Niin kuin muistamme, oli kreivi aterioidessaan hyvin kohtuullinen.
Albert huomautti tästä ja totesi, että Pariisin elämän aineellinen,
mutta samalla tärkeä puoli saattoi jo heti alussa tuntua hänestä
vastenmieliseltä.
-- Rakas kreivi, sanoi hän, -- huomaattehan, kuinka pelkään, että
Helder-kadun ruoka ei miellytä teitä yhtä paljon kuin Piazza di
Spagnan. Minun olisi pitänyt kysyä, mitä mieluimmin syötte, ja
valmistaa ruokalajit teidän makunne mukaan.
-- Jos tuntisitte minut tarkemmin, hymyili kreivi, -- ette olisi noin
huolissanne, sillä sehän melkein nöyryyttää minunkaltaiseni
matkamiehen, joka vuoroin on syönyt makaronia Napolissa, polentaa
Milanossa, olla podrikaa Valenciassa, pilkuta Konstantinopolissa,
karrikkia Intiassa ja pääskysenpesiä Kiinassa. Minunlaisellani
kosmopoliitilla ei ole mitään lempiruokia. Syön mitä tahansa ja
kaikkialla; erikoista on vain, että syön vähän. Ja vaikka soimaatte
huonoa ruokahaluani, olen tänään oikein nälissäni, sillä en ole
eilisaamusta lähtien syönyt mitään.
-- Eilisaamusta lähtien! huudahtivat toiset. -- Ettekö ole vuorokauteen
syönyt mitään?
-- En, vastasi Monte-Cristo. -- Minun täytyi poiketa tiestäni syrjään
ja hankkia eräitä tietoja Nîmes'istä, joten viivästyin hiukan enkä
tahtonut tulla myöhään perille.
-- Olette siis syönyt vaunuissanne? kysyi Morcerf.
-- En, minä nukuin. Nukun aina, kun minun on ikävä, enkä voi huvitella
tai kun minun on nälkä, mutta ruoka ei maita.
-- Teillä on siis uni täydellisesti vallassanne? kysyi Morrel.
-- Melkein.
-- Sehän olisi verraton taito meille Afrikassa oleskeleville, joilla ei
aina ole ruokaa eikä aina juotavaakaan, sanoi Morrel.
-- Olisi kyllä, sanoi Monte-Cristo. -- Pahaksi onneksi on keinoni
erinomainen sellaiselle kuin minä, joka elän aivan erikoista elämää,
mutta vaarallinen koko armeijalle, joka ehkä ei heräisikään silloin,
kun sitä tarvittaisiin.
-- Saisiko tietää, mikä tuo keino on? kysyi Debray.
-- Kyllä, varsin kernaasti, sanoi Monte-Cristo, -- minä en sitä
suinkaan salaa. Se on sekoitus, mihin pannaan parasta oopiumia, jota
itse olen käynyt Kantonista hakemassa saadakseni luotettavan puhdasta,
sekä parasta hashishia, mitä itämailta saadaan, nimittäin Tigris- ja
Eufrat-virran tienoilta. Nämä molemmat ainekset yhdistetään ja niistä
valmistetaan pieniä pillereitä, joita nautitaan tarpeen vaatiessa.
Kymmenen minuutin päästä tuntee vaikutuksen. Kysykää paroni Franz
d'Epinaylta; luulen, että hän on kerran sitä maistanut.
-- Niin onkin, sanoi Morcerf, -- hän kertoi siitä minulle hiukan, ja
hänellä on siitä erinomaisen kauniit muistot.
-- Mutta, sanoi Beauchamp, joka sanomalehtimiehen tavoin oli kovin
epäilevä, -- onko teillä aina noita pillereitä mukananne?
-- Aina, vastasi Monte-Cristo.
-- Olenko epähieno pyytäessäni nähdä noita kallisarvoisia pillereitä?
jatkoi Beauchamp toivoen saavansa vieraan valheesta kiinni.
-- Ette laisinkaan, vastasi kreivi.
