Kun Franz tointui, näki hän Albertin juovan suurin siemauksin lasista
vettä, jota hän kalpeudestaan päättäen hyvin tarvitsikin. Kreivi puki
jo ylleen pajatsonpukua. Hän katsahti konemaisesti torille, kaikki oli
kadonnut, mestauslava, pyövelit ja ruumis, jäljellä oli vain meluava,
puuhaileva, iloinen kansanjoukko, ja Monte Citorion kello, joka ei
soinut muulloin kuin paavin kuollessa ja karnevaalin alkaessa, kaikui
nyt täydellä voimalla.
-- Mitä on tapahtunut? kysyi hän kreiviltä.
-- Ei mitään, ei kerrassaan mitään, vastasi tämä, -- niin kuin näette.
Karnevaali vain on alkanut, pukekaamme nopeasti yllemme.
-- Tästä kamalasta näytelmästä ei ole todellakaan jäljellä muuta kuin
hämärä unikuva, sanoi Franz.
-- Te olettekin nähnyt vain kamalan unen, painajaisen.
-- Niin, minä; mutta tuomittu!
-- Unta se hänellekin on ollut. Hän on vaipunut ikuiseen uneen, te sitä
vastoin olette herännyt. Ja kukapa voi sanoa, kumpi teistä on
onnellisempi?
-- Mutta Peppino, miten hänen on käynyt?!
-- Peppino on järkevä poika. Hän ei ole hiukkaakaan itserakas. Hän ei
ole ollut vähääkään raivoissaan siitä, ettei ole herättänyt yleistä
huomiota, vaan päinvastoin ihastuksissaan, kun kaikkien katseet olivat
kääntyneet hänen toveriinsa. Hän käytti siis tätä sekamelskaa hyväkseen
ja pujahti kansan joukkoon sekä katosi ehtimättä edes kiittää noita
kunnianarvoisia pappeja, jotka saattoivat häntä. Ihminen on todellakin
hyvin kiittämätön ja itsekäs olento... Mutta pukeutukaa. Näettehän,
että herra Morcerf näyttää hyvää esimerkkiä.
Albert veti silkkihousut mustien housujensa ja kiiltonahkaisten
saappaittensa päälle.
-- No, Albert, kysyi Franz, -- tekeekö mielenne todellakin hullutella?
Vastatkaahan suoraan.
-- Ei, vastasi hän, -- mutta olen tyytyväinen, että olen tuon kaiken
nähnyt, ja nyt ymmärrän kreivin sanat: kun on tottunut tuollaisiin
näytelmiin, niin vain se voi enää herättää mielenkiintoa.
-- Lukuun ottamatta sitä, että vain noina hetkinä voi tutkia
ihmisluonteita, sanoi kreivi. -- Mestauslavan ensimmäisellä portaalla
kuolema repäisee ihmiseltä naamion, jota tämä on pitänyt kasvoillaan
koko elämänsä ajan, ja oikea muoto tulee näkyviin. Myöntää täytyy, että
Andrean kasvot eivät olleet kauniit... Iljettävä konna! Pukeutukaamme,
herrat, pukeutukaamme.
Franz olisi näyttänyt raukkamaiselta, ellei olisi noudattanut toisten
esimerkkiä. Hän veti siis ylleen puvun ja otti naamion, joka oli
varmaankin yhtä valkoinen kuin hänen kasvonsakin.
Pukeuduttuaan he läksivät torille. Alhaalla odottivat vaunut täynnä
kukkia ja konfetteja.
Vaunut yhtyivät riviin.
Kuoleman synkän näytelmän sijaan oli nyt tullut vallaton riemujuhla.
Naamioituja parveili suurina laumoina, niitä pujahti porteista, niitä
laskeutui ikkunoista, jokaisesta kadunnurkasta ajoi vaunuja, täynnä
narreja, pajatsoja, dominoita, markiiseja, trasteverelaisia,
kaikenlaisia kummituksia, ritareita, talonpoikia. Kaikki huusivat ja
huitoivat käsillään, heittelivät munia, jotka olivat täynnä jauhoja,
konfettia, kukkia, ahdistelivat sanoilla ja esineillä ystäviä ja
vieraita, tuttuja ja tuntemattomia, eikä kellään ollut oikeutta
suuttua, kaikki vain nauroivat.
Franzista ja Albertista tuntui, että heidät vietiin hurjiin pitoihin,
jotta he unohtaisivat suuren surun. Yhä vielä he näkivät tai oikeammin
sanoen tunsivat sielussaan kajastuksen siitä, mitä olivat nähneet.
Mutta vähitellen yleinen huumaus valtasi heidät, he tunsivat, miten
häilyvä järki alkoi kadota, heissä heräsi kumma halu ottaa osaa tähän
meluun, hälinään ja hullutukseen. Kun viereisistä vaunuista Morcerfin
päälle heitettiin kourallinen konfettia, ja he kaikki peittyivät
jauhoihin ja alkoivat tuntea kaulassaan ja niissä kasvojen osissa,
joita naamio ei suojannut, kuin nuppineulojen pistoja, yllytti se
heidät ottamaan osaa yleiseen taisteluun. Albert nousi seisoalleen ja
heitti kahmalokaupalla munia ja konfettia naapureittensa päälle.
Nyt oli sota alkanut. Nuoret unohtivat kokonaan sen, mitä olivat puoli
tuntia aikaisemmin nähneet, niin voimakkaasti vaikutti heihin ympärillä
riehuva kirjava, hurja ja mieletön näytelmä. Kreivi Monte-Cristo
puolestaan näytti pysyvän välinpitämättömänä.
