Ystävänne

Albert de Morcerf.

Kirjeen alareunaan oli toisella käsialalla kirjoitettu seuraavat sanat

italiankielellä:

Elleivät nuo neljätuhatta piasteria ole hallussani huomisaamuna

kello kuusi, on vicomte Albert kadonnut elävien joukosta kello

seitsemän. Luigi Vampa.

Tämä toinen allekirjoitus selitti Franzille kaikki, ja hän ymmärsi,

miksi kirjeen tuoja ei tahtonut tulla hänen huoneeseensa. Katu oli

hänen mielestään varmempi kuin Franzin huone. Albert oli joutunut juuri

tuon kuuluisan rosvon käsiin, jonka olemassaoloon hän ei ollut tahtonut

uskoa.

Aikaa ei saanut hukata. Franz juoksi kirjoituspöydän luo, avasi

laatikon, löysi sieltä salkun ja salkusta matkakreditiivin. Se oli

asetettu kuudelletuhannelle piasterille, mutta niistä Albert oli jo

kuluttanut kolme. Franzilla ei ollut matkakreditiiviä. Koska hän asui

Firenzessä ja oli tullut Roomaan vain viettääkseen siellä seitsemän

kahdeksan päivää, oli hän ottanut taskuunsa satakunta louista ja niistä

hänellä oli jäljellä enintään viisikymmentä.

Hän tarvitsi siis seitsemän-, kahdeksansataa piasteria saadakseen

kokoon vaaditun summan. Franz oli varma, että hän tällaisessa

tapauksessa saattoi luottaa pankkiiri Torlonian apuun.

Hän aikoi siis palata palatsi Braccianoon, kun hänessä heräsi loistava

ajatus; Monte-Criston kreivi. Hän aikoi lähettää hakemaan Pastrinia,

kun tämä samassa ilmestyi ovelle.

-- Hyvä signor Pastrini, sanoi hän kiihkeästi, -- tiedättekö onko

kreivi kotona?

-- On, teidän ylhäisyytenne, hän palasi juuri äsken.

-- Joko hän on ennättänyt mennä levolle?

-- En usko.

-- Soittakaa hänen ovelleen ja kysykää, ottaako hän minut vastaan.

Pastrini kiirehti täyttämään nämä määräykset. Viiden minuutin kuluttua

hän palasi.

-- Kreivi odottaa teidän ylhäisyyttänne, sanoi hän.

Kreivi istui pienessä työhuoneessa, jota Franz ei vielä ollut nähnyt ja

jonka seinillä oli divaanit. Kreivi tuli häntä vastaan.

-- Mikä hyvä tuuli teidät tuo tällaisena hetkenä minun luokseni? sanoi

hän. -- Tuletteko ehkä kutsumaan minut illalliselle? Siinä tekisitte

todellakin hyvin rakastettavasti.

-- En, tulen puhumaan kanssanne hyvin vakavasta asiasta.

-- Vakavasta asiasta! sanoi kreivi luoden Franziin tavallisen terävän

katseensa. -- Mistä asiasta?

-- Olemmeko kahden?

Kreivi meni ovelle katsomaan ja palasi.

-- Aivan kahden, hän sanoi.

Franz ojensi hänelle Albertin kirjeen.

-- Lukekaa, sanoi hän.

Kreivi luki kirjeen.

-- Ahaa! sanoi hän.

-- Oletteko lukenut jälkikirjoituksenkin?

-- Olen, siinähän sanotaan: "Elleivät nuo neljätuhatta piasteria ole

hallussani huomisaamuna kello kuusi, on vicomte Albert kadonnut elävien

joukosta kello seitsemän. Luigi Vampa."

-- Mitä tästä sanotte? kysyi Franz.

-- Onko teillä vaadittu rahamäärä?

-- On, puuttuu ainoastaan kahdeksansataa piasteria.

Kreivi meni kirjoituspöytänsä luo ja avasi laatikon, joka oli täynnä

kultarahoja.

-- Toivottavasti, hän sanoi Franzille, -- ette loukkaa minua

kääntymällä jonkun toisen puoleen?

