-- Hyvät herrat, sanoi kreivi Monte-Cristo astuessaan sisään, -- pyydän
anteeksi, että olette ennättäneet käydä luonani ennen kuin minä teidän
luonanne. Mutta jos olisin tullut aikaisemmin luoksenne, olisin ehkä
häirinnyt. Heti kun sain kuulla, että aioitte tulla luokseni, olen
ollut valmiina kaikin tavoin palvelemaan teitä.
-- Pyydämme, Franz ja minä, kiittää teitä tuhannesti, herra kreivi,
sanoi Albert. -- Pelastatte meidät hyvin suuresta pulasta. Olimme juuri
suunnittelemassa mitä merkillisimpiä ajoneuvoja itsellemme, kun teidän
ystävällinen tarjouksenne ilmoitettiin meille.
-- Niin, syy on kokonaan typerän Pastrinin, sanoi kreivi viitaten
molempia nuoria miehiä istumaan eräälle divaanille. -- Hän ei
sanallakaan maininnut minulle, mitä teiltä puuttui. Yksinäni ja
erilläni kun täällä olen, etsin ainoastaan tilaisuutta saadakseni
tutustua naapureihini. Heti kun sain tietää, että jollakin tavoin
saatoin teitä auttaa, riensin kiireimmän kautta teille siitä
ilmoittamaan.
Nuorukaiset kumarsivat. Franz ei vielä osannut sanoa sanaakaan. Hän ei
tiennyt, miten menetellä. Kreivi ei millään tavoin osoittanut, että
tahtoi tuntea Franzin tai että tämä mahdollisesti tuntisi hänet. Franz
oli varma siitä, että kreivi oli sama mies, jonka hän edellisenä
päivänä oli nähnyt aitiossa, mutta ei ollut yhtä varma siitä, oliko hän
ollut Colosseumissa. Hän päätti siis antaa asioiden kehittyä itsestään
huomauttamatta kreiville suoranaisesti mistään. Hän oli sitä paitsi
siinä kohden paremmassa asemassa kuin kreivi, että hän tunsi tämän
salaisuuden, mutta tämä taas ei tiennyt hänestä mitään.
Hän päätti kuitenkin johdattaa keskustelun sellaiselle tolalle, että
saisi edes jonkinmoista valaistusta asiaan.
-- Herra kreivi, sanoi hän, -- olette tarjonnut meille paikat
vaunuissanne ja palatsi Rospolista vuokraamissanne ikkunoissa. Mutta
osaatteko sanoa, miten voisimme hankkia itsellemme jonkinmoisen paikan
nähdäksemme Piazza del Popololle?
-- Sehän on totta, sanoi kreivi hajamielisesti katsoen koko ajan
terävästi Morcerfiin, -- torilla kai tapahtuu jonkinmoinen teloitus?
-- Tapahtuu, vastasi Franz huomatessaan kreivin itse ryhtyvän puhumaan
siitä, mistä hän tahtoi.
-- Odottakaahan, odottakaahan, muistaakseni käskin eilen
taloudenhoitajaani pitämään siitä huolen. Ehkä voin tehdä teille vielä
tämänkin pienen palveluksen.
Hän tarttui kädellään soittokellon nauhaan ja veti kolme kertaa.
-- Olen tehnyt palvelijoiden kutsumisen yksinkertaisemmaksi, sanoi hän
Franzille. -- Kun soitan kerran, tulee kamaripalvelijani, kaksi kertaa,
tulee hovimestarini, kolme kertaa, niin tarkoitan taloudenhoitajaani.
Tällä tavoin minun ei tarvitse tuhlata aikaa eikä sanoja. Kas, tuossa
hän on.
Sisään astui noin neljänkymmenenviiden tai viidenkymmenen ikäinen mies.
Hän muistutti täsmälleen sitä salakuljettajaa, joka oli vienyt Franzin
luolaan, mutta ei nyt näyttänyt häntä laisinkaan tuntevan. Mies oli
ilmeisesti saanut erityiset määräyksensä.
-- Herra Bertuccio, sanoi kreivi, -- oletteko niin kuin eilen määräsin
hankkinut minulle torille päin avautuvan ikkunan?
