olette luvannut olla kärsivällinen.
-- Jatkakaa, jatkakaa! Minä pidän aina sanani.
-- Eräänä päivänä saimme kirjeen. Minun täytyy mainita, että asuimme
Cap Corsen pohjoisimmassa kärjessä. Tämän kirjeen lähetti veljeni. Hän
kertoi, että armeija oli päästetty vapaaksi ja että hän palaisi
Châteauroux'n, Clermont-Ferrandin, Puyn ja Nîmes'in kautta. Jos minulla
oli rahoja, niin hän käski minun toimittaa ne Nîmes'iin eräälle tutulle
ravintolanpitäjälle, jonka kanssa olin hiukan tekemisissä.
-- Salakuljettajana, totesi Monte-Cristo.
-- Hyvä Jumala, herra kreivi, täytyyhän ihmisen saada elää.
-- Täytyy kyllä, jatkakaa siis.
-- Rakastin hellästi veljeäni, olenhan sen jo teidän ylhäisyydellenne
maininnut. Päätinkin sen vuoksi mennä itse viemään hänelle rahat.
Minulla oli tuhat frangia, jätin viisisataa Assuntalle, kälylleni. Otin
jäljellä olevat viisisataa mukaani ja läksin Nîmes'iin. Se oli helppoa,
olihan minulla purteni ja pieni lasti otettavana mereltä. Kaikki näytti
suotuisalta. Mutta kun olin lastin ottanut, niin tuuli kääntyikin
vastaiseksi, joten emme viiteen kuuteen päivään voineet päästä
Rhône-joen suuhun. Lopulta pääsimme sinne. Kuljimme virtaa ylös
Arles'iin asti. Jätin purteni Bellegarden ja Beaucairen välille ja
läksin maitse Nîmes'iin.
-- Nyt tulemme itse asiaan, eikö niin?
-- Niin tulemmekin. Antakaa minulle anteeksi, mutta teidän
ylhäisyytenne huomaa kyllä kohta, etten ole kertonut mitään muuta kuin
sen, mikä on aivan ehdottomasti välttämätöntä. Tähän aikaan tapahtuivat
nuo kuuluisat Etelä-Ranskan joukkomurhat. Kolme konnaa, Trestaillon,
Truphemy ja Graffan, surmasivat kaduilla jokaisen, jota epäiltiin
bonapartelaiseksi. Epäilemättä herra kreivi on kuullut näistä murhista
puhuttavan?
-- Olen hiukan. Olin siihen aikaan hyvin kaukana Ranskasta. Jatkakaa.
-- Nîmes'iin tullessaan sai suorastaan kävellä veressä. Joka askelella
kohtasi ruumiita. Murhaajat liikkuivat joukoittain, surmasivat,
ryöstivät ja polttivat.
Nähdessäni tämän verilöylyn valtasi minut kauhu. En pelännyt oman
itseni puolesta, sillä olinhan ainoastaan vähäpätöinen korsikalainen
kalastaja. Päinvastoin: se oli itse asiassa meidän salakuljettajien
kulta-aikaa. Mutta pelkäsin veljeni puolesta, joka oli keisarikunnan
aikuinen sotilas ja palasi armeijastaan Loiren luota univormussaan ja
olkalappuineen.
Riensin tuttavani ravintoloitsijan luo. Aavistukseni oli oikea. Veljeni
oli edellisenä päivänä saapunut kaupunkiin, ja juuri ravintoloitsijan
oven edessä hänet oli surmattu.
Tein kaiken voitavani saadakseni tietää, kuka oli murhaaja, mutta
kukaan ei maininnut minulle heidän nimeään, siksi paljon heitä
pelättiin. Ajattelin silloin ranskalaista oikeuslaitosta, josta olin
kuullut niin paljon puhuttavan ja joka ei muka mitään säiky ja käännyin
kuninkaallisen prokuraattorin puoleen.
-- Ja tuon kuninkaallisen prokuraattorin nimi oli Villefort? kysyi
Monte-Cristo aivan kuin ohimennen.
-- Niin oli, teidän ylhäisyytenne. Hän tuli Marseillesta, jossa oli
ollut prokuraattorin apulaisena. Suuren toimeliaisuutensa ansiosta hän
oli saanut virkaylennyksen. Hän kuului ensimmäisenä ilmoittaneen
hallitukselle keisarin paluun Elban saarelta.
-- Te menitte siis hänen luokseen, sanoi Monte-Cristo.
-- "Veljeni on eilen surmattu Nîmes'in kadulla", sanoin hänelle. "En
tiedä kuka sen on tehnyt, mutta teidän on otettava siitä selko. Te
olette täällä korkein oikeudenvalvoja, ja oikeuden on kostettava niiden
puolesta, joita se ei ole voinut turvata." -- "Ja kuka oli veljenne?"
kysyi kuninkaallinen prokuraattori. -- "Korsikalaisen pataljoonan
upseeri." -- "Siis kruununanastajan sotilas?" -- "Ranskan armeijan
sotilas." -- "No, hänhän on käyttänyt miekkaa ja sortunut miekkaan." --
"Erehdytte. Hän on kaatunut tikarin iskuun." -- "Mitä minä tässä
asiassa voin tehdä?" sanoi hän. -- "Sanoinhan jo teille. Teidän pitää
kostaa hänen puolestaan." -- "Kenelle?" -- "Murhaajille." -- "Enhän
minä tiedä, keitä he ovat." -- "Ottakaa siitä selko." -- "Minkä tähden?
Veljenne on varmaankin joutunut johonkin riitaan ja kaatunut
kaksintaistelussa. Keisarikunnan aikaiset sotilaat ryhtyvät aina
kaikenlaisiin uhkatekoihin, joissa he onnistuivat keisarikunnan aikana,
mutta jotka nyt päättyvät huonosti. Täällä ei rakasteta sotilaita eikä
uhkatekoja." -- "En rukoile omasta puolestani", sanoin minä. "Itse joko
itken tai kostan. Mutta veljelläni oli vaimo. Jos onnettomuus kohtaisi
minua, niin tuo vaimoparka kuolisi nälkään, sillä veljeni elätti hänet
työllään. Hankkikaa hänelle edes pieni eläke valtiolta." -- "Jokaista
vallankumousta seuraa turmatekoja", vastasi herra Villefort. "Veljenne
on ollut tämän vallankumouksen uhri, siinä kaikki. Se on ollut
onnettomuus, eikä hallituksella ole sen vuoksi mitään tekemistä
perheenne kanssa. Jos meidän pitäisi tuomita kaikki kostoteot, joita
kruununanastajan puoluelaiset tekivät kuninkaan puoluelaisille, kun
valta oli heidän käsissään, niin veljenne olisi ehkä tänään ollut
tuomittu kuolemaan. Hänen kohdallaan on nyt vain täyttynyt luonnollinen
rangaistuksen laki." -- "Kuinka", huudahdin minä, "te, virkamies,
voitte puhua tuolla tavoin minulle!" -- "Kaikki korsikalaiset ovat
hulluja, kautta kunniani", sanoi Villefort, "ja he luulevat, että
heidän maanmiehensä on vieläkin keisarina. Teidän olisi pitänyt tulla
puhumaan tästä kaksi kuukautta sitten. Nyt se on liian myöhäistä.