-- Näettehän, että olen tullut suoraan teidän luoksenne, sanoi Franz.

-- Ja minä kiitän teitä siitä, ottakaa.

Hän viittasi Franzia ottamaan laatikosta.

-- Täytyykö Luigi Vampalle ehdottomasti lähettää tuo rahamäärä? sanoi

Franz katsoen vuorostaan terävästi kreiviin.

-- Päättäkää itse, onhan jälkikirjoitus siksi selvä.

-- Minä arvelen, että jos te vain tahtoisitte tuumia, löytäisitte

helposti toisenkin pelastuskeinon, sanoi Franz.

-- Minkä? kysyi kreivi kummastuneena.

-- Jos me esimerkiksi yhdessä menisimme Luigi Vampan luo, niin eikö hän

päästäisi teidän pyynnöstänne Albertin heti vapaaksi?

-- Minunko pyynnöstäni? Mikä vaikutusvalta minulla olisi tuohon

rosvoon?

-- Ettekö ole tehnyt hänelle sellaista palvelusta, jota ei unohdeta?

-- Mitä?

-- Ettekö pelastanut Peppinon hengen?

-- Vai niin, kuka sen on teille kertonut?

-- Yhdentekevää. Minä tiedän sen.

Kreivi oli hetkisen vaiti rypistäen kulmiaan.

-- Ja jos menen Vampan luo, niin seuraatteko minua?

-- Ellei seurani ole teille vastenmielinen.

-- Lähtekäämme! Ilma on kaunis, pienoinen kävely campagnalle päin tekee

hyvää.

-- Pitääkö meidän ottaa aseet mukaan?

-- Miksi?

-- Rahaa?

-- Tarpeetonta. Missä on mies, joka toi tuon kirjeen?

-- Kadulla.

-- Odottaako hän vastausta?

-- Odottaa.

-- Meidän täytyy tietää, minnepäin menemme. Minä kutsun hänet tänne.

-- Tarpeetonta; hän ei tule sisään.

-- Ehkä ei teidän luoksenne. Minun luokseni hän ei kieltäydy tulemasta.

Kreivi meni työhuoneen kadunpuoleiseen ikkunaan ja vihelsi erikoisella

tavalla. Viittapukuinen mies astui seinän luota esiin ja tuli keskelle

katua.

-- _Salite!_ sanoi kreivi, aivan kuin olisi antanut määräyksen

palvelijalle. Kirjeentuoja totteli viivyttelemättä, epäröimättä, jopa

nopeastikin, astui ulko-oven edessä olevat neljä porrasaskelmaa ja tuli

hotelliin. Viittä sekuntia myöhemmin hän oli työhuoneen ovella.

-- Ahaa, sinäkö siinä oletkin, Peppino! sanoi kreivi.

Mutta Peppino ei vastannut, hän heittäytyi polvilleen kreivin eteen,

tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä useaan kertaan.

-- Ahaa, sanoi kreivi, -- et ole vielä unohtanut, että pelastin

henkesi! Kummallista, onhan siitä kulunut jo viikko.

-- Ei, teidän ylhäisyytenne, en unohda sitä koskaan, vastasi Peppino,

ja hänen äänessään sointui syvä kiitollisuus.

-- Et koskaan, se on pitkä aika. Mutta siinäkin on jo paljon, kun itse

uskot sen. Nouse ja vastaa.

Peppino loi levottoman katseen Franziin.

-- Sinä voit puhua hänen ylhäisyytensä läsnä ollessa, sanoi kreivi, --

hän on ystäväni.

-- Sallitte kai, että annan teille tämän nimityksen, sanoi kreivi

ranskaksi kääntyen Franzin puoleen. -- Se on välttämätöntä, jos on

mieli saavuttaa tämän miehen luottamus.

-- Te voitte puhua minun läsnä ollessani, sanoi Franz, -- olen kreivin

ystävä.

-- Hyvä on, sanoi Peppino kääntyen kreivin puoleen. -- Teidän

ylhäisyytenne kysyy vain, kyllä minä vastaan.

