Helder-kadun varrella olevassa talossa, jonne Albert de Morcerf
Roomassa ollessaan oli pyytänyt kreivi Monte-Cristoa saapumaan, oli
toukokuun 21. päivänä ryhdytty laajoihin valmistuksiin nuoren herran
vieraan vastaanottamiseksi.
Albert de Morcerf asui paviljongissa, avaran pihan kulmauksessa,
vastapäätä palvelusväenrakennusta. Ikkunoista oli ainoastaan kaksi
kadun puolella, kolme ikkunaa oli pihan puolella ja kaksi päätyikkunaa
puutarhaan päin.
Pihan ja puutarhan välillä oli kreivi ja kreivitär Morcerfin hieno ja
avara asumus, joka oli rakennettu toisen keisarikunnan mauttomaan
tyyliin.
Koko aluetta rajoitti kadun puolella korkea muuri, jossa säännöllisten
välimatkojen päässä oli kukkamaljakolta ja keskellä ristikkoportti,
jonka yläreunaa koristivat kullatut keihäänkärjet. Aivan portinvartijan
asumuksen vieressä oli pieni portti palvelusväkeä varten. Myös
herrasväki käytti sitä silloin, kun he tulivat tai menivät jalan.
Albertin äiti oli hienotunteisesti järjestänyt poikansa asunnoksi
piharakennuksen. Hän halusi pitää poikansa luonaan, mutta ymmärsi, että
vicomten ikäisen nuoren miehen täytyi saada tuntea itsensä täysin
vapaaksi. Rikkaiden perheitten poikien tavoin Albert rakasti vapaata ja
toimetonta elämää ja samalla hänellä oli aivan kuin linnulla kullattu
häkkinsä.
Kadunpuoleisista ikkunoista Albert de Morcerf saattoi tarkata
ulkomaailmaa. Nuorten miesten täytyy aina saada nähdä kadulle, sillä he
tahtovat liikettä ja elämää näköpiiriinsä, vaikka tämä ei ulottuisikaan
katua laajemmalle. Kun hän halusi lähemmin tarkastaa jotakin, saattoi
hän mennä kadulle pienestä portista, joka oli samanlainen kuin
portinvartijan asunnon lähellä oleva portti. Meidän on mainittava
erityisesti se.
Näytti siltä, kuin tätä porttia ei olisi koskaan käytetty, mutta
huolellisesti voidellusta lukosta ja saranoista saattoi päätellä, että
siitä kuljettiin salaa ja usein. Tämä pieni portti välitti vähät
portinvartijasta, sillä hän ei voinut sitä pitää silmällä, koska se
aukeni aivan kuin Tuhannen ja yhden yön sadun taikaportti, aivan kuin
Ali-Baban salainen Sesam siten, että lausuttiin muutama salaperäinen
sana tai naputettiin määrätyllä tavalla. Nuo sanat kuiskattiin maailman
kauneimmalla äänellä, ja naputtajina olivat maailman siroimmat sormet.
Avaran ja kalustamattoman eteisen päässä, joka päättyi tähän oveen, oli
oikealla, pihan puolella, Albertin ruokasali ja vasemmalla puutarhan
puolella hänen pieni salonkinsa. Tiheät pensaikot ja köynnöskasvit
estivät näkemästä näihin huoneisiin, ja muihin ei utelias ihminen olisi
ylettynytkään kurkistamaan. Ne olivat salonki, makuuhuone ja budoaari.
Alakerran salonki oli oikeastaan vain algerialainen divaanihuone, jossa
herrat saattoivat tupakoida.
Toisen kerroksen budoaari oli yhteydessä makuuhuoneeseen, ja siitä
pääsi salaoven kautta portaille. Kaikkiin varokeinoihin oli siis
ryhdytty.
Kolmannessa kerroksessa oli avara ateljee, jota varten kaikki
väliseinät oli otettu pois; se oli pandemonium, jossa taiteilija ja
keikari taistelivat keskenään. Sinne joutuivat ja kokoontuivat kaikki
ne esineet, jotka Albertin vaihtelevien oikkujen mukaan olivat tulleet
hänelle rakkaiksi. Siellä oli torvia, bassoviuluja, huiluja,
täydellinen orkesteri, sillä aikoinaan oli Albertilla ollut, ellei
juuri lahjoja, niin ainakin innostusta musiikkiin; maalaustelineitä,
paketteja, pastellivärejä, sillä musiikki-innon jälkeen hänessä oli
herännyt maalausvimma; siellä oli myöskin floretteja, miekkailu- ja
nyrkkeilyhansikkaita ja kaikenlaisia keppejä, sillä tämän ajan muodin
mukaan Albert de Morcerf harrasti innokkaasti niitä kolmea alaa, jotka
tekevät keikarin kasvatuksen täydelliseksi: miekkailua, nyrkkeilyä ja
kepillä taistelemista. Grisier, Cooks ja Charles Leboucher kävivät
vuoron perään antamassa hänelle opetusta.
Tämän erikoisen huoneen muina koristuksina olivat Frans I:n aikuiset
kaapit, täynnä kiinalaista posliinia, japanilaisia maljakoita, Luca
della Robbian fajansseja ja Bernard de Palissyn vateja. Siellä oli
vanhoja tuoleja, joissa oli ehkä istunut Henrik IV tai Sully, Ludvig
XIII tai Richelieu, sillä kaksi nojatuolia, joita koristi puuhun
leikattu vaakuna -- sinisellä pohjalla kolme Ranskan liljaa --
olivat kotoisin Louvren huonekaluvarastosta tai jostakin muusta
kuninkaallisesta linnasta. Näille tummilla kankailla päällystetyille
tuoleille oli heitetty kirkasvärisiä kankaita, jotka oli värjätty
Persian taivaan alla tai jotka Kalkuttan tai Chandernagorin naiset
olivat kutoneet. Ei kukaan tiennyt, mistä nämä kankaat oli sinne tuotu;
silmiä virkistävine väreineen ne odottivat tarkoitusta ja koristivat
sillä välin huonetta silkin ja kullan välkkeellä.
Kaikkein huomattavimmalla paikalla oli Rollerin ja Blanchet'n
ruusupuinen pianiino. Se oli pienikokoinen, mutta sen kuoreen mahtui
kokonainen orkesteri, joka soi Weberin, Mozartin, Haydnin, Grétryn ja
Porporan säveliä.
Kaikkialla pitkin seiniä, ovien yläpuolella, katossa, oli miekkoja,
tikareita, sotakirveitä, nuijia, kullattuja, damaskoituja ja
kirjailtuja sotisopia; kasvikokoelmia, kivennäisiä, täytettyjä lintuja.
Tämä huone oli tietysti Albertin mieluisin olinpaikka.