-- Olen, teidän ylhäisyytenne, sanoi taloudenhoitaja, -- mutta se
tapahtui viime hetkessä.
-- Mitä! sanoi kreivi rypistäen silmäkulmiaan. -- Enkö käskenyt teitä
hankkimaan sitä minulle?
-- Ja teidän ylhäisyytenne on sen saanut. Prinssi Lobanjev oli
vuokrannut saman ikkunan. Mutta minun oli pakko maksaa siitä sata...
-- Hyvä on, hyvä on, herra Bertuccio, näiden herrojen ei tarvitse
kuulla talousasioista. Olette vuokrannut ikkunan, se on pääasia.
Antakaa määräys kuskille ja olkaa portailla valmiina seurataksenne
meitä. Se riittää. Saatte mennä.
Taloudenhoitaja kumarsi ja astui askelen poistuakseen.
-- Olkaa niin hyvä, sanoi kreivi, -- ja kysykää Pastrinilta, onko tänne
tuotu tavoletti, ja pyytäkää häntä lähettämään minulle teloituksen
ohjelma.
-- Se on tarpeetonta, sanoi Franz ottaen taskustaan muistikirjansa. --
Minä näin tuon taulun ja kopioin siitä kaikki. Tässä se on.
-- Hyvä on. Voitte siis poistua, herra Bertuccio. En enää tarvitse
teitä. Kun aamiainen on valmis, ilmoitettakoon siitä meille. Nämä
herrat, sanoi hän kääntyen molempien ystävien puoleen, -- kunnioittavat
kai minua syömällä aamiaista kanssani?
-- Olette aivan liian ystävällinen, herra kreivi, sanoi Albert.
-- En suinkaan, päinvastoin, tuotatte sillä minulle suuren ilon ja
voitte korvata minulle kaiken Pariisissa, joko toinen tai molemmat
yhdessä. Herra Bertuccio, kattakaa kolmelle hengelle.
Hän otti muistikirjan Franzin kädestä.
-- Siis, sanoi hän lukien aivan kuin teatteriohjelmaa, -- "teloitetaan
tänään helmikuun 22. päivänä Andrea Rondolo, joka on surmannut San
Giovanni di Lateranon kunnianarvoisan kanonikuksen Cesare Terlinin,
sekä Peppino, kutsuttu Rocca Prioriksi, jonka on todistettu pitäneen
yhtä halveksittavan rosvon Luigi Vampan ja hänen joukkonsa kanssa." Hm!
"Edellinen tulee olemaan _mazzolato_, jälkimmäinen _decapitato."_ Niin,
näin piti kaiken aluksi tapahtua. Mutta eilisen jälkeen on asioiden
kulussa tapahtunut muutos.
-- Mitä? sanoi Franz.
-- Niin, kun eilen vietin iltaani kardinaali Rospigliosin luona, kuulin
puhuttavan jostakin lykkäyksestä, joka tulisi toisen tuomitun osaksi.
-- Andrea Rondolon? kysyi Franz.
-- Ei..., lausui kreivi välinpitämättömästi, -- vaan tuon toisen...
(hän katsahti muistikirjaan etsiäkseen hänen nimeään) Peppinon, jota
sanotaan Rocca Prioriksi. Siten ette saa nähdä mestausta, mutta jäähän
teille _mazzolata_; sitä rangaistusta katselee mielellään ensi
kerralla, jopa toisellakin kertaa, jota vastoin mestaus, jonka
epäilemättä olette nähnyt, on liian yksinkertainen, liian tavallinen.
Giljotiini ei erehdy, ei iske väärään, ei lyö kolmeatoista kertaa
uudelleen niin kuin tuo sotilas, joka löi kreivi Chalais'n pään poikki
ja jonka erikoiseen huomaan Richelieu varmaankin oli potilaan uskonut.
Eurooppalaisista ei kannata puhuakaan, sanoi kreivi halveksivasti, --
mitä rangaistuksiin tulee. He eivät ymmärrä koko asiaa ja elävät
julmuuksien lapsuus- tai oikeammin vanhuusaikaa.
-- Luulisi teidän, herra kreivi, tehneen vertailevia tutkimuksia eri
kansojen kidutustavoista, sanoi Franz.
-- Olen nähnyt melkein kaikki eri tavat, lausui kreivi kylmästi.
