Kun Albert oli jäänyt Monte-Criston kanssa kahden, sanoi hän:
-- Herra kreivi, sallikaa minun olla oppaananne ja näyttää teille
asuntoani. Te, joka olette tottunut italialaisiin palatseihin, voitte
laskea, kuinka monta neliöjalkaa tarvitsee pariisilainen nuori mies,
jonka asuntoa ei suinkaan pidetä ahtaana. Sitä mukaa kuin kuljemme
huoneesta toiseen, avaamme ikkunat, että teidän on helpompi hengittää.
Monte-Cristo tunsi jo ruokasalin ja alakerran salongin. Albert vei
hänet ensin ateljeehensa, joka, niin kuin muistamme, oli hänen
mieluisin olinpaikkansa.
Monte-Cristo katseli asiantuntijana kaikkia niitä esineitä, joita
Albert oli tähän huoneeseen koonnut. Morcerf luuli, että hän joutuisi
esittelemään näitä aarteitaan, mutta hänpä saikin kreiviltä kuulla
niistä lisää arkeologisia, mineralogisia ja luonnontieteellisiä
selityksiä. He tulivat toiseen kerrokseen. Morcerf vei vieraansa
salonkiin. Tämän salongin seinillä oli nykyajan mestareiden tauluja:
Duprén maisemia, joissa on korkeata kaislikkoa, tuuheita puita, ammuvia
lehmiä ja kirkas taivas; Delacroix'n arabialaisia ratsumiehiä, yllään
pitkät valkoiset kauhtanat, loistavat vyöt, koristellut aseet: hevoset
purivat raivoissaan toisiaan, ihmiset iskivät toisiaan rautanuijilla;
Boulanger'n akvarelleja, jotka kaikki kuvasivat Pariisin Notre-Damea
niin voimakkaasti, että maalari oli siinä astunut runoilijan rinnalle;
Diazin tauluja, jotka tekivät kukat kauniimmiksi kuin luonnossa ja
auringon kirkkaammaksi kuin todellisuudessa; Decampsin piirustuksia,
väreiltään yhtä kirkkaat kuin Salvator Rosan taulut, mutta
runollisempia; Giraud'n ja Müllerin pastelleja, jotka esittivät
enkelinkauniita lapsia ja neitseellisen ihania neitosia; Dauzatsin
itämaanmatkallaan tekemästä albumista irroitettuja lehtiä, jotka hän
oli muutamassa sekunnissa piirtänyt istuessaan kamelin selässä tai
moskeijan kupukaton alla; sitä paitsi kaikkea sitä, minkä nykyajan
taide voi antaa korvaukseksi siitä, mikä vuosisatojen kuluessa on
hävinnyt ja haihtunut.
Albert luuli, että hän ainakin täällä voisi näyttää vieraalleen jotakin
uutta, mutta hänen suureksi hämmästyksekseen ei tämän tarvinnut
etsiäkään taiteilijan nimikirjoitusta, jona muutamissa tauluissa
olivatkin ainoastaan nimikirjaimet, vaan hän sanoi heti, kuka kunkin
taideteoksen oli tehnyt. Hän tunsi ilmeisesti jokaisen taiteilijan ja
oli myös tutkinut ja ymmärtänyt kunkin omalaatuisen tekotavan.
Salongista he menivät makuuhuoneeseen, joka oli samalla sekä tavattoman
komea että aistikas. Siellä oli yksi ainoa Leopold Robert'in maalaama
taulu himmeissä kultakehyksissään.
Tämä muotokuva veti heti Monte-Criston huomion puoleensa, sillä hän
astui pari kolme askelta eteenpäin ja pysähtyi sen eteen.
Taulu kuvasi nuorta, kahdenkymmenenviiden tai -kuuden ikäistä,
tummaihoista naista, jonka välkkyvät silmät loistivat raskaiden
silmäluomien alta. Hänellä oli katalonialaisten kalastajatyttöjen
kaunis puku, punainen ja musta miehusta sekä kultaiset neulat
tukassaan. Hän katseli merta, ja hänen kauniit piirteensä kuvastuivat
taivaan ja meren sineä vastaan.
Huoneessa oli hämärä, muuten Albert olisi huomannut, miten kreivi tuli
kalmankalpeaksi ja miten hänen hartiansa vapisivat.
Hetkisen oli aivan hiljaista. Kreivi katsoi kiinteästi taulua.
-- Teillä on kaunis rakastajatar, vicomte, sanoi Monte-Cristo sitten
aivan rauhallisella äänellä. -- Ja tuo puku, naamiaispuku epäilemättä,
sopii hänelle mainiosti.