Mutta tänä päivänä nuori mies oli aamupukimissaan asettunut alakerran
saliin. Pöydällä, jota jonkin matkan päässä ympäröi pehmeä divaani, oli
kaikenlaista tupakkaa, keltaista pietarilaista, mustaa sinailaista sekä
marylandilaista, portoricoa ja latakiaa, kaikki pienissä pilkullisissa
kupeissa, sellaisissa, joista hollantilaiset pitävät. Niiden vieressä
oli tuoksuvista puulajeista valmistetuissa laatikoissa sikareita,
puros-, regalia-, havanna- ja manila-lajeja. Avonaisessa kaapissa oli
saksalaisia piippuja, tshibukkeja, joiden imukkeet olivat ambraa ja
jotka olivat koralleilla koristettuja, kultakoristeisia nargileita,
joiden pitkät sahviaanivarret kiemurtelivat kuin käärmeet ja näyttivät
vain odottavan, minkä niistä tupakoitsija oikkunsa tai tottumuksensa
mukaan valitsee. Albert oli itse pitänyt huolta niiden järjestyksestä
tai oikeammin sanoen säännöllisestä epäjärjestyksestä, jollaista
ihmiset mielellään katselevat puhallellessaan aamiaisen jälkeen
oikullisia savukiemuroita kattoa kohden.
Neljännestä vailla kymmenen tuli kamaripalvelija. Hän oli Albertin
ainoa palvelija. Talon kokki oli tietysti joka päivä hänen
käytettävänään ja erikoisina juhlapäivinä isän lakeija.
Kamaripalvelija laski pöydälle pinkan sanomalehtiä ja ojensi Albertille
joukon kirjeitä.
Hajamielisesti Albert silmäili kirjeitä, valikoi niistä kaksi, jotka
oli kirjoitettu hienolla naisen käsialalla ja tuoksuivat hajuvesiltä,
avasi ne ja luki ne tarkkaavasti.
-- Mitenkä nämä kirjeet ovat saapuneet? kysyi hän.
-- Toinen tuli postissa, toisen toi rouva Danglars'in kamaripalvelija.
-- Ilmoittakaa rouva Danglars'ille, että otan vastaan hänen tarjoamansa
paikan hänen aitiossaan... Odottakaahan... Päivän kuluessa menette
Rosan luo. Sanotte hänelle, että oopperan jälkeen tulen syömään
illallista hänen kanssaan, ja viette hänelle kuusi pulloa eri viinejä,
kyprolaista, sherryä ja malagaa sekä ostendelaisia ostereja ... ottakaa
osterit Borelilta ja sanokaa, että ne tulevat minulle.
-- Milloin aamiaispöytä on katettava?
-- Paljonko kello on nyt?
-- Neljännestä vailla kymmenen.
-- Kattakaa pöytä täsmälleen puoli yhdeksitoista. Debrayn täytyy kai
mennä ministeriöönsä... Ja sitä paitsi, Albert katsahti
muistikirjaansa, -- juuri sen ajan määräsin kreiville, toukokuun 21.
päivä kello puoli yksitoista aamulla, ja vaikka en paljon luotakaan
hänen lupaukseensa, tahdon kuitenkin olla täsmällinen. Tiedättekö, onko
rouva kreivitär jo noussut?
-- Jos herra vicomte tahtoo, niin menen kysymään.
-- Tehkää se ... ja pyytäkää häneltä liköörejä. Varastoni on
epätäydellinen. Sanokaa myös, että tulen hänen luokseen kello kolme ja
esittelen silloin erään henkilön hänelle.
Palvelijan mentyä Albert heittäytyi divaanille, avasi parin kolmen
sanomalehden siteet, katsoi, mitä teattereissa näyteltiin, rypisti
kulmiaan huomatessaan, että esitettiin oopperaa eikä balettia, etsi
hajuvesi-ilmoitusten joukosta tietoja eräästä hampaanpuhdistusaineesta,
jota hänelle oli kiitetty, heitti syrjään kolme siihen aikaan eniten
luettua sanomalehteä ja mutisi haukotellen:
-- Sanomalehdet käyvät päivä päivältä yhä ikävämmiksi.
Samassa pysähtyivät kepeät ajoneuvot portin eteen, ja vähän sen jälkeen
palvelija ilmoitti herra Lucien Debrayn saapuneen. Hän oli pitkä,
nuori, vaaleatukkainen, kalpea mies, silmät harmaat ja katse terävä,
huulet kapeat ja tiukat. Hänen yllään oli sininen hännystakki,
kaulahuivi oli valkoinen, hienossa silkkinauhassa riippui monokkeli,
jota hän tuon tuostakin piti oikeassa silmässään. Hän astui sisään
hymyilemättä ja puoliksi juhlallisen näköisenä.
-- Päivää, Lucien ... päivää, sanoi Albert. -- Te aivan kauhistutatte
minua täsmällisyydellänne! Mitä sanonkaan? Täsmällisyydellänne! Odotin,
että tulisitte aivan viimeisenä, ja saavuttekin viittä minuuttia vailla
kymmenen, vaikka aika oli määrätty puoli yhdeksitoista! Tämäpä on
ihmeellistä! Onko ministeristö ehkä kukistettu!
-- Ei, hyvä ystävä, sanoi nuori mies heittäytyen divaanille. -- Olkaa
rauhassa, me horjumme aina, mutta emme kaadu, ja alan jo uskoa, että
jäämme ainaiseksi paikoillemme. Niemimaan asiat varmentavat ilmeisesti
meidän asemaamme.
-- Niin, sehän on totta, tehän karkotatte Don Carloksen Espanjasta.
-- Emme suinkaan, älkää sekoittako asioita. Me viemme hänet ainoastaan
rajan yli Ranskan puolelle ja tarjoamme hänelle turvapaikan
Bourges'issa.
-- Bourges'issako?
-- Niin, hänellä ei ole mitään valittamisen syytä. Bourges on Kaarle
VII:n pääkaupunki. Mitä, ettekö sitä tietänyt? Eilen sen tiesi jo koko
Pariisi, ja toissa päivänä oli tieto siitä jo levinnyt pörssiin, sillä
herra Danglars (en tiedä, mistä tuo mies saa tiedot samalla kuin
mekin), herra Danglars luotti arvopaperien nousemiseen ja voitti
kokonaisen miljoonan.
-- Ja te uuden ritarimerkin, siltä näyttää, sillä olette pannut
sinipunaisen nauhan napinreikäänne.
-- He lähettivät minulle Carlos III:n ritarikunnan merkin, vastasi
Debray välinpitämättömästi.
-- Älkää suotta olko olevinanne välinpitämätön, vaan myöntäkää, että se
miellytti teitä.
-- Miellytti kyllä, sillä se täydentää pukuani. Ritarimerkki näyttää
kauniilta mustan takin rinnuksessa.
-- Ja, sanoi Morcerf, -- näyttää aivan siltä, kuin olisi Walesin
prinssi tai Reichstadtin herttua.