Ja hän otti taskustaan pienoisen siron rasian. Se oli valmistettu
yhdestä ainoasta kaiverretusta smaragdista, joka oli kultaruuvilla
suljettu. Kun tämän ruuvin aukaisi, tuli näkyviin pieniä vihertäviä,
herneen kokoisia pillereitä, jotka tuoksuivat voimakkaasti. Niitä oli
rasiassa neljä viisi kappaletta, ja niitä mahtui sinne tusinan verta.
Rasia kiersi pöytää, mutta aterioijat ihailivat enemmän smaragdia kuin
haistelivat pillereitä.
-- Kokkinneko teille tämän herkun valmistaa? kysyi Beauchamp.
-- Ei suinkaan, vastasi Monte-Cristo, -- minä en uskoisi todellisia
nautintojani arvottomien käsiin. Olen itse jokseenkin taitava kemisti
ja valmistan pillerini itse.
-- Tämä on ihmeellinen smaragdi, suurin mitä olen nähnyt, vaikka
äidilläni onkin arvokkaita perhekalleuksia, sanoi Château-Renaud.
-- Minulla oli kolme tällaista, sanoi Monte-Cristo. -- Yhden annoin
sulttaanille, joka kiinnitytti sen miekkansa kahvaan; toinen on Pyhällä
isällä, joka kiinnitytti sen tiaraansa, toisen melkein yhtä suuren
mutta ei niin loistavan smaragdin viereen, minkä keisari Napoleon oli
antanut hänen edeltäjälleen Pius VII:lle. Kolmannen pidin itse ja
koverrutin sen ontoksi, joten se menetti puolet arvostaan, mutta tuli
hyvin sopivaksi tähän tarkoitukseen.
Herrat katsoivat kummastuneina Monte-Cristoon. Hän puhui niin
koruttomasti, että hän epäilemättä puhui totta tai oli hullu. Mutta
smaragdi, joka oli ollut jokaisen käsissä, pakotti heidät uskomaan
edellistä olettamusta.
-- Ja mitä nämä hallitsijat antoivat vastalahjaksi? kysyi Debray.
-- Sulttaani päästi erään naisen vapaaksi, Pyhä isä lahjoitti eräälle
miehelle hengen, joten olen joskus elämässäni ollut yhtä voimakas, kuin
jos Jumala olisi asettanut minut valtaistuimelle.
-- Herra kreivi, ette voi ajatellakaan, kuinka iloitsen kuullessani
teidän puhuvan noin! sanoi Morcerf. -- Olen jo edeltäpäin kertonut
tovereilleni, että olette kummallinen ihminen, Tuhannen ja yhden yön
loihtija, keskiajan taikuri, mutta pariisilaiset ovat niin ihastuneita
paradokseihin, että pidämme eittämättömiä tosiseikkoja mielikuvituksen
tuotteina, elleivät nämä tosiasiat ole sopusoinnussa jokapäiväisen
elämän kanssa. Tässä esimerkiksi Debray ja Beauchamp hyvin tietävät,
että bulevardilla on vangittu ja ryövätty jockey-klubin jäsen,
että neljä henkeä on surmattu Saint-Denis-kadun varrella, että
kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä varasta on vangittu jossakin
Temple-bulevardin kahvilassa tai Julianuksen termeissä. Mutta siitä
huolimatta he väittävät, ettei Maremmeissa, Rooman campagnalla tai
pontilaisilla nevoilla ole rosvoja. Minä pyydän, olkaa niin hyvä ja
sanokaa heille, että rosvot vangitsivat minut ja että ilman teidän
jalomielistä apuanne odottaisin viimeistä tuomiota San Sebastianon
katakombeissa, sen sijaan että tarjoan heille aamiaista vähäpätöisessä
asunnossani Helder-kadun varrella.
-- Joutavia, sanoi Monte-Cristo, -- olettehan luvannut olla
mainitsematta tuosta vähäpätöisestä tapauksesta.
-- En ole, herra kreivi, huudahti Morcerf, -- olette jollekulle
toiselle tehnyt samanlaisen palveluksen ja nyt sekoitatte minut häneen.
Suostukaa puhumaan siitä!