Menkää, ja ellette mene, niin annan viedä teidät pois." -- Katsoin
häneen nähdäkseni, voisiko häntä hellyttää rukoilemalla. Tuolla
miehellä oli kivisydän. Lähestyin häntä ja sanoin: "No niin, koska
näytätte tuntevan korsikalaiset, niin kai tiedätte, millä tavoin he
pitävät sanansa. Pidätte veljeni surmaamista oikeutettuna siksi, että
hän oli bonapartelainen ja te olette kuningasmielinen. Mutta minäkin
olen bonapartelainen ja ilmoitan teille yhden asian: sen, että surmaan
teidät. Tästä hetkestä alkaen olette vendettan alainen. Suojelkaa
itseänne, sillä kun ensi kerran seisomme vastatusten, on teidän
viimeinen hetkenne tullut." -- Sen sanottuani, ennen kuin hän oli
hämmästyksestään tointunut, avasin oven ja pakenin.
-- Vai niin, sanoi Monte-Cristo, -- näytätte kunnon mieheltä, herra
Bertuccio ja kuitenkin ryhdytte uhkailemaan kuninkaallista
prokuraattoria. Hyi! Ja tiesikö hän edes, mitä tuo sana _vendetta_
merkitsi?
-- Hän tiesi sen niin hyvin, että siitä hetkestä alkaen hän ei koskaan
lähtenyt yksinään liikkeelle, vaan sulkeutui asuntoonsa ja etsitytti
minua kaikkialta. Kaikeksi onneksi olin niin hyvässä kätkössä,
että hän ei minua löytänyt. Silloin hän alkoi pelätä. Hän ei tohtinut
jäädä Nîmes'iin. Hän pyysi päästä pääkaupunkiin, ja kun hän oli
vaikutusvaltainen henkilö, niin hänet siirrettiin Versailles'iin. Mutta
tiedättehän, että kun korsikalainen on päättänyt kostaa, ei hän välitä
pitkistä matkoista, ja vaikka Villefort'illa olikin hyvät ajoneuvot,
niin ei hän koskaan ollut enempää kuin puolen päivän matkan edelläni,
vaikka seurasinkin häntä jalan.
Pääasia ei ollut hänen surmaamisensa -- sata kertaa olisi minulla ollut
siihen tilaisuus --, vaan tehdä se niin, etten tulisi ilmi enkä
joutuisi kiinni. Eihän elämäni enää kuulunut vain minulle. Täytyihän
minun suojata ja elättää kälyäni. Kolmen kuukauden ajan vainosin
Villefort'ia. Kolmeen kuukauteen hän ei astunut askeltakaan, ei käynyt
missään minun tietämättäni. Lopulta sain tietää, että hän salavihkaa
kävi Auteuilissa. Seurasin häntä ja näin hänen tulevan tähän taloon.
Mutta hän ei tullut muiden tavoin pääovesta, hän jätti ratsunsa tai
vaununsa majataloon ja tuli tänne tuosta pienestä portista.
Monte-Cristo nyökkäsi huomauttaakseen nähneensä pimeässä Bertuccion
mainitseman portin.
-- Minun ei enää tarvinnut olla Versailles'issa, asetuin asumaan
Auteuiliin ja hankin itselleni kaikenlaisia tietoja. Jos tahdoin saada
hänet valtaani, oli minun viritettävä ansani tänne.
Talon omisti, niin kuin portinvartija teidän ylhäisyydellenne mainitsi,
markiisi Saint-Méran, Villefort'in appi. Saint-Méran asui Marseillessa
eikä tarvinnut tätä taloa, vaan vuokrasi sen eräälle nuorelle leskelle,
jota sanottiin paronittareksi.
Eräänä iltana katsoessani muurin yli näin nuoren, kauniin naisen
kävelevän puutarhassa, jonne ei läheisistä taloista voinut nähdä. Hän
katsoi tuon tuostakin pieneen porttiin, ja siitä huomasin hänen
odottavan herra Villefort'ia. Kun hän oli niin lähellä minua, että
hämärästä huolimatta saatoin erottaa hänen kasvonsa, näin noin
kahdeksan- tai yhdeksäntoistavuotiaan, kauniin, pitkän ja
vaaleatukkaisen naisen. Hänellä oli aamupuku yllään ja huomasin, että
hän oli raskaana ja että hänen tilansa oli jo jokseenkin pitkälle
kehittynyt.
Vähän ajan kuluttua pieni portti aukeni. Mies astui sisään. Nuori
nainen juoksi häntä vastaan. He suutelivat hellästi toisiaan ja menivät
yhdessä taloon.
Mies oli Villefort. Päättelin, että kun hän myöhään yöllä poistuu,
täytyy hänen yksinään mennä puutarhan poikki.
-- Ja oletteko sittemmin saanut tietää, mikä oli tuon naisen nimi?
kysyi kreivi.
-- En, teidän ylhäisyytenne, vastasi Bertuccio. -- Kohta saatte nähdä,
että minulla ei ollut aikaa ottaa siitä selkoa.
-- Jatkakaa.
-- Sinä iltana, jatkoi Bertuccio, -- olisin epäilemättä voinut surmata
prokuraattorin, mutta en vielä tuntenut kyllin tarkoin puutarhaa.
Pelkäsin, etten voisi häntä heti surmata, vaan että hän ehtisi huutaa,
joku voisi tulla enkä pääsisi pakoon. Jätin siis surmatyöni seuraavaan
kertaan, ja ettei mikään jäisi minulta huomaamatta, vuokrasin pienen
huoneen, jonka ikkuna oli sille kadulle, minkä varrella puutarhan muuri
oli.
Kolme päivää myöhemmin kello seitsemän illalla näin palvelijan ratsain
lähtevän talosta ja ajavan laukkaa Sèveres'iin päin. Otaksuin hänen
menevän Versailles'iin. En erehtynytkään. Kolmen tunnin kuluttua mies
palasi aivan pölyisenä. Hän oli vienyt sanan perille.
Kymmenen minuuttia myöhemmin näin viittaan verhoutuneen miehen menevän
puutarhan portista sisään.
Nopeasti riensin huoneestani. Vaikka en ollutkaan nähnyt Villefort'in
kasvoja, olin varma, että mies oli hän. Menin kadun toiselle puolelle
ja nousin muurin kulmauksessa olevalle kivipatsaalle, josta ennenkin
olin voinut nähdä puutarhaan.
Tällä kertaa en tyytynyt enää katselemaan: otin puukon taskustani,
tarkastin, oliko sen kärki kylliksi terävä, ja hyppäsin muurin yli.
Ensi työkseni juoksin portille. Avain oli jätetty sisäpuolelle, mies
oli vain vääntänyt portin lukkoon.
Mikään ei siis estänyt minua pakenemasta sitä tietä. Aloin tarkastaa
ympäristöäni. Puutarha oli suorakaiteen muotoinen; tasainen nurmikenttä
keskellä, kentän kulmissa tuuheat puuryhmät ja niiden ympärillä
syksykukkia.
Mennäkseen pieneltä portilta taloon tai talosta portille täytyi
Villefort'in kulkea tällaisen puuryhmän ohi.