-- Mutta minulla on omat syyni siihen, miksi näette minut luonanne näin
varhain aamulla.
-- Olette saanut Carlos III:n ritarimerkin ja tahdoitte rientää
ilmoittamaan minulle tätä hauskaa uutista?
-- Ei, vaan sen vuoksi, että olen viettänyt yöni lähettämällä kirjeitä:
kaksikymmentäviisi diplomaattista kirjelmää. Kun päivän koittaessa
saavuin asuntooni ja aioin mennä levolle, alkoi päätäni kivistää, ja
lähdin tunniksi ratsastamaan. Boulognen metsässä valtasi minut ikävä
ja nälkä, jotka kaksi vihollista harvoin kulkevat yhdessä, mutta
nyt ovat liittoutuneet minua vastaan, muodostaneet jonkinmoisen
karlistilais-tasavaltaisen liiton. Muistin silloin, että teillä on
pidot tänä aamuna, ja siksi saavuin: minun on nälkä, antakaa minulle
ruokaa; minun on ikävä, hauskuttakaa minua.
-- Se onkin isännänvelvollisuuteni, sanoi Albert ja soitti heti kelloa
kutsuakseen palvelijan luokseen Lucienin sillä aikaa heitellessä
sanomalehtiä ilmaan kepillään, jonka kultainen nuppi oli koristettu
turkooseilla. -- Germain, sherryä ja leivoksia! Sitä odottaessanne,
rakas Lucien, maistakaahan näitä sikareja, salakuljetustavaraa
tietenkin. Pyydän, että maistatte niitä ja kehotatte ministerejä
myymään meille tällaisia niiden kaalikääryleiden sijasta, joita he
pakottavat kunnon kansalaisen polttamaan.
-- Enkä kehota. Jos valtio myisi teille tällaisia, niin pitäisitte
niitä suorastaan kelvottomina. Sitä paitsi se ei kuulu sisäasiain
ministerille, vaan raha-asiain. Kääntykää herra Humannin puoleen,
välillisten verojen osasto, käytävä A, numero 26.
-- Tietojenne laajuus todella hämmästyttää minua, sanoi Albert. --
Mutta ottakaahan sikari!
-- Rakas vicomte, sanoi Lucien sytyttäen manila-sikarin
ruusunpunaisessa kynttilässä, joka paloi kullatussa hopeajalustassa, ja
heittäytyen divaanille lojumaan, -- rakas vicomte, olette onnellinen,
kun teidän ei tarvitse mitään tehdä. Ette toden totta osaa onneanne
oikein arvioida!
-- Ja miten te luulisitte viihtyvänne toimettomana, te kuningaskuntien
rauhoittaja, sanoi Albert hienon ivallisesti. -- Tehän olette
ministerin erikoissihteeri, olette samalla kertaa keskellä suuria
poliittisia selkkauksia ja pieniä pariisilaisia juonia; tehän
suojelette kuninkaita ja kuningattaria, mikä jälkimmäinen on mieluisa
tehtävä, yhdistätte puolueita, johdatte vaaleja, saatte kynänne ja
lennättimen avulla aikaan sen, minkä Napoleon sai taistelutanterella
miekallaan ja voitoillaan; teillähän on kahdenkymmenenviidentuhannen
livren korot vuodessa, puhumatta siitä, minkä virkanne tuottaa; teillä
on hevonen, josta Château-Renaud tarjosi teille neljäsataa louista,
mutta jota ette tahtonut myydä; teillä on räätäli, joka ei kertaakaan
pilaa housujanne; teillä on ooppera, jockey-klubi, varietee-teatteri,
ettekä sittenkään osaa huvitella. Siinä tapauksessa minä huvitan teitä.
-- Mitenkä?
-- Toimittamalla teille uuden tuttavan.
-- Onko hän mies vai nainen?
-- Mies.
-- Minä tunnen jo liian paljon miehiä.
-- Mutta ette sellaista, josta minä puhun.
-- Mistä hän siis tulee? Maailman toisesta äärestäkö?
-- Ehkä vieläkin kauempaa.
-- Hitto vieköön! Ei hän suinkaan tuo aamiaistamme mukanaan?
-- Ei, olkaa rauhassa, aamiaistamme valmistetaan äitini keittiössä.
Mutta teidänhän on nälkä.
-- Niin on, sen myönnän, niin alentavaa kuin se onkin. Mutta minä söin
eilen päivällistä Villefort'in luona. Oletteko huomannut, että
asianajajien luona saa aina huonoa ruokaa. Tuntuu aina siltä, kuin
heillä olisi omantunnonvaivoja.
-- Älkää moittiko muiden päivällisiä, aivan kuin teidän ministerinne
tarjoaisivat erikoisen hyviä.
-- Mutta me emme kutsukaan luoksemme hienoston jäseniä. Ellei meidän
täytyisi tarjota ruokaa luonamme ihmisille, jotka ovat meille
suosiollisia ja ennen kaikkea äänestävät hyvin, niin karttaisimme
kotipäivällisiä aivan kuin ruttoa.
-- Ottakaa siis toinen leivos ja toinen lasi sherryä.
-- Mielelläni. Teidän espanjalainen viininne on verratonta.
Huomaattehan, että teimme viisaasti rauhoittaessamme sen maan?
-- Niin kyllä, mutta miten käy Don Carloksen?
-- No, Don Carlos saa juoda bordeauxlaista viiniä, ja kymmenen vuoden
päästä naitamme hänen poikansa ja pikku kuningattaren.
-- Jolloin saatte Kultaisen Taljan ritarimerkin, jos silloin vielä
olette ministeriössä.
-- Minusta tuntuu kuin olisitte päättänyt tänä aamuna tarjota minulle
pelkkää suitsutusta.
-- Sehän eniten miellyttää vatsaa, eikö niin. Mutta kuulen Beauchampin
äänen eteisessä. Saatte väitellä, niin aikanne kuluu.
-- Mistä?
-- Sanomalehdistä.
-- Rakas ystävä, sanoi Lucien ylimielisesti hymyillen, -- luuletteko,
että minä luen sanomalehtiä?
-- Sitä suuremmalla syyllä väittelettekin.
-- Herra Beauchamp! ilmoitti palvelija.
-- Astukaa sisään, astukaa sisään, te pelottava kynä! sanoi Albert
nousten ja mennen nuorta miestä vastaan. -- Katsokaahan, tuossa on
Debray, joka halveksii teitä, vaikka ei luekaan kirjoituksianne,
ainakin hän niin väittää.
-- Siinä hän tekee aivan oikein, sanoi Beauchamp, -- hän tekee samoin
kuin minäkin. Minäkin arvostelen häntä tietämättä mitä hän tekee. Hyvää
päivää, komentaja.
-- Ahaa, te tiedätte sen jo siis, vastasi erikoissihteeri puristaen
hänen kättään ja hymyillen hänelle.
-- Tottahan toki! sanoi Beauchamp.