-- Herra kreivi, sanoi Albert, -- en antaisi teille koskaan tätä
loukkausta anteeksi, jos olisitte nähnyt naisen, jota taulu esittää.
Ette tunne äitiäni. Tämä on hänen kuvansa. Hän maalautti tuon kuvansa
kuusi tai kahdeksan vuotta sitten. Tämä puku on jonkinmoinen
fantasiapuku, ja näköisyys on niin suuri, että olen vielä näkevinäni
äitini sellaisena kuin hän oli vuonna 1810. Kreivitär teetti tämän
kuvan kreivin poissa ollessa. Hän arveli varmaankin siten valmistavansa
hänelle suuren ilon. Mutta kummallista kyllä tämä taulu ei laisinkaan
miellyttänyt isääni. Vaikka taulu onkin arvokas, näettehän, että se on
Leopold Robert'in parhaimpia, ei hän voinut voittaa vastenmielisyyttään
sitä kohtaan. Meidän kesken sanoen, isäni, kreivi Morcerf on pääri,
joka käy ahkerasti Luxembourg'issa, kenraali, jolla on hyvin laajat
tiedot, mutta joka on huono taiteentuntija. Äitini on aivan
toisenlainen, hän maalaa itse jokseenkin hyvin ja hän piti tällaista
taideteosta siksi suuressa arvossa, ettei tahtonut siitä kokonaan
luopua, vaan antoi sen minulle. Täällä se ei häiritse isääni, jonka
Gros'n maalaaman muotokuvan kohta näytän teille. Suokaa anteeksi, että
tällä tavoin puhun teille perheasioista, mutta kun kohta esittelen
teidät isälleni, niin tahdoin puhua tästä, ettette hänen läsnä
ollessaan tulisi ylistäneeksi äitini muotokuvaa. Tällä kuvalla on hyvin
turmiollinen vaikutus, sillä melkein aina, kun äitini käy luonani, hän
tulee tätä katsomaan ja silloin hän aina itkee. Tämä taulu on ainoa
pilvi, mikä sumentaa isäni ja äitini välejä. Vaikka he ovat olleet yli
kaksikymmentä vuotta naimisissa, ovat he yhtä rakkaita toisilleen kuin
ensimmäisenä päivänä.
Monte-Cristo vilkaisi Albertiin aivan kuin tarkatakseen, sisältyikö
hänen sanoihinsa jokin vihje. Mutta nuori mies oli epäilemättä lausunut
ne aivan viattomasti.
-- Kun nyt olette nähnyt kaikki vaatimattomat rikkauteni, sanoi Albert,
-- niin sallikaa minun tarjota ne käytettäväksenne. Olkaa täällä aivan
kuin kotonanne, ja jotta tuntisitte itsenne vielä kotiutuneemmaksi,
sallikaa minun viedä teidät isäni luo. Kirjoitin hänelle jo Roomasta,
minkä palveluksen minulle teitte, ja olen ilmoittanut hänelle teidän
tulostanne. Ja vakuutan teille, että kreivi ja kreivitär odottavat
teitä kiihkeästi saadakseen teitä kiittää. Olette hiukan kyllästynyt
kaikkeen, herra kreivi, sen tiedän, eikä perheidylli voi juuri innostaa
merenkulkija Sindbadia. Mutta suostukaa ehdotukseeni aloittaaksenne
siten pariisilaiselämänne, johon kuuluu kohteliaisuuksia, käyntejä ja
esittelyjä.
Monte-Cristo kumarsi vastaamatta mitään. Albert kutsui
kamaripalvelijansa ja käski hänen mennä ilmoittamaan herra ja rouva
Morcerfille, että kreivi Monte-Cristo kohta saapuu heidän luokseen.
Albert lähti kreivin mukana.
Tullessaan kreivin huoneeseen Monte-Cristo näki salonkiin vievän oven
yläpuolella vaakunakilven, jota ympäröi runsas koristelu, tosin huoneen
muun koristelun kanssa sopusointuinen. Tästä kaikesta huomasi, että
talon herra piti vaakunaa suuressa arvossa.
Monte-Cristo pysähtyi vaakunan eteen ja tarkasti sitä.