Suuren ja leveän Corson varrella on neli- ja viisikerroksisia
palatseja, ja niiden kaikkien parvekkeet oli verhottu komeilla
matoilla. Näillä parvekkeilla oli kolmesataatuhatta katsojaa,
roomalaisia, italialaisia, kaikista maailman ääristä tulleita
ulkomaalaisia. Suku-, raha- ja neroylimystö oli koolla. Kauniit naiset,
jotka tämä riemu oli huumannut, kumartuivat parvekkeilta, heittelivät
ikkunoista kadulla kulkeviin vaunuihin oikean konfettisateen ja saivat
kukkia takaisin. Ilma oli aivan sakeana konfetista ja kukista. Kaduilla
liikkui iloinen, vallaton ihmisvirta: jättiläiskokoisia käveleviä
kaalinkupuja, ihmisen vartaloon liitettyjä mylviviä häränpäitä,
takajaloillaan käveleviä koiria. Kesken tätä kaikkea joku nainen
paljastaa kasvonsa ja on kuin Callot'n maalaama Pyhän Antoniuksen
kiusaus; toinen on ihana Astarte, joka näyttää lumoavat kasvonsa;
häntä tahdotaan seurata, mutta sen estää joukko peikkoja, kuin
unipainajaisia. Kuvitelkaa mielessänne tätä kaikkea, niin saatte heikon
kuvan Rooman karnevaalista.
Ajaessaan toista kertaa Corsoa pitkin kreivi pysähdytti vaunut ja pyysi
anteeksi sitä, että aikoi jättää seuralaisensa. Vaununsa hän luovutti
heidän käytettävikseen. Franz katsahti ylös. He olivat Rospoli-palatsin
edustalla. Keskimmäisessä ikkunassa, siinä, jonka valkoisissa verhoissa
oli punainen risti, näkyi sininen domino. Franz kuvitteli häntä
Argentina-teatterissa näkemäkseen kauniiksi kreikattareksi.
-- Hyvät herrat, sanoi kreivi hypätessään vaunuista pois, -- kun olette
väsyneet olemaan näyttelijöitä ja tahdotte tulla katselijoiksi, niin
tiedätte, että teille on varattu paikat minun ikkunoissani. Siihen asti
käyttäkää kuskiani, vaunujani ja palvelijoitani.
Olemme unohtaneet mainita, että kreivin kuski oli pukeutunut
karhuntaljoihin, aivan samoin kuin Odry näytelmässä "Karhu ja pasha",
ja että lakeijat vaunujen takana olivat vartalonmukaisissa vihreiden
apinoiden puvuissa, ja irvistelivät ohikulkijoille naamioillaan, joita
vieterit liikuttivat.
Franz kiitti kreiviä hänen ystävällisestä tarjouksestaan. Albert
ilvehti parhaillaan roomalaisten talonpoikaistyttöjen kanssa, joiden
vaunut olivat samoin kuin kreivinkin pysähtyneet, ja heitteli heidän
päälleen kukkakimppuja.
Pahaksi onneksi vaunut lähtivät jälleen liikkeelle, ja kun hänen
vaununsa ajoivat Piazza del Popoloa kohden, suuntautuivat tyttöjen
vaunut Venetsian palatsia kohden.
-- Hyvä ystävä, sanoi hän Franzille, -- ettekö nähnyt...?
-- Mitä?
-- Noita vaunuja, jotka ovat täynnä roomalaisia talonpoikaistyttöjä.
-- En.
-- Minä olen varma siitä, että he olivat hurmaavan kauniita naisia.
-- Mikä vahinko, Albert, että olitte naamioitu, sanoi Franz, -- muuten
olisitte saanut korvauksen kaikista pettymyksistänne.
-- Oh, lausui tämä puoliksi nauraen, -- ennen kuin karnevaali on
loppunut, olen varmaankin saanut jonkinmoisen korvauksen.
Koko päivänä ei kuitenkaan tapahtunut muuta kuin että Albert pari kolme
kertaa kohtasi nuo roomalaisten talonpoikaistyttöjen vaunut. Tällöin
Albertin naamio kerran irtaantui joko sattumalta tai hänen tahdostaan.
Hän otti silloin viimeiset kukkasensa ja heitti ne vaunuihin.
Eräs niistä kaunottarista, joiden Albert luuli piiloutuvan
talonpoikaistyttöjen naamioon, ihastui tästä hänen kohteliaisuudestaan,
ja kun vaunut seuraavalla kerralla kulkivat ystävysten vaunujen ohitse,
tyttö heitti niihin orvokkikimpun.
Albert otti sen kiireesti käteensä ja pisti sen voitonriemuisena
napinreikäänsä.
-- Siinähän nyt on seikkailun alku, sanoi Franz Albertille.
-- Naurakaa niin paljon kuin tahdotte, vastasi Albert, -- mutta luulen
todellakin, että tämä merkitsee seikkailun alkua. Sen vuoksi en enää
luovukaan tästä kukkavihosta.
-- Ette suinkaan, sanoi Franz nauraen, -- sehän on tuntomerkkinä, kun
jälleen tapaatte toisenne.
Tämä leikinlasku tuntui muuttuvan todeksi, kun vaunujen tullessa
uudelleen roomalaisten talonpoikaistyttöjen vaunujen kohdalle, tyttö,
joka kukkavihon oli heittänyt, taputti käsiään nähdessään kukat
Albertin napinreiässä.
-- Hyvä, sanoi Franz hänelle, -- hyvä, alku on aivan verraton.
Tahdotteko, että jätän teidät, ja haluatteko mieluimmin olla yksinänne?
-- En, sanoi Albert, -- älkäämme hätiköikö. En aio olla mikään
tyhmeliini, joka ensimmäisestä viittauksesta on valmis menemään
lemmenkohtaukseen. Jos tuo kaunis talonpoikaistyttö haluaa mennä
pitemmälle, tapaamme hänet huomenna tai oikeammin hän tapaa meidät.
Silloin hän antaa merkin, ja sittenhän saamme nähdä, mitä minun tulee
tehdä.
-- Te, rakas Albert, olette todellakin viisas kuin Nestor ja varovainen
kuin Odysseus, sanoi Franz. -- Jos teidän Kirkenne onnistuu loihtia
teidät eläimeksi, niin hän on silloin hyvin taitava tai hyvin voimakas.
Albert oli oikeassa. Tuo kaunis tuntematon oli varmaankin päättänyt
olla sinä päivänä menemättä sen pitemmälle, sillä vaikka nuoret miehet
ajoivatkin useaan kertaan katua pitkin, eivät he enää nähneet tyttöjen
vaunuja. Ne olivat varmaankin poikenneet jollekin sivukadulle.