Oli syyskuun loppu. Tuuli puhalsi tuimasti. Kuu, jonka tavan takaa
peittivät taivaalla ajelehtivat synkät pilvet, valaisi taloon johtavan
tien, mutta puuryhmien varjossa voi olla piilossa kenenkään
huomaamatta.
Piilouduin siihen, jonka ohitse Villefort'in täytyi kulkea. Tuskin olin
ennättänyt sinne, kun olin kuulevinani valitusta. Mutta tiedättehän, tai
ehkä ette tiedä, herra kreivi, että se, joka aikoo tehdä murhan, aina
on kuulevinaan valitusta. Kului kaksi tuntia, ja sinä aikana olin
kuulevinani monta kertaa valitusta. Kello löi kaksitoista.
Kun sen viimeinen lyönti vielä kaikui ilmassa, näin takaportaitten
ikkunoihin ilmestyvän valoa.
Ovi aukeni, ja viittaan kääriytynyt mies astui puutarhaan. Nyt oli
hetki tullut. Olin niin kauan tätä suunnitellut, että pysyin aivan
tyynenä. Otin puukkoni esiin ja olin valmiina.
Mies tuli suoraan minua kohden. Mitä lähemmäksi hän saapui, sitä
selvemmin voin nähdä, että hänen oikeassa kädessään oli jonkinmoinen
ase. En pelännyt taistelua, vaan sitä, etten onnistuisi hankkeissani.
Kun hän oli muutaman askelen päässä minusta, huomasin, että se, mitä
luulin aseeksi, olikin lapio.
En vielä voinut aavistaa, miksi Villefort'illa oli lapio kädessään.
Puuryhmän luo tultuaan hän vilkaisi ympärilleen ja alkoi kaivaa kuoppaa
maahan. Silloin vasta huomasin, että hänen viittansa alla oli jotakin,
jonka hän laski maahan voidakseen paremmin kaivaa.
Myönnän, että vihaani liittyi silloin hiukan uteliaisuutta. Halusin
nähdä, mitä Villefort puuhasi. Pysyin henkeäni pidättäen paikoillani.
Odotin.
Eräs ajatus oli herännyt minussa, ja se varmeni nähdessäni
kuninkaallisen prokuraattorin ottavan laatikon, joka oli kahden jalan
pituinen ja kuuden tai kahdeksan tuuman levyinen.
Annoin hänen rauhassa laskea kuoppaan laatikon ja ajaa sen päälle
multaa. Sitten hän tallasi multaa peittääkseen työnsä jäljet. Syöksyin
silloin häntä kohden ja pistin puukkoni hänen rintaansa huutaen: "Olen
Giovanni Bertuccio! Sinun kuolemasi veljeni kuolemasta ja aarrearkkusi
hänen leskelleen. Näethän, että kostoni on täydellisempi kuin
odotinkaan."
En usko, että hän kuuli sanani, sillä hän kaatui maahan päästämättä
ääntäkään. Tunsin veren roiskahtavan käsilleni ja kasvoilleni. Olin
huumaantunut ja innoissani. Veri vain virkisti minua. Siinä samassa
olin kaivanut lapiolla arkun maasta. Ja ettei huomattaisi minun
ottaneen sen mukaani, täytin kuopan, heitin lapion muurin yli, riensin
portille, suljin sen ulkoapäin ja otin avaimen tukaani.
-- Hyvä, sanoi Monte-Cristo, -- huomaan, että murhaan liittyi siis
vielä varkaus.
-- Ei, teidän ylhäisyytenne, vastasi Bertuccio, -- se oli vendetta,
johon tuli lisäksi asianomainen korvaus.
-- Entä oliko rahamäärä edes kylliksi suuri?
-- Arkussa ei ollut rahaa.
-- Nythän muistan, sanoi Monte-Cristo. -- Tehän puhuitte jostakin
lapsesta.
-- Juuri niin, teidän ylhäisyytenne. Juoksin rannalle asti, istuin
äyräälle, ja kun halusin kiihkeästi tietää, mitä arkussa oli, särjin
lukon veitselläni.
Hienoon palttinaan käärittynä oli arkussa äskensyntynyt lapsi.
Punaisista kasvoista ja sinisistä käsistä päättäen huomasi, että se oli
kuollut siksi, että napanuora oli kiedottu kireälle sen kaulaan. Mutta
kun sen ruumis ei vielä ollut kylmä, en tohtinut heittää sitä virtaan.
Vähän ajan kuluttua olin tuntevinani, miten sen sydän heikosti sykki.
Irrotin kaulasta napanuoran, ja kun olen ollut Bastian sairashuoneessa
hoitajana, tein mitä lääkäri vastaavassa tilanteessa olisi tehnyt,
hengitin ilmaa sen keuhkoihin. Neljännestunnin kestäneitten
ponnistusten jälkeen huomasin lapsen hengittävän, ja kirahdus pääsi sen
huulilta. Minäkin huudahdin, mutta ilosta. "Jumala ei siis vihaa minua,
koska hän sallii minun antaa hengen ihmisolennolle korvatakseni sen,
minkä riistin toiselta!"
-- Ja miten menettelitte lapsen suhteen, kysyi Monte-Cristo, -- sillä
olihan sellainen hyvin haitallinen miehelle, jonka täytyi paeta?
-- En hetkeäkään aikonut pitää sitä luonani. Mutta tiesinhän, että
Pariisissa on turvakoti, jonne otettiin suojattomia lapsia. Mennessäni
tulliportin kautta kaupunkiin kerroin löytäneeni lapsen tieltä ja
kysyin, miten minun oli meneteltävä. Arkku todisti sanani tosiksi,
hieno palttina todisti, että lapsi oli rikkaitten ihmisten, veripisarat
kasvoillani saattoivat hyvin olla lapsen verta. Minulta ei tiedusteltu
mitään. Minulle neuvottiin tie turvakotiin, joka oli Enfer-kadun
päässä. Leikkasin palttinan kahtia niin, että sain itselleni palan,
jossa oli toinen siihen ommelluista kirjaimista. Sitten laskin lapsen
oven luona olevaan laatikkoon, soitin ovikelloa ja pakenin kiireimmän
kautta. Kaksi viikkoa myöhemmin olin palannut Roglianoon ja sanoin
kälylleni:
"Ole lohdutettu, sisareni. Israel on kuollut, mutta olen kostanut."
Hän pyysi minua selittämään, mitä noilla sanoilla tarkoitin, ja minä
kerroin hänelle kaikki.
"Giovanni", sanoi Assunta, "sinun olisi pitänyt tuoda lapsi tänne;
olisimme olleet hänelle vanhempien sijassa, olisimme ristineet hänet
Benedettoksi, ja Jumala olisi meitä varmasti siunannut tämän
hyväntyömme tähden."
Vastaamatta hänelle mitään annoin hänelle puolet palttinasta, jotta hän
voisi ottaa lapsen huostaansa, jos rikastuisimme.
-- Ja mitkä kirjaimet olivat tuossa palttinassa? kysyi Monte-Cristo.
-- H ja N, ja niiden yläpuolella paronin kruunu.
-- Näytätte käyttävän vaakunaopillisia sanoja, herra Bertuccio. Missä
kummassa olette oppinut vaakunoita tuntemaan?