-- Mitenkä vicomte Albert on joutunut Luigin käsiin?

-- Ranskalaisen vaunut kohtasivat usean kerran vaunut, joissa oli

Teresa.

-- Päällikkönne rakastajatar?

-- Niin. Ranskalainen loi häneen helliä silmäyksiä. Teresa vastasi

niihin huvikseen. Ranskalainen heitti hänelle kukkavihkon, Teresa teki

samoin. Kaikki tämä tapahtui tietysti päällikön suostumuksella, sillä

hän istui samoissa vaunuissa.

-- Mitä? huudahti Franz. -- Istuiko Luigi Vampa noissa

roomalaistyttöjen vaunuissa?

-- Hän oli kuski, vastasi Peppino.

-- Entä sitten? kysyi kreivi.

-- No, lopulta ranskalainen otti naamion kasvoiltaan. Teresa teki

päällikön suostumuksella samoin. Ranskalainen pyysi saada tavata hänet,

Teresa suostui siihen. Teresan sijasta olikin Beppo San Giacomon kirkon

portailla.

-- Mitä! keskeytti jälleen Franz. -- Tuo talonpoikaistyttö, joka riisti

hänen kädestään moccoletton...?

-- Oli viisitoistavuotias poika, vastasi Peppino. -- Mutta ei teidän

ystävänne tarvitse hävetä sitä, että joutui hänen ansaansa, Beppo on

napannut hyvin monta tätä ennen.

-- Ja Beppo vei hänet muurien ulkopuolelle? sanoi kreivi.

-- Juuri niin. Vaunut odottivat Via Macellon päässä. Beppo nousi niihin

ja pyysi ranskalaista seuraamaan. Sitä ei hänelle tarvinnut kahdesti

sanoa. Hän auttoi kohteliaasti Beppon vaunuihin ja istui hänen

viereensä. Beppo sanoi silloin vievänsä hänet erääseen huvilaan, joka

oli puolen peninkulman päässä kaupungin ulkopuolella. Ranskalainen

vakuutti Beppolle, että hän oli valmis seuraamaan häntä maailman ääriin

asti. Ajettiin pitkin Via di Ripettaa ja tultiin Porta San Paololle.

Kun oli päästy pari sataa askelta campagnalle, alkoi ranskalainen

käyttäytyä tungettelevasti Beppoa kohtaan, jolloin tämä otti pistoolin

ja uhkasi sillä häntä. Samassa ajaja pysäytti hevoset, kääntyi ja teki

samoin. Neljä meikäläistä oli piilossa Almon rannalla, he hyökkäsivät

esiin ja asettuivat vaununovien eteen. Ranskalaisen teki kovasti mieli

puolustautua, hän jo hiukan kuristikin Beppoa, mikäli kuulin, mutta

mitä hän mahtoi viidelle aseistetulle! Hänen täytyi lopulta antautua.

Hän sai laskeutua vaunuista, kulkea pitkin rantaa ja astua Luigin ja

Teresan eteen, jotka odottivat häntä San Sebastianon katakombeissa.

-- Tämä juttu on todellakin oikein hupaisa, sanoi kreivi kääntyen

Franzin puoleen. -- Vai mitä te asiantuntijana sanotte?

-- Minä sanon, että se olisi hyvin huvittava, vastasi Franz, -- jos se

olisi tapahtunut jollekulle muulle kuin Albert-raukalle.

-- Ellette olisi tavannut minua kotona, niin tämä lemmenseikkailu olisi

tullut ystävällenne jokseenkin kalliiksi. Mutta rauhoittukaa, hän

pääsee koko jutusta pelkällä säikähdyksellä.

-- Menemmekö siis todellakin hänen luokseen? kysyi Franz.

-- Totta toki, sitä suuremmalla syyllä, kun paikka, missä hän on, on

hyvin erikoinen. Tunnetteko San Sebastianon katakombit?

-- En, en ole koskaan niissä käynyt, mutta olen kyllä aikonut pistäytyä

niihin.

-- Nythän teille tarjoutuu tilaisuus. Ovatko vaununne valmiina?

-- Eivät.