-- Sinisellä pohjalla seitsemän kultaista rastasta rivissä. Se on
varmaankin sukuvaakunanne? kysyi hän. -- Tunnen kyllä vaakunoiden
yksityiskohdat, mutta olen muuten vaakunaopissa hyvin heikko, sillä
olenhan ainoastaan tusina-aatelia, leivottu Toscanassa aateliseksi San
Stefanon ritarikunnan komentajan arvonimen avulla. Olisin vähät
välittänyt koko aatelisarvosta, ellei minulle olisi vakuutettu, että se
on välttämätön matkoilla. Onhan siitä ainakin se hyöty, että
tullimiehet eivät nuuski tavaroita, kun vaunun ovessa on vaakuna.
Suokaa siis anteeksi, kun kysyn tällaista.
-- Kysymyksenne ei ole laisinkaan epähieno, vakuutti Morcerf. -- Olette
arvannut aivan oikein. Se on meidän vaakunamme, nimittäin isäni. Mutta
näettehän, että se on yhdistetty toiseen vaakunaan, jossa punaista
pohjaa rajoittaa hopea: äitini vaakunaan. Äidin puolelta olen
espanjalainen, mutta Morcerf-suku on ranskalainen ja kuulemani mukaan
vanhimpia Etelä-Ranskan aatelissukujen joukossa.
-- Sitä rastaat todistavatkin, sanoi Monte-Cristo. -- Melkein kaikki
aseelliset pyhiinvaeltajat, jotka koettivat valloittaa tai valloittivat
Pyhän maan ottivat vaakunaansa joko ristin, joka ilmaisi, mitä varten
he olivat lähteneet, tai muuttolintuja, jotka merkitsivät sitä, että he
lähtivät pitkälle retkelle ja aikoivat suoriutua siitä uskon siivillä.
Joku esi-isistänne on ottanut osaa ristiretkeen ja vaikka hän olisikin
ollut vasta Ludvig Pyhän retkellä, niin on sukunne kuitenkin jo
kolmanneltatoista vuosisadalta peräisin.
-- Se on mahdollista, sanoi Morcerf. -- Isällä on jossakin sukupuu,
josta sen saa tietää ja josta minä aikoinani olen ammentanut sellaisia
tietoja, että Hozier ja Jaucourt olisivat niistä ihastuneet. Nyt en
enää niitä ajattele. Sanon kuitenkin -- se kuuluu opastajatoimeeni --
että näitä asioita on alettu paljon tutkia kansanvaltaisen
hallituksemme aikana.
-- No, siinä tapauksessa olisi teidän hallituksenne pitänyt valita
menneisyydestä paremmat tunnukset kuin nuo kaksi kilpeä, jotka ovat
kaikissa julkisissa rakennuksissamme, sillä niillä ei ole mitään
heraldista merkitystä. Mitä teihin, vicomte, tulee, niin olette
onnellisempi kuin hallituksenne, sillä teidän vaakunanne on vanha ja
kiihottaa mielikuvitusta. Olette sekä provencelainen että
espanjalainen. Se selittää, miksi äidillänne kuvassa on
katalonialaisten kaunis tumma ihonväri.
Kuulijan olisi täytynyt olla itse Oidipus tai sfinksi aavistaakseen,
mikä iva piili näissä kreivin sanoissa, vaikka ne tuntuivatkin hyvin
kohteliailta. Morcerf kiittikin häntä hymyillen. Näyttääkseen tietä hän
ensimmäisenä avasi vaakunan alla olevan oven, ja he astuivat salonkiin.
Tämän salongin huomattavimmalla paikalla oli myöskin muotokuva.
Se esitti noin kolmenkymmenenviiden tai -kahdeksan vuoden ikäistä
miestä, jolla oli kenraalin univormu sekä arvoa osoittavat
kaksinkertaiset olkalaput, kunnialegioonan nauha kaulassa, mikä osoitti
komentajanarvoa, oikealla puolen rintaa Vapahtajan ritarikunnan
yliupseerin merkki ja vasemmalla Carlos II:n ritarikunnan risti. Tästä
huomasi, että asianomainen oli käynyt sotaa Kreikassa ja Espanjassa tai
oli suorittanut jonkin diplomaattisen tehtävän näissä maissa.
Monte-Cristo tarkasti yksityiskohtaisesti tätä taulua samoin kuin
aikaisemmin näkemäänsäkin, kun sivuovi aukeni ja hän näki edessään
kreivi Morcerfin.
Tämä oli noin neljänkymmenen tai neljänkymmenenviiden ikäinen mies,
mutta näytti ainakin viisikymmenvuotiaalta. Hänen mustat kulmakarvansa
erottuivat jyrkästi melkein valkoisesta tukasta, joka sotilaan tapaan
oli leikattu lyhyeksi. Hänellä oli yllään siviilipuku, ja monivärinen
nauha napinreiässä ilmaisi, mitkä kaikki kunniamerkit hänellä oli. Hän
astui sisään jokseenkin mahtavasti ja samalla kiireisesti. Monte-Cristo
näki hänen lähestyvän, mutta ei astunut askeltakaan eteenpäin. Olisi
luullut, että hänen jalkansa oli naulittu kiinni lattiaan samoin kuin
hänen katseensa Morcerfin kasvoihin.