Silloin he palasivat Rospoli-palatsiin, mutta kreivikin oli kadonnut
sinipukuisen dominon seurassa. Keltaverhoisissa ikkunoissa istui
vieraita, jotka hän epäilemättä oli kutsunut.
Samassa kirkonkello, joka oli ilmaissut karnevaalin alkaneen, ilmoitti
sen loppuvankin. Corsolla ajeleva vaunurivi hajaantui, ja kohta
katosivat kaikki vaunut sivukaduille.
Franz ja Albert olivat sinä hetkenä Via delle Maratten kohdalla.
Kuski kääntyi sille sanaakaan sanomatta, ajoi Piazza di Spagnan halki
ja Poli-palatsin ohitse ja saapui hotellin eteen.
Pastrini tuli ottamaan hotellinsa asukkaita vastaan ovelle asti.
Franz tiedusteli kreiviä ja oli pahoillaan, kun ei ollut ajoissa tullut
häntä noutamaan, mutta Pastrini rauhoitti häntä ilmoittamalla, että
kreivi Monte-Cristo oli tilannut itselleen toiset vaunut ja nämä olivat
kello neljä menneet häntä noutamaan palatsi Rospolista. Hän oli sitä
paitsi pyytänyt hotellin isäntää jättämään molemmille ystävilleen
Argentina-teatterista vuokraamansa aition avaimen.
Franz tiedusteli Albertilta, tekikö hänen mielensä mennä teatteriin,
mutta Albertilla oli suuria tuumia päässään ja hän tahtoi toteuttaa
ne, ennen kuin ajattelikaan teatteriin menoa. Hän ei sen vuoksi
vastannutkaan tähän kysymykseen, vaan kysyi Pastrinilta, voisiko tämä
hankkia hänelle räätälin.
-- Räätälin, kysyi hotellin isäntä, -- mihin te räätäliä tarvitsette?
-- Valmistamaan meille huomiseksi mahdollisimman komeat roomalaiset
talonpoikaispuvut, vastasi Albert.
Pastrini pudisti päätään.
-- Valmistamaan teille huomiseksi puvut! huudahti hän. -- Teidän
ylhäisyytenne suokoon anteeksi, mutta tuo pyyntö on aito ranskalainen
pyyntö. Kaksi pukua! Tämän viikon aikana ette saisi käsiinne
ainoatakaan räätäliä, joka olisi valmis neulomaan kuusi nappia liiviin,
vaikka maksaisitte jokaisesta napista kultarahan.
-- Meidän täytyy siis luopua haluamistamme puvuista?
-- Ei, sillä voimmehan hankkia valmiita pukuja. Antakaa minun toimia,
ja huomenna herätessänne saatte kokoelman hattuja, liivejä ja housuja
ja olette; tyytyväinen.
-- Hyvä ystävä, sanoi Franz Albertille, -- luottakaamme isäntäämme, hän
on jo ennenkin osoittanut suoriutuvansa kuinka vaikeasta asiasta
tahansa. Syödään kaikessa rauhassa päivällistä ja mennään sitten
oopperaan.
-- Mennään oopperaan, sanoi Albert. -- Mutta muistakaa, signor
Pastrini, että minä ja tämä herra tahdomme kaikin mokomin huomenna
saada nuo puvut.
Hotellin isäntä vakuutti vielä viimeisen kerran, että heidän ei
tarvitsisi olla levottomia ja että he saisivat kaiken, mitä haluavat.
Sen jälkeen Franz ja Albert menivät riisumaan pajatsonpuvut yltään,
mutta Albert otti huolellisesti talteen orvokkikimpun. Olihan se
tuntomerkki seuraavan päivän varalle.
Herrat istuivat aterialle, mutta syödessään ei Albert voinut
olla huomauttamatta, mikä tuntuva erotus oli Pastrinin ja
kreivi Monte-Criston kokin välillä. Vaikka Franz olikin hieman
ennakkoluuloinen kreiviä kohtaan, niin hänen täytyi myöntää, että
vertailu ei ollut edullinen Pastrinin kokille.
Jälkiruoan aikana palvelija kysyi, milloin herrat halusivat käyttää
vaunuja. Albert ja Franz katsoivat toisiinsa; he pelkäsivät todenteolla
olevansa epähienoja. Palvelija ymmärsi heidän ajatuksensa.
-- Hänen ylhäisyytensä kreivi Monte-Cristo on nimenomaan määrännyt,
että vaunut ovat koko päivän teidän armonne käytettävinä.
Nuorukaiset päättivät loppuun asti käyttää hyväkseen kreivin
kohteliaisuutta ja ajoivat puvun vaihdettuaan Argentina-teatteriin ja
astuivat kreivin aitioon. Ensimmäisen näytöksen aikana tuli kreivitär
G... omaan aitioonsa. Hän suuntasi heti katseensa siihen aitioon, jossa
oli eilen nähnyt kreivin istuvan. Hän näki Franzin ja Albertin sen
miehen aitiossa, josta vuorokautta aikaisemmin oli Franzille lausunut
kummallisen arvostelunsa.
Kreivitär katseli lornjettinsa läpi niin tiukasti Franzia, että tästä
tuntui julmalta olla tyydyttämättä hänen uteliaisuuttaan. Kun
italialaisissa teattereissa on tapana käydä kesken näytäntöäkin
tervehtimässä tuttuja, jättivät molemmat ystävykset paikkansa ja
menivät kreivittären aitioon.
Heti kun he olivat tulleet aitioon, viittasi kreivitär Franzia istumaan
viereensä kunniapaikalle.
Albert istahti heidän taakseen.
-- No, sanoi hän, ennen kuin Franz oli ennättänyt istuakaan, -- tehän
olette kiireimmän kautta tutustuneet tuohon uuteen lordi Ruthweniin ja
olette kai hänen kanssaan parhaat ystävät.
-- Vaikka emme olekaan tulleet läheisiksi tuttaviksi, niin myönnän
kyllä, että olemme koko päivän käyttäneet hyväksemme hänen
ystävällisyyttään.
-- Kuinka niin, koko päivänkö?
-- Niin juuri. Aamulla söimme aamiaista hänen luonaan, koko
naamiohuvien ajan ajoimme hänen vaunuissaan pitkin Corsoa, ja nyt
illalla tulemme teatteriin hänen aitioonsa.