-- Mutta olettehan te näytellyt tässä asiassa siksi huomattavaa osaa,
sanoi kreivi hymyillen, -- että tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, mitä
on tapahtunut.
-- Jos minä nyt kerron kaiken minkä tiedän, sanoi Morcerf, -- niin
lupaatteko te puolestanne kertoa sen, mitä en tiedä.
-- Sehän on oikeus ja kohtuus, vastasi Monte-Cristo.
-- No niin, alkoi Morcerf, -- puhun, vaikka itserakkauteni siitä
saakin kovan kolauksen. Kuvittelin kolmen päivän ajan, että muuan
nainen, jota luulin Tullian tai Poppean jälkeläiseksi, oli minuun
ihastunut. Mutta olinkin vain joutunut tavallisen maalaistytön
härnäilyn esineeksi; huomatkaa: minä käytin sanaa maalaistyttö enkä
talonpoikaistyttö. Meninpä vielä niin pitkälle typeryydessäni, että
pidin viisitoistavuotiasta rosvopoikaa tänä samana maalaistyttönä. Ja
kun sitten aioin painaa suudelman hänen viattomille olkapäilleen, pani
hän pistoolin kurkkuni eteen ja viiden kuuden toverinsa avulla kuljetti
tai oikeammin sanoen laahasi minut San Sebastianon katakombien
perimmäiseen sopukkaan. Siellä tapasin kirjallisesti sivistyneen
rosvon, joka luki Caesarin kommentaarioita, mutta suvaitsi keskeyttää
lukemisensa sanoakseen minulle, että ellen ennen kello kuutta
seuraavana aamuna toimita hänen rahastoonsa neljäätuhatta scudoa,
lakkaan kymmentä minuuttia yli kuusi elämästä. Siinä kaikki, mitä
tiedän, mutta sitä en tiedä, millä tavoin te, herra kreivi, olette
roomalaisissa rosvoissa herättänyt niin suurta kunnioitusta, he kun
yleensä eivät kunnioita mitään.
-- Se on aivan yksinkertaista, vastasi kreivi. -- Olen tuntenut Luigi
Vampan jo toistakymmentä vuotta. Aivan nuorena hän oli vain paimen, ja
minä annoin hänelle kultarahan palkaksi siitä, että hän näytti minulle
tietä. Ja kun hän ei tahtonut jäädä minulle velkaa, antoi hän
vastineeksi sirosti koristellun tikarin, jonka varmaankin olette nähnyt
asekokoelmissani. Myöhemmin hän oli joko unohtanut tämän pienen
lahjojen vaihdon tai ei tuntenut minua enää, sillä hän aikoi vangita
minut. Mutta minä päinvastoin vangitsinkin hänet ja kymmenkunta hänen
miehistään. Olisin voinut jättää hänet Rooman oikeuden käsiin, joka ei
yleensäkään hidastele ja olisi hänen suhteensa pitänyt tavallista
suurempaa kiirettä, mutta en tehnytkään mitään. Päästin sekä hänet että
hänen miehensä vapaiksi.
-- Sillä ehdolla, että hän ei enää tekisi syntiä, sanoi sanomalehtimies
nauraen. -- Ilokseni näen, että he tarkkaan pitivät lupauksensa.
-- En, vastasi Monte-Cristo, -- vaan sillä ehdolla, että he aina
pitäisivät kunniassa minua ja ystäviäni. Ehkä nämä sanani tuntuvat
teistä kummallisilta, te herrat sosialistit, progressistit ja
humanistit, mutta minä en koskaan pidä huolta lähimmäisistäni enkä
suojele yhteiskuntaa, joka ei ole suojellut minua ja joka -- sanon sen
ylimalkaisena väitteenä -- ei välitä minusta, vaan on tahtonut minua
vahingoittaa. Ja vaikka minä en kunnioita yhteiskuntaa enkä
lähimmäisiäni, niin jäävät yhteiskunta ja lähimmäiseni kuitenkin
minulle kiitollisuudenvelkaan.
-- Verratonta! huudahti Château-Renaud, -- siinä on ensimmäinen mies,
jonka kuulen suoraan ja häikäilemättömästi ylistävän itsekkyyttä. Siitä
minä pidän! Hyvä, herra kreivi!