-- Isä, sanoi nuori mies, -- minulla on kunnia esitellä teille kreivi
Monte-Cristo, jalomielinen ystävä, joka minulla oli onni kohdata, kun
olin joutunut vaikeaan tilanteeseen, niin kuin olen teille kertonut.
-- Olette tervetullut luoksemme, hymyili kreivi Morcerf kumartaen
kreiville, -- ja olette pelastaessanne sukumme ainoan perillisen tehnyt
meille palveluksen, joka velvoittaa meidät ikuiseen kiitollisuuteen.
Näin sanoen kreivi Morcerf osoitti Monte-Cristolle tuolia, samalla kun
itse istuutui vastapäätä ikkunaa.
Monte-Cristo istui kreivin osoittamalle tuolille ja käänsi sen niin,
että jäi itse raskaiden samettiverhojen varjoon, mutta saattoi nähdä
toisen kasvot. Hän näki niissä väsymystä ja huolta ja luki
ennenaikaisista rypyistä salaisten tuskien koko tarinan.
-- Rouva kreivitär oli parhaillaan pukeutumassa, sanoi Morcerf, -- kun
hänelle ilmoitettiin, kenet hänellä on onni nähdä luonaan. Hän saapuu
kohta ja on kymmenen minuutin päästä täällä.
-- Mikä kunnia minulle, sanoi Monte-Cristo, -- saada heti ensimmäisenä
päivänä Pariisissa kohdata mies, jonka ansiot ovat hänen maineensa
arvoiset ja jota onni on aivan ansiosta suosinut. Mutta eikö Mitidjan
tasangoilla ja Atlasvuorilla ole enää tarjottavana teille
marsalkansauvaa?
-- Olen jättänyt sotapalveluksen, sanoi Morcerf hiukan punastuen. --
Sain nimitykseni restauraation aikana, otin osaa ensimmäiseen
sotaretkeen ja palvelin marsalkka Bourmont'in johdolla. Saatoin siis
odottaa korkeampaakin johtoasemaa, ja kukapa tietää, mitä olisikaan
tapahtunut, jos nuorempi haara olisi pysynyt valtaistuimella. Mutta
heinäkuun vallankumous oli siksi kunniakas, että se saattoi olla
kiittämätön. Se ei palkinnut muita palveluksia kuin niitä, jotka oli
tehty keisarikunnan aikana. Jätin siis erohakemuksen, sillä kun on
ansainnut olkalappunsa taistelutanterella, ei enää osaa liikehtiä
salonkien liukkaalla permannolla. Olen jättänyt miekan ja antautunut
politiikkaan, harrastan teollisuutta ja tutkin elinkeinojamme. Niinä
kahtenakymmenenä vuotena, jotka olin sotapalveluksessa, olin jo niistä
asioista kiinnostunut, mutta minulla ei ollut aikaa.
-- Tuollaisilla aatteilla Ranskan kansa osoittaa olevansa muiden
yläpuolella, totesi Monte-Cristo. -- Vaikka olettekin vanhan
aatelissuvun jälkeläinen ja rikas, olette kuitenkin mennyt armeijaan
halvaksi sotamieheksi ja olette aste aseelta hankkinut itsellenne
arvoaseman, se on hyvin harvinaista. Kun teistä sitten on tullut
kenraali, pääri ja kunnialegioonan komentaja, suostutte opiskelemaan
uutta alaa ettekä toivo muuta palkintoa kuin että voisitte jonakin
päivänä hyödyttää kansalaisianne... Se on todellakin kaunista, sanon
suorastaan ylevää.
Albert katseli ja kuunteli kummastuneena Monte-Cristoa. Hän ei ollut
tottunut näkemään tätä näin innostuneena.
-- Ikävä kyllä, jatkoi vieras, epäilemättä poistaakseen tuskin
huomattavan pilven, joka oli noussut Morcerfin otsalle, -- me
italialaiset emme tee sillä tavoin; me pysymme omassa säädyssämme ja
omissa oloissamme, meissä säilyy sama elintapa, sama ajatuskanta, jopa
sama hyödyttömyyskin kautta koko elämämme.