-- Tunnetteko siis hänet?
-- Sekä tunnemme että emme.
-- Kuinka niin?
-- Se on pitkä juttu.
-- Kerrotteko sen minulle?
-- Te pelästytte siitä.
-- Sitä suurempi syy kertoa.
-- Odottakaahan edes siksi, kunnes juttu on jotenkin päättynyt.
-- Olkoon, minä pidän täydellisistä tarinoista. Mutta kertokaa, miten
olette tullut tekemisiin hänen kanssaan. Kuka teidät on esitellyt
hänelle?
-- Ei kukaan. Hän on esitellyt itsensä meille.
-- Milloin?
-- Eilisiltana, lähdettyäni teidän luotanne.
-- Kenen välityksellä?
-- Sangen tavallisen henkilön, hotellimme isännän välityksellä.
-- Hänkin asuu siis London-hotellissa?
-- Ei ainoastaan samassa hotellissa, vaan samassa kerroksessakin.
-- Mikä on hänen nimensä? Epäilemättä tiedätte hänen nimensä?
-- Tiedämme. Kreivi Monte-Cristo.
-- Mikä nimi se on? Eihän se ole mikään sukunimi.
-- Ei, se on hänen ostamansa saaren nimi.
-- Ja onko hän kreivi?
-- Toscanalainen kreivi.
-- No, saamme kai pitää hänet hyvänämme noiden kaikkien muiden ohella,
sanoi kreivitär, joka kuului erääseen Venetsian vanhimmista suvuista.
-- Ja millainen hän on muuten?
-- Kysykää vicomte Morcerfilta.
-- Kuulittehan, että minua käskettiin kääntymään teidän puoleenne,
sanoi kreivitär.
-- Olisimme jokseenkin vaativaisia, ellemme pitäisi häntä
miellyttävänä, vastasi Albert. -- Vaikka hän olisi ollut kymmenen
vuotta ystävämme, ei hän olisi tehnyt hyväksemme sen enempää kuin on
nyt tehnyt. Ja kaikessa hän on ollut hyvin hienotunteinen, huomaavainen
ja kohtelias, mistä huomaa, että hän on todellakin hienon maailman
mies.
-- Saammepahan nähdä, lausui kreivitär nauraen, -- että vampyyrini ei
olekaan mitään muuta kuin äskettäin rikastunut mies, joka tahtoo saada
meidät unohtamaan miljoonansa ja on lainannut Laran ulkomuodon, ettei
häntä sekoitettaisi Rothschildiin. Entä oletteko nähnyt naisen?
-- Minkä naisen? kysyi Franz hymyillen.
-- Tuon kauniin kreikattaren?
-- Emme. Luulemme kuulleemme hänen guslinsa äänen, mutta hän itse on
ollut näkymätön.
-- Kun käytätte tuota sanaa näkymätön, rakas Franz, sanoi Albert, --
niin tahdotte tehdä asian salaperäiseksi. Kuka sitten oli tuo sininen
domino, joka oli valkoverhoisessa ikkunassa?
-- Ja missä oli valkoverhoinen ikkuna? kysyi kreivitär.
-- Rospoli-palatsissa.
-- Kreivi oli siis vuokrannut itselleen ikkunat Rospoli-palatsista?
-- Niin oli. Ajoitteko tänään pitkin Corsoa?
-- Tietysti.
-- Näittekö kaksi ikkunaa, joissa oli keltaiset verhot, ja niiden
välissä kolmannen, joissa oli valkoiset ja niissä punainen risti? Nuo
kolme ikkunaa olivat kreivin.
-- Mieshän on täydellinen pohatta. Tiedättekö, mitä tuollaiset ikkunat
maksavat karnevaalin aikana ja Rospoli-palatsissa, joka on Corson
parhaimmalla paikalla?
-- Kaksi- tai kolmesataa scudoa.
-- Sanokaa kaksi- tai kolmetuhatta.
-- Sepä on jotakin!
-- Hänen saarensako tuottaa hänelle sellaiset tulot?
-- Hänen saarensa? Se ei tuota ropoakaan.
-- Miksi hän sen siis on ostanut?
-- Oikusta.
-- Hän on ilmeisesti originelli ihminen?
-- Hän tuntui minusta todellakin hyvin erikoiselta, sanoi Albert. --
Jos hän asuisi Pariisissa ja kävisi meidän teattereissamme, sanoisin,
että hän on huimapää, joka tahtoo herättää huomiota, tai miespoloinen,
jonka pään kirjallisuus on vääntänyt vähän vinoon. Hän lausui tänään
pari ajatusta, jotka olivat aivan kuin Didier'n tai Antonyn suusta
lähteneet.
Samassa tuli aitioon uusi vieras, ja vallitsevaa tapaa noudattaen Franz
luovutti paikkansa hänelle. Tämä seikka ja paikkojen vaihtaminen
pakotti valitsemaan toisen keskusteluaiheen.
Tunnin päästä ystävät palasivat hotelliin. Pastrini oli pitänyt huolta
seuraavan päivän puvuista ja vakuutti, että herrat olisivat tyytyväisiä
hänen toimenpiteisiinsä.
Aamulla hän tuli kello yhdeksältä Franzin huoneeseen seurassaan
räätäli, jolla oli kahdeksan tai kymmenen erilaista talonpoikaispukua.
Ystävykset valitsivat samanlaiset puvut ja antoivat isännän toimeksi
ommella heidän hattuihinsa parikymmentä metriä nauhoja ja hankkia
heille heleänväriset poikkiraitaiset silkkivyöt, jollaisia talonpojat
käyttävät juhlapäivinä.
Albert tahtoi kiireimmän kautta nähdä, miten puku sopi hänelle. Siihen
kuului siniset samettihousut ja takki, kirjailluilla kiiloilla
somistetut sukat, solkikengät ja silkkiliivi. Puku sopi mainiosti, ja
kun vyö oli sidottu hänen vartalonsa ympäri ja hiukan kallellaan oleva
hattu koristettu liehuvilla nauhoilla, täytyi Franzin myöntää, että
puvun vuoksi me pidämme toisia kansakuntia kauniimpina kuin toisia.