-- Se on ainakin suoraa puhetta, sanoi Morrel. -- Mutta olen varma
siitä, että kreivi ei ole katunut sitä, että hän kerran on rikkonut
nämä jyrkät periaatteensa.
-- Millä tavoin olen rikkonut periaatteeni? kysyi Monte-Cristo, joka
tuon tuostakin oli katsonut Maximilieniin niin terävästi, että nuori
mies pari kolme kertaa oli painanut silmänsä alas hänen kirkkaan ja
läpitunkevan katseensa edessä.
-- Pelastaessanne herra Morcerfin, joka oli teille melkein outo, teitte
mielestäni palveluksen lähimmäisellenne ja yhteiskunnalle.
-- Jonka kaunein koristus hän on, sanoi Beauchamp vakavasti tyhjentäen
yhteen vetoon lasillisen samppanjaa.
-- Herra kreivi, sanoi Morcerf, -- tämä lause panee teidät ahtaalle,
teidät, joka kuitenkin olette loogillisin mies, minkä olen tuntenut; ja
kohta todistetaan teille että ette ole itsekäs, vaan suuri hyväntekijä.
Herra kreivi, te sanotte itseänne itämaalaiseksi, levanttilaiseksi,
malaijilaiseksi, intialaiseksi, kiinalaiseksi villi-ihmiseksi; teidän
sukunimenne on Monte-Cristo, ja ristimänimenänne käytätte Sindbadia, ja
samana päivänä, kun astutte jalallanne Pariisiin, omaksutte
vaistomaisesti meidän pariisilaisten suurimmat ansiot ja suurimmat
viat: teeskentelette vikoja, joita teillä ei olekaan, ja salaatte
hyveitä, joita teillä on.
-- Rakas vicomte, vastasi Monte-Cristo, -- kaikessa siinä, mitä olen
sanonut tai tehnyt, ei ole hituistakaan aihetta moiseen ylistykseen. Te
ette ollut minulle vieras, sillä tunsinhan teidät, olinhan luovuttanut
teille kaksi huonetta, kutsunut teidät aamiaiselle, antanut vaununi
käytettäviksenne, olimmehan yhdessä Corson varrella katselleet
naamioitujen ohikulkua, olimmehan yhdessä katselleet mestausta, joka
teki niin syvän vaikutuksen teihin, että olitte pyörtymäisillänne. Minä
kysyn kaikilta näiltä herroilta, saatoinko jättää vieraani noiden
kauheiden rosvojen käsiin, joiksi te heitä sanotte. Tiedättehän sitä
paitsi, että teidät pelastaessani minulla oli salaisia tuumia; tahdoin
käyttää teitä hyväkseni tullessani kerran Pariisiin, antaakseni teidän
esitellä minut salongeissa. Ja teidän täytyy pitää lupauksenne.
-- Tietysti pidän, sanoi Morcerf. -- Mutta pelkään, että petytte
odotuksissanne. Tehän olette tottunut erikoisiin seikkailuihin ja
jännittäviin tapauksiin. Täällä ette saa kokea mitään sellaista. Meidän
Chimborazomme on Montmartre, meidän Himalajamme Mont-Valerien,
meidän suuri erämaamme Grenellen tasanko, jonka keskelle parhaillaan
porataan vuorikaivoa, jotta karavaanarit saisivat siitä vettä.
Täällä on paljon varkaita, vaikka ei niin paljon kuin väitetään,
mutta nämä rosvot kunnioittavat paljon enemmän vähäpätöistä poliisia
kuin arvokkainta aatelismiestä. Ranska on niin proosallinen maa ja
Pariisi niin sivistynyt kaupunki, ettette etsimälläkään löytäisi
meidän kahdestakymmenestäviidestä maakunnastamme -- sanon
kahdestakymmenestäviidestä, sillä en laske Korsikaa Ranskaan --
ainoatakaan vuorta, jolla ei olisi lennätintä, ettekä ainoatakaan
hämäränpuoleista luolaa, jonne poliisi ei ole asettanut kaasulyhtyä.