-- Ei se tee mitään. Minua varten pidetään hevoset valjaissa yötä

päivää.

-- Valjaissako?

-- Niin, olen hyvin oikullinen ihminen. Toisinaan tekee mieleni

keskellä yötä lähteä jonnekin maailman toiseen ääreen, ja minä lähden.

Kreivi soitti, palvelija astui sisään.

-- Ajakaa vaunut esiin, sanoi hän. -- Ja ottakaa siellä olevat

pistoolit pois. Kuskia ei tarvitse herättää. Ali ajaa.

Hetken kuluttua vaunut pysähtyivät hotellin ulko-oven eteen.

Kreivi katsoi kelloaan.

-- Puoli yksi, sanoi hän. -- Olisimme voineet lähteä täältä kello

viiden aikaan ja olisimme sittenkin tulleet ajoissa. Mutta ehkä

toverinne olisi tämän viivyttelymme johdosta viettänyt levottoman yön.

Parasta siis on, että heti lähdemme vapauttamaan hänet uskottomien

käsistä.

Franz ja kreivi lähtivät Peppinon seuratessa heitä.

Hotellin edessä olivat vaunut. Ali istui kuskipukilla. Franz tunsi

mykän ajajan, jonka hän oli nähnyt Monte-Criston saaren luolassa.

Franz ja kreivi istuivat umpinaisiin vaunuihin. Peppino meni istumaan

Alin rinnalle, ja lähdettiin täyttä laukkaa ajamaan. Ali oli saanut

määräyksensä jo edeltäpäin, sillä hän ajoi ensin Corsolle, sen jälkeen

Campo Vaccinon poikki, pitkin Strada San Gregoriota Porta San

Sebastianolle. Vartija aikoi tehdä vaikeuksia, mutta kreivi

Monte-Cristo näytti hänelle Rooman kuvernöörin allekirjoittaman

lupakirjan, jonka nojalla hänellä oli oikeus poistua kaupungista mihin

aikaan tahansa, yöllä tai päivällä. Portin ristikko nostettiin, vartija

sai kultarahan vaivoistaan, ja matkaa jatkettiin.

Tie oli Via Appia, jonka molemmin puolin on hautoja. Nousevan kuun

valossa Franz oli toisinaan näkevinään vartijan astuvan esiin

raunioiden suojasta. Mutta Peppino viittasi, ja heti hän vetäytyi

varjoon ja katosi.

Vähää ennen Caracallan sirkusta vaunut pysähtyivät, Peppino riensi

avaamaan oven, ja Franz ja kreivi astuivat alas.

-- Kymmenen minuutin kuluttua olemme perillä, sanoi kreivi

seuralaiselleen.

Sitten hän vei Peppinon hiukan syrjään, antoi kuiskaamalla hänelle

määräyksiä, ja Peppino läksi matkaan otettuaan vaunun laatikosta

soihdun.

Viisi minuuttia kului. Franz näki paimenen kulkevan pitkin tietä,

loittonevan campagnan aaltomaisessa maastossa ja katoavan punertavaan

ruohistoon, joka muistutti jättiläiskokoista leijonan harjaa.

-- Nyt, sanoi kreivi, -- seuratkaamme häntä.

Franz ja kreivi läksivät astelemaan samaa polkua, joka sadan askelen

päässä laskeutui pieneen laaksoon.

Kohta he näkivät kahden miehen keskustelevan varjossa. Toinen oli

Peppino, toinen vartioimaan asetettu rosvo.

Franz ja kreivi lähestyivät. Rosvo tervehti.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino kreiville, -- suvaitkaa seurata

minua. Katakombin aukko on parin askelen päässä.

-- Hyvä on, sanoi kreivi, -- astu edeltä.

Pensaikon takana oli kalliolohkareiden keskellä aukko, josta mies töin

tuskin mahtui sisään.

Peppino pujahti ensimmäisenä tähän koloon. Hän oli astunut muutaman

askelen eteenpäin, kun käytävä laajeni. Hän pysähtyi, sytytti soihdun

ja kääntyi katsomaan, seurattiinko häntä.