Turkkilaiset, jotka ennen näyttivät niin hauskoilta kirkasvärisissä
pitkissä puvuissaan, ovat nykyään rumia kaulaan asti napitetuissa
sinisissä puvuissaan ja kreikkalaisissa myssyissään: he ovat kuin
punaisella tulpalla suljettuja pulloja.
Franz lausui tunnustuksen sanoja Albertille, joka seisoessaan peilin
edessä hymyili itselleen. Silloin astui kreivi Monte-Cristo sisään.
-- Hyvät herrat, sanoi hän, -- niin hauskaa kuin onkin huvitella
yhdessä muiden kanssa, on vapaus kuitenkin rakkaampi, ja sen vuoksi
jätän vaununi koko päiväksi teidän käytettäviksenne. Hotellin isäntä on
varmaankin maininnut teille, että hänen tallissaan on kolmet tai neljät
vaunut, joten ette millään tavoin häiritse minua. Jos meillä on jotakin
toisillemme sanottavaa, on yhtymäpaikkanamme Rospoli-palatsi.
Nuoret herrat yrittivät esittää vastaväitteitä, mutta eihän heillä
ollut mitään pätevää syytä hylätä tätä mieluisaa tarjousta. He siis
ottivat sen vastaan.
Kreivi Monte-Cristo oli noin neljännestunnin heidän luonaan
keskustellen tavattoman sulavasti kaikenlaisista asioista. Niin kuin
jo olemme huomanneet, hän tunsi erinomaisen hyvin eri maiden
kirjallisuuden. Luotuaan silmäyksen hänen salonkinsa seinille olivat
Franz ja Albert nähneet, että hän oli maalaustaiteen ihailija. Muutamat
muiden asioiden yhteydessä vaatimattomasti lausutut sanat ilmaisivat,
että tieteet eivät olleet hänelle vieraita. Hän näytti harrastavan
erityisesti kemiaa.
Ystävykset eivät rohjenneet tarjota kreiville aamiaista, sillä
epäkohteliastahan olisi ollut tarjota hänen verrattoman ateriansa
jälkeen Pastrinin jokseenkin keskinkertaista ruokaa. He sanoivat
sen hänelle suoraan, ja kreivi näytti ymmärtävän heidän
hienotunteisuutensa.
Albert oli aivan ihastunut kreiviin, ja ellei tämä olisi ollut niin
oppinut, olisi hän pitänyt häntä täydellisenä aatelismiehenä. Hän
riemuitsi erityisesti siitä, että saisi vapaasti käyttää vaunuja.
Hänellä oli omat tuumansa noiden talonpoikaistyttöjen suhteen, ja kun
he edellisenä päivänä olivat ajaneet hyvin komeissa vaunuissa, oli hän
tyytyväinen voidessaan siinä suhteessa olla heidän vertaisensa.
Kello puoli kaksi läksivät nuoret miehet liikkeelle. Kuski ja lakeijat
olivat vetäneet livreetakit eilisten pukujensa päälle, joten he tulivat
vielä hullunkurisemman näköisiksi kuin eilen, ja siitä Franz ja Albert
heitä erikoisesti kiittivät.
Albert oli pistänyt eilisen orvokkikimppunsa takkinsa napinreikään.
Heti kirkonkellon alkaessa soida he riensivät Via Vittorian kautta
Corsolle.
Toisella kierroksella putosi vaunuista, joissa oli joukko
pajatsotyttöjä, kreivin vaunuihin tuore orvokkikimppu, ja siitä Albert
huomasi, että eiliset talonpoikaistytöt olivat muuttaneet pukua ja joko
sattumalta tai varta vasten ottaneet puolestaan mallia hänen eilisestä
puvustaan.
Albert pani tuoreen kimpun kuihtuneen paikalle, mutta piti tämän
kädessään. Ja kun he toisen kerran tulivat vaunuja vastaan, hän nosti
sen huulilleen. Tämä liike näytti suuresti huvittavan sekä kukkien
heittäjää että hänen tovereitaan.
Päivä oli yhtä vilkas kuin eilinenkin, ellei vielä vilkkaampi. Kerran
he näkivät kreivin ikkunassaan, mutta kun he uudelleen ajoivat ohitse,
oli hän kadonnut.
Albertin ja kukkavihon heittäneen pajatsotytön välistä keikailua jatkui
tietenkin koko päivän.
Illalla hotelliin palatessaan oli Franzin pöydällä Ranskan lähettilään
kirje, jossa ilmoitettiin, että hänellä oli kunnia päästä seuraavana
päivänä paavin puheille. Jokaisella edellisellä Rooman-matkallaan hän
oli pyytänyt ja saanut tämän armonosoituksen. Sekä kiitollisuudesta
että uskonnollisista syistä hän ei tahtonut käydä kristityn maailman
pääkaupungissa osoittamatta kunnioitustaan pyhän Pietarin seuraajalle,
joka oli ollut kaikkien hyveitten esikuvana.
Hänen ei siis sinä päivänä sopinut ottaa enää osaa karnevaaliin, sillä
vaikkakin hurskas, vanha Gregorius XVI vaatimattomuudella verhosi
suuruuttaan, valmistui jokainen lähestymään häntä kunnioituksen ja
syvän liikutuksen vallassa.
Vatikaanista palatessaan Franz meni suoraan hotelliin välttäen Corsoa.
Hänen mielensä oli täynnä hurskaita ajatuksia ja karnevaalin hurjan
ilon näkeminen olisi tuntunut hänestä niiden loukkaamiselta.
Kymmenen minuuttia yli viiden Albert palasi. Hän oli tavattoman
iloinen. Pajatsotyttö oli jälleen ottanut ylleen talonpoikaispukunsa,
ja ajaessaan Albertin vaunujen ohitse hän oli poistanut naamion
kasvoiltaan. Hän oli hurmaavan kaunis.
Franz onnitteli Albertia sydämestään, ja tämä otti onnittelut vastaan
niin kuin ainakin mies, joka ne ansaitsee. Hän sanoi olevansa varma,
että kaunotar kuului hienoimpaan ylhäisöön. Albert oli päättänyt
kirjoittaa hänelle seuraavana päivänä.