-- Mutta, hyvä herra, vastasi kreivi Morcerf, -- teidän arvoisellenne
miehelle ei Italia ole sopiva isänmaa. Ranska avaa teille sylinsä.
Kuulkaa sen kutsua, Ranska ei varmaankaan ole kaikille kiittämätön. Se
kohtelee pahoin omia lapsiaan, mutta tavallisesti ottaa vieraat
suurenmoisesti vastaan.
-- Isä, sanoi Albert hymyillen, -- kaikesta huomaa, ettette tunne
kreivi Monte-Cristoa. Kreivi ei kaipaa maallisia kunnianosoituksia, ja
arvonimiä hän ottaa vain sen verran vastaan kuin tarvitsee
matkapassiaan varten.
-- Tämä on todellakin sattuvin arvostelu, minkä koskaan olen itsestäni
kuullut, sanoi Monte-Cristo.
-- Olette saanut määrätä oman tulevaisuutenne, sanoi kreivi Morcerf
huoaten, -- ja olette ilmeisesti kulkenut kukkastietä elämässänne.
-- Juuri niin, sanoi Monte-Cristo, ja hänen huulillaan oli hymy, jota
mikään maalari ei olisi pystynyt jäljentämään eikä mikään ihmistuntija
selittämään.
-- Ellen olisi pelännyt väsyttäväni herra kreiviä, sanoi kreivi
Morcerf, joka näytti ihastuneen Monte-Criston hienoon käytökseen, --
olisin vienyt teidät eduskuntaan. Tämänpäiväinen istunto tuntuu
omituiselta jokaisesta, joka ei tunne päärejämme.
-- Olen teille kiitollinen, jos uusitte joskus toiste tämän
tarjouksenne. Mutta tänään on minussa herätetty toivo tulla esitellyksi
rouva kreivittärelle.
-- Tuossa äiti onkin! huudahti Albert.
Monte-Cristo kääntyi nopeasti ja näki kreivittären seisovan salongin
ovella, vastapäätä sitä ovea, mistä hänen miehensä oli tullut
sisään. Hän seisoi siinä liikkumattomana ja kalpeana, ja kun kreivi
Monte-Cristo kääntyi, antoi hän käsivartensa, joka jostakin syystä oli
nojannut kullattuun pihtipieleen, vaipua alas. Hän oli seisonut ovella
jo jonkin aikaa ja kuullut kaukaisen vieraan viimeiset sanat.
Kreivi Monte-Cristo nousi ja kumarsi syvään kreivittärelle, joka
vuorostaan vastasi siihen ääneti ja juhlallisesti.
-- Hyvä Jumala, mikä teitä vaivaa? kysyi Morcerf. -- Onko täällä ehkä
niin kuuma, että voitte pahoin?
-- Onko äiti sairas? huudahti Albert ja riensi Mercedeksen luo.
Hymyillen tämä kiitti heitä molempia.
-- En, sanoi kreivitär, -- mutta tunsin voimakasta mielenliikutusta
nähdessäni sen miehen, jonka ansiosta meidän ei nyt tarvitse itkeä ja
surra. Hyvä herra, jatkoi hän lähestyen juhlallisena kuin kuningatar,
-- olen teille kiitollinen poikani hengestä ja sen vuoksi siunaan
teitä. Olen erittäin iloinen siitä, että minulle tarjoutuu tilaisuus
kiittää teitä, ja tämä kiitos tulee sydämestäni samoin kuin
siunauksenikin.
Kreivi kumarsi uudelleen, mutta syvempään kuin edellisellä kerralla.
Hän oli vieläkin kalpeampi kuin Mercedes.
-- Armollinen rouva, sanoi hän, -- herra kreivi ja te maksatte liian
runsaan palkan vähäpätöisestä palveluksesta. Kun pelastaa pojan ja
säästää isältä huolet ja äidiltä kärsimykset, niin eihän siinä tee
varsinaisesti hyvää työtä, täyttää vain inhimillisyyden vaatimukset.
Näihin sanoihin, jotka lausuttiin hellästi ja tavattoman kohteliaasti,
kreivitär Morcerf vastasi liikuttuneena:
-- Olen onnellinen poikani puolesta, kun hän on saanut teidät
ystäväkseen, ja kiitän Jumalaa tästä johdatuksesta.
Ja kreivi oli näkevinään kyynelen välkkyvän Mercedeksen silmissä.
Morcerf lähestyi häntä.
-- Olen jo pyytänyt anteeksi kreiviltä kun minun täytyy jättää hänet,
sanoi hän, -- ja toivon, että yhdytte anteeksipyyntööni. Mutta istunto
alkaa kello kaksi, ja kello kolmelta pitäisi minun puhua.