Kreivi ja Franz kulkivat hänen jäljessään perätysten.

Käytävä aleni loivasti ja tuli sitä laajemmaksi, mitä syvemmälle he

saapuivat. Kreivin ja Franzin täytyi kuitenkin kulkea kumarassa, ja

rinnakkain olisi kaksi tuskin voinut astua. He kulkivat siten noin

sataviisikymmentä askelta, kunnes kuului ääni: "Kuka siellä?"

Samassa he näkivät soihdun valossa kimaltelevan pyssynpiipun.

-- Ystävä! vastasi Peppino.

Hän astui yksinään eteenpäin ja sanoi muutaman sanan tälle toiselle

vartijalle, joka samoin kuin ensimmäinenkin tervehti ja viittasi heitä

jatkamaan matkaansa.

Vartijan takana oli portaat, joissa oli noin kaksikymmentä astinta.

Franz ja kreivi astuivat portaita alas ja tulivat jonkinmoiseen

risteykseen. Tästä lähti viisi tietä eri suuntiin. Seiniin oli kaivettu

arkkujen muotoisia koloja toinen toisensa päälle, mistä päätellen he

olivat tulleet varsinaiseen katakombiin. Eräässä tällaisessa käytävässä

näkyi heikko valon kajastus.

Kreivi laski kätensä Franzin olalle.

-- Tahdotteko nähdä nukkuvan rosvoleirin? sanoi hän.

-- Tietysti, vastasi Franz.

-- Tulkaa siis seurassani... Peppino, sammuta soihtu.

Peppino totteli, ja Franz ja kreivi jäivät pimeään. Viidenkymmenen

askelen päässä heistä tanssi pitkin käytävän seiniä punertavia varjoja,

jotka olivat tulleet entistään selvemmiksi Peppinon sammutettua

soihtunsa.

He astuivat eteenpäin, ja kreivi talutti Franzia aivan kuin olisi

nähnyt pimeässä. Franz erotti tien sitä selvemmin, mitä lähemmäksi he

tulivat opastavia valonvälkkeitä.

He tulivat kolmen holvikaaren eteen, joista keskimmäisen kautta pääsi

kulkemaan.

Tästä holvikaaresta päästiin käytävään, jossa kreivi ja Franz olivat,

ja isoon neliskulmaiseen huoneeseen, jonka seinillä niin ikään oli

koloja. Huoneen keskellä oli neljä kiveä, joita entisinä aikoina oli

käytetty alttarina. Niiden yläpuolella oli vieläkin risti.

Yksi ainoa pieni lamppu, joka oli asetettu pilarin jalustalle, valaisi

heikolla lepattavalla valollaan seuraavaa näkyä.

Eräs mies istui selin tulijoihin ja luki jotakin kirjaa nojaten

pylvääseen. Hän oli joukon päällikkö Luigi Vampa.

Hänen ympärillään, joko pitkällään tai nojaten päätään columbariumia

kiertävään kivipenkkiin, lojui noin kaksikymmentä viittaansa

kietoutunutta rosvoa. Jokaisen vieressä oli pyssy.

Huoneen perällä, hämärässä, asteli vartija edestakaisin jonkinmoisen

aukon edessä, jonka saattoi huomata siitä, että varjo sillä kohtaa oli

tummempi.

Kun kreivi oli arvellut Franzin kylliksi katselleen tätä erikoista

näkyä, nosti hän sormensa huulilleen vaitipysymisen merkiksi, laskeutui

käytävästä columbariumiin vieviä matalia portaita alas ja astui

keskimmäisen holvikaaren kautta huoneeseen. Hän lähestyi Vampaa, joka

oli lukemiseensa niin kiintynyt, ettei kuullut hänen askeltensa ääntä.

-- Kuka siellä? huusi vartija, joka näki jonkinmoisen varjon lampun

heikossa valossa ilmestyvän päällikkönsä taakse.

Samassa Vampa nousi nopeasti ja veti pistoolin vyöstään esiin. Heti

olivat kaikki rosvot jalkeilla, ja kaksikymmentä pyssynpiippua ojentui

kreiviä kohden.