-- Teidän palveluksessanne, herra kreivi, jossa oppii yhtä ja toista.
-- Jatkakaa, haluan tietää kaksi asiaa.
-- Mitkä, armollinen herra?
-- Minne tuo pikku poika joutui? Sanoittehan minulle, että lapsi oli
poika?
-- En, teidän ylhäisyytenne. Sitä en muista maininneeni.
-- Luulin kuulleeni niin. Olen siis erehtynyt.
-- Ette, ette erehtynyt, sillä lapsi oli todellakin poika. Mutta teidän
ylhäisyytenne halusi tietää kaksi asiaa. Mikä oli toinen?
-- Toinen oli: mistä rikoksesta teitä syytettiin silloin, kun pyysitte
saada rippi-isän ja apotti Busoni tuli luoksenne Nîmes'in vankilaan.
-- Siitä voi syntyä liian pitkä kertomus.
-- Vähät siitä. Kello on vasta kymmenen, tiedättehän, etten nuku
varhain, ja otaksun, ettei teidänkään mielenne tee mennä levolle.
Bertuccio kumarsi ja jatkoi kertomustaan:
-- Osaksi karkottaakseni tuskalliset muistot, osaksi hankkiakseni
elatusta leskiraukalle aloin hyvin innokkaasti hoitaa salakuljettajan
tehtävää, joka olikin tullut entistään helpommaksi, sillä
vallankumouksen jälkeen lait aina höltyvät. Varsinkin etelärantoja
vartioitiin huonosti, sillä siellä tapahtui taukoamatta kapinoita,
milloin Avignonissa, milloin Nîmes'issa, milloin Uzèsissa. Käytimme
hyväksemme tätä hallituksen meille suomaa aselepoa ja solmimme liittoja
koko rannikkoväestön kanssa. Veljeni kuoleman jälkeen en ollut tahtonut
käydä Nîmes'issa. Siitä oli seurauksena, että ravintoloitsija, jonka
kanssa olimme asioissa, perusti toisen kapakan Bellegarden ja
Beaucairen välisen tien varrelle, ja nimitti sitä Gardin sillan
majataloksi. Meillä oli siis Aigues-Mortes'in, Martigues'in ja Boucin
puolella kymmenkunta paikkaa, jonne voimme kätkeä tavaramme ja tarpeen
tullen paeta tullimiehiä ja poliiseja. Salakuljettajan ammatti on hyvin
tuottava, jos vain on ovela ja nokkela. Minulla oli kahta suurempi syy
pelätä tullimiehiä ja poliiseja, sillä jos joutuisin oikeuden eteen,
niin alettaisiin tutkia, ja tutkimus johdattaisi aina menneisyyteen, ja
menneisyydessäni oli nyt paljon vaarallisempia asioita kuin tullitta
tuodut sikarit tai viinalekkerit. Pidin sen vuoksi kuolemaa
vangitsemista edullisempana ja suoritin kerrassaan ihmeteltäviä tekoja.
Monesti sain huomata, että jos liikaa varjelemme henkeämme, emme
onnistu aikeissamme, jotka vaativat nopeita päätöksiä ja voimakasta ja
uhkarohkeata toimintaa. Kun ei anna hengelleen enää mitään arvoa,
huomaa voimainsa karttuvan ja näköpiirinsä laajenevan.
-- Te filosofoitte, keskeytti kreivi. -- Olette siis tehnyt vaikka mitä
elämässänne.
-- Anteeksi, teidän ylhäisyytenne.
-- Puoli yhdentoista aika illalla on liian myöhäinen filosofoinnille.
Muuta huomautusta ei minulla ole tehtävänä, sillä pidän väitettänne
oikeana, mitä ei voi sanoa kaikesta filosofoinnista.
-- Retkeni tulivat siis entistään laajemmiksi ja tuottavammiksi.
Assunta oli säästäväinen, ja varallisuutemme karttui. Eräänä päivänä
lähtiessäni matkalle hän sanoi:
"Kun palaat, on minulla sinulle iloinen yllätys."
Matka kesti kuusi viikkoa. Olimme olleet Luccassa ottamassa ruokaöljyä
ja Livornossa englantilaista pumpulia. Matkalla ei sattunut mitään
esteitä, ja palasimme iloisina takaisin.
Kotia tullessani näin asunnossamme huomattavalla paikalla ja muuhun
kalustoon verrattuna loisteliaassa kehdossa kuuden tai seitsemän
kuukauden ikäisen lapsen. Huudahdin ilosta. Prokuraattorin surmattuani
olin tuntenut omantunnonvaivoja vain siksi, että olin heittänyt tuon
lapsen oman onnensa nojaan. Murhan suhteen ei minulla tietystikään
ollut omantunnontuskia.
Assunta-parka oli kaiken aavistanut. Hän oli käyttänyt hyväkseen
matkaani ja mukanaan palttinanpala, jolle varmuuden vuoksi olin
kirjoittanut päivän ja tunnin, milloin lapsi oli jätetty turvakotiin,
hän oli mennyt Pariisiin ja noutanut lapsen. Lapsi luovutettiin heti
hänelle muitta mutkitta.
Myönnän, herra kreivi, että nähdessäni tuon lapsen nukkuvan kehdossaan
kihosivat kyynelet silmiini. "Olet todellakin kunnon nainen, Assunta,
ja sallimus sinut kerran vielä palkitsee", huudahdin minä.
-- Tässä ette ole yhtä oikeassa kuin filosofiassanne, sanoi
Monte-Cristo. -- Mutta sehän riippuu siitä, miten kukin uskoo.
-- Teidän armonne on aivan oikeassa, sanoi Bertuccio. -- Juuri tuon
saman pojan oli Jumala määrännyt rangaistuksekseni. Jo varhain alkoi
hänen turmeltunut luontonsa tulla näkyviin, eikä häntä suinkaan
huonosti kasvatettu, sillä kälyni piti häntä aivan kuin prinssiä. Hän
oli sorjavartaloinen poika, silmät siniset kuin kiinalaisessa
posliinissa, mikä väri niin hyvin sointuu posliinin omaan maitomaiseen
väriin. Hänen tukkansa oli niin vaalea, että se teki hänet hyvin
erikoisen näköiseksi, ja tätä lisäsivät vielä hänen vilkkaat silmänsä
ja ilkimielinen hymynsä. Pahaksi onneksi sanoo sananlasku, että
vaaleatukkaiset ovat joko läpeensä hyviä tai läpeensä pahoja.