Kuullessaan näitä tunnustuksia Franz huomasi, että Albert halusi pyytää
häneltä jotakin, mutta ei tohtinut. Franz kyseli ja vakuutti jo
edeltäpäin olevansa valmis toverin onnen tähden tekemään mitä uhrauksia
tahansa. Lopulta Albert tunnusti, että Franz tekisi hänelle suuren
palveluksen, jos luovuttaisi seuraavana päivänä vaunut hänen yksin
käytettävikseen.
Albert arveli talonpoikaistytön nostaneen naamionsa sen tähden, että
Franz oli poissa.
Franz ei tietenkään tahtonut katkaista kesken ystävänsä seikkailua,
joka näytti niin suuressa määrässä ärsyttävän tämän uteliaisuutta
ja hivelevän turhamaisuutta. Hän tunsi siksi hyvin ystävänsä
avomielisyyden, että tiesi saavansa kuulla häneltä kaikki
lemmenseikkailun yksityiskohdat. Ja kun hän niinä parina kolmena
vuotena, jotka oli samoillut pitkin Italiaa, ei omasta puolestaan ollut
joutunut vastaavaan seikkailuun, halusi hän tietää, miten sellainen
oikeastaan kehittyi.
Hän lupasi siis seuraavana päivänä tyytyä katselemaan karnevaalia
Rospoli-palatsin ikkunoista.
Hän näki Albertin ajavan moneen kertaan palatsin ohitse kädessään
tavattoman iso kukkavihko, jonne hän varmaankin oli kätkenyt
rakkauskirjeen. Tämä arvelu muuttui varmuudeksi, kun hän näki saman
kukkavihon erään vaaleanpunapukuisen pajatsotytön käsissä.
Illalla Albert ei enää ollut vain iloinen, hän oli jo aivan riemua
täynnä. Hän oli varma siitä, että tuntematon kaunotar vastaisi hänelle.
Franz täytti hänen toiveensa, ennen kuin hän ne oli lausunutkaan,
ilmoittamalla, että hän oli väsynyt meluun ja aikoi käyttää seuraavan
päivän muistiinpanojen tekemiseen.
Albert ei ollut erehtynyt. Seuraavan päivän iltana Franz näki hänen
syöksyvän huoneeseen heiluttaen kädessään kirjettä.
-- Lukekaahan!
Tiistai-iltana kello seitsemän laskeutukaa vaunuistanne Via dei
Ponteficin kohdalla ja seuratkaa roomalaista talonpoikaistyttöä,
joka riistää kädestänne _moccoletton_. Kun olette tullut San
Giacomon kirkon ensimmäiselle porrasaskelmalle, sitokaa
vaaleanpunainen nauha pajatsonpukunne olalle, jotta teidät
paremmin tunnetaan.
Siihen asti ette näe minua.
Uskollisuutta ja vaitioloa.
-- No, sanoi Albert Franzille, kun tämä oli lopettanut lukemisen, --
mitä tästä ajattelette, hyvä ystävä?
-- Minä ajattelen, vastasi Franz, -- että juttu näyttää saavan
mieluisan seikkailun muodon.
-- Siltä minustakin tuntuu, sanoi Albert, -- ja pahoin pelkään, että
saatte mennä yksinänne herttua Braccianon tanssiaisiin.
Franz ja Albert olivat kumpikin saaneet samana aamuna kutsun tämän
kuuluisan pankkiirin luo.
-- Mutta muistakaa, vastasi Franz, -- että koko ylhäisö on herttuan
luona. Ja jos kaunis tuntematon todellakin kuuluu ylhäisöön, niin hänen
täytyy tulla sinne.
-- Pysyn joka tapauksessa väitteessäni, sanoi Albert. -- Luittehan
kirjeen?
-- Luin.
-- Tiedättehän, kuinka vaillinaisen kasvatuksen Rooman keskisäädyn
naiset saavat?
-- Tiedän, vastasi Franz.
-- Lukekaahan tämä kirje uudelleen, tarkastakaa käsialaa ja etsikää,
löydättekö ainoatakaan oikeinkirjoitusvirhettä.
-- Olette onnen lempilapsi, sanoi Franz ojentaen toisen kerran kirjeen
Albertille.
-- Naurakaa niin paljon kuin tahdotte, tehkää pilkkaa mielenne mukaan,
sanoi Albert, -- mutta minä olen rakastunut.
-- Hyvä Jumala, aivan minä kauhistun, huudahti Franz. -- Kaikesta
huomaan, että en ainoastaan mene yksin herttua Braccianon tanssiaisiin,
vaan saan luultavasti palata yksin Firenzeenkin.
-- Jos tuo tuntematon nainen on yhtä suloinen kuin hän on kaunis, niin
jään Roomaan ainakin kuudeksi viikoksi. Minä rakastan Roomaa ja olen
aina ollut mieltynyt muinaismuistojen tutkimiseen.
-- Jos vielä tulee pari tällaista seikkailua, olen varma siitä, että
pian olette muinaismuistoakatemian jäsen.
Albert olisi varmaankin ryhtynyt oikein todenteolla väittelemään siitä,
että hänellä olisi oikeus päästä akatemian jäseneksi, kun nuorille
miehille tultiin ilmoittamaan, että päivällispöytä oli katettu.
Albertilla ei rakkaus sotinut vähääkään ruokahalua vastaan. Hän riensi
siis ystävänsä kanssa päivälliselle valmiina jatkamaan väittelyä
aterian päätyttyä.
Päivällisen jälkeen palvelija ilmoitti kreivi Monte-Criston. Kahteen
päivään eivät nuoret olleet häntä nähneet. Pastrini oli kertonut, että
hänen oli täytynyt lähteä tärkeiden asioiden vuoksi Civita-Vecchiaan.
Hän oli lähtenyt edellisen päivän iltana ja palannut vasta tunti
sitten.