Voin siis teille, rakas kreivi, tehdä vain sen palveluksen, että
esittelen teidät seurapiireissä tai annan ystävieni esitellä teidät.
Mutta sitäkään varten ette tarvitsisi ketään. Kun teillä on nimi,
rikkautta ja älyä (Monte-Cristo kumarsi ivallisesti), voitte esitellä
itsenne missä tahansa ja teidät otetaan kaikkialla hyvin vastaan.
Oikeastaan ei minusta siis ole hyötyä muuta kuin yhdessä suhteessa. Jos
tottumuksestani pariisilaiseen elämään ja kauppahuoneitten tuntemisesta
voi olla teille hyötyä, niin autan mielelläni teitä löytämään
itsellenne mukavan asunnon. En rohkene pyytää teitä asumaan luonani,
niin kuin te pyysitte Roomassa, sillä, minä en saarnaa itsekkyyttä,
vaan olen todella itsekäs, eikä minun luokseni saa tulla varjoakaan,
ellei tämä varjo ole nainen.
-- Sehän on totta: mainitsitte Roomassa, että aiotte avioliittoon.
Saanko jo onnitella teitä?
-- Koko asia on vielä valmistelun asteella, herra kreivi.
-- Ja kun puhuu valmistelusta, lausui Debray, -- niin tarkoittaa
mahdollisuutta.
-- Ei, ei, sanoi Morcerf. -- Isäni haluaa sitä, ja toivon kohta voivani
esitellä teille morsiameni, neiti Eugénie Danglars'in.
-- Eugénie Danglars! huudahti Monte-Cristo. -- Odottakaahan eikö hänen
isänsä ole paroni Danglars?
-- On, vastasi Morcerf, -- mutta aivan äskettäin siksi korotettu.
-- Vähät siitä, sanoi Monte-Cristo, -- jos hän on valtiolle tehnyt
sellaisia palveluksia, että hän on tämän kunnianosoituksen ansainnut.
-- Hän on tehnyt tavattoman suuria palveluksia, sanoi Beauchamp. --
Vaikka hän on koko sielultaan liberaali, hankki hän Kaarle X:lle kuuden
miljoonan lainan, ja tämä teki hänet siitä hyvästä paroniksi ja
kunnialegioonan ritariksi, joten hänellä ei suinkaan ole, niin kuin
saattaisi luulla, nauhaa taskussaan, vaan koreasti napinreiässään.
-- Haha, nauroi Morcerf. -- Beauchamp, Beauchamp, jättäkää tuo asia
pilalehtien huomaan, mutta säästäkää minun läsnä ollessani tulevaa
appeani.
Sitten hän jatkoi kääntyen Monte-Criston puoleen:
-- Mutta mainitsitte hänen nimensä äsken aivan kuin tuntisitte paronin.
-- En tunne häntä, sanoi Monte-Cristo välinpitämättömästi, -- mutta
minun täytyy kohta tutustua häneen, sillä pankkiliikkeet Richard &
Blount Lontoossa, Arstein & Eskeles Wienissä ja Thomson & French
Roomassa ovat antaneet minulle avoimen luoton hänen liikkeessään.
Lausuessaan viimeisen nimen Monte-Cristo vilkaisi Maximilien Morreliin.
Jos hän oli aikonut tehdä vaikutuksen Maximilien Morreliin, niin hän
oli osunut oikeaan. Maximilien vavahti, aivan kuin olisi saanut
sähköiskun.
-- Thomson & French, sanoi hän. -- Tunnetteko sen liikkeen?
-- He ovat minun pankkiirejani Roomassa, vastasi kreivi tyynesti. --
Voinko heidän liikkeessään tehdä teille palveluksen?
-- Herra kreivi, te voisitte ehkä auttaa meitä etsimisessä, joka tähän
asti on ollut tulokseton. Tämä liike on kerran tehnyt meille
palveluksen, mutta on jostakin syystä kieltänyt tehneensä sen meille.
-- Olen käytettävänänne, vastasi Monte-Cristo kumartaen.