Sananlasku ei erehtynyt ainakaan Benedetton suhteen, sillä hän oli
lapsuudestaan asti hyvin huonoluonteinen. Poika, jota varten
käly-raukkani meni torilta parin peninkulman päästä ostamaan
ensimmäiset hedelmät ja parhaat makeiset, väheksi palmalaisia
appelsiineja ja genovalaisia makeisia ja söi mieluummin kastanjoita,
joita varasti naapurin puutarhasta kiipeämällä muurin yli, tai hänen
aitassaan olevia kuivia omenoita, vaikka omassakin puutarhassamme olisi
ollut kastanjoita ja omenia. Eräänä päivänä, kun Benedetto oli
viisi- tai kuusivuotias, naapurimme Vasilio, joka maamme tavan mukaan
ei pitänyt rahoja eikä kalleuksiaan lukon takana -- sillä tietäähän
herra kreivi, että Korsikassa ei ole varkaita -- naapurimme Vasilio
valitti, että hänen kukkarostaan oli kadonnut kultaraha. Arvelimme
hänen erehtyneen laskuissaan, mutta hän väitti asian todeksi. Sinä
päivänä oli Benedetto lähtenyt talosta hyvin varhain, ja olimme hyvin
levottomia, kun hän illalla tuli kotiin kuljettaen apinaa, jonka sanoi
löytäneensä erääseen puuhun sidottuna.
Tuo paha lapsi, joka tahtoi saada milloin mitäkin itselleen, oli
kokonaisen kuukauden ajan kärttänyt apinaa. Eräs taikatemppujen tekijä
oli poikennut Roglianoon, hänellä oli ollut useita apinoita, ja näiden
huvittavat temput olivat varmaankin herättäneet pojassa tuon onnettoman
halun.
"Ei meidän metsissämme ole apinoita, eikä ainakaan puihin sidottuja
apinoita", sanoin minä. "Tunnusta siis suoraan, mistä olet tuon
saanut."
Benedetto pysyi väitteessään ja lisäsi juttuunsa
kaikenlaisia yksityiskohtia, jotka tuottivat enemmän kunniaa hänen
kekseliäisyydelleen kuin hänen rehellisyydelleen. Kiivastuin, hän alkoi
nauraa. Uhkasin, hän astui pari askelta taaksepäin sanoen:
"Sinä et saa minua lyödä, sinulla ei ole siihen oikeutta, sillä ethän
ole isäni."
Emme vieläkään tiedä, kuka hänelle oli ilmoittanut tämän salaisuuden,
jota huolellisesti olimme varjelleet. Olkoon kuinka tahansa, mutta
pojan vastaus, joka paljasti koko hänen luonteensa, melkein kauhistutti
minua ja kohotettu käteni vaipui alas. Poika oli saanut voiton, ja hän
tuli niin rohkeaksi, että tästä lähin sai Assunta -- joka näytti
rakastavan häntä sitä enemmän, mitä huonommaksi poika tuli -- antaa
kaikki rahansa pojan oikkujen ja päähänpistojen tyydyttämiseen. Niin
kauan kuin minä olin Roglianossa, sujui kaikki vielä jotenkuten, mutta
kun lähtisin pois, tulisi Benedettosta talon isäntä, ja kaikki menisi
hullusti. Kun hän oli noin yksitoistavuotias, olivat kaikki hänen
toverinsa kahdeksan- ja yhdeksäntoistavuotiaita, Bastian ja Corten
pahinta joukkoa, ja oikeuslaitos oli jo antanut meille varoituksia.
Minä kauhistuin. Jokainen kuulustelu saattoi tuoda mukanaan
turmiollisia seurauksia. Minun täytyi juuri siihen aikaan lähteä
Korsikasta tärkeälle matkalle. Mietin kauan ja aavistaen pahinta
tahdoin ottaa hänet mukaani. Toivoin, että salakuljettajien toimelias
ja karu elämä ja laivalla vallitseva ankara kuri muuttaisivat tämän
luonteen, joka ei vielä ollut ennättänyt kokonaan turmeltua.
Kerroin siis Benedettolle tuumani ja kuvailin matkaamme tavalla, jonka
olisi pitänyt riemastuttaa kaksitoistavuotiasta poikaa.
Hän antoi minun puhua rauhassa, ja kun olin lopettanut, purskahti hän
nauruun ja sanoi:
"Oletko hullu, setä?" Hän käytti tätä nimitystä ollessaan hyvällä
tuulella. "Minäkö vaihtaisin elämäni teidän elämäänne, ihanan
laiskuuteni teidän ankaraan ja vaivalloiseen työhönne, viettäisin yöni
kylmässä ja päiväni helteessä, piileskelisin ja saisin kuulan
ruumiiseeni, ja kaiken vain ansaitakseni hiukan rahaa! Rahaa minulla on
niin paljon kuin tahdon, Assunta-äiti antaa sitä minulle kun vain
pyydän. Huomaattehan, että olisin typerä, jos noudattaisin
kehotustanne."
Ällistyin totisesti hänen uhkarohkeata puhettaan. Benedetto meni
leikkimään tovereittensa kanssa, ja minä näin etäältä, miten hän
naureskeli heille minun typeryyttäni.
-- Ihana lapsi! mutisi Monte-Cristo.
-- Jos hän olisi ollut oma poikani, sanoi Bertuccio, -- tai edes
veljenpoikani, niin kyllä olisin johdattanut hänet oikealle tielle,
sillä hyvä omatunto antaa voimia. Mutta en voinut lyödä poikaa, jonka
isän olin surmannut. Annoin hyviä neuvoja kälylleni, joka aina puolusti
tuota onnetonta lasta, ja kun hän kertoi, että hänen kukkarostaan oli
usein hävinnyt suurehkojakin summia, neuvoin hänelle varman paikan,
jonne hän voi kätkeä pienet aarteemme. Omasta puolestani olin tehnyt
päätökseni. Benedetto osasi hyvin lukea, kirjoittaa ja laskea, sillä
kun hän joskus ryhtyi työhön, niin hän oppi päivässä sen, mihin toiset
tarvitsivat viikon. Olin päättänyt toimittaa hänet johonkin pitkälle
matkalle lähtevään laivaan kirjuriksi ja aioin kuljettaa hänet sinne
väkisin ilmoittamatta hänelle edeltäpäin mitään. Tällä tavoin ja
sulkemalla hänet kapteenin suosioon saisin hänen tulevaisuutensa
riippumaan hänestä itsestään. Päätökseni tehtyäni lähdin Ranskaan.
Tällä kertaa piti meidän toimittaa kaikki tehtävämme Lionin lahdessa,
ja puuhamme olivat vuosi vuodelta tulleet yhä vaikeammiksi. Oli vuosi
1829. Rauha oli palannut maahan, ja rantoja vartioitiin siis
säännöllisemmin ja ankarammin kuin ennen. Beaucairen markkinoiden
tähden oli vartioimista entisestään lisätty.
Matkamme alkupuoli sujui ilman mitään vaurioita. Kiinnitimme veneemme
rantaan niiden monien muiden veneiden joukkoon, joita oli Rhônen
varrella Beaucairesta Arles'iin asti. Veneen kaksinkertainen pohja oli
tavarakätkömme, ja yöllä aloimme kuljettaa tavaroita maihin ja
toimittaa niitä kaupunkiin. Mutta onnistumisemme oli tehnyt meidät
varomattomiksi tai sitten oli joku meidät pettänyt, sillä eräänä
päivänä kello viiden aikaan iltapäivällä, juuri kun aioimme ryhtyä
syömään, juoksi laivapoika hätääntyneenä luoksemme ja kertoi nähneensä
suuren joukon tullisotilaita hiipivän meitä kohden. Samassa olimme
jalkeilla, mutta se oli liian myöhäistä. Purtemme saarrettiin.