-- Lähtekää, koetan saada vieraamme unohtamaan poissaolonne, sanoi
Mercedes. -- Herra kreivi, sanoi hän kääntyen Monte-Criston puoleen, --
suotteko meille sen kunnian, että jäätte täksi päiväksi luoksemme?
-- Kiitos, armollinen rouva, voitte olla varma siitä, että tunnen mitä
suurinta kiitollisuutta kutsustanne, mutta olen tänä aamuna noussut
porttinne edessä suoraan matkavaunuistani. En tiedä vielä, millainen on
asuntoni Pariisissa; tuskin edes tiedän, missä asun. Levottomuuteni on
tosin vähäpätöinen, mutta kuitenkin ymmärrettävä.
-- Toivoaksemme saamme kuitenkin ilon nähdä teidät toiste täällä? kysyi
kreivitär.
Monte-Cristo kumarsi sanaakaan virkkamatta.
-- En siis pidätä teitä kauempaa, sanoi kreivitär, -- sillä en tahdo
kiitollisuuteni muuttuvan epähienoksi enkä haitalliseksi.
-- Rakas kreivi, sanoi Albert, -- jos sallitte, niin tahdon korvata
teille Roomassa osoittamanne kohteliaisuuden ja annan vaununi
käytettäviksenne siksi, kunnes ennätätte hankkia itsellenne omat.
-- Tuhannet kiitokset ystävällisyydestänne, sanoi Monte-Cristo, --
mutta otaksun, että Bertuccio on oikealla tavalla käyttänyt ne neljä
tuntia, jotka olen antanut hänelle aikaa, ja että täältä lähtiessäni
löydän jonkinmoiset ajoneuvot ovenne edestä.
Albert oli jo tottunut odottamaan kreiviltä tällaista eikä enää
hämmästynyt. Hän tahtoi vain tietää, millä tavalla nuo määräykset oli
pantu täytäntöön. Hän seurasi sen vuoksi kreiviä ulko-ovelle asti.
Monte-Cristo ei ollut erehtynyt. Heti kun hän astui kreivi Morcerfin
eteiseen, riensi Roomasta tullut palvelija ulos, ja kuuluisa matkamies
näki todellakin vaunujen odottavan portaitten edessä.
Vaunut olivat Kellerin tehtaasta, ja hevospari oli sama, josta -- niin
kuin kaikki keikarit tiesivät -- vielä edellisenä päivänä oli tarjottu
Drakelle kahdeksantoistatuhatta frangia.
-- Hyvä herra, sanoi kreivi Albertille, -- en voi kehottaa teitä
saattamaan minua asuntooni, koska se todennäköisesti on vielä
tilapäisessä kunnossa. Antakaa siis minulle yksi päivä aikaa ja
sallikaa minun sitten kutsua teidät luokseni. Silloin olen varma, etten
loukkaa vieraanvaraisuuden lakeja.
-- Jos pyydätte päivän aikaa, herra kreivi, niin tiedän, ettette näytä
minulle enää taloa, vaan palatsin. Teillä on varmaankin joku hyvä
haltia auttajananne.
-- Antakaa ihmisten niin uskoa, sanoi Monte-Cristo laskien jalkansa
komeiden ajoneuvojensa samettiselle astinlaudalle, -- niin minulla on
menestystä naismaailmassa.
Hän hyppäsi vaunuihinsa, ovi sulkeutui, ja ajoneuvot läksivät kiitämään
eteenpäin, mutta eivät kuitenkaan niin nopeasti, ettei hän olisi
huomannut, miten sen huoneen ikkunaverhot, jonne hän oli Mercedeksen
jättänyt, heikosti liikahtivat.
Kun Albert palasi äitinsä luo, tapasi hän tämän budoaarissaan
samettisessa nojatuolissa istumassa; verhot oli laskettu alas, niin
ettei huoneesta erottanut muuta kuin jonkin maljakon välkkyvän sivun
tai kultakehyksen kulman.
Albert ei voinut nähdä äitinsä kasvoja, sillä tämä oli kietonut päänsä
ympärille harson. Mutta hänen äänensä tuntui värisevän. Albert erotti
myöskin ruusujen ja heliotrooppien tuoksun keskeltä hajusuolan kirpeän
hajun.
-- Oletteko sairas, äiti? huudahti hän astuessaan sisään. -- Ja
oletteko ehkä poissa ollessani voinut pahoin?