-- No, sanoi tämä aivan tyynellä äänellä, eivätkä hänen kasvonsa

vähääkään värähtäneet, -- no, rakas Vampa, te näette todellakin liian

paljon vaivaa ottaessanne ystävän vastaan!

-- Aseet alas! huusi päällikkö tehden toisella kädellään käskevän

liikkeen ja ottaen toisella hatun kunnioittavasti päästään.

-- Anteeksi, herra kreivi, mutta en voinut odottaakaan teidän

kunnioittavan minua käynnillänne, siksi en teitä heti tuntenut.

-- Teillä näyttää olevan lyhyt muisti monessa asiassa, Vampa, sanoi

kreivi. -- Ette ainoastaan unohda toisten ulkomuotoa, vaan vieläpä

ehdotkin, joista teidän kanssanne on sovittu.

-- Mitkä ehdot olen unohtanut, herra kreivi? sanoi rosvo niin kuin

ainakin mies, joka on valmis hyvittämään tekemänsä erehdyksen.

-- Emmekö ole sopineet, ettei ainoastaan minun persoonani, vaan

ystävienikin persoonat ovat teille pyhät? sanoi kreivi.

-- Miten olen tämän sopimuksen rikkonut, teidän ylhäisyytenne?

-- Olette tänä iltana ryöstänyt ja tänne kuljettanut vicomte Albert de

Morcerfin. No niin, jatkoi kreivi äänellä, joka sai kylmät väreet

kulkemaan pitkin Franzin selkää, -- tämä nuori mies on ystäväni, hän

asuu samassa hotellissa kuin minäkin, hän on ajanut pitkin Corsoa minun

vaunuissani, ja kuitenkin, sanon sen kerta vielä, olette ryöstänyt

hänet ja kuljettanut hänet tänne, ja, lisäsi kreivi ottaen kirjeen

taskustaan, -- olette vaatinut hänestä lunnaat, aivan kuin hän olisi

ollut minulle outo.

-- Miksi ette ole ilmoittaneet siitä minulle mitään, te muut? sanoi

päällikkö miehilleen, jotka väistyivät hänen leimuavan katseensa

edessä. -- Miksi olette panneet minut rikkomaan lupaukseni kreiville,

jonka käsissä on meidän kaikkien henki ja elämä? Kautta Kristuksen

veren, jos kuulen, että jokukin teistä on tietänyt, että tämä nuori

mies oli kreivin ystävä, ammun kuulan hänen otsaansa.

-- Sanoinhan minä, huomautti kreivi kääntyen Franzin puoleen, -- että

tässä on tapahtunut erehdys.

-- Ettekö olekaan yksin? sanoi Vampa levottomana.

-- Seurassani on se herra, jolle kirje oli osoitettu ja jolle olen

tahtonut todistaa, että Luigi Vampa pitää sanansa. Teidän

ylhäisyytenne, sanoi hän Franzille, -- tässä on Luigi Vampa, ja hän

sanoo teille itsellenne, että hän on aivan epätoivoinen tapahtuneen

erehdyksen johdosta.

Franz lähestyi. Päällikkö astui muutaman askelen Franzia kohden.

-- Olkaa tervetullut seuraamme, teidän ylhäisyytenne, sanoi hän. --

Kuulittehan mitä kreivi sanoi ja mitä siihen olen vastannut. Ja minä

lisään, että mielelläni maksaisin neljätuhatta piasteria, jotka vaadin

ystävänne lunnaina, jos tätä ikävää juttua ei olisi tapahtunut.

-- Mutta, sanoi Franz katsellen levottomana ympärilleen, -- missä vanki

on? En näe häntä.

-- Toivottavasti ei hänelle ole tapahtunut mitään pahaa, sanoi kreivi

rypistäen kulmiaan.

-- Vanki on tuolla, sanoi Vampa osoittaen aukkoa, jonka edessä vartija

käveli, -- menen itse ilmoittamaan hänelle, että hän on vapaa.

Päällikkö meni vankilana käytettyä huonetta kohden, ja Franz ja kreivi

seurasivat häntä.