Kreivi oli hyvin herttainen. Joko hän hillitsi itseään tai sitten eivät
tällä kertaa mitkään ulkonaiset seikat herättäneet hänessä katkeruutta,
joka oli pari kertaa pannut hänet puhumaan hiukan kummallisesti. Hän
oli nyt melkein samanlainen kuin kaikki muutkin. Mies oli Franzille
täydellinen arvoitus. Kreivi tiesi varmasti, että Franz tunsi hänet,
eikä hän kuitenkaan nyt ollut sanallakaan huomauttanut heidän
aikaisemmasta kohtaamisestaan. Vaikka Franzin kovasti tekikin mieli
viitata siihen, pelkäsi hän loukkaavansa miestä, joka oli osoittanut
hänelle ja hänen toverilleen niin paljon ystävällisyyttä ja
huomaavaisuutta. Siksi hän pysyi vaiti.
Kreivi oli kuullut, että ystävykset olivat halunneet vuokrata aition
Argentina-teatterista, mutta että kaikki paikat oli jo myyty. Sen
vuoksi hän toi heille oman aitionsa avaimen.
Franz ja Albert kieltäytyivät ensin ottamasta hänen tarjoustaan
vastaan, mutta kun kreivi kertoi, että aitio siinä tapauksessa jäisi
käyttämättä, koska hän itse aikoi mennä Palli-teatteriin, suostuivat
ystävykset hänen tarjoukseensa.
Franz oli vähitellen tottunut kreivin kalpeuteen, joka ensi näkemältä
oli tehnyt häneen niin omituisen vaikutuksen. Hän ei voinut olla
ihailematta noita kauniita kasvoja, joiden ainoana vikana ja samalla
suurimpana viehätyksenä oli juuri tuo kalpeus. Franz rakasti Byronin
runoutta, ja hänen oli helppo kuvitella tuota päätä Manfredin
hartioilla tai Laran kaavun alla. Otsan syvä uurre ilmaisi kreivin
taukoamatta ajattelevan jotakin synkkää asiaa. Hänen katseensa tunki
sielun syvyyteen. Huulien ylpeä ja pilkallinen piirto antoi hänen
sanoilleen niin erikoisen sävyn, että se, joka ne kerran oli kuullut,
ei voinut niitä koskaan unohtaa.
Kreivi ei enää ollut nuori. Hän oli ainakin neljänkymmenen ikäinen, ja
kuitenkin oli ilmeistä, että hän voisi lumousvoimallaan helposti
voittaa kaikki nuoret miehet, jos joutuisi kilpailemaan heidän
kanssaan.
Albert puhui taukoamatta, kuinka suuri onni heitä oli kohdannut, kun he
olivat tutustuneet kreiviin. Franz ei ollut yhtä intoileva, ja hän
tunsi joutuneensa sen vaikutuksen valtaan, joka jokaisella lahjakkaalla
miehellä on ympäristöönsä.
Hän muisti, että kreivi jo pari kolme kertaa oli maininnut aikovansa
matkustaa Pariisiin ja oli varma siitä, että kreivi herättäisi siellä
aivan suunnatonta huomiota. Eikä hän kuitenkaan olisi tahtonut olla
Pariisissa samaan aikaan kuin kreivi.
Ilta kului niin kuin illat kuluvat italialaisissa oopperoissa, ei
musiikin kuuntelemiseen vaan puhelemiseen ja aitioissa vierailemiseen.
Kreivitär G... tahtoi johdattaa keskustelun kreiviin, mutta Franz
ilmoitti, että hänellä on paljon hauskempaa kerrottavaa, ja vaikka
Albert koettikin teeskennellyn vaatimattomasti ehkäistä ystäväänsä,
niin tämä kertoi, mikä juttu näinä viimeisinä kolmena päivänä oli ollut
ystävien välisen keskustelun aiheena.
Kun tällaiset tapaukset ovat jokseenkin tavallisia Italiassa, ainakin
matkustajien kertomuksista päättäen, uskoi kreivitär kaiken ja
onnitteli Albertia tämän seikkailun johdosta, joka näytti päättyvän
perin tyydyttävällä tavalla.
He erosivat luvaten tavata toisensa herttua Braccianon tanssiaisissa,
joihin Rooman koko ylhäisö oli kutsuttu.
Albertin salaperäinen nainen piti lupauksensa; hän ei antanut kahtena
seuraavana päivänä mitään elonmerkkiä itsestään.
Tuli tiistai, karnevaalin viimeinen ja meluisin päivä. Tiistaina
teatterit aloittivat näytäntönsä kello kymmenen aamulla, sillä kello
kahdeksalta illalla alkaa paastoviikko. Tiistaina jokainen, joka rahan,
ajan tai innostuksen puutteessa ei ole ottanut osaa edellisten päivien
juhliin, yhtyy yleiseen pyörteeseen ja on mukana yhteisessä melussa ja
hyörinässä.
Kello kahdesta viiteen asti Franz ja Albert heittelivät konfettia
vastakkaiseen suuntaan kulkeviin vaunuihin tai jalan-astujiin, joita
liikkui vaunurivien välissä, hevosten jaloissa, pyörien keskellä --
ilman, että sattui ainoatakaan tapaturmaa, ainoatakaan riitaa tai
rähinää. Tässä suhteessa italialaiset ovat maailman ensimmäinen kansa.
Juhlat ovat heille todellisia juhlia.
Albert riemuitsi pajatsonpuvussaan. Hänen olkapäillään oli
vaaleanpunainen nauha, joka ulottui aivan polviin asti. Ettei mitään
erehdystä syntyisi hänen ja toverinsa välillä, oli Franz ottanut ylleen
talonpoikaispukunsa.
Mitä pitemmälle päivä kului, sitä kovemmaksi kävi melu. Kaikki huusivat
ja heiluttivat minkä jaksoivat: pauhasi oikea ihmismyrsky, jossa huudot
olivat ukkosenjyrinöitä ja kukkavihot, konfetti, munat, appelsiinit ja
kukat rakeita.
Kello kolme ammuttiin kanuunoilla yht'aikaa sekä Piazza del Popololla
että Venetsian palatsin luona kilpa-ajojen alkamismerkiksi, mutta se
tuskin kuului tämän kamalan mellakan keskellä.
Kilpa-ajot samoin kuin moccolot muodostavat erikoisen osan karnevaalin
viimeistä päivää. Tykinlaukauksen jälkeen vaunut heti rikkovat jonon ja
poikkeavat lähimmälle poikkikadulle.