Tullimiesten joukossa huomasin muutamia poliiseja. Vaikka olinkin aina
urhoollinen nähdessäni sotilaita, niin poliisien edessä uljuuteni
hävisi. Hiivin ruumaan ja kiipesin eräästä aukosta veteen, uin veden
alla pitkät matkat ja nousin vain silloin tällöin hengittämään. Tällä
tavoin pääsin onnellisesti kaivantoon, joka yhdisti Rhône-joen
kanavaan, joka Beaucairesta on johdettu Aigues-Mortes'iin. En valinnut
tätä paikkaa sattumalta enkä edeltäpäin miettimättä. Olenhan jo
maininnut teidän ylhäisyydellenne majatalonomistajasta, joka oli
asettunut Bellegarden ja Beaucairen välisen tien varrelle.
-- Olette kyllä, sanoi Monte-Cristo. -- Mies oli jopa
liittolaisennekin.
-- Niin olikin, vastasi Bertuccio, -- mutta seitsemän kahdeksan vuotta
sitten hän oli luovuttanut majatalonsa eräälle marseillelaiselle
räätälille, joka jouduttuaan rappiolle entisessä ammatissaan koetti
onneaan uudessa. Hyvät suhteemme majataloon tietenkin jatkuivat, ja
aioin nyt etsiä turvaa tämän miehen luota.
-- Ja mikä oli tuon miehen nimi? kysyi kreivi, joka oli alkanut yhä
kiinnostuneempana seurata Bertuccion kertomusta.
-- Hänen nimensä oli Gaspard Caderousse. Hän oli mennyt naimisiin erään
Carconten kylästä kotoisin olevan naisen kanssa, jota emme tunteneet
muuta kuin hänen kylänimellään. Vaimoparka oli saanut suokuumeen ja
kuihtui vähitellen. Mies oli roteva, noin neljänkymmenen tai
neljänkymmenenviiden ikäinen, ja oli monena vaaran hetkenä
osoittautunut uskaliaaksi ja neuvokkaaksi.
-- Ja tämä kaikki tapahtui siis vuonna...
-- Vuonna 1829, herra kreivi.
-- Missä kuussa?
-- Kesäkuun kolmannen päivän iltana.
-- Kolmannen päivän iltana! toisti Monte-Cristo. -- Hyvä on, jatkakaa.
-- Aioin siis pyytää Caderousselta suojaa. Mutta koska emme yleensäkään
tulleet hänen luokseen pääoven kautta, hyppäsin nytkin puutarhan aidan
yli, hiivin kuihtuneiden oliivipuiden ja villien viikunapuiden välitse
ja, peläten Caderoussella olevan matkustavaisia talossaan, menin
erääseen vajaan, jossa ennenkin olin viettänyt yöni. Tämän vajan erotti
alakerrassa olevasta tuvasta ainoastaan lautaseinä, ja siihen oli meitä
varten tehty reikiä, jotta sopivana hetkenä voisimme ilmoittaa
tulostamme. Hiivin siis vajaan ja teinkin siinä viisaasti, sillä
samassa tuli Caderousse tupaan erään vieraan miehen seurassa.
Pysyin piilossa ja odotin. Aikomukseni ei ollut urkkia isännän
salaisuuksia, mutta enhän voinut olla kuulematta, mitä tuvassa
puhuttiin. Ja olihan senkin seitsemän kertaa ennenkin niin käynyt.
Caderoussea seuraava mies oli varmaankin paikkakunnalla vieras. Hän oli
kauppias ja tullut Beaucairen markkinoille myymään jalokiviä. Näille
markkinoille tulee ihmisiä kaikista Euroopan maista. Ne kestävät
kuukauden, ja siinä ajassa he voivat tehdä kauppoja sadan- ja
sadanviidenkymmenentuhannen frangin arvosta.
Caderousse astui nopeasti sisään. Kun hän näki, että huone oli tyhjä,
kuten tavallisestikin, huusi hän vaimonsa luokseen.
"Hei, carcontelainen", sanoi hän. "Tuo kunnon pappi ei meitä pettänyt.
Jalokivi on todellakin oikea."
Kuului ilonhuudahdus ja samassa alkoivat portaat narista. "Mitä
sanotkaan?" huusi vaimo aivan kalmankalpeana. "Sanon, että jalokivi on
oikea, ja että tässä on eräs tunnettu pariisilainen jalokivikauppias,
joka on valmis maksamaan siitä meille viisikymmentätuhatta frangia.
Mutta ollakseen aivan varma siitä, että se todella on meidän omamme,
hän pyytää sinua kertomaan kuinka ihmeellisellä tavalla se on joutunut
haltuumme. Minä olen sen jo kertaalleen kertonut. Odottaessanne
istukaahan, hyvä herra, menen etsimään jotakin virkistykseksemme."
Jalokivikauppias tarkasti huonetta ja ihmetteli varmaan, kuinka näin
köyhät ihmiset kauppasivat hänelle jalokiveä, joka näytti kuuluneen
prinssin aarrekirstuun.
"Kertokaahan", sanoi hän haluten ilmeisesti käyttää aviomiehen
poissaoloa hyväkseen, ettei tämä voisi antaa merkkejä vaimolleen, vaan
että kauppias todella pääsisi selville siitä, olivatko kertomukset
yhtäpitäviä.
"Hyvä Jumala", sanoi vaimo, "tämä on taivaan siunaus, jota emme
suinkaan osanneet odottaa. Ajatelkaahan, että mieheni oli vuonna 1814
tai 1815 erään Edmond Dantès -nimisen miehen seurassa. Tämä poikaparka,
jonka Caderousse oli kokonaan unohtanut, ei ollut häntä unohtanut ja
jätti kuollessaan hänelle tuon jalokiven."
"Mutta mistä hän sai jalokiven?" kysyi jalokivikauppias. "Hänellä
täytyi olla se siis jo ennen kuin hän joutui vankilaan."
"Ei ollut", vastasi vaimo, "mutta vankilassa hän näyttää tutustuneen
erääseen hyvin rikkaaseen englantilaiseen. Hän oli Dantèsin
koppitoveri, ja kun hän sairastui, hoiteli Dantès häntä aivan kuin omaa
veljeään. Vankilasta päästessään englantilainen antoi Dantès'ille tämän
timantin. Mutta Dantès kuoli vankilassa ja ehti ennen kuolemaansa
testamentata timantin meille. Apotti, jolle hän oli sen antanut meille
toimitettavaksi, kävi täällä tänä aamuna."
"Te kerrotte aivan samalla tavalla kuin miehenne", sanoi
jalokivikauppias, "ja kertomus voi olla tosi, vaikka se alussa
kuulostaakin uskomattomalta. Vain hinnasta emme siis vielä ole
sopineet."
"Mitä, emmekö sopineet?" sanoi Caderousse. "Minä luulin, että
suostuitte maksamaan sen, minkä pyysin."
"Se tietää, että olen tarjonnut siitä neljäkymmentätuhatta frangia",
sanoi jalokivikauppias.
"Neljäkymmentätuhatta", huudahti Caderousse. "Emme mitenkään myy sitä
siihen hintaan. Apotti sanoi, että se on viidenkymmenentuhannen
arvoinen, ja kehyksen arvo tulee siihen vielä lisää."