-- Mitä vanki tekee? kysyi Vampa vartijalta.

-- Sitä en todellakaan tiedä, sanoi tämä. -- En ole kuullut hänen

liikkuvan tuntikausiin.

-- Tulkaa, teidän ylhäisyytenne! sanoi Vampa.

Kreivi ja Franz astuivat seitsemän, kahdeksan porrasaskelmaa ylöspäin.

Päällikkö kulki heidän edellään, työnsi teljen syrjään ja avasi oven.

Heikon lampun valossa Franz näki Albertin makaavan nurkassa rosvon

lainaamaan viittaan verhottuna ja syvään uneen vaipuneena.

-- Kas, sanoi kreivi ja hymyili hänelle ominaisella erikoisella

tavalla, -- hän on jokseenkin rauhallinen, vaikka hänet piti ammuttaman

kello seitsemän aikaan.

Vampa katseli jonkinmoisella ihailulla nukkuvaa Albertia. Tuollainen

uljuus näytti vaikuttavan häneen.

-- Olette oikeassa, kreivi, sanoi hän, -- tuollainen mies voi

todellakin olla ystävänne.

Sitten hän lähestyi Albertia ja kosketti hänen olkapäähänsä sanoen:

-- Teidän ylhäisyytenne, suvaitkaa herätä.

Albert ojensi käsivartensa, hieroi silmiään ja avasi ne.

-- Ahaa, tekö siinä olettekin, kapteeni, sanoi hän. -- Teidän olisi

pitänyt antaa minun nukkua. Näin ihanaa unta. Olin tanssivinani

galoppia Torlonian luona kreivitär G...n kanssa.

Hän otti kellonsa, jonka oli saanut pitää nähdäksensä ajan kulun.

-- Puoli kaksi aamulla! sanoi hän. -- Mutta miksi hitossa herätätte

minut tähän aikaan?

-- Sanoakseni, että olette vapaa.

-- Hyvä ystävä, sanoi Albert aivan tyynesti, -- muistakaa nämä

Napoleonin sanat: "Älkää herättäkö minua muuta kuin huonoja uutisia

kuulemaan." Jos olisitte antanut minun nukkua, olisin saanut tanssia

galopin loppuun asti ja olisin siitä ollut teille elinaikani

kiitollinen... Lunnaani on siis suoritettu?

-- Ei, teidän ylhäisyytenne.

-- Minkä vuoksi minä siis olen vapaa?

-- Eräs, jolta en voi mitään kieltää, on tullut vaatimaan teidän

vapauttamistanne.

-- Tänne asti?

-- Tänne asti.

-- Tuo ihminen on todellakin ollut hyvin rakastettava.

Albert katsoi ympärilleen ja näki Franzin.

-- Tekö, rakas Franz, olette ollut siinä määrin uskollinen? sanoi hän.

-- En minä, vastasi Franz, -- vaan naapurimme, kreivi Monte-Cristo.

-- Te olette todellakin kallisarvoinen mies, herra kreivi, sanoi Albert

korjaillen kaulustaan ja kalvosimiaan, -- ja muistakaa, että olen

teille ikuisesti velallinen sekä vaunujutun että tämän seikan vuoksi!

-- Ja hän ojensi kätensä kreiville, joka sävähti ojentaessaan omansa,

mutta ojensi kuitenkin.

Rosvo katseli tätä kohtausta hämmästyneenä. Hän oli epäilemättä

tottunut näkemään vankiensa vapisevan edessään ja nyt hän näki miehen,

jonka leikillinen mieli ei hituistakaan ollut muuttunut. Franz

puolestaan oli iloinen siitä, että Albert piti ranskalaisen rohkeuden

mainetta yllä.

-- Rakas Albert, sanoi hän, -- jos pidätte kiirettä, niin ennätämme

vielä mennä tanssimaan Torlonian luo. Saatte jatkaa galoppianne siitä,

mihin sen lopetitte, ettekä siis millään tavoin ole pahoillanne signor

Vampalle, joka tässä asiassa on käyttäytynyt niin kuin kohtelias mies

ainakin.