-- Mutta, sanoi Morcerf, -- meidänhän piti löytää sovelias asunto herra
kreiville. Pankaamme päämme yhteen. Minne majoitamme tämän kuuluisan
vieraan?
-- Saint-Germainin esikaupunkiin, sanoi Château-Renaud. -- Herra kreivi
voi sieltä löytää komean pienen rakennuksen, jossa on oma puistonsa.
-- Mitä vielä, Château-Renaud, sanoi Debray, -- te ette tunne muuta
kuin ikävän Saint-Germaininne. Älkää kuunnelko häntä, herra kreivi,
ottakaa asuntonne Chaussée-d'Antinin varrelta. Se on Pariisin keskus.
-- Boulevard de l'Opéran varrelta, sanoi Beauchamp, -- toisesta
kerroksesta, talosta, jossa on parveke. Herra kreivi voi tuottaa sinne
kultakankaiset tyynynsä, ja tupakoidessaan tai niellessään pillereitään
hän voi nähdä koko Pariisin kulkevan ohitseen.
-- Eikö teillä ole mitään ehdotusta, Morrel, sanoi Château-Renaud, --
koska ette sano mitään?
-- On kyllä, sanoi nuori mies hymyillen. -- Minullakin on ehdotukseni,
mutta odotin, että herra kreivi suostuisi loistaviin tarjouksiinne.
Nyt, kun hän ei ole vastannut mitään, luulen voivani tarjota hänelle
huoneiston eräässä pienessä Pompadour-tyylisessä rakennuksessa, jonka
sisareni vuosi sitten vuokrasi Meslay-kadun varrelta.
-- Teillä on siis sisar? kysyi Monte-Cristo.
-- On, aivan verraton sisar.
-- Onko hän naimisissa?
-- Hän on ollut jo kohta yhdeksän vuotta naimisissa.
-- Onko hän onnellinen? kysyi kreivi.
-- Niin onnellinen kuin ihminen saattaa olla, sanoi Maximilien. --
Hänen miehensä on se mies, jota hän aina on rakastanut ja joka
onnettomuutemme aikana pysyi meille uskollisena: Emmanuel Herbault.
Tuskin huomattava hymy väikkyi Monte-Criston huulilla.
-- Asun heidän luonaan loma-aikanani, jatkoi Maximilien, -- ja yhdessä
lankoni Emmanuelin kanssa olemme valmiit antamaan herra kreiville
tarvitsemanne tiedot.
-- Odottakaahan hiukkasen! huudahti Albert, ennen kuin Monte-Cristolla
oli aikaa vastata. -- Ajatelkaa hiukan mitä teette, herra Morrel;
aiotte sulkea perheen keskuuteen merenkulkija Sindbadin, aiotte tehdä
patriarkan miehestä, joka on tullut katsomaan Pariisia.
-- En suinkaan, vastasi Morrel nauraen. -- Sisareni on
kahdenkymmenenyhden ikäinen, lankoni kolmenkymmenen. He ovat nuoria,
iloisia ja onnellisia. Sitä paitsi herra kreivi voi olla aivan rauhassa
omassa kerroksessaan eikä hänen tarvitse tavata talon omistajia muulloin
kuin silloin, kun hän nimenomaan suvaitsee poiketa heidän asuntoonsa.
-- Kiitos, herra kapteeni, kiitos, sanoi Monte-Cristo, -- olen iloinen
jos suotte minulle sen kunnian, että esittelette minut sisarellenne ja
langollenne. Mutta en voi ottaa vastaan tarjoustanne, sillä minulla on
jo asuntoni.
-- Mitä? huudahti Morcerf. -- Olette siis majoittunut hotelliin? Se käy
teille ajan mittaan hyvin ikäväksi.
-- Asuinko siis niin perin epämukavasti Roomassa? kysyi Monte-Cristo,
-- Mutta se olikin Roomassa! sanoi Morcerf. -- Olitte tuhlannut
viisikymmentätuhatta piasteria kalustaaksenne huoneistonne. Mutta ette
suinkaan halua tuhlata joka päivä niin paljoa.