"Ja mikä oli tuon apotin nimi?" kysyi uupumaton tiedustelija.
"Apotti Busoni", vastasi vaimo.
"Hän oli siis ulkomaalainen!"
"Italialainen, Mantovan tienoilta kotoisin luullakseni."
"Näyttäkää minulle tuo timantti", pyysi jalokivikauppias, "että näen
sen vielä kerran. Toisinaan arvostelee jalokiviä väärin ensinäkemällä."
Caderousse otti taskustaan pienen mustan sahviaanilippaan ja ojensi sen
jalokivikauppiaalle. Muistan vieläkin, kuinka carcontelaisen silmät
kiiluivat ahneudesta, kun hän katseli pähkinän kokoista jalokiveä.
-- Ja mitä tästä kaikesta arvelitte, te ovenraossa kuuntelija? kysyi
Monte-Cristo. -- Uskoitteko te tuota tarinaa?
-- Uskoin, teidän ylhäisyytenne.
-- Väitteenne johtuu enemmän sydämestänne kuin kokemuksesta, herra
Bertuccio. Olitteko te aikoinanne tuntenut tuon Edmond Dantèsin, josta
oli kysymys?
-- En, teidän ylhäisyytenne, en ollut koskaan sitä ennen kuullut
hänestä puhuttavankaan, enkä ole kuullut hänen nimeään jälkeenpäinkään
muuta kuin kerran, apotti Busonilta Nîmes'in vankilassa.
-- Hyvä, jatkakaa!
-- Jalokivikauppias otti sormuksen Caderoussen kädestä ja veti
taskustaan pienet teräspihdit ja kuparisen vaa'an. Sitten hän erotti ne
pienet kultasinkilät, joilla kivi oli sormukseen kiinnitetty, nosti
jalokiven kolostaan ja laski sen varovaisesti vaakaan.
"Kohotan summan neljäänkymmeneenviiteen", sanoi hän, "mutta en anna
ropoakaan enempää. Ja koska jalokivi oli juuri sen arvoinen, en ole
ottanut sen enempää mukaanikaan."
"Minä voin kyllä tulla kanssanne Beaucaireen noutamaan jäljellä olevat
viisituhatta", sanoi Caderousse.
"Ei", väitti jalokivikauppias ojentaen sormuksen ja jalokiven
Caderousselle, "se ei ole sen arvokkaampi. Kadun jo, että tarjosin
niinkin paljon, sillä kivessä on vika, jota en ollut huomannut. Mutta
pysyn sanassani, lupasin neljäkymmentäviisituhatta, sitä en peruuta."
"Kiinnittäkää kivi edes takaisin sormukseen", sanoi carcontelainen
terävästi.
"Hyvä on", sanoi jalokivikauppias.
Ja hän kiinnitti jälleen kiven sormukseen.
"No niin", sanoi Caderousse pistäen lippaan taskuunsa, "myymme sen
sitten toiselle."
"Yrittäkää vain", sanoi jalokivikauppias, "mutta toinen ei suostu yhtä
helpolla kauppaan kuin minä. Toinen ei tyydy teidän antamiinne
tietoihin. Onhan merkillistä, että teidän kaltaisellanne miehellä on
neljänkymmenenviidentuhannen frangin arvoinen jalokivi. Hän ilmoittaa
poliisilaitokselle, aletaan etsiä apotti Busonia, ja sellaiset apotit,
jotka lahjoittelevat niin kalliita jalokiviä, ovat harvinaisia.
Oikeuslaitos ryhtyy toimimaan, teidät pannaan vankilaan, ja jos teidät
huomataan syyttömäksi, niin pääsette kolmen neljän kuukauden kuluttua
vapaaksi, ja sormus on hävinnyt. Jos saatte sen takaisin, on kivi
väärä, ja viidenkymmenentuhannen frangin jalokiven sijasta onkin siinä
kolmen frangin kivi. Tuon jalokiven arvo on ehkä viisikymmentätuhatta,
ehkä viisikymmentäviisikin, mutta ymmärrättehän, että sitä on vaikea
saada myydyksi."
Caderousse ja hänen vaimonsa loivat toisiinsa kysyvän katseen.
"Ei, emme ole niin rikkaita, että meillä olisi varaa menettää
viisituhatta frangia", sanoi Caderousse.
"Niin kuin itse tahdotte, hyvä ystävä", sanoi jalokivikauppias; "olin
yhtä kaikki tuonut rahasumman mukanani."
Ja hän otti taskustaan kourallisen kultarahoja välkytellen niitä
majatalon omistajan ja hänen vaimonsa silmien edessä, ja veti toisella
kädellään esiin tukun setelirahoja.
Caderousse kävi ankaraa kamppailua sielussaan. Hän kääntyi vaimonsa
puoleen.
"Mitä sinä sanot?" kysyi hän aivan hiljaa tältä.
"Anna se, anna se", sanoi vaimo. "Hän palaa muuten Beaucaireen ja antaa
meidät ilmi. Ja kukapa tietää, löydämmekö koskaan apotti Busonia."
"Ottakaa siis jalokivi neljästäkymmenestäviidestätuhannesta", sanoi
Caderousse, "mutta vaimoni tahtoo saada kaupanpäällisiksi kultakäädyt
ja minä hopeiset korvarenkaat."
Jalokivikauppias otti taskustaan soikean laatikon, jossa oli runsaasti
sentapaisia koruja.
"Tuossa on", sanoi hän. "Tahdon olla kaupoissa aulis. Valikoikaa itse."
Vaimo valitsi ketjut, jotka olivat ehkä viiden louisdorin arvoiset, ja
mies korvarenkaat, jotka maksoivat ehkä viisitoista frangia.
"Toivottavasti nyt olette tyytyväiset?" sanoi jalokivikauppias.
"Apotti sanoi, että se oli viidenkymmenentuhannen arvoinen", mutisi
Caderousse.
"Joutavia, antakaahan se tänne! Olettepa te kamala mies", sanoi
jalokivikauppias ja otti hänen kädestään jalokiven. "Minä maksan teille
neljäkymmentäviisituhatta frangia, se tuottaa kaksituhatta viisisataa
livreä korkoja, siis sellaisen summan, että minä olisin tyytyväinen,
jos minulla olisi niin paljon rahaa, mutta te olette yhä vielä
tyytymätön."
"Entä nuo neljäkymmentäviisituhatta frangia", sanoi Caderousse käheällä
äänellä. "Missä ne ovat?"
"Tässä", sanoi jalokivikauppias.
Ja hän laski pöydälle viisitoistatuhatta frangia kultarahoina ja
kolmekymmentätuhatta seteleinä.
"Odottakaahan", sanoi carcontelainen, "kunnes sytytän lampun. On jo
hämärää, eikä täällä näe enää oikein selvästi."
Keskustelun aikana oli tullut pimeä ja noussut myrsky, joka jo puolen
tunnin ajan oli tehnyt tuloaan. Etäältä kuului ukkosen jyrinää, mutta
jalokivikauppias, Caderousse ja hänen vaimonsa eivät näyttäneet sitä
huomaavan, sillä he olivat voitonhimon paholaisen vallassa. Itsekin
tunsin kummallista lumousta katsellessani tuota kullan ja setelien
määrää. Olin näkevinäni unta ja olin aivan kuin kivettynyt paikoilleni.
Caderousse laski rahat kahteen kertaan ja antoi ne sitten vaimolleen,
joka vielä laski ne.
Sill'aikaa välkytteli jalokivikauppias sormusta lampun valossa, ja
jalokivestä iski salamoita, jotka saivat hänet unohtamaan ikkunan
takana leimuavat salamat. "No", kysyi jalokivikauppias, "onko summa
oikea?" -- "On", sanoi Caderousse. "Tuo salkku, carcontelainen, ja hae
pussi." Vaimo meni kaapin luo ja toi sieltä vanhan nahkasalkun, johon
he panivat setelit, ja pussin, jossa oli pari kolme kuuden livren
écuta: luultavasti koko heidän omaisuutensa.
"Kas niin", sanoi Caderousse, "vaikka olettekin voittanut kymmenkunta
tuhatta frangia, niin ehkä suvaitsette syödä illallista kanssamme?
Tarjoan sen hyvästä sydämestä."
"Kiitos", sanoi jalokivikauppias. "Aika on jo pitkälle kulunut, ja
minun täytyy ennättää Beaucaireen, muuten vaimoni käy levottomaksi.
Hitto vieköön", sanoi hän ottaen kellon taskustaan, "kohta yhdeksän. En
pääse ennen puoltayötä Beaucaireen. Hyvästi, ystäväni. Jos luoksenne
toiste tulee apotti Busoneja, niin muistakaa minua."
"Viikon päästä ette ole enää Beaucairessa", sanoi Caderousse, "sillä
markkinat loppuvat ensi viikolla."
"En olekaan, mutta ei se tee mitään. Kirjoittakaa minulle Pariisiin
osoitteella: Herra Joannes, Palais-Royal, jalokivikauppa numero 45,
niin matkustan luoksenne, jos tarvitaan."
Kuului ukkosen jyrähdys, ja kohta välähti niin kirkas salama, että
lampun valo sen rinnalla himmeni.
"Aiotteko lähteä tällaisella ilmalla?" kysyi Caderousse.
"Minä en pelkää ukkosilmaa", sanoi jalokivikauppias.
"Entä varkaita?" kysyi vaimo. "Tiet eivät koskaan ole markkinoiden
aikaan turvallisia."
"Mitä varkaisiin tulee, niin tässä on heitä varten", sanoi Joannes ja
otti taskustaan kaksi pientä pistoolia, jotka oli ladattu aivan suuhun
asti.
"Tässä on koirat, jotka sekä haukkuvat että purevat", sanoi hän. "Tässä
on niiden varalle, jotka tahtovat anastaa timanttinne, ukko
Caderousse."
Caderousse ja hänen vaimonsa loivat toisiinsa synkän katseen. Heissä
molemmissa näytti samalla kertaa syntyneen kamala ajatus.
"Hauskaa matkaa siis!" sanoi Caderousse.
"Kiitos", vastasi jalokivikauppias.
Hän otti keppinsä, jonka oli pannut vanhan kaapin nojaan, ja poistui.
Kun hän avasi oven, puhalsi tuuli niin voimakkaasti sisään, että lamppu
oli sammumaisillaan.
"Kylläpä siellä on kamala ilma", sanoi hän. "Ja minulla on peninkulman
matka."
"Jääkää", sanoi Caderousse, "ja nukkukaa yönne täällä". -- "Niin,
jääkää", sanoi carcontelainen väräjävällä äänellä, "kyllä me teitä
hyvin hoitelemme."
"Ei, minun täytyy päästä yöksi Beaucaireen", sanoi kauppias. "Hyvästi."
Caderousse meni hitaasti kynnykselle asti.
"Ei näy taivasta eikä maata", totesi jalokivikauppias, joka jo oli
ulkona. "Pitääkö minun kääntyä oikealle vai vasemmalle?"
"Oikealle", sanoi Caderousse. "Kyllä tietä osaa kulkea, sen molemmin
puolin on puita."
"Hyvä, nyt jo näen", sanoi ääni kaukaa.
"Sulje ovi", sanoi vaimo. "Ei se saa olla auki ukkosilmalla."
"Ja kun on rahoja talossa, eikö niin?" sanoi Caderousse vääntäen oven
lukkoon.
Hän tuli sisään, meni kaapille, otti salkun ja pussin, ja molemmat
alkoivat taas laskea rahoja. Heidän ahneutensa oli hirveän näköistä,
varsinkin vaimon. Hän vapisi tavallista enemmän, kalpeat kasvot
sinersivät ja syvälle painuneet silmät kiiluivat.
"Miksi pyysit häntä jäämään tänne yöksi?" kysyi hän hiljaa.
Caderousse vavahti.
"Tietysti siksi, että ... että hänen ei olisi tarvinnut palata
Beaucaireen."
"Vai niin", sanoi vaimo, ja hänen äänensä sointua on mahdoton kuvata.
"Minä luulin, että sinulla oli muita syitä."
"Vaimo, vaimo!" huudahti Caderousse. "Pidä moiset ajatukset omana
tietonasi!"
"Samapa tuo", sanoi vaimo vähän ajan päästä. "Ethän sinä ole mikään
mies."
"Kuinka niin?" kysyi Caderousse.
"Jos olisit ollut mies, niin hän ei olisi täältä lähtenyt."
"Vaimo!"
"Tai ei pääsisi Beaucaireen..."
"Vaimo!"
"Tie tekee mutkan, ja hänen on pakko kulkea tietä pitkin, jota vastoin
kanavan vartta pääsee oikotietä."
"Vaimo, sinä kiusaat Jumalaa. Kuule..."
Samassa kuului kamala ukkosen jyrähdys, ja sinertävä liekki valaisi
huoneen.
"Jeesus!" sanoi vaimo tehden ristinmerkin.
Samassa, keskellä sitä kamalaa hiljaisuutta, joka tavallisesti seuraa
salamaa, kolkutettiin oveen.
Caderousse ja hänen vaimonsa vavahtivat ja katsoivat kauhistuneina
toisiinsa.
"Kuka siellä?" huusi Caderousse peittäen molemmin käsin pöydällä olevat
rahat.
"Minä!" kuului ääni.
"Kuka?"
"Hitto vieköön! Joannes, jalokivikauppias."
"Mitä sinä sanoitkaan", lausui vaimo, "että minä muka kiusaan
Jumalaa!... Jumala lähettää hänet meidän luoksemme."
Caderousse vaipui läähättäen ja kalpeana tuolilleen. Vaimo sitä vastoin
nousi ja meni varmoin askelin ovea kohden ja avasi sen.
"Astukaahan sisään, hyvä herra Joannes", sanoi hän.
"Näyttää toden totta siltä, että paholainen ei salli minun palaavan
Beaucaireen tänä iltana. Umpimähkään lausutut tyhmyydet ovat
suurta viisautta, herra Caderousse. Te tarjositte äsken minulle
vieraanvaraisuuttanne; otan sen vastaan ja palaan luoksenne yöksi."
Caderousse kuivasi otsaltaan valuvaa hikeä. Vaimo väänsi oven
jalokivikauppiaan takana lukkoon.