Kaikki tapahtuu tavattoman nopeasti, eikä poliisin tarvitse vähääkään
sekaantua asiaan ilmoittaakseen, missä kunkin paikka on tai minne
kunkin on mentävä.
Jalkamiehet painautuivat palatsien seiniä vastaan, ja kohta kuului
hevosten hirnuntaa ja miekantuppien läiskettä.
Viisitoista yhdessä rivissä karauttavaa ratsumiestä lakaisi koko
leveydeltään Corson puhtaaksi valmistaakseen tietä barberille. Kun
ratsujoukko oli saapunut Venetsian palatsin luo, ilmoitti uusi
tykinlaukaus, että katu oli tyhjä.
Melkein samassa ilmestyi kadulle seitsemän tai kahdeksan hevosta, jotka
kiitivät eteenpäin kuin varjot suuren, yleisen, pelottavan huudon
kaikuessa. Kolmensadantuhannen hengen huuto ja selkään sidotut
rautaiset piikkikuulat ajoivat hevosia eteenpäin. Sant' Angelon
linnasta ammuttiin kolme tykinlaukausta merkiksi, että numero kolme oli
voittanut.
Samassa, odottamatta mitään muuta merkkiä, ajoneuvot lähtivät taas
liikkeelle, täyttivät Corson, syöksyen kaikilta kaduilta aivan kuin
hetkiseksi padotut virrat kiitävät entiseen uomaansa, ja virta jatkoi
entistä vuolaampana kulkuaan graniittirantojensa välissä.
Uusi melun ja hälinän aiheuttaja oli liittynyt tähän joukkoon;
moccoloiden kauppiaat astuivat esiin.
Moccolo tai moccoletto on kaikenkokoinen kynttilä, paksuista
pääsiäiskynttilöistä alkaen pieniin, rotanhäntämäisiin asti. Niiden
käyttäjillä on karnevaalin aikana kaksi tehtävää: säilyttää oma
moccolettonsa sytytettynä ja sammuttaa muiden moccoletto.
Moccoletto on siinä suhteessa samanlainen kuin ihmiselämä: ihmiset
voivat ainoastaan yhdellä tavoin sen sytyttää, ja tämän keinon he ovat
saaneet Jumalalta.
Mutta ne ovat keksineet tuhansia keinoja sammuttaakseen sen. Totta
kyllä on, että paholainen on neuvonut heille tässä suhteessa keinojaan.
Moccoletton saa syttymään tulen avulla.
Mutta kuka voi kuvatakaan ne tuhannet keinot, joiden avulla se
voidaan sammuttaa! Siihen käytetään mahdottoman suuria palkeita,
jättiläiskokoisia kynttilänsammuttajia, pelottavan kokoisia viuhkoja.
Jokainen siis riensi ostamaan itselleen moccolettoja, Franz ja Albert
yhtä hyvin kuin muutkin.
Yö tuli nopeasti. Ja tuhansien kauppiaitten kimeästi huutaessa:
_Moccoli!_ alkoi pari kolme liekkiä välkkyä joukon keskellä. Se oli
odotettu merkki.
Kymmenen minuutin kuluttua paloi viisikymmentätuhatta liekkiä Venetsian
palatsista Piazza del Popololle asti. Olisi luullut virvatulien
viettävän juhlaa.
Ajatelkaa taivaan kaikkien tähtien laskeutuvan alas maan päälle ja
yhtyvän hurjaan tanssiin.
Kaikki yhteiskunnalliset rajat katoavat tänä hetkenä. Katupoika
ahdistaa prinssiä, prinssi talonpoikaa, talonpoika porvaria, jokainen
puhaltaa, sammuttaa ja sytyttää kynttilöitä. Jos vanha Aiolos
ilmestyisi, niin hänet julistettaisiin moccolin kuninkaaksi, ja Akvilon
hänen kruununperijäkseen.
Tätä hurjaa, liekehtivää juhlaa kesti noin kaksi tuntia. Corso oli
valoisa aivan kuin päivällä, katsojien kasvot erotti selvästi
kolmanteen ja neljänteen kerrokseen asti.
Albert katsoi kelloaan joka viiden minuutin kuluttua; viimein se oli
seitsemän.
Ystävykset olivat juuri sinä hetkenä Via dei Ponteficin kohdalla.
Albert hyppäsi vaunuista moccoletto kädessään.
Pari kolme naamioitua tahtoi lähestyä häntä sammuttaakseen sen tai
riistääkseen sen hänen kädestään. Mutta taitavana nyrkkeilijänä Albert
heitti heidät toinen toisensa jälkeen kymmenen jalan päähän ja jatkoi
matkaansa San Giacomon kirkkoa kohden.
Portaat olivat aivan täynnä katsojia, jotka koettivat riistää toistensa
käsistä kynttilöitä. Franz seurasi katseillaan Albertia ja näki hänen
astuvan ensimmäiselle askelmalle. Samassa eräs naamioitu, jolla oli
samanlainen puku kuin tuolla kukkakimpun heittäneellä tytöllä, sieppasi
hänen kädestään kynttilän, eikä Albert enää vähääkään vastustellut.
Franz oli liian kaukana kuullakseen, mitä he sanoivat toisilleen, mutta
mitään vihamielistä se ei ilmeisesti ollut, koska Albert poistui
käsikoukkua tytön kanssa.
Jonkin aikaa Franz seurasi heitä katseillaan, mutta Via Macellon
kohdalla he katosivat hänen näkyvistään.
Äkkiä alkoi kellonsoitto, joka ilmoittaa karnevaalin loppuneen. Samassa
kaikki kynttilät sammuivat kuin taikavoimasta. Olisi luullut rajun
tuulenpuuskan sammuttaneen ne yht'aikaa.
Franz oli keskellä pimeyttä.
Huudot vaikenivat, aivan kuin sama voimakas tuulenpuuska olisi
puhaltanut hälinänkin pois. Ei kuulunut enää muuta kuin vaunujen
kolinaa naamioitujen ajaessa kotiin. Vain ikkunoiden takaa näkyi siellä
täällä kynttilöitä.
Karnevaali oli loppunut.