-- Se seikka ei suinkaan minua pidätä, vastasi Monte-Cristo. -- Mutta
olin päättänyt hankkia oman asunnon Pariisissa, talon, joka on kokonaan
minun. Lähetin kamaripalvelijani edeltäpäin, ja hän on varmaankin jo
ostanut talon ja kalustanut sen.
-- Miksi ette ilmoittanut meille, että teillä on kamaripalvelija, joka
tuntee Pariisin! sanoi Beauchamp.
-- Hän on ensi kertaa Pariisissa, samoin kuin minäkin, hän on neekeri
ja mykkä, sanoi Monte-Cristo.
-- Onko se Ali? kysyi Albert keskellä yleistä hämmästystä.
-- On, se on Ali, minun nubialainen mykkä palvelijani, jonka
luullakseni näitte Roomassa.
-- Näin kyllä, vastasi Morcerf, -- muistan hänet erinomaisen hyvin.
Mutta kuinka olette pannut nubialaisen ostamaan teille talon Pariisissa
ja mykän sen kalustamaan? Miesparkahan tekee kaikki nurinpäin.
-- Erehdytte, siitä olen varma. Päinvastoin hän on kaikessa toiminut
makuni mukaan, sillä tiedättehän, että minun makuni ei ole samanlainen
kuin muiden. Hän saapui tänne viikko sitten. Hän on tietysti juossut
pitkin kaupunkia vaistomaisesti aivan kuin hyvä metsästyskoira, joka
ajaa yksinään riistaa takaa. Hän tuntee oikkuni, tarpeeni ja makuni.
Hän on varmasti järjestänyt kaikki makuni mukaan. Hän tiesi, että tulen
tänään kello kymmenen. Kello yhdeksästä asti hän odotti minua
Fontainebleaun tullin luona. Hän pisti käteeni tämän paperin. Siinä on
uusi osoitteeni. Lukekaa.
Ja Monte-Cristo ojensi paperin Albertille.
-- Champs-Elysées 30, luki Morcerf.
-- Tämäpä on toden totta kummallista, huudahti Beauchamp aivan
vaistomaisesti.
-- Ja melkein ruhtinaallista, lisäsi Château-Renaud.
-- Ettekö tunne omaa taloanne? kysyi Debray.
-- En, sanoi Monte-Cristo, -- sanoinhan jo teille, etten tahtonut
myöhästyä. Muutin vaunuissani pukua ja astuin niistä vicomten portin
edessä.
Nuoret herrat katsoivat toisiaan. He eivät tietäneet, ilveilikö
Monte-Cristo heidän kanssaan. Mutta vaikka tämä mies puhui kovin
kummallisesti, niin hänen puheensa tuntui kuitenkin niin rehelliseltä,
ettei sitä voinut pitää valheena. Minkä vuoksi hän olisikaan
valehdellut?
-- Meidän täytyy siis tyytyä tekemään herra kreiville kaikki ne pienet
palvelukset, jotka voimme, sanoi Beauchamp. -- Sanomalehtimiehenä avaan
hänelle kaikkien Pariisin teattereiden ovet.
-- Kiitos, sanoi Monte-Cristo hymyillen. -- Taloudenhoitajani on jo
saanut määräyksen hankkia minulle aition jokaiseen.
-- Ja onko taloudenhoitajannekin nubialainen, mykkä? kysyi Debray.
-- Ei, hän on teidän maamiehenne, jos korsikalainen voi olla kenenkään
maanmies. Tehän tunnette hänet, herra Morcerf.
-- Onko hän ehkä sattumalta kunnon signor Bertuccio, joka niin
erinomaisella tavalla osasi vuokrata ikkunoita?
-- Juuri sama. Hän on kunnon mies, ollut aikoinaan hiukan sotilas,
hiukan salakuljettaja, hiukan kaikkea mitä olla saattaa. Voinpa melkein
vannoa, että hän on ollut hiukan tekemisissä poliisinkin kanssa erään
vähäpätöisen seikan, tikarinpiston, vuoksi.