-- Ja olette nauttinut katsellessanne näitä hirveitä tekoja?
-- Aluksi tunsin inhoa, sitten tulin välinpitämättömäksi ja lopulta
uteliaaksi.
-- Uteliaaksi! Sehän on kauhea sana.
-- Miksi? Maailmassa on vain yksi ainoa vakava asia, kuolema. No, eikö
uteliaisuus pakota meitä tutkimaan, millä eri tavoilla sielu voi erota
ruumiista, ja mitenkä, riippuen luonteista, mielenlaadusta, jopa kansan
erikoisista tavoistakin, eri olennot astuvat tuon viimeisen askelen
olemassaolosta tyhjyyteen? Mitä minuun tulee, voin vakuuttaa teille
erään asian: mitä useammin näkee ihmisten kuolevan, sitä helpommalta
kuolema tuntuu. Minun mielestäni kuolema kyllä on jonkinmoinen
rangaistus, mutta se ei ole sovitus.
-- En ymmärrä teitä oikein, sanoi Franz, -- selittäkää, sillä en
voi sanoin kuvata, kuinka suuressa määrin sananne herättävät
mielenkiintoani.
-- Kuulkaa siis, sanoi kreivi, ja hänen kasvonsa muuttuivat
sapenkarvaisiksi niin kuin muiden kasvoille nousee veri. -- Jos joku
mies on kamalia kidutuskeinoja käyttäen hitaasti surmannut isänne,
äitinne, rakastettunne, sanalla sanoen ihmisen, jota ei voi repiä
sydämestänne pois muuten kuin että jää jälkeen tyhjä paikka ja
kirvelevä haava, niin luuletteko, että yhteiskunnan tarjoama sovitus
riittää? Riittääkö mielestänne se, että giljotiinin rauta kulkee
murhaajan niskaluun ja selkänikamien välistä ja että mies, joka on
saanut teidät kärsimään vuosikausia henkisiä tuskia, tuntee muutaman
sekunnin ajan ruumiillista kipua?
-- Tiedän kyllä, sanoi Franz, -- että lohduttajaksi inhimillinen oikeus
on puutteellinen; se voi vuodattaa verta veren korvaukseksi, siinä
kaikki. Mutta siltä ei pidä vaatia muuta kuin se voi antaa.
-- Olen ottanut esimerkiksi ainoastaan sen tapauksen, että yhteiskunta
tuntee uhattavan perustaansa ja kostaa kuoleman kuolemalla. Mutta onhan
olemassa tuhansia muunlaisia tuskia, jotka voivat ihmisen henkisesti
tappaa yhteiskunnan välittämättä siitä vähääkään, tarjoamatta
pienintäkään koston tilaisuutta. On olemassa rikoksia, joiden
rankaisemiseen ei riitä turkkilaisten tapa seivästää, persialaisten
tapa puristaa uhri kaukaloon ja irokeesien tapa kiristää hermoja, ja
jotka kuitenkin yhteiskunta välinpitämättömänä jättää rankaisematta...
Vastatkaa, eikö sellaisia rikoksia ole?
-- On, vastasi Franz, -- ja niiden rankaisemiseksi on kaksintaistelu
sallittu.
-- Kaksintaistelu, huudahti kreivi, -- todellakin hupaisa keino, kun
tarkoituksena on kosto! Kun mies on riistänyt rakastettunne, vietellyt
vaimonne, häväissyt tyttärenne, tehnyt tuskaksi, kurjuudeksi, häpeäksi
kokonaisen ihmiselämän, jolla oli oikeus vaatia Jumalalta osuutensa
onnea, jonka hän on luvannut jokaiselle olennolle hänet luodessaan!
Tämän kostaaksenne pistätte miekan miehen rintaan tai ammutte kuulan
hänen otsaansa. Joutavia! Puhumattakaan siitä, että usein juuri hän
lähtee tuosta taistelusta haavoittumattomana, puhtaaksi pestynä
maailman edessä ja sovitettuaan tavallaan rikoksensa Jumalankin edessä.
Ei, ei, -- jos minun täytyisi kostaa, en kostaisi niin.
-- Ette siis hyväksy kaksintaistelua? Ette siis suostuisi taistelemaan?
kysyi Albert vuorostaan kuullessaan kreivin omituisia päätelmiä.
-- Suostun tietenkin, sanoi kreivi. -- Ymmärtäkäämme toisiamme oikein.
Ryhtyisin kaksintaisteluun vähäpätöisten seikkojen vuoksi, loukkauksen,
vastustuksen, korvapuustin vuoksi, ja tekisin sen sitäkin
huolettomammin, kun olen hyvin taitava kaikissa ruumiinharjoituksissa
ja olen vähitellen tottunut vaaroihin. Kaiken tuon vuoksi ryhtyisin
kyllä kaksintaisteluun. Mutta hitaan, syvän, loppumattoman, ikuisen
tuskan maksaisin sillä, että tuottaisin sen aiheuttajalle samanlaisen.
Silmä silmästä, hammas hampaasta, sanovat itämaalaiset, jotka ovat
meille kaiken opettaneet ja jotka ovat osanneet luoda unelmista elämän
ja todellisuudesta paratiisin.
-- Mutta, väitti Franz, -- kun te tuon päätelmän mukaan olette tuomari
ja pyöveli omassa asiassanne, niin luuletteko, että voisitte aina pysyä
sellaisten rajojen sisällä, että vältätte lain rangaistuksen? Viha on
sokea, suuttumus mieletön, ja se, joka kaataa itselleen koston suloisen
juoman, voikin saada tyhjentää katkeran kalkin.
-- Kyllä, jos hän on köyhä ja menettelee tyhmästi, ei, jos hän on rikas
ja menettelee taitavasti. Pahimmassa tapauksessa tulee hänen osakseen
tuo äärimmäinen rangaistus, josta äsken puhuimme ja jonka Ranskan
ihmisystävällinen vallankumous on asettanut silpomisen ja ruhjomisen
sijaan. No niin, mitä merkitsee tämä kärsimys, jos hän on saavuttanut
kostonsa? Olen melkein pahoillani siitä, ettei Peppino-raukan
mestaamisesta tulekaan luultavasti mitään; silloinhan näkisitte, kuinka
lyhyen ajan se kestää ja kannattaako siitä puhua. Mutta toden totta,
mehän keskustelemme hyvin kummallisesta asiasta karnevaalipäivänä.
Mitenkä siihen jouduimmekaan? Nyt muistan! Tehän pyysitte saada paikan
ikkunassani. No niin, te saatte. Mutta menkäämme ensin aterialle, sillä
tuossa tullaan ilmoittamaan meille, että pöytä on katettu.
Palvelija avasi yhden salonkiin johtavista neljästä oviparista ja
ilmoitti:
-- Pöytä on katettu!
Aamiaisen aikana, joka oli maukas ja hienosti valmistettu, Franz etsi
silmillään Albertin katsetta nähdäkseen, minkä vaikutuksen tämä
kummallinen keskustelu oli häneen tehnyt. Mutta Albert ei huolettomaan
tapaansa näyttänyt panneen sille mitään erikoista painoa. Hän söi
suurella mielihyvällä kreivin tarjoamaa ruokaa saatuaan viisi tai kuusi
kuukautta tyytyä italialaiseen ruokaan, joka on maailman huonointa.
Kreivi maistoi vain hiukkasen jokaista ruokalajia. Hän näytti syövän
ainoastaan kohteliaisuudesta ja odottavan vieraiden lähtöä voidakseen
ruveta nauttimaan jotain omaa kummallista ruokaansa.
Franz muisti, minkä kauhun kreivi oli herättänyt kreivitär G...ssä ja
kuinka hän oli ollut varma siitä, että vastapäisessä aitiossa istuva
mies oli vampyyri.
Aamiaisen päätyttyä Albert katsoi kelloaan.
-- Suokaa anteeksi, herra kreivi, hän sanoi, -- mutta meillä on vielä
tuhansia hommia.
-- Mitä?
-- Meillä ei ole valepukuja, ja tänä päivänähän ne ovat aivan
välttämättömät.
-- Älkää huolehtiko siitä. Luullakseni on torin varrella meidän
käytettävänämme erityinen huone. Minä käsken viedä sinne haluamanne
puvut, ja voimme siellä ottaa ne yllemme.
-- Teloituksen päätyttyäkö? huudahti Franz.
-- Tietysti, sen jälkeen, sen aikana tai sitä ennen, aivan kuten itse
haluatte.
-- Vastapäätä mestauslavaa?
-- Mestauslavahan kuuluu juhlaan.
-- Herra kreivi, sanoi Franz, -- olen ajatellut asiaa tarkemmin. Minä
kiitän teitä ystävällisyydestänne, mutta en voi tulla vaunuihinne enkä
ikkunaanne palatsi Rospoliin.
-- Mutta sittenhän teiltä jää näkemättä hyvin erikoinen tapaus, vastasi
kreivi.
-- Te kerrotte sen, jatkoi Franz, -- ja olen varma siitä, että teidän
kertomananne se tekee minuun yhtä voimakkaan vaikutuksen kuin jos
olisin sen nähnyt. Monesti olen jo ennen päättänyt mennä katsomaan
mestausta, mutta en ole koskaan voinut sitä tehdä. Entä te, Albert?
-- Näin Castaingin mestauksen, mutta luulen olleeni sinä päivänä hiukan
humalassa. Olin juuri päässyt koulusta ja olin viettänyt yöni jossakin
ravintolassa.
-- Jos ette olekaan nähnyt teloitusta Pariisissa, niin ei mikään estä
teitä katsomasta sitä ulkomailla. Ihminen matkustaa oppiakseen, muuttaa
olinpaikkaa nähdäkseen jotakin. Tuomittu on suuri roisto, hän löi
rautakangella kuoliaaksi papin, joka oli kasvattanut hänet aivan kuin
oman poikansa. Kun kerran tappaa kirkonmiehen, niin tarttukoon
sopivampaan aseeseen kuin rautakankeen, varsinkin kun tämä kirkonmies
mahdollisesti on oma isä. Jos olisitte Espanjassa, niin menisitte
katsomaan härkätaisteluja, eikö niin? No niin, ajatelkaa, että tämäkin
on taistelu, muistelkaa entisajan roomalaisia sirkuksessa, taisteluja,
joissa surmattiin kolmesataa leijonaa ja sata miestä. Muistelkaahan
noita kahdeksaakymmentätuhatta katsojaa, noita säädyllisiä
vallasnaisia, jotka veivät sinne naimaiässä olevat tyttärensä, ja noita
ihania vestaaleja, jotka kauniilla peukaloillaan antoivat merkin:
"Älkää laiskotelko! Tappakaa tuo mies, joka on jo melkein kuollut."
-- Lähdettekö te, Albert, katsomaan? kysyi Franz.
-- Tietysti, hyvä ystävä! Ajattelin ensin samoin kuin tekin, mutta
kreivin sanat ovat muuttaneet mielipiteeni.
-- Lähdetään siis, koska niin tahdotte, sanoi Franz. -- Mutta
mennessämme torille tahtoisin kulkea Corson kautta. Käykö se päinsä,
herra kreivi?
-- Jalan kyllä, vaunuilla ei.
-- No, siis menen jalan.
-- Täytyykö teidän välttämättömästi mennä sen kautta?
-- Täytyy, minun täytyy nähdä siellä jotakin.
-- Mennään siis Corson kautta. Lähetämme vaunut Piazza del Popololle
Strada del Babuinon kautta. Minäkin menen mielelläni Corson kautta
nähdäkseni, onko määräyksiäni noudatettu.
-- Teidän ylhäisyytenne, eräs katujamunkki haluaa puhutella teitä,
sanoi palvelija avaten oven.
-- Tiedän, mistä on kysymys. Hyvät herrat, suvaitsetteko mennä
salonkiin, siellä on pöydällä mainioita havanna-sikareja; minä tulen
heti jäljestänne.
Nuoret miehet nousivat ja poistuivat ovesta kreivin pyydettyä kerran
vielä anteeksi ja poistuessa toisesta. Albert, joka oli suuri
tupakantuntija ja joka Italiassa-olonsa aikana oli kaivannut Café de
Paris'n sikareja, lähestyi pöytää ja huudahti ilosta nähdessään oikeita
havanna-sikareja.
-- No, kysyi Franz häneltä, -- mitä ajattelette kreivi Monte-Cristosta?
-- Mitäkö ajattelen! vastasi Albert hämmästyneenä. -- Hän on
miellyttävä mies, aivan verraton isäntä kodissaan, paljon nähnyt,
paljon tutkinut, paljon miettinyt. Hän on aivan kuin Brutus stoalainen,
ja kaiken lisäksi hänellä on oivallisia sikareja, lisäsi hän puhaltaen
suurella nautinnolla savua kattoa kohden.
Sellainen oli Albertin mielipide kreivistä. Kun Franz tiesi, että
Albert väitti muodostavansa mielipiteensä ihmisistä tarkoin punnittuaan
heidän ominaisuuksiaan, ei hän koettanutkaan muuttaa hänen käsitystään.
-- Mutta, sanoi hän, -- oletteko huomannut erästä kummallista asiaa?
-- Mitä?
-- Kuinka tarkkaan hän teitä silmäilee.
-- Minuako?
-- Niin, teitä.
Albert mietti.
-- Eihän siinä ole mitään kummallista, sanoi hän huoaten. -- Olen ollut
toista vuotta poissa Pariisista ja pukuni on kaiketi vanhanaikainen.
Kreivi on varmaankin pitänyt minua maalaisena. Rakas ystävä, sanokaa
ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, että niin ei ole asian laita.
Franz hymyili. Hetken kuluttua tuli kreivi.
-- Hyvät herrat, sanoi hän. -- Tässä olen, ja kokonaan käytettävänänne.
Olen antanut määräykseni. Vaunut menevät omaa tietään torille, ja me
astumme omaa tietämme Corson kautta. Ottakaahan muutamia sikareita
mukaanne, herra Morcerf.
-- Hyvin mielelläni, sanoi Albert, -- sillä italialaiset sikarit ovat
vielä huonompia kuin kuninkaalliset ranskalaiset. Kun tulette
Pariisiin, niin korvaan kaiken teille.
-- Kiitoksia. Aion kyllä tulla sinne. Ja koska sallitte, niin tulen
kolkuttamaan oveanne. Lähtekäämme, sillä meillä ei ole aikaa
hukattavaksi. Kello on puoli yksi.
He laskeutuivat kolmisin portaita alas. Kuski sai viimeiset
määräyksensä herraltaan ja läksi ajamaan Via del Babuinoa pitkin
jalkamiesten astellessa Piazza di Spagnan poikki Via Frattinalle, jonka
varrella ovat Fianon ja Rospolin palatsit.
Franz tarkasti viimeksi mainitun talon kaikkia ikkunoita. Hän ei ollut
unohtanut Colosseumissa sovittua merkkiä.
-- Mitkä ovat teidän ikkunanne? kysyi hän kreiviltä mahdollisimman
luontevasti.
-- Nuo kolme viimeistä, vastasi tämä aivan huolettomasti, sillä hän ei
voinut aavistaakaan, miksi kysymys tehtiin.
Franz katsahti nopeasti ikkunoihin. Sivuilla olevissa ikkunoissa oli
keltaiset silkkiverhot, keskimmäisessä valkoiset ja niissä punainen
risti.
Viittaniekka oli pitänyt talonpojalle antamansa lupauksen. Ei tarvinnut
enää epäilläkään; hän oli kreivi.
Ikkunoissa ei vielä näkynyt ketään.
Kaikkialla tehtiin valmistuksia, aseteltiin tuoleja, rakenneltiin
lavoja ja koristeltiin ikkunoita. Naamioidut eivät saaneet lähteä
liikkeelle eivätkä ajaa vaunuilla ennen kuin määrätyllä hetkellä. Mutta
kaikkien ikkunoiden takana oli varmaan naamioituja ja kaikkien porttien
takana vaunuja odottamassa.
Franz, Albert ja kreivi jatkoivat matkaansa pitkin Corsoa. Mitä
lähemmäksi he tulivat Piazza del Popoloa, sitä sankemmaksi tuli joukko,
ja ihmisten päiden ylitse kohosi obeliski, jonka päässä oli risti.
Obeliskin edessä paikalla, jonka Babuino-, Corso- ja Ripetta-kadulta
saattoi nähdä, olivat giljotiinin sivuhirret, ja niiden välissä väikkyi
kaareva terä.
Kadunkulmassa oli kreivin taloudenhoitaja odottamassa herraansa.
Ikkuna, jonka vuokraaminen oli maksanut niin huimaavan summan, että
kreivi ei tahtonut sitä vierailleen ilmoittaa, oli Via del Bambinon ja
Monte Pincion välissä olevan suuren palatsin toisessa kerroksessa.
Ikkuna kuului pukeutumishuoneeseen, josta mentiin makuuhuoneeseen. Kun
sulki makuuhuoneen oven, olivat vuokralaiset aivan kuin kotonaan.
Tuoleille oli laskettu hyvin komeita silkkisiä pajatsonpukuja.
-- Koska olette antanut minun valita pukunne, sanoi kreivi, -- olen
valinnut nämä, sillä niitä tänä vuonna eniten käytetään. Ne ovat sitä
paitsi mukavimmat konfettisodassa, sillä jauho ei niissä näy.
Franz kuuli vain puoliksi kreivin sanat eikä ehkä osannut antaa kyllin
suurta arvoa tälle hänen uudelle huomaavaisuudelleen, sillä hänen
huomionsa oli kokonaan kohdistunut torilla vallitsevaan hälinään ja sen
keskellä olevaan kammottavaan telineeseen, joka tällä hetkellä oli sen
pääkoristuksena.
Franz näki ensi kertaa giljotiinin. Nimitämme sitä giljotiiniksi, sillä
roomalainen _mandata_ on melkein samalla tapaa valmistettu kuin
ranskalainen teloituskone. Veitsi on kuunsirpin muotoinen ja leikkaa
kuperalla puolellaan, siinä ainoa erotus.
Kaksi miestä istui laudalla, jolle mestattava pannaan, ja söi
odottaessaan rauhallisesti aamiaisekseen leipää ja makkaraa. Toinen
heistä nosti hiukan lautaa ja otti sen alta viinipullon, ryyppäsi
kulauksen ja ojensi sitten pullon toverilleen. Miehet olivat pyövelin
apulaisia.
Heidän pelkkä näkemisensäkin vaikutti Franziin niin, että hän tunsi
hien helmeilevän hiuksiensa juurista.
Kuolemaantuomitut oli edellisenä iltana siirretty Carceri Nuovesta
Santa Maria del Popolon kirkkoon. Siellä he olivat viettäneet yönsä
kumpikin kahden papin seurassa rautaristikolla suljetussa
hautakappelissa. Sen edessä kulkivat vartijat, jotka joka tunti
vaihdettiin.
Kaksinkertainen rivi karabinieereja oli asetettu kirkon ovelta
mestauslavalle asti, jossa he muodostivat kehän. Näin syntyi noin
kymmenen jalan levyinen tie ja mestauslavan ympärille noin sadan jalan
pituinen kehä. Muu osa toria oli aivan täynnä kansaa. Monet olivat
nostaneet lapsensa olkapäälleen, että nämä näkisivät hyvin kaiken.
Monte Pincio oli aivan kuin suuri amfiteatteri, jonka kaikki istuimet
olivat täynnä katsojia. Via del Babuinon ja Via di Ripettan kulmissa
olevien molempien kirkkojen parvekkeet olivat täpötäynnä sinne
erikoisella luvalla päässeitä henkilöitä. Pylväistön edessä olevat
portaat olivat aivan kuin kirjava, hyökyvä aallokko, jonka vuorovesi
yhä uudelleen heitti pylväitä vastaan. Jokaisessa muurin kulmauksessa,
missä vain hiukankin oli tilaa, oli elävä kuvapatsas.
Kreivi oli siis oikeassa sanoessaan, että elämässä ilmeisesti on
mielenkiintoisinta kuoleman näkeminen.
Olisi luullut, että hetken juhlallisuus olisi tehnyt ihmiset
hiljaisiksi, mutta joukosta kaikuikin kova melu, kuului naurua,
vihellyksiä ja iloisia huutoja. Kreivi oli siinäkin ollut oikeassa,
että teloitus ilmeisesti oli kansalle ainoastaan merkkinä karnevaalin
alkamisesta.
Äkkiä melu taukosi aivan kuin taikaiskusta. Kirkon ovet aukenivat.
Osa katujamunkkien veljeskuