Monte-Cristo oli huomannut, että Bertuccio oli portaita laskeutuessaan
siunannut itsensä korsikalaisen tapaan tekemällä peukalolla eteensä
ristinmerkin, ja vaunuihin istuessaan mutissut lyhyen rukouksen.
Jokainen muu paitsi utelias ihminen olisi tuntenut sääliä kunnon
taloudenhoitajaa kohtaan nähdessään, kuinka kauhuissaan hän läksi
matkaan. Mutta kreivi näytti olevan siksi utelias, ettei tahtonut
säästää Bertuccioa tältä matkalta.
Kahdenkymmenen minuutin päästä he saapuivat Auteuiliin. Bertuccion
mielenliikutus oli vain kasvanut. Hän kyyhötti vaunujen nurkassa ja
tarkasti kuumeentapaisesti jokaista taloa, minkä ohitse he ajoivat.
-- Käskekää vaunujen pysähtyä Fontaine-kadun numero 28:n kohdalla,
sanoi kreivi luoden säälimättömän katseen taloudenhoitajaan.
Hiki valui Bertuccion kasvoilta. Hän noudatti kuitenkin määräystä,
kumartui vaunujen ikkunasta ja huusi ajajalle:
-- Fontaine-katu 28.
Numero 28 oli kylän laidassa. Matkan aikana oli ilta alkanut pimetä tai
oikeammin sanoen synkkä ukkospilvi verhonnut maiseman kaameaan,
tuhoaennustavaan hämärään.
Vaunut pysähtyivät, ja palvelija riensi avaamaan vaunujen oven.
-- No, sanoi kreivi, -- ettekö astu vaunuista, herra Bertuccio? Mikä
kumma teitä tänä iltana vaivaa?
Bertuccio riensi ulos, tarjosi olkansa kreiville tueksi, ja tämä nojasi
siihen astuessaan hitaasti astimia alas.
-- Kolkuttakaa, sanoi kreivi, -- ja ilmoittakaa, että olen tullut.
Bertuccio kolkutti porttia, se aukeni, ja portinvartija astui esiin.
-- Kuka siellä on? kysyi hän.
-- Talon uusi isäntä, sanoi palvelija.
Hän ojensi portinvartijalle notaarin laatiman ilmoituksen.
-- Talo on siis myyty? sanoi portinvartija. -- Ja herra tulee asumaan
täällä?
-- Niin, ystäväiseni, sanoi kreivi, -- ja minä koetan olla sellainen,
että teidän ei tarvitse ikävöiden muistella entistä isäntäänne.
-- Minä en häntä ikävöi, sanoi portinvartija, -- sillä sain nähdä hänet
niin kovin harvoin. Hän ei ole käynyt täällä viiteen vuoteen, ja
viisaasti hän tekikin myydessään talon, joka ei hänelle tuottanut
yhtään mitään.
-- Ja mikä oli entisen isäntänne nimi? kysyi Monte-Cristo.
-- Markiisi Saint-Méran. Hän ei varmaankaan ole saanut talostaan sitä
hintaa minkä se hänelle tuli maksamaan.
-- Markiisi Saint-Méran! sanoi Monte-Cristo. -- Nimi tuntuu minusta
tutulta. Markiisi Saint-Méran...
Ja hän näytti pinnistävän muistiaan.
-- Vanha aatelismies, jatkoi portinvartija, -- Bourbonien uskollinen
palvelija. Hänellä oli yksi ainoa tytär, naimisissa herra Villefort'in
kanssa, joka oli kuninkaallisena prokuraattorina ensiksi Nîmes'issa ja
sitten Versailles'issa.
Monte-Cristo katsoi Bertuccioon, joka nojautui kalmankalpeana seinää
vastaan.
-- Tuo tytärhän on kuollut, sanoi Monte-Cristo. -- Muistan kuulleeni
niin kerrottavan.
-- Niin onkin, kaksikymmentäyksi vuotta sitten. Ja sen jälkeen olemme
saaneet nähdä markiisi-raukan ainoastaan pari kolme kertaa.
-- Kiitos, kiitos, sanoi Monte-Cristo, joka taloudenhoitajansa ilmeistä
päätti, ettei voinut kiristää jousta enempää. -- Kiitos! Näyttäkäähän
meille tulta, kunnon mies.
-- Seuraanko armollista herraa?
-- Se on tarpeetonta. Bertuccio valaisee kyllä minulle tietä.
Ja Monte-Cristo antoi portinvartijalle kaksi kultarahaa, jolloin tämä
puhkesi siunailemaan ja huokailemaan.
-- Oi, armollinen herra, sanoi portinvartija etsittyään lieden reunalta
ja sen vieressä olevalta hyllyltä, -- pahaksi onneksi ei minulla ole
täällä kynttilöitä.
-- Ottakaa vaununlyhty, Bertuccio, ja näyttäkää minulle huoneet, sanoi
kreivi.
Taloudenhoitaja totteli sanaakaan sanomatta, mutta hänen vapisevat
kätensä kielivät, kuinka vaikea hänen oli tätä määräystä noudattaa.
Alakerta oli jokseenkin avara. Toisessa kerroksessa oli iso sali,
kylpyhuone ja kaksi makuuhuonetta. Toisesta makuuhuoneesta tultiin
kiertoportaille, jotka päättyivät puutarhaan.
-- Kas, tuossa on takaportaat, sanoi kreivi, -- sehän on mukavaa.
Valaiskaa minulle tietä, astukaa edeltä, herra Bertuccio. Katsotaan,
minne nämä portaat vievät.
-- Herra kreivi, sanoi Bertuccio, -- ne vievät puutarhaan.
-- Mistä sen tiedätte, sanokaa?
-- Minne muuallekaan ne veisivät?
-- Tarkastakaamme siis.
Bertuccio huokasi syvään ja läksi astumaan edeltä. Portaat päättyivät
todellakin puutarhaan.
Ulko-ovella taloudenhoitaja seisahtui.
-- Eteenpäin, herra Bertuccio, sanoi kreivi.
Mutta taloudenhoitaja oli menehtymäisillään. Hänen harhailevat silmänsä
etsivät menneiden tapausten jälkiä, ja kouristuneilla käsillään hän
näytti karkottavan luotaan kamalia muistoja.
-- No? lausui kreivi.
-- Ei, ei! sanoi Bertuccio ja nojasi kädellään seinään. -- Minä en astu
askeltakaan kauemmaksi, se on aivan mahdotonta!
-- Mitä tämä tietää? kuului Monte-Criston käskevä ääni.
-- Mutta huomaattehan itsekin, armollinen herra, ettei tämä ole
luonnollista. Kun ostatte talon Pariisista, niin ostatte toisen
Auteuilista. Ja kun ostatte Auteuilista, niin ostatte Fontaine-kadun
numero 28:n. Miksi ette ilmoittanut siitä minulle aikaisemmin? Silloin
ette olisi voinut vaatia minua tulemaan tänne. Onhan Auteuilissa
muitakin taloja kuin tämä, sellaisia, missä ei ole tapahtunut murhaa!
-- Oho, sanoi kreivi keskeyttäen hänet äkkiä. -- Minkä kamalan sanan
lausuittekaan! Älkää nyt hautoko salaisuuksia ja olko taikauskoinen!
Kas niin, ottakaa lyhty ja tarkastakaamme puutarhaa. Toivottavasti ette
minun seurassani pelkää?
Bertuccio tarttui lyhtyyn ja totteli.
Oven avautuessa tuli näkyviin synkkä taivas, missä kuu turhaan koetti
taistella pilvimerta vastaan.
Taloudenhoitaja aikoi kääntyä vasemmalle.
-- Ei, ei, sanoi kreivi, -- miksi suotta kulkisimme pitkin käytäviä?
Onhan edessämme kaunis nurmikenttä.
Bertuccio kuivasi hikeä otsaltaan, mutta totteli. Yhtä kaikki hän
asteli vasemmalle päin.
Monte-Cristo sitä vastoin kulki oikealle. Tultuaan tuuhean puuryhmän
luo hän pysähtyi.
Taloudenhoitaja ei enää voinut hillitä itseään.
-- Menkää pois, armollinen herra, menkää pois! huudahti hän. -- Te
seisotte juuri sillä paikalla!
-- Millä paikalla?
-- Sillä paikalla, johon hän kaatui.
-- Rakas herra Bertuccio, sanoi Monte-Cristo nauraen, -- tointukaa,
rauhoittukaa. Emme ole nyt Sardiniassa emmekä Korsikassa. Tämä ei ole
mikään ansa, vaan puutarha, joka tosin on huonosti hoidettu, mutta jota
silti ei saa halveksia.
-- Armollinen herra, älkää seisoko tuolla kohtaa, älkää seisoko,
rukoilen teitä.
-- Olette varmaan tulossa hulluksi, herra Bertuccio, vastasi kreivi
kylmästi. -- Jos niin on asian laita, niin ilmoittakaa minulle ajoissa,
että voin sulkea teidät hullujenhuoneeseen, ennen kuin mitään vahinkoa
tapahtuu.
-- Armollinen herra, sanoi Bertuccio pudistaen päätään ja pannen
kätensä ristiin niin hullunkurisen näköisenä, että kreivi olisi
purskahtanut nauruun, elleivät hänen ajatuksensa olisi kohdistuneet
paljon tärkeämpiin seikkoihin ja pakottaneet häntä pitämään tarkkaan
silmällä tämän säikähtyneen miehen kasvojen ilmettä. -- Armollinen
herra, onnettomuus on jo tapahtunut!
-- Herra Bertuccio, sanoi kreivi, -- minun täytyy sanoa teille, että
tuolla lailla esiintyessänne ja väännellessänne käsiänne olette aivan
kuin raivohullu, jonka ruumiista ei paholainen tahdo lähteä. Olen aina
huomannut, että se paholainen, joka itsepintaisimmin pysyy paikoillaan,
on salaisuus. Tiesin, että olette synkkä korsikalainen ja haudotte aina
kostoa. Italiassa en siitä välittänyt, sillä siellä se on tavallista,
mutta Ranskassa ei murhaa pidetä sopivana. Poliisit ottavat siitä
selon, tuomarit tuomitsevat ja pyövelit rankaisevat.
Bertuccio pani kätensä ristiin. Monte-Cristo tarkasti häntä lyhdyn
valossa yhtä tiukasti kuin oli Roomassa katsellut raivoavaa Andreaa.
Sitten hän lausui äänellä, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin
taloudenhoitaja-raukan selkää:
-- Apotti Busoni siis valehteli minulle Roomassa, kun hän
matkustettuaan Ranskassa lähetti teidät minun luokseni ja ylisti
suosituskirjeessään teidän ominaisuuksianne. Kirjoitan apotille ja teen
hänet vastuunalaiseksi suosikistaan, ja silloin saan kai kuulla, mitä
tämä murhajuttu oikeastaan on. Ilmoitan teille vain edeltä käsin, että
kun asetun asumaan maahan, alistun sen lakien alaiseksi, eikä mieleni
tee joutua teidän tähtenne rettelöihin Ranskan lain kanssa.
-- Mutta armollinen herra, olenhan minä uskollisesti teitä palvellut!
huudahti Bertuccio epätoivoissaan. -- Olenhan aina ollut kunnon mies ja
parhaani mukaan tehnyt hyviä töitä.
-- En väitä vastaan, sanoi kreivi, -- mutta miksi hiidessä olette noin
kiihtynyt? Se tietää pahaa. Puhdas omatunto ei tee ihmistä noin
kalpeaksi eikä saa miehen käsiä tuolla lailla vapisemaan...
-- Mutta, herra kreivi, kuiskasi taloudenhoitaja arasti, -- ilmoittihan
apotti Busoni, joka ripitti minut Nîmes'in vankilassa, että minulla on
suuri rikos omallatunnollani.
-- Ilmoitti kyllä, mutta kun hän lähetti teidät luokseni, luulin, että
rikoksenne oli varkaus.
-- Oh, herra kreivi! lausui Bertuccio halveksivasti.
-- Tai että korsikalaisena olitte tehnyt itsenne syypääksi
veririkokseen.
-- Se on totta, armollinen herra, se on totta, huudahti Bertuccio
heittäytyen kreivin jalkojen juureen. -- Se oli kosto, sen vannon, ei
mitään muuta kuin kosto.
-- Mutta kuinka juuri tämä talo herättää teissä tuollaista kauhua?
-- Onhan se aivan luonnollista, armollinen herra, sillä juuri tässä
talossa tuo kosto tapahtui.
-- Mitä! Minun talossani!
-- Armollinen herra, sanoi Bertuccio, -- eihän se silloin vielä ollut
teidän.
-- Kenen se siis oli? Markiisi Saint-Méranin, sanoi portinvartija
muistaakseni. Mitä kostamista teillä oli markiisi Saint-Méranille?
-- Ei hänelle, mutta eräälle toiselle.
-- Tämäpä kummallinen juttu, sanoi Monte-Cristo ja oli vaipuvinaan
syviin mietteisiin. -- Joudutte siis juuri siihen taloon, joka herättää
teissä tuollaisia kovia omantunnonvaivoja.
-- Armollinen herra, kohtalo varmaankin on kaiken näin johdattanut. Te
ostatte talon Auteuilissa ja se on juuri se talo, jossa olen tehnyt
murhan. Te astutte samoja portaita alas kuin hänkin astui. Pysähdytte
juuri sille kohtaa, missä iskin häneen. Kahden askelen päässä tuosta,
tuon plataanin alla, on kuoppa, johon hän aikoi kätkeä lapsen. Tämä ei
ole sattumaa, sillä siinä tapauksessa sattuma olisi aivan kohtalon
kaltainen.
-- Otaksukaamme, että kohtalo on kaiken näin järjestänyt. Henkisesti
sairaiden mielijohteita täytyy noudattaa. Kertokaa nyt minulle kaikki.
-- Olen kertonut sen ainoastaan kerran, apotti Busonille nimittäin.
Tällaisia asioita ei kerrota muulloin kuin ripissä.
-- Siinä tapauksessa, sanoi kreivi, -- saatte mukautua siihen, että
lähetän teidät rippi-isänne luo. Saatte ruveta munkiksi ja keskustella
hänen kanssaan salaisuuksistanne. Mutta minä pelkään palvelijaa, joka
säikähtyy kummituksia. En pidä siitä, että väkeni ei uskalla illalla
kävellä puutarhassani. Ja tunnustan suoraan, etten mielelläni näkisi
poliisia talossani, sillä tietäkää, herra Bertuccio, Italiassa
maksetaan oikeuslaitokselle silloin, kun se on vaiti, ja Ranskassa
silloin, kun se puhuu. Tiesin kyllä, että olitte hiukan korsikalainen,
suuri salakuljettaja, taitava taloudenhoitaja, mutta huomaan, että
teidän kaaressanne on muitakin jänteitä. Herra Bertuccio, ette ole enää
palveluksessani!
-- Armollinen herra, armollinen herra! huudahti taloudenhoitaja
kauhistuen tätä uhkausta. -- Jos saan jäädä palvelukseenne, kerron
kaikki. Ja jos joudun lähtemään luotanne, saan astua mestauslavalle.
-- Se muuttaa asian, sanoi Monte-Cristo. -- Mutta jos aiotte
valehdella, niin parempi on silloin pysyä vaiti.
-- Vannon sieluni autuuden kautta, että puhun teille totta, sillä
apotti Busoni sai tietää ainoastaan osan salaisuuttani. Mutta ensiksi
pyydän, siirtykää tuon plataanin luota pois. Kun kuu pilkistää pilvien
lomasta ja te seisotte tuossa viittaanne kiedottuna, muistutatte herra
Villefort'ia.
-- Mitä! huudahti Monte-Cristo. -- Villefort'ia...
-- Tunteeko teidän ylhäisyytenne hänet?
-- Nîmes'in entisen kuninkaallisen prokuraattorin?
-- Niin.
-- Joka oli mennyt naimisiin markiisi Saint-Méranin tyttären kanssa?
-- Niin.
-- Ja joka oli tunnettu mitä kunniallisimmaksi mieheksi, ankaraksi ja
jyrkäksi virkamieheksi.
-- Niin, huudahti Bertuccio, -- tuo mies, jolla oli moitteeton
maine ... hän olikin konna.
-- Sehän on mahdotonta, sanoi Monte-Cristo.
-- Asian laita on kuitenkin niin.
-- Todellako? sanoi Monte-Cristo. -- Ja teillä on todistus siihen?
-- Minulla oli ainakin.
-- Olette sen hukannut, niinkö?
-- Olen, mutta kun oikein etsii, voi sen löytää.
-- Kertokaa minulle kaikki, sillä tämä alkaa herättää mielenkiintoani,
sanoi kreivi ja meni istumaan penkille.
Bertuccio jäi hänen eteensä seisomaan.