-- Se on totta, olette oikeassa, ennätämme sinne kello kahdeksi. Signor

Luigi, onko minun otettava vielä joitakin muodollisuuksia varteen,

ennen kuin voin jättää hyvästi teidän ylhäisyydellenne?

-- Ei mitään, vastasi rosvo, -- olette vapaa kuin ilma.

-- Siinä tapauksessa, eläkää hauskasti ja onnellisesti! Tulkaa, hyvät

herrat, tulkaa!

Ja Albert astui Franzin ja kreivin seuraamana portaita alas isoon

saliin, jossa kaikki rosvot seisoivat paljain päin.

-- Peppino, sanoi päällikkö, -- anna minulle soihtu.

-- No, mitä nyt aiotte tehdä? kysyi kreivi.

-- Valaista tietänne, sanoi päällikkö. -- Onhan minun ainakin sillä

tavoin kunnioitettava teidän ylhäisyyttänne.

Ja ottaen soihdun paimenen kädestä hän kulki vieraittensa edellä, ei

minään palvelijana, joka täyttää halvan tehtävän, vaan kuninkaana, joka

astuu lähettiläittensä edellä.

Ulommalle aukolle tultuaan hän kumarsi.

-- Ja nyt, herra kreivi, sanoi hän, -- pyydän vielä kerran anteeksi ja

toivon, ettette ole millään tavoin pahoillanne tämän tapahtuman

johdosta.

-- En, rakas Vampa, sanoi kreivi. -- Sovitattehan te sitä paitsi

erehdyksenne niin miellyttävällä tavalla, että melkein olen kiitollinen

teille siitä, mitä on tapahtunut.

-- Hyvät herrat, jatkoi rosvo kääntyen molempien nuorten miesten

puoleen, -- tarjoukseni ei ehkä tunnu oikein houkuttelevalta, mutta jos

mielenne tekee toiste käydä luonani vieraisilla, niin olette aina

tervetulleet kaikkialle, missä oleksin.

Franz ja Albert kumarsivat. Kreivi meni ensimmäiseksi, Albert sitten,

Franz jäi viimeiseksi.

-- Haluaako teidän ylhäisyytenne kysyä minulta jotakin? sanoi Vampa

hymyillen.

-- Haluan, vastasi Franz. -- Tahtoisin tietää, mitä teosta äsken luitte

niin suurella mielenkiinnolla.

-- Caesarin kommentaarioita, vastasi rosvo, -- se on lempikirjani.

-- No, ettekö tule? kysyi Albert.

-- Tulen, sanoi Franz, -- tässä olen!

He astuivat muutaman askelen eteenpäin.

-- Anteeksi, sanoi Albert palaten takaisin. -- Sallitteko?

Ja hän sytytti sikarinsa Vampan soihdusta.

-- Nyt, herra kreivi, sanoi hän, -- kiirehtikäämme, sillä tahdon

ehdottomasti lopettaa tämän yön herttua Braccianon luona.

Vaunut olivat siellä, minne he olivat ne jättäneet. Kreivi sanoi yhden

ainoan sanan arabiankielellä Alille, ja hevoset läksivät kiitämään

eteenpäin.

Albertin kello oli juuri kaksi kun he astuivat tanssisaliin.

Heidän paluunsa herätti suurta huomiota. Mutta kukaan ei enää ollut

levoton Albertin suhteen, kun nähtiin ystävysten tulevan yhdessä.

-- Rouva kreivitär, sanoi Albert astuessaan hänen luokseen, -- eilen

lupasitte ystävällisesti minulle galopin. Tulen hiukan liian myöhään

vetoamaan tähän herttaiseen lupaukseenne, mutta ystäväni voi vakuuttaa,

että en ole itse syypää viipymiseeni.

Ja kun samalla alettiin soittaa valssia, laski Albert kätensä

kreivittären vyötäisille ja häipyi hänen kanssaan tanssin pyörteisiin.

Mutta Franz muisti samassa, kuinka omituisesti kreivi oli sävähtänyt,

kun hänen oli täytynyt ojentaa kätensä Albertille.