-- Mitä siitä sanotaan seurapiirissä?
-- Missä seurapiirissä? Meillä on niin monta seurapiiriä armon vuonna
1838.
-- Arvostelijapiireissä ja poliittisessa seurapiirissä, joissa
esiinnytte leijonana?
-- Sanotaan, että olette sen todellakin ansainnut: olette niin kauan
kylvänyt punaista, että on jo aika niittää sinistä.
-- Sukkeluus on jokseenkin hyvä, sanoi Lucien. -- Miksi ette kuulu
meikäläisiin, rakas Beauchamp? Olettehan niin sukkela, että onnenne
olisi kolmessa neljässä vuodessa taattu.
-- Aionkin seurata neuvoanne heti, kun ilmestyy ministeristö, joka
pysyy vallassa pitemmän aikaa kuin kuusi kuukautta. Nyt sananen,
rakas Albert, sillä täytyyhän minun antaa Lucien-raukan hiukan
hengittää. Syömmekö aamiaista vai päivällistä? Minun täytyy mennä
edustajakamariin. Meidän ammattimme ei ole mitään ruusuilla
tanssimista, niin kuin huomaatte.
-- Syömme vain aamiaista. Odotan vielä kahta vierasta, ja istumme
pöytään heti, kun he ovat tulleet.
-- Ja keitä odotatte aamiaiselle? kysyi Beauchamp.
-- Erästä aatelismiestä ja erästä diplomaattia, vastasi Albert.
-- Siinä tapauksessa saamme odottaa vähän vaille kaksi tuntia edellistä
ja yli kaksi tuntia jälkimmäistä. Minä palaan syömään jälkiruokaa.
Säästäkää minulle mansikoita, kahvia ja sikareja. Syön kyljyksen
edustajakamarissa.
-- Älkää menkö, Beauchamp, sillä vaikka aatelismies olisikin joku
Montmorency ja valtiomies joku Metternich, syömme täsmälleen puoli
yhdeltätoista. Odottaessanne tehkää samoin kuin Debray, maistakaa
viiniä ja leivoksiani.
-- Samapa tuo, minä jään. Minun täytyy ehdottomasti päästä tänä aamuna
hyvälle tuulelle.
-- Silloin olette aivan samassa tilassa kuin Debray! Mutta kun hallitus
on alakuloinen, niin tulisi vastustuspuolueen iloita.
-- Rakas ystävä, te ette tiedä mikä minua uhkaa. Tänä aamuna saan
edustajakamarissa kuulla herra Danglars'in puheen ja illalla hänen
rouvansa salongissa ranskalaisen päärin kirjoittaman murhenäytelmän.
Hitto vieköön perustuslaillisen hallitusmuodon! Sanotaan, että meillä
oli vapaa äänioikeus; miksi me sitten valitsimme tämän?
-- Minä ymmärrän, teidän täytyy koota iloisuutta varastoon.
-- Älkää sanoko pahaa sanaa herra Danglars'in puheista, lausui Debray.
-- Hänhän äänestää teidän puolellanne, hän kuuluu vastustuspuolueeseen.
-- Siinäpä juuri onnettomuus onkin! Minä odotan vain, että lähetätte
hänet Luxembourg'in palatsin yläkamariin, saadakseni mielin määrin
nauraa hänelle.
-- Hyvä ystävä, sanoi Albert Beauchampille, -- kyllä huomaa, että
Espanjan asiat ovat järjestyneet, te olette tänään tavattoman huonolla
tuulella. Muistakaahan, että Pariisin juorut väittävät minun aikovan
mennä naimisiin neiti Eugénie Danglars'in kanssa. Älkää arvostelko sen
miehen kaunopuheisuutta, joka jonakin kauniina päivänä sanoo minulle:
"Hyvä herra, te tiedätte, että annan tyttärelleni myötäjäisiksi kaksi
miljoonaa."
-- Joutavia, sanoi Beauchamp, -- siitä avioliitosta ei tule mitään.
Kuningas on kyllä voinut tehdä hänet paroniksi ja voi tehdä hänet
pääriksikin, mutta aatelismieheksi ei hän koskaan voi häntä tehdä, ja
kreivi Morcerf on siksi hienoa aatelia, ettei hän kahden miljoonan
tähden suostu epäsäätyiseen avioliittoon. Vicomte de Morcerfin ei sovi
mennä naimisiin muun kuin markiisittaren kanssa.
-- Kaksi miljoonaa on kuitenkin kaunis summa, sanoi Albert.
-- Se on kyllin suuri pääoma, jos tahtoo perustaa teatterin tai
rakentaa rautatienpätkän.
-- Antakaa hänen puhua mitä tahtoo, lausui Debray veltosti, -- ja
menkää naimisiin. Te menette naimisiin rahapussin arvolipun kanssa;
parempihan on, että siinä on kilpi vähemmän, mutta nolla enemmän.
Vaakunassanne on seitsemän rastasta; annatte vaimollenne niistä kolme,
silloin itsellenne jää vielä neljä. Teillä on silloin yksi enemmän kuin
Guisen herttualla, josta oli vähällä tulla Ranskan kuningas ja jonka
saksalainen serkku oli Saksan keisarina.
-- Taidatte olla todellakin oikeassa, vastasi Albert hajamielisesti.
-- Tietysti olen. Sitä paitsi jokainen miljoonanomistaja on yhtä
ylhäinen kuin äpärä, toisin sanoen: hän voi olla ylhäisen herran äpärä.
-- Älkää sanoko niin, Debray, nauroi Beauchamp, -- sillä tuossa tulee
Château-Renaud, joka parantaakseen teidät sukkeluuksistanne voi
lävistää teidät esi-isänsä Renaud de Montaubanin miekalla.
-- Silloin hän menettäisi aateluutensa, sillä minä olen halpasukuinen,
kerrassaan halpasukuinen, vastasi Lucien.
-- Mainiota, sanoi Beauchamp, -- ministeriö, joka kerskailee
halpasäätyisyydellään. Mihinkä me tällä tavoin joudummekaan!
-- Herra de Château-Renaud! Herra Maximilien Morrel! kamaripalvelija
ilmoitti.
-- Olemme siis täysilukuiset, sanoi Beauchamp, -- ja voimme aloittaa
aamiaisen. Sillä tehän odotitte enää ainoastaan kahta henkilöä, Albert.
-- Morrel! sanoi Albert hämmästyneenä. -- Morrel, mitä tämä tietää?
Mutta ennen kuin hän ennätti sanoa enempää, oli Château-Renaud,
kolmikymmenvuotias, kaunis mies, aatelismies kiireestä kantapäähän,
tarttunut hänen käteensä sanoen:
-- Sallikaa, hyvä ystävä, minun esitellä teille spahiratsuväen
kapteenin Maximilien Morrelin. Hän on ystäväni, vieläpä pelastajanikin.