-- Minäkö? En suinkaan, Albert. Mutta ymmärräthän, noista ruusuista,
tuberooseista ja oranssinkukista leviää näinä ensimmäisinä lämpiminä
päivinä tavattoman voimakas tuoksu.
-- Siis, äiti, sanoi Albert tarttuen soittokellon nuoraan, -- täytyy
maljakot viedä etuhuoneeseen. Voitte todellakin huonosti. Jo äsken
astuessanne sisään olitte tavattoman kalpea.
-- Olinko kalpea, Albert?
-- Kalpeutenne kaunistaa teitä erinomaisesti, äiti, mutta isä ja minä
olimme yhtä kaikki levottomia.
-- Huomauttiko isä siitä? kysyi Mercedes kiihkeästi.
-- Ei minulle, mutta sanoihan hän teille itsellenne siitä.
-- Sitä en muista, sanoi kreivitär.
Palvelija astui sisään. Alberthan oli soittanut.
-- Viekää nämä kukat etuhuoneeseen tai pukuhuoneeseen, sanoi Albert. --
Rouva kreivitär voi niiden tuoksusta pahoin.
Palvelija totteli. Syntyi äänettömyys, jota jatkui niin kauan kuin
palvelija siirsi kukkia.
-- Mistä tuo nimi Monte-Cristo on tullut? kysyi kreivitär, kun
palvelija oli mennyt. -- Onko se sukunimi, tiluksen nimi vai
jonkinmoinen arvonimi?
-- Se on luullakseni arvonimi. Kreivi on ostanut itselleen saaren
Toscanan saaristosta, ja sitä seuraa jonkinmoinen komentajanarvo, niin
kuin hän tänä aamuna itse mainitsi. Tiedättehän, että sellainen on
tapana San Stefanossa Firenzessä ja San Giorgio Constantinianossa
Parmassa, jopa Malta-ritaristossakin. Hän ei sitä paitsi pane mitään
erityistä arvoa aateluudelle ja sanoo itseään tusinakreiviksi, vaikka
yleinen mielipide Roomassa onkin, että kreivi on täydellinen hienon
maailman mies.
-- Hän käyttäytyy hienosti, sanoi kreivitär, -- ainakin siitä vähästä
päättäen, minkä huomasin hänen seurassaan.
-- Erinomaisen hienosti, äiti, jopa niin hienosti, että hän voittaa
monet kaikkein ylhäisimmätkin aateliset, joita olen tullut tuntemaan
kolmessa maassa, Englannissa, Espanjassa ja Saksassa.
Kreivitär mietti hetkisen ja sanoi sitten:
-- Rakas Albert, kysyn tätä sinulta nyt äitinä; olet nähnyt kreivin
hänen omassa kodissaan, sinulla on terävä silmä, seurustelutapoja ja
hienoutta enemmän kuin on tavallista: uskotko, että kreivi on
todellakin se, miltä hän näyttää?
-- Miltä hän siis näyttää?
-- Sanoithan juuri äsken itse: hienon maailman mieheltä.
-- Sanoin, että häntä pidetään sellaisena.
-- Mutta mitä sinä, Albert, itse ajattelet?
-- Myönnän, että minulla ei ole selvää käsitystä hänestä. Luulen häntä
maltalaiseksi.
-- En kysy hänen syntyperäänsä, vaan mikä hän on.
-- Olen nähnyt niin monta erikoista piirrettä hänen elämässään, että
jos sanon suoraan ajatukseni, pidän häntä byronmaisena miehenä, jonka
onnettomuus on leimannut kohtalokkaalla merkillään; hän on toinen
Manfred, toinen Lara, toinen Werner. Hän on vanhan suvun viimeinen
jälkeläinen, joka on kadottanut isiensä perinnön ja sitten
seikkailuneroudellaan osannut hankkia itselleen omaisuuden ja päässyt
sen avulla yhteiskuntalakien yläpuolelle.
-- Mitä sillä tarkoitat...?
-- Sitä, että Monte-Criston saari on keskellä Välimerta, siellä ei ole
asukkaita, ei sotilaita, vaan se on kaikkien maiden salakuljettajien ja
rosvojen olinpaikkana. Kukapa tietää, ehkä nämä ammattilaiset maksavat
herralleen veroa.
-- Se on mahdollista, sanoi kreivitär mietteisiinsä vaipuneena.
-- Samapa tuo, jatkoi nuori mies, -- olkoon hän salakuljettaja tai ei,
myönnättehän äiti, että kreivi Monte-Cristo on erikoinen ja huomattava
mies. Hänellä tulee varmasti olemaan suuri menestys Pariisin
salongeissa. Tänä aamuna hän astui ensimmäiset askelensa hienossa
seurapiirissä hämmästyttäen sellaistakin miestä kuin Château-Renaud.