-- Ja te olette valinnut tämän kunnon miehen taloudenhoitajaksenne,
herra kreivi? sanoi Debray. -- Paljonko hän varastaa teiltä vuosittain?
-- Kautta kunniani, sanoi kreivi, -- hän ei varasta sen enempää kuin
muutkaan, siitä olen varma. Mutta hän miellyttää minua, hän ei tunne
mitään vaikeuksia, ja siksi pidän hänet palveluksessani.
-- Teillä on siis täydellinen talous, sanoi Château-Renaud, -- oma talo
Champs-Elysées'n varrella, palvelijat ja taloudenhoitaja. Ei puutu
muuta kuin rakastajatar.
Albert hymyili. Hän muisteli kaunista kreikkalaista naista, jonka oli
nähnyt kreivin aitiossa Argentina-teatterissa.
-- Minulla on sitäkin parempi, sanoi Monte-Cristo, -- minulla on
orjatar. Te vuokraatte rakastajattarenne oopperasta ja teatterista.
Minä olen ostanut omani Konstantinopolista. Hän on kyllä maksanut
minulle enemmän, mutta sitten ei minulla olekaan enää muita huolia
hänen suhteensa.
-- Mutta tehän unohdatte, sanoi Debray nauraen, -- että me olemme
vapaita, ja että samalla hetkellä, kun hän astuu jalallaan Ranskan
maahan, hän on vapaa.
-- Kuka sen hänelle ilmoittaa? kysyi Monte-Cristo.
-- Kuka tahansa, joka ensimmäiseksi osuu hänen tielleen.
-- Hän puhuu ainoastaan uuskreikkaa.
-- Siinä tapauksessa se on aivan eri asia.
-- Saammeko edes nähdä häntä? kysyi Beauchamp, -- vai onko teillä
mykkien palvelijoiden lisäksi vielä eunukkejakin?
-- Ei suinkaan, sanoi Monte-Cristo, -- niin pitkälle en mene
itämaisuudessa. Väkeni voi lähteä vapaasti luotani ja jättää minut, ja
jos joku jättää, ei hän enää tarvitse minua. Sen vuoksi ei kai kukaan
jätäkään minua.
Jo kauan sitten oli päästy jälkiruokaan ja sikareihin.
-- Hyvä ystävä, sanoi Debray, -- kello on puoli kolme, kemunne olivat
hauskat, mutta hauskimmastakin seurasta on kerran luovuttava ja usein
mentävä ikävään seuraan. Minun täytyy palata ministeriöön. Puhun
kreivistä ministerille, meidän täytyy saada tietää, kuka hän on.
-- Olkaa varuillanne, sanoi Morcerf, -- nerokkaimpienkaan ei ole
onnistunut päästä siitä selville.
-- Onhan meillä poliisiamme varten käytettävänä kolme miljoonaa.
Tosinhan rahat aina on jo etukäteen käytetty, mutta mitä siitä, ainahan
jostakin voi saada viisikymmentätuhatta frangia siihen tarkoitukseen.
-- Ja kun olette saanut tietää, kuka hän on, niin ilmoitattehan sen
minulle?
-- Sen lupaan. Näkemiin asti, Albert. Hyvät herrat, hyvästi.
-- Minä en siis menekään eduskuntaan, sanoi Beauchamp Albertille, --
mutta minulla onkin lukijoilleni tarjottavana parempaa kuin Danglars'in
puhe.
-- Herran tähden, sanoi Morcerf, -- älkää kertoko sanaakaan. Älkää
riistäkö minulta sitä kunniaa, että minä ensimmäisenä esittelen hänet
ihmisille. Eikö totta, hän on merkillinen?
-- Hän on todellakin erikoisin ihminen, minkä olen nähnyt eläissäni,
sanoi Château-Renaud. -- Tuletteko, Morrel?
-- Heti kun olen antanut käyntikorttini kreiville, joka lupasi käydä
minua tervehtimässä asunnossani, Meslay-kadun 14:ssä.
-- Olkaa varma siitä, että tulen, sanoi kreivi kumartaen.
Ja Maximilien lähti paroni Château-Renaud'n kanssa jättäen
Monte-Criston Albertin seuraan.