Sitä paitsi hän on mies, joka puhuu kyllä omasta puolestaan. Ottakaa
tämä sankari ystävällisesti vastaan, vicomte.
Ja hän väistyi syrjään antaakseen tietä kookkaalle nuorelle miehelle,
jolla oli leveä otsa, terävä katse, mustat viikset, ja jonka lukijat
muistavat tavanneensa Marseillessa siksi järkyttävässä tilanteessa,
että eivät varmaankaan ole häntä unohtaneet. Komea, puoliksi
ranskalainen, puoliksi itämainen univormu sai hänen leveän rintansa,
jossa oli kunnialegioonan risti, ja hänen sorjan vartalonsa esiintymään
hyvin edukseen. Nuori upseeri kumarsi kohteliaan sirosti. Jokainen
Morrelin liike oli siro, sillä hän oli voimakas.
-- Hyvä herra, sanoi Albert erinomaisen kohteliaasti, -- paroni de
Château-Renaud tiesi jo edeltäpäin, minkä ilon hän tuottaa minulle
esitellessään teidät, olette hänen ystävänsä, olkaa silloin meidänkin.
-- Hyvä, sanoi Château-Renaud, -- ja toivokaa, rakas vicomte, että hän
tarvittaessa tekee teille saman, minkä hän on minullekin tehnyt.
-- Mitä hän siis on tehnyt? kysyi Albert.
-- Siitä ei kannata puhuakaan, ja herra paroni liioittelee, sanoi
Morrel.
-- Mitä! huudahti Château-Renaud, -- eikö siitä kannattaisi puhua! Eikö
ihmishengestä kannattaisi puhua...! Te voitte niin sanoa, joka panette
joka päivä henkenne vaaraan, mutta minä, joka ainoastaan kerran...
-- Herra Morrel on siis pelastanut henkenne.
-- Niin, hän on todellakin pelastanut minut, sanoi Château-Renaud.
-- Missä tilanteessa? kysyi Beauchamp.
-- Beauchamp, hyvä ystävä, tiedättehän, että minä kuolen nälkään, sanoi
Debray, -- älkää siis pyytäkö kertomaan juttuja.
-- Enhän minä estä istumasta pöytään..., sanoi Beauchamp, --
Château-Renaud saa kertoa sen meille ruokapöydässä.
-- Hyvät herrat, sanoi Morcerf, -- kello on vasta kymmenen minuuttia
yli kymmenen, huomatkaa se, ja me odotamme viimeistä vierasta.
-- Sehän on totta, diplomaattia, sanoi Debray.
-- En tiedä, onko hän diplomaatti, mutta hän on minun puolestani
toimittanut erään asian niin verrattomalla tavalla, että jos olisin
kuningas, olisin heti paikalla antanut hänelle kaikkien ritarikuntieni
merkit, ja olisin toivonut, että olisin samalla kertaa voinut antaa
sekä Kultaisen Taljan että Sukkanauhan.
-- Koska emme siis vielä aterioi, sanoi Debray, -- niin kaatakaa
itsellenne lasillinen sherryä, niin kuin mekin, ja kertokaa meille tuo
tapaus, paroni.
-- Tiedättehän kaikki, että päähäni pisti lähteä Afrikkaan?
-- Esi-isänne ovat sen tien teille viitoittaneet, vastasi Morcerf
kohteliaasti.
-- Mutta ette suinkaan lähtenyt samassa tarkoituksessa kuin he,
vapauttamaan Kristuksen hautaa.
-- Olette oikeassa, Beauchamp, sanoi nuori mies. -- Läksin ampumaan
huvikseni pistooleilla. Kaksintaistelu on minulle vastenmielinen,
tiedättehän, sen jälkeen kun todistajani pakottivat minut lävistämään
parhaan ystäväni käsivarren... Muistattehan Franz d'Epinay raukan.
-- Niin, sehän on totta, te olitte joku aika sitten
kaksintaistelussa... Minkä vuoksi?
-- Sitä en, hitto vieköön, todellakaan enää muista! sanoi
Château-Renaud. Muistan vain, että kun häpesin jättää käyttämättä
taituruuttani, päätin koettaa uusia, äskettäin lahjaksi saamiani
pistooleja arabialaisiin. Läksin siis Oraniin ja Oranista tulin
Constantineen juuri silloin, kun piiritys oli tauonnut. Läksin siis
toisten mukana paluumatkalle. Kestin erinomaisen hyvin päivin sadetta
ja öisin lunta. Kolmantena päivänä kuoli hevoseni viluun. Ratsu raukka!
Se oli tottunut tallin peitteisiin ja lämpöön ... se oli arabialainen
ratsu, joka hiukan hämmästyi tavatessaan kymmenen asteen pakkasen
kotimaassaan.
-- Senkö vuoksi tahdotte ostaa englantilaisen ratsuni? sanoi Debray. --
Otaksutte kai, että se kestää paremmin Afrikan pakkasta kuin
arabialainen hevosenne.
-- Erehdytte, sillä olen vannonut, etten enää koskaan palaa Afrikkaan.
-- Pelästyittekö niin kovasti? kysyi Beauchamp.
-- Pelästyin, sen myönnän, vastasi Château-Renaud, -- ja syystäkin!
Hevoseni siis oli kuollut ja sain palata jalan. Kuusi arabialaista
laukkasi täyttä kyytiä kimppuuni, katkaistakseen pääni, kaksi surmasin
kiväärilläni, kaksi pistoolillani, mutta kaksi oli vielä jäljellä, eikä
minulla ollut aseita. Toinen tarttui tukkaani, sen vuoksi olenkin
leikkauttanut sen lyhyeksi, sillä eihän tiedä, mitä voi tapahtua;
toinen tavoitti jo kaulaani käyräsapelillaan, ja minä tunsin sen kylmän
terän kosketuksen juuri silloin, kun tämä herra tähtäsi heihin, surmasi
pistoolinlaukauksella toisen ja halkaisi pään toiselta. Hän oli
vannonut sinä päivänä pelastavansa jonkun, ja sattuma järjesti niin,
että se olin minä. Jos olisin rikas, niin antaisin Klagmannin tai
Marochettin muovailla Sattuman kuvapatsaan.
-- Niin, sanoi Morrel hymyillen, -- silloin oli syyskuun viides päivä;
sinä vuoden päivänä isäni pelastui aivan kuin ihmeen kautta. Olen
päättänyt juhlia aina sitä päivää jollakin vastaavalla teolla, mikäli
voin...
-- Sankarillisella teolla, niinkö? keskeytti Château-Renaud. -- Hän
pelasti siis minut, mutta ei siinä vielä kaikki. Kun hän ensin oli
pelastanut minut kaatumasta kalpaan, pelasti hän minut kuolemasta
viluun ja antoi minulle, ei niin kuin pyhä Martti, puolet viitastaan,
vaan viittansa kokonaan; sitten nälkäkuolemasta, sillä hän jakoi
kanssani, arvatkaahan minkä?
-- Ehkä Félixin leipomon leivoksen? arvasi Beauchamp.
-- Ei, vaan hevosensa, jonka lihaa me kumpikin söimme kappaleen. Se oli
vaikea teko.
-- Hevosenlihan syöminenkö? kysyi Morcerf nauraen.
-- Ei, vaan uhraus, vastasi Château-Renaud. -- Kysykäähän Debrayltä,
uhraisiko hän englantilaisen ratsunsa auttaakseen ventovierasta?
-- En auttaakseni ventovierasta, vastasi Debray, -- mutta ehkä ystävää.
-- Minä aavistin, että teistä tulisi ystäväni, herra paroni, sanoi
Morrel. -- Sitä paitsi, niin kuin jo äsken mainitsin, minun täytyi sinä
päivänä tehdä jotakin kiitokseksi siitä, mitä onni samana päivänä oli
meille tehnyt.
-- Tämä seikka, johon herra Morrel viittaa, jatkoi Château-Renaud, --
on hyvin erikoinen, ja hän kertoo sen kyllä teille joskus, kun ensin
olette ennättänyt häneen lähemmin tutustua. Mutta kuormittakaamme nyt
vatsaamme, älkäämme muistiamme. Mihin aikaan syötte aamiaista, Albert?
-- Puoli yksitoista.
-- Täsmälleenkö? kysyi Debray katsoen kelloaan.
-- Annattehan kai viisi minuuttia armonaikaa, sanoi Morcerf, -- sillä
minäkin odotan pelastajaa.
-- Kenet hän on pelastanut?
-- Minut tietysti, vastasi Morcerf. -- Ettekö usko, että minut voi
pelastaa yhtä hyvin kuin kenet tahansa, ja luuletteko että ainoastaan
arabialaiset katkovat kauloja! Meidän aamiaisemme on ihmisrakkauden
ateria, ja pöydässämme on ainakin kaksi yhteiskunnan hyväntekijää.
-- Miten meidän sitten käy, kun meillä ei ole muuta kuin yksi
Monryon-palkinto annettavana? sanoi Debray.
-- Annetaan se jollekulle, joka ei ole tehnyt mitään ansaitakseen sen,
sanoi Beauchamp, -- sillähän tempulla akatemia tavallisesti pelastuu
pulasta.
-- Entä mistä hän saapuu? kysyi Debray. -- Suokaa anteeksi
uteliaisuuteni. Olettehan jo kerran vastannut siihen, mutta siksi
epämääräisesti, että minun täytyy uudelleen kysyä.
-- Sitä en todellakaan tiedä, vastasi Albert. -- Kutsuessani hänet
kolme kuukautta sitten olimme Roomassa. Mutta kuka tietää, missä hän
sen jälkeen on liikkunut.
-- Ja uskotteko, että hän voi olla täsmällinen? kysyi Debray.
-- Uskon, että hän voi mitä tahansa, vastasi Morcerf.
-- Huomatkaahan, että vaikka ottaisitte nuo viisi minuuttia armonaikaa
varteen, ei hänellä ole enää jäljellä muuta kuin kymmenen minuuttia.
-- Käytän sen ajan kertoakseni muutamalla sanalla vieraastani.
-- Anteeksi, sanoi Beauchamp, -- voiko siitä kirjoittaa
sanomalehtiartikkelia?
-- Voi, vastasi Morcerf, -- ja siitä tuleekin hyvin erikoinen
artikkeli.
-- Kertokaa se siis, sillä huomaan, etten tänään ehdi ollenkaan
edustajakamariin ja minun täytyy jollakin tavalla korvata tappioni.
-- Olin viime karnevaalin aikana Roomassa.
-- Me tiedämme sen, sanoi Beauchamp.
-- Mutta ette tiedä, että jouduin rosvojen käsiin.
-- Rosvoja ei ole olemassakaan, sanoi Debray.
-- On kyllä, vieläpä todella pelottavia.
-- Myöntäkäähän, rakas Albert, sanoi Debray, -- että kokkinne on
myöhästynyt, että osterit eivät ole saapuneet Marennes'ista tai
Ostendesta, ja että madame de Maintenonin esimerkkiä seuraten tahdotte
korvata ruokalajin kaskulla. Me olemme siksi hyviä tovereitanne, että
voimme sen antaa teille anteeksi ja kuunnella kertomustanne, vaikka
siitä kaikesta päättäen tuleekin hyvin satumainen.
-- Se on satumainen, mutta vannon, että se alusta loppuun asti on tosi.
Rosvot olivat siis ryöstäneet minut ja vieneet hyvin pelottavaan
paikkaan, jonka nimi on Pyhän Sebastianin katakombit.
-- Minä tunnen ne, sanoi Château-Renaud, -- olin vähällä saada siellä
kuumeen.
-- Minun kävi vielä paremmin, sanoi Morcerf, -- minä todellakin
sain siellä kuumeen. Sain kuulla, että olin vanki, ellen maksa
lunnaita, pientä summaa, neljätuhatta roomalaista scudoa, joka on
kaksikymmentäkuusituhatta frangia. Pahaksi onneksi ei minulla ollut
muuta kuin tuhatviisisataa. Matkani oli päättymäisillään ja varani
loppumaisillaan. Kirjoitin Franzille. Niin, Franz oli siellä, ja voitte
kysyä häneltä, valehtelenko hituistakaan. Kirjoitin siis Franzille,
että ellei hän ennen kello kuutta aamulla tuo noita neljäätuhatta
scudoa, niin olen kymmenen minuuttia yli kuuden muuttanut niiden pyhien
ja marttyyrien seuraan, joiden hautakammiossa minulla oli kunnia
majailla. Ja Luigi Vampa, se oli tuon rosvon nimi, olisi aivan varmasti
pitänyt minulle antamansa lupauksen.
-- Mutta Franz toi siis nuo neljätuhatta scudoa? sanoi Château-Renaud.
-- Eihän mies, jonka nimi on Franz d'Epinay tai Albert de Morcerf,
joudu pulaan neljäntuhannen scudon tähden.
-- Mutta Franz ei tuonut mukanaan rahaa, vaan sen miehen, jota odotan
ja joka minulla on kunnia teille esitellä.
-- Mies on siis oikea Herkules, joka surmaa Kakoksen, Perseus, joka
vapauttaa Andromedan?
-- Hän on minun kokoiseni mies.
-- Aseissa hampaisiin asti?
-- Hänellä ei ollut edes sukkavarrasta.
-- Mutta hän hieroi kauppaa lunnaistanne?
-- Hän lausui pari sanaa päällikön korvaan, ja minä olin vapaa.
-- He pyysivät kai vielä anteeksikin, että olivat teidät vanginneet,
sanoi Beauchamp.
-- Juuri niin, vastasi Morcerf.
-- Hän oli siis Ariosto?
-- Ei, hän oli aivan yksinkertaisesti kreivi Monte-Cristo.
-- Ei kenenkään nimi ole kreivi Monte-Cristo, sanoi Debray.
-- Samaa mieltä olen minäkin, lisäsi Château-Renaud tyynesti niin kuin
ainakin mies, joka tuntee tarkoin koko Euroopan aateliston. -- Kuka on
koskaan kuullut puhuttavan jostakin Monte-Criston kreivistä?
-- Ehkä hän saapuu Pyhästä maasta, sanoi Beauchamp. -- Hänen esi-isänsä
ovat ehkä aikoinaan omistaneet Golgatan, samoin kuin Mortemart'it
Kuolleen meren.
-- Anteeksi, sanoi Morrel, -- luulen voivani pelastaa herrat pulasta.
Monte-Cristo on pieni saari, josta olen usein kuullut merimiesten
puhuvan. Se on hiekkajyvä Välimeressä, atomi avaruudessa.
-- Aivan oikein, sanoi Albert. -- Tämän hiekkajyvän, tämän atomin herra
ja kuningas on juuri Monte-Criston kreivi. Hän kuuluu ostaneen
aateliskirjansa Toscanasta.
-- Teidän kreivinne on siis rikas?
-- Luullakseni.
-- Sen luulisin huomaavan.
-- Siinä erehdytte, Debray.
-- En enää ymmärrä teitä.
-- Oletteko lukenut Tuhannen ja yhden yön sadut?
-- Mikä kysymys!
-- No niin, tiedättekö ovatko noiden tarinoiden sankarit rikkaita vai
köyhiä? Ovatko heidän vehnänjyvänsä rubiineja vai timantteja? He ovat
aivan kuin köyhiä kalastajia, kohtelette heitä sellaisina, ja eräänä
päivänä he avaavat eteenne ihmeellisen luolan, jossa näette niin suuren
aarteen, että sillä voisi ostaa koko Intian.
-- Entä sitten?
-- Monte-Criston kreivi on tuollainen kalastaja. Hän sanookin itseään
merenkulkija Sindbadiksi, ja hänellä on luola, joka on täynnä kultaa.
-- Oletteko nähnyt tuon luolan, Morcerf? kysyi Beauchamp.
-- En minä, mutta Franz. Mutta siitä ei saa mainita hänelle sanaakaan.
Franz vietiin sinne silmät sidottuina, häntä palvelivat mykät ja
naiset, joiden rinnalla Kleopatra näyttää olleen mitätön olento.
Naisten suhteen ei hän ole aivan varma, sillä ne astuivat sisään vasta
sen jälkeen kun hän oli maistanut hashishia. Sen vuoksi hän on tainnut
yksinkertaisesti luulla naisiksi kuvapatsaita.
Nuoret herrat katsoivat Morcerfiin aivan kuin olisivat tahtoneet sanoa:
-- Oletteko tulemaisillanne hulluksi vai teettekö meistä pilkkaa?
-- Minäkin olen kuullut erään vanhan merimiehen, jonka nimi on Penelon,
kertoneen samantapaista, sanoi Morrel.
-- Kaikeksi onneksi herra Morrel tukee minua, sanoi Albert. -- Teitä
kai harmittaa, kun hän heittää langan minun labyrinttiini?
-- Anteeksi, rakas ystävä, sanoi Debray, -- tehän kerrotte meille niin
perin uskomattomia asioita...
-- Siksi että teidän lähettiläänne ja konsulinne eivät sellaisia kerro.
Heillä ei ole aikaa siihen, he asettavat vain vastuksia matkustavien
maanmiestenne tielle.
-- Kas niin, nyt te suututte ja iskette noihin raukkoihin.
Edustajakamari vähentää joka päivä heidän palkkaansa. Sen vuoksi onkin
niin vaikea enää saada ketään siihen toimeen ryhtymään. Tahdotteko
tulla lähettilääksi, Albert, minä nimitän teidät Konstantinopoliin.
-- En suinkaan. Heti kun tukisin Mehemet-Ali raukkaa, lähettäisi
sulttaani minulle köyden ja sihteerit kuristaisivat minut.
-- Siinä näette, sanoi Debray.
-- Mutta eihän se estä Monte-Criston kreiviä olemasta olemassa.
-- Kaikkihan ovat olemassa, mikä ihme se on!
-- Kaikki ovat kyllä olemassa, mutta eivät sellaisissa olosuhteissa.
Kaikilla ei ole mustia orjia, ruhtinaallisia taulukokoelmia,
ihmeellisiä asevarastoja, kuudentuhannen frangin hevosia ja
kreikkalaisia rakastajattaria.
-- Oletteko nähnyt tuon kreikkalaisen rakastajattaren?
-- Olen nähnyt ja kuullut. Nähnyt teatterissa, kuullut eräänä päivänä,
jolloin söin aamiaista kreivin luona.
-- Tuo teidän ihmeellinen ihmisenne siis syö?
-- Hän syö kyllä, mutta niin vähän, että siitä ei kannata puhuakaan.
-- Saattepahan nähdä, että hän on vampyyri.
-- Naurakaa vain, jos mielenne tekee. Samaa sanoi kreivitär G..., joka
tunsi lordi Ruthwenin.
-- Verratonta, lausui Beauchamp. -- Kaikkien muiden paitsi
sanomalehtimiesten mielestä tämä herra on yhtä merkillinen kuin
_Constitutionnel_-lehden mainitsema merikäärme. Vampyyri, sehän on
mainiota!
-- Pedon silmät, ulkonevat poskipäät, leveä otsa, kalpea iho, musta
tukka, valkoiset terävät hampaat, purevan kohtelias, luetteli Debray.
-- Juuri niin, Lucien, sanoi Morcerf, -- tuo kuva on aivan täydellinen.
-- Eikö hän ole vienyt teitä Colosseumiin imeäkseen siellä teistä
verta, Morcerf? kysyi Beauchamp.
-- Niin, kun hän oli vapauttanut teidät, niin eikö hän antanut teidän
kirjoittaa nimeänne verenpunaiseen paperiin, jossa sitouduitte
luovuttamaan hänelle sielunne.
-- Naurakaa vain, naurakaa niin paljon kuin tahdotte, sanoi Morcerf
hiukan loukkaantuneena. -- Kun katselen teitä, hienoja pariisilaisia,
jotka kävelette Grand-bulevardilla ja ajelette Boulognen metsässä, ja
muistelen tuota miestä, niin minusta tuntuu, kuin emme kuuluisikaan
samaan ihmisrotuun.
-- Se ilahduttaa minua, sanoi Beauchamp.
-- Näyttää siltä, sanoi Château-Renaud, -- kuin kreivinne olisi kunnon
mies paitsi milloin hän on yhteisissä puuhissa roomalaisten rosvojen
kanssa.
-- Roomalaisia rosvoja ei ole olemassa! sanoi Debray.
-- Eikä vampyyreja! lisäsi Beauchamp.
-- Eikä Monte-Cristoa, jatkoi Debray. -- Kas, Albert, kello lyö puoli
yksitoista.
-- Tunnustakaa, että teitä on vaivannut painajainen unessanne, ja
lähtekäämme aamiaiselle, sanoi Beauchamp.
Mutta kellon lyönti ei ollut vielä lakannut kaikumasta, kun Germain
avasi oven ja ilmoitti:
-- Hänen ylhäisyytensä kreivi Monte-Cristo!
Vasten tahtoaan jokainen säpsähti. Albertkaan ei voinut estää äkillistä
mielenliikutusta.
Kadulta ei ollut kuulunut vaunujen kolinaa eikä eteisestä askelia.
Ovikin oli auennut hiljaa.
Kreivi ilmestyi kynnykselle. Hän oli hyvin yksinkertaisesti pukeutunut,
mutta suurinkaan keikari ei olisi huomannut hänen puvussaan mitään
moitittavaa. Kaikki oli tavattoman aistikasta, hienoimpien
ammattilaisten valmistamaa, puku, hattu, liinavaatteet. Hän näytti
tuskin kolmenkymmenenviiden ikäiseltä, ja kaikkia hämmästytti, kuinka
tavattomasti hän muistutti Debrayn luomaa kuvaa.
Kreivi astui hymyillen suoraan Albertia kohden, joka tullen häntä
vastaan ojensi hyvin ystävällisesti hänelle kätensä.
-- Täsmällisyys on kuninkaitten kohteliaisuus, sanoi kreivi
Monte-Cristo, -- niin kuin muistaakseni joku hallitsijamme on lausunut.
Mutta vaikka matkustaja kuinkakin koettaisi, niin hän ei aina voi
noudattaa samaa kohteliaisuutta. Toivon kuitenkin, rakas vicomte,
teidän antavan minulle anteeksi ne pari kolme sekuntia, jotka olen
myöhästynyt. Parinsadan peninkulman matkalla voi sattua kaikenlaisia
esteitä, varsinkin Ranskassa, jossa näemmä ei saa piestä kyytimiehiä.
-- Herra kreivi, sanoi Albert, -- juuri äsken ilmoitin tulostanne
muutamille ystävilleni, jotka olen kutsunut tänne antamanne lupauksen
johdosta ja jotka minulla on kunnia teille esitellä. He ovat kreivi
Château-Renaud, jonka suku ulottuu kahteentoista pääriin asti ja jonka
esi-isät ovat istuneet pyöreän pöydän ääressä; Lucien Debray,
sisäasiainministerin yksityissihteeri; herra Beauchamp, pelottava
sanomalehtimies, Ranskan hallituksen kauhistus, josta ette kai
kuitenkaan ole kuullut puhuttavan Italiassa, sillä hänen lehtensä ei
leviä sinne; lopuksi kapteeni Maximilien Morrel, spahiratsuväen
kapteeni.
Tämän nimen kuullessaan kreivi, joka tähän asti oli tervehtinyt
kylmästi ja kohteliaasti niin kuin englantilaiset ainakin, astui
vaistomaisesti askelen eteenpäin, ja hieno puna nousi hänen kalpeille
kasvoilleen.
-- Te kannatte Ranskan uusien sankarien univormua, sanoi hän, -- se on
kaunis univormu.
Jokin selittämätön tunne loi hänen ääneensä lempeän soinnun ja hänen
kauniisiin, kylmiin ja kirkkaisiin silmiinsä loisteen, jota hän ei
koettanutkaan salata.
-- Ettekö koskaan ole nähnyt meidän afrikkalaisia sotilaitamme? sanoi
Albert.
-- En koskaan, vastasi kreivi, joka jälleen hillitsi itsensä
täydellisesti. -- Tämän univormun alla sykkii armeijan urhoollisin ja
jaloin sydän.
-- Herra kreivi! keskeytti Morrel.
-- Antakaa minun puhua, kapteeni... Olemme tänään saaneet kuulla hänen
tehneen niin jalon työn, jatkoi Albert, -- että vaikkakin vasta tänään
ensi kertaa olen hänet nähnyt, pyydän häneltä kuitenkin oikeutta saada
sanoa häntä ystäväkseni.
Näiden sanojen aikana olisi jälleen voinut huomata, miten kreivi
Monte-Criston katseeseen tuli kirkas välke; hänen poskilleen nousi
heikko puna, ja silmäluomet värisivät, mikä hänessä ilmaisi
mielenliikutusta.
-- Te olette jalo, herra kapteeni, sitä parempi, sanoi kreivi.
Tämä huudahdus, joka oli pikemminkin vastaus kreivin omiin ajatuksiin
kuin Albertin sanoihin, kummastutti kaikkia, varsinkin Morrelia, joka
hämmästyneenä katsoi Monte-Cristoon.
Château-Renaud, joka oli tottunut liikkumaan suurissa seuroissa ja
tekemään tarkkoja huomioita, oli nähnyt terävästi kaiken, mitä
kreivistä saattoi vieras nähdä.
-- Albert ei ole todellakaan pettänyt meitä, hän huomautti hiljaa
toisille, kreivi on todellakin omituinen henkilö. Vai mitä sanotte,
Morrel?
-- Hänellä on suora katse ja miellyttävä ääni, jonka vuoksi hän
miellyttääkin minua, vaikka hän puhuikin hiukan kummallisesti.
-- Hyvät herrat, sanoi Albert. -- Germain ilmoittaa, että pöytä on
katettu. Rakas kreivi, sallikaa minun näyttää teille tietä.
Vaiti he astuivat ruokasaliin. Jokainen istui paikalleen.
-- Hyvät herra, sanoi kreivi istuutuessaan, -- sallikaa minun tehdä
teille tunnustus puolustaakseni kaikkia mahdollisia hairahduksiani:
olen muukalainen, muukalainen niin suuressa määrässä, että vasta ensi
kertaa olen Pariisissa, ranskalaisten elämä ja tavat ovat siis minulle
aivan vieraita, ja tähän asti olen elellyt pääasiallisesti itämailla.
Sikäläiset tavat ovat oikealle pariisilaiselle suorastaan
vastenmielisiä. Pyydän sen vuoksi teitä antamaan minulle anteeksi, jos
huomaatte minussa jotakin liian turkkilaista, liiaksi napolilaista tai
liiaksi arabialaista. Se siitä, hyvät herrat, aloittakaamme aamiainen.
-- Kuinka hienosti hän tuon kaiken sanookaan! huomautti Beauchamp --
Hän on varmaankin ylhäinen herra.
-- Ylhäinen herra, lisäsi Debray.
-- Ylhäinen herra tulkoon mistä tahansa, herra Debray, lausui
Château-Renaud.