-- Ja minkä ikäinen kreivi mahtaa olla? kysyi Mercedes pannen erikoisen
suurta painoa tähän kysymykseen.
-- Hän on kolmekymmentäviisi- tai -kuusivuotias, äiti.
-- Niinkö nuori! Se on mahdotonta, sanoi Mercedes vastaten samalla
omiin ajatuksiinsa.
-- Se on aivan totta. Pari kolme kertaa hän on huomauttanut jossakin
yhteydessä: olin silloin viisivuotias, tai: kymmenen, tai:
viidentoista. Uteliaana miehenä minä tein niiden mukaan päätelmäni ja
ne pitävät kaikki yhtä: hän on kolmekymmentäviisivuotias. Sitä paitsi,
muistakaahan, kuinka eloisa katse hänellä on, kuinka musta tukka,
kuinka hänen otsansa on rypytön, vaikka hän onkin kalpea. Hän ei ole
ainoastaan voimakas, vaan nuorikin.
Kreivitär painoi päänsä kumaraan, aivan kuin liian raskaitten ajatusten
painosta.
-- Ja tuo mies on siis tuntenut ystävyyttä sinua kohtaan? sanoi hän
hermostuneesti väristen.
-- Siltä näyttää.
-- Entä ... pidätkö sinäkin hänestä?
-- Hän miellyttää minua, sanokoon Franz d'Epinay mitä tahansa. Franz
näet väittää, että hän on tullut haudantakaisesta maailmasta.
Kreivitär teki kauhua ilmaisevan liikkeen.
-- Albert, sanoi hän vapisevalla äänellä, -- olenhan aina varoittanut
sinua huonoista tuttavuuksista. Nyt olet mies ja voisit puolestasi
neuvoa minua. Yhtä kaikki sanon vielä kerran: Ole varovainen, Albert.
-- Rakas äiti, jotta voisin noudattaa neuvoanne, täytyisi minun tietää
mitä pitää varoa. Kreivi ei pelaa, ei juo muuta kuin vettä, johon on
pantu muutama pisara espanjalaista viiniä. Kreivi on osoittautunut niin
rikkaaksi, että hän ei voisi lainata minulta rahaa tulematta
naurunalaiseksi. Mikä vaara siis minua uhkaisi kreivin puolelta?
-- Olet oikeassa, sanoi kreivitär, -- ja pelkoni on aivan aiheeton,
varsinkin kun se kohdistuu mieheen, joka on pelastanut henkesi. Ottiko
isäsi hänet ystävällisesti vastaan, Albert? Meidän pitää olla kreiville
enemmän kuin kohteliaita. Isäsi on usein ajatuksiinsa vaipunut, monet
asiat painavat hänen mieltään, ja hän saattaisi vasten tahtoaan...
-- Isäni on ollut moitteeton, keskeytti Albert. -- Hän näytti
ihastuneenkin niistä hienoista kohteliaisuuksista, jotka kreivi
ovelasti liitti keskusteluun, aivan kuin hän olisi tuntenut isän
kolmekymmentä vuotta. Se hiveli isän mieltä, jatkoi Albert nauraen, --
ja he erosivat mitä parhaimpina ystävinä, isä tahtoi jopa viedä hänet
eduskuntaan kuulemaan puhettaan.
Kreivitär ei vastannut. Hän oli vaipunut niin syviin mietteisiin, että
hänen silmänsä vähitellen olivat menneet umpeen. Nuori mies seisoi
hänen edessään ja katsoi hellästi ja sydämellisesti häneen, niin kuin
pojat katsovat nuorta ja kaunista äitiä. Hän kuuli äidin hengittävän
tasaisesti, luuli hänen nukahtaneen ja hiipi varpaillaan pois.
-- Kummallinen mies, sanoi hän itsekseen; -- ennustin jo Italiassa,
että hän tulee täällä herättämään huomiota. Äitini on varma mittapuu,
ja hän on selvästi kiinnostunut kreivistä. Siispä tämän täytyy olla
hyvin huomattava mies.
Hän meni talliin hiukan kadehtien sitä, että kreivi oli saanut
haltuunsa vaunuhevoset, joiden rinnalla hänen hevosensa jäivät jälkeen
hevostuntijoiden silmissä.
-- Ihmiset eivät toden totta ole yhdenvertaisia, ajatteli hän. -- Minun
täytyy pyytää isääni kehittämään tätä ajatusta eduskunnassa.