Seuraavana aamuna Albert heti noustuaan ehdotti Franzille, että he
menisivät kreivin luo. Hän oli jo edellisenä päivänä lausunut
kiitoksensa, mutta ymmärsi että niin suuresta palveluksesta kannattaa
kiittää kahdestikin.
Franz, joka tunsi samalla sekä pelkoa että vetovoimaa kreiviä kohtaan,
ei tahtonut antaa Albertin mennä yksin, vaan seurasi häntä. Palvelija
johdatti heidät salonkiin, jonne kreivi tuli viiden minuutin kuluttua.
-- Herra kreivi, sanoi Albert mennen häntä kohden, -- sallikaa minun
vielä kerran lausua teille kiitokseni. En koskaan unohda, missä
tilanteessa autoitte minua, ja tulen aina muistamaan, että saan kiittää
teitä melkein hengestäni.
-- Rakas naapuri, sanoi kreivi nauraen, -- älkää liioitelko
palveluksiani. Olen pelastanut matkakassallenne parinkymmenentuhannen
frangin menoerän, siinä kaikki, mistä voitte minua kiittää.
Huomaattehan, ettei siitä kannata puhua. Sallikaa minun puolestani
onnitella teitä, olitte aivan ihailtavan huoleton ja kylmäverinen.
-- Mitä muuta saatoin? vastasi Albert. -- Kuvittelin joutuneeni
pahaan riitaan, josta seuraisi kaksintaistelu, ja tahdoin saada nuo
rosvot ymmärtämään, että kaikkialla maailmassa ollaan valmiita
kaksintaisteluun, mutta että vain ranskalaiset sen aikana nauravat. Kun
kiitollisuuteni siitä huolimatta on yhtä suuri, niin kysyn, enkö voisi
itse tai ystävieni ja tuttavieni kautta tehdä teille jotakin
palvelusta? Isäni, kreivi Morcerf, on syntyjään espanjalainen, hänellä
on huomattava asema Ranskassa ja Espanjassa, ja asetan teidän
käytettäväksenne itseni ja kaikki ne henkilöt, jotka minua rakastavat.
-- No, myönnän kyllä, että odotin tarjoustanne, sanoi kreivi, -- ja
että ilomielin otan sen vastaan. Olin jo aikonut pyytää teiltä suurta
palvelusta.
-- Mitä?
-- En ole koskaan ollut Pariisissa. En tunne Pariisia...
-- Todellako! huudahti Albert, -- oletteko voinut elää tähän asti
näkemättä Pariisia? Sehän on uskomatonta!
-- Ja kuitenkin totta. Mutta ajattelen kuten tekin, että minun jo
täytyy tutustua maailman henkisten rientojen pääkaupunkiin. Olisin ehkä
jo aikoja sitten tehnyt sinne matkan, jos olisin tuntenut jonkun, joka
voi esitellä minut seurapiireissä. Mutta en tunne siellä ketään.
-- Teidän kaltaisenne mies! huudahti Albert.
-- Olette aivan liian kohtelias! Mutta kun en tiedä omistavani muita
etuja kuin että voin rikkaudessa kilpailla Aguadon tai Rothschildin
kanssa, ja kun en mene Pariisiin pelatakseni pörssissä, niin tämä pieni
seikka on pidättänyt minua. Tarjouksenne saa minut nyt tekemään
päätökseni. Te lupaatte siis, herra Morcerf (kreivi lausui hänen
nimensä omituisesti hymyillen), Pariisiin tultuani avata minulle ovet
tuohon maailmaan, jossa olen yhtä vieras kuin kuka tahansa huroni tai
kotshinkiinalainen?
-- Sen teen mielelläni ja koko sydämestäni! vastasi Albert. -- Sitäkin
mieluummin (rakas Franz, älkää nyt tehkö liian paljon minusta
pilkkaa!), kun tänä aamuna olen saanut kirjeen, jossa minua pyydetään
tulemaan Pariisiin, sillä on kysymyksessä avioliittoni erään neidin
kanssa, jonka suvulla on vaikuttava asema pariisilaisessa hienostossa.
-- Vai naimahommissa? sanoi Franz nauraen.
-- Hyvä Jumala, niin! Kun siis tulette Pariisiin, näette minut
vakiintuneena, ehkä perheenisänä. Se sopii mainiosti luontaiseen
vakavuuteeni, eikö niin? Joka tapauksessa, herra kreivi, sanon kerta
vielä, minä ja omaiseni kuulumme sieluinemme ja ruumiinemme teille.
-- Otan tarjouksen vastaan, sanoi kreivi, -- sillä suoraan sanoen
minulta puuttui juuri tämä tilaisuus toteuttaakseni eräitä jo kauan
hautomiani tuumia.
Franz arvasi heti, että nämä tuumat olivat yhteydessä siihen, mistä
kreivi huomaamattaan oli tullut puhuneeksi Monte-Criston saarella, ja
hän katseli kreiviä lukeakseen hänen kasvojensa ilmeistä, mitä varten
hän läksi Pariisiin. Mutta vaikeata oli päästä näkemään tämän miehen
sieluun, varsinkin silloin, kun hän peitti kaiken hymyyn.
-- Mutta, herra kreivi, sanoi Albert ihastuneena ajatuksesta, että
saisi opastaa hienoon seurapiiriin kreivi Monte-Criston kaltaisen
miehen, -- nämähän ovat kaikki kai vain tuulentupia?
-- Ei, kautta kunniani, sanoi kreivi. -- Minä tahdon mennä Pariisiin,
minun täytyy sinne mennä.
-- Ja milloin?
-- Milloin itse olette siellä?
-- Minäkö, sanoi Albert, -- kahden viikon kuluttua, kolmen viikon
viimeistään, kun vain olen ennättänyt päästä sinne.
-- No, sanoi kreivi, -- sanokaamme, että tulen sinne kolmen kuukauden
kuluttua. Näettehän, että annan teille runsaasti aikaa.
-- Ja tulette siis portilleni kolkuttamaan? huudahti Albert iloissaan.
-- Tahdotteko, että määrään päivän ja tunnin? sanoi kreivi. -- Ilmoitan
jo edeltäpäin, että 0len tuskastuttavan täsmällinen.
-- Määrätkää päivä ja tunti, sanoi Albert. -- Sehän sopii mainiosti.
-- Olkoon siis niin, sanoi kreivi ja otti käteensä peilin vieressä
riippuvan seinäkalenterin. -- Tänään on helmikuun 21. päivä (hän otti
kellon taskustaan), puoli yksitoista aamulla. Suvaitsetteko odottaa
minua ensi toukokuun 21. päivänä puoli yksitoista aamulla?
-- Mainiota! sanoi Albert. -- Aamiainen on silloin valmiina.
-- Osoitteenne?
-- Helder-katu 27.
-- Asutteko yksinänne, enkö siis millään tavoin häiritse teitä?
-- Asun isäni talossa, mutta puiston perällä, ja kokonaan erillään
olevassa paviljongissa.
-- Hyvä.
Kreivi kirjoitti muistikirjaansa: "Helder-katu 27, toukokuun 21.
päivänä, puoli yksitoista aamulla."
-- Ja nyt, sanoi kreivi pistäen muistikirjansa taskuunsa, -- olkaa
rauhassa, kellonne viisari ei voi olla täsmällisempi kuin minä olen.
-- Näenkö teidät ennen lähtöäni? kysyi Albert.
-- Riippuu siitä, milloin lähdette.
-- Huomenna kello viisi iltapäivällä.
-- Siinä tapauksessa sanon teille hyvästi. Minulla on asioita
Napolissa, en palaa tänne ennen kuin lauantai-iltana tai
sunnuntaiaamuna. Entä lähdettekö tekin? kysyi kreivi Franzilta.
-- Lähden.
-- Ranskaanko?
-- En, Venetsiaan. Oleskelen vielä vuoden tai pari Italiassa.
-- Emme siis näe toisiamme Pariisissa?
-- Epäilemättä minun täytyy luopua siitä kunniasta.
-- Siis, hauskaa matkaa, sanoi kreivi ojentaen heille molemmille
kätensä.
Ensi kerran Franz kosketti tämän miehen kättä. Hän vavahti, se oli
kylmä kuin kuolleen käsi.
-- Viimeisen kerran, sanoi Albert, -- asia on siis päätetty
kunniasanallanne, eikö niin? Helder-katu 27, toukokuun 21. päivänä
kello puoli yksitoista aamulla?
-- Toukokuun 21. päivänä, kello puoli yksitoista aamulla, Helder-katu
27, kertasi kreivi.
Nuorukaiset sanoivat kreiville hyvästi ja poistuivat.
-- Mikä teitä vaivaa? sanoi Albert Franzille heidän palattuaan
huoneisiinsa, -- olette niin perin miettiväisen näköinen.
-- Se on totta, sanoi Franz, -- kreivi on merkillinen mies, ja
ajattelen levottomana teidän tapaamistanne Pariisissa.
-- Tapaamistamme ... ajattelette levottomana! Joutavia! Oletteko hullu,
rakas Franz! huudahti Albert.
-- Hullu tai en, sanoi Franz, -- en voi sille mitään.
-- Kuulkaahan, jatkoi Albert, -- olen iloinen saadessani tilaisuuden
sanoa teille muutamia sanoja. Olette aina ollut kreiviä kohtaan
kylmäkiskoinen, jota vastoin hän on ollut teitä kohtaan hyvin
ystävällinen. Onko teillä jotakin häntä vastaan?
-- Ehkä on.
-- Oletteko tavannut hänet jossakin ennen kuin näitte hänet täällä?
-- Olen.
-- Missä?
-- Lupaatteko olla puhumatta sanaakaan kaikesta siitä, mitä nyt teille
kerron?
-- Sen lupaan.
-- Kunniasanallanne?
-- Kunniasanallani.
-- Hyvä. Kuulkaa siis.
Ja Franz kertoi, miten hän oli lähtenyt Monte-Criston saarelle
ja tavannut joukon salakuljettajia ja näiden keskellä kaksi
korsikalaista rosvoa. Hän pani erityisen painon sille satumaiselle
vieraanvaraisuudelle, jota kreivi oli osoittanut tuossa Tuhannen ja
yhden yön luolassaan. Hän kertoi illallisesta, hashishista,
kuvapatsaista, todellisuudesta ja unelmasta, ja miten hänellä
herätessään ei ollut mitään muuta todistusta kokemastaan kuin pieni
jahti, joka täysin purjein kiiti Porto-Vecchioa kohti.
Sitten hän kertoi, miten oli kuullut kreivin ja Vampan keskustelevan
Colosseumin raunioilla ja kuinka kreivi oli luvannut hankkia Peppinolle
armahduksen.
Lopulta hän tuli edellisen yön seikkailuun, kertoi mihin pulaan
oli joutunut, kun tuosta vaaditusta rahamäärästä puuttui
kuusi-seitsemänsataa piasteria, miten oli päättänyt kääntyä kreivin
puoleen, ja miten kaikki oli päättynyt niin erikoisella ja samalla
tyydyttävällä tavalla.
Albert kuunteli Franzia hyvin tarkkaavasti.
-- No, sanoi hän Franzin lopetettua, -- mitä moitittavaa tässä kaikessa
on? Kreivi matkustelee, hänellä on oma laivansa, sillä hän on rikas.
Menkää Portsmouthiin tai Southamptoniin, niin näette sataman aivan
täynnä purjealuksia, joiden omistajat ovat samanlaisia rikkaita
englantilaisia. Saadakseen varman oleskelupaikan, jonne voi poiketa
matkoillaan, päästäkseen tuosta inhottavasta ruoasta joka neljän
kuukauden aikana on minua ja neljän vuoden aikana teitä myrkyttänyt,
hän on valinnut itselleen oleskelupaikan Monte-Criston saarelta. Kun
hänen lepopaikkansa on kalustettu ja hän pelkää Toscanan hallituksen
voivan karkottaa hänet pois, ostaa hän koko saaren ja ottaa sen nimen
itselleen. Muistelkaahan, kuinka monet teidän tuttavistanne ovat
ottaneet itselleen sellaistenkin tilusten nimen, joita heillä ei
koskaan ole ollutkaan hallussaan.
-- Mutta entä korsikalaiset rosvot, jotka olivat hänen seurassaan?
sanoi Franz.
-- Mitä kummallista siinä on? Tiedättehän paremmin kuin kukaan muu,
että korsikalaiset rosvot eivät ole mitään varkaita, vaan aivan
yksinkertaisesti pakolaisia, jotka verikosto on karkottanut
kotiseuduiltaan. Heidän kanssaan voi siis seurustella mainettaan
pilaamatta. Mitä minuun tulee, niin sanon suoraan, että jos kerran
menen Korsikaan, en tee ensiksi tuttavuutta kuvernöörin tai prefektin
kanssa, vaan Colomban rosvojen kanssa, jos heidät vain saan käsiini,
sillä he ovat minun mielestäni hyvin miellyttäviä.
-- Mutta entä Vampa ja hänen joukkonsa, sanoi Franz, -- he ovat
suorastaan rosvoja, jotka ottavat ihmisiä kiinni ryöstääkseen heidät
puhtaiksi. Toivottavasti ette väitä sitä vastaan. Mitä arvelette siitä,
että kreivillä on vaikutusvaltaa sellaisiin ihmisiin?
-- Minä sanon, että kun epäilemättä saan juuri tätä vaikutusta kiittää
hengestäni, niin ei minun sovi ruveta sitä liian ankarasti
arvostelemaan. Olen valmis puolustamaan häntä tässäkin suhteessa,
sillä vaikka hän ei olekaan suorastaan pelastanut henkeäni, niin
hän on kuitenkin pelastanut neljätuhatta piasteria, se on
kaksikymmentäneljätuhatta livreä meidän rahassa. Minua ei koskaan
Ranskassa olisi arvioitu niin kalliiksi; siitä näkee, ettei kukaan ole
profeetta omassa maassaan.
-- Mitä omaan maahan tulee, niin mistä maasta kreivi on kotoisin? Mikä
on hänen äidinkielensä? Mistä johtuvat hänen tulonsa? Mistä hän on
saanut suuren rikkautensa? Millainen on ollut hänen salaperäisen ja
tuntemattoman elämänsä alkupuoli, koska se on luonut hänen nykyiseen
elämäänsä niin synkän ja katkeran värityksen? Teidän sijassanne
tahtoisin tietää tuon kaiken.
-- Rakas Franz, sanoi Albert, -- kun saatuanne kirjeeni tarvitsitte
kreivin luottoa, sanoitte hänelle: Albert de Morcerf, ystäväni, on
joutunut vaaraan, auttakaa minua pelastamaan hänet siitä! Niinhän
sanoitte?
-- Sanoin.
-- Kysyikö hän silloin: Kuka on tuo Albert de Morcerf? Mistä hän on
saadut nimensä? Mistä hän on saanut rikkautensa? Mistä johtuvat hänen
tulonsa? Mistä maasta hän on? Missä hän on syntynyt? Kysyikö hän sitä
teiltä?
-- Ei, sen myönnän.
-- Hän tuli, siinä kaikki. Hän pelasti minut Vampan vallasta, jonka
käsiin jouduttuani yhtä kaikki olin jokseenkin nolossa asemassa,
kiittelemästänne kylmäverisyydestäni huolimatta. Hyvä ystävä, jos hän
palkaksi kaikesta siitä pyytää minua tekemään saman palveluksen, minkä
teemme kenelle venäläiselle tai italialaiselle ruhtinaalle tahansa
hänen tullessaan Pariisiin, niin kuinka voisin kieltäytyä tekemästä
sitä! Te olette suorastaan hullu.
Franzin täytyi myöntää, että kaikki järkisyyt olivat Albertin puolella.
-- Tehkää siis niin kuin tahdotte, rakas vicomte, huokasi Franz. --
Olette aivan oikeassa kaikessa tuossa, sen myönnän. Mutta yhtä kaikki
Monte-Criston kreivi on hyvin kummallinen mies.
-- Monte-Criston kreivi on suuri hyväntekijä. Hän ei ole sanonut
teille, minkä vuoksi hän tulee Pariisiin. Ehkä hän tulee kilpailemaan
Monryon-palkinnosta, ja ellei hän sen saamiseksi tarvitse muuta kuin
minun ääneni ja tuon ruman herran äänen, joka palkinnon antaa, niin
lupaan hänelle molemmat. Ja nyt, rakas Franz, älkäämme enää puhuko
tästä. Mennään aterioimaan ja sen jälkeen viimeisen kerran
Pietarinkirkkoon.
Seuraavana päivänä kello viisi iltapäivällä nuoret herrat erosivat
toisistaan, Albert de Morcerf palatakseen Pariisiin, Franz d'Epinay
viettääkseen pari viikkoa Venetsiassa.
Mutta ennen lähtöään Albert vielä jätti hotellin palvelijalle
käyntikorttinsa jätettäväksi kreivi Monte-Cristolle -- niin suuresti
hän pelkäsi, että kreivi ei saapuisikaan Pariisiin. Hän oli siihen
nimensä alle kirjoittanut lyijykynällä:
Toukokuun 21. p.,
puoli yksitoista aamulla,
Helder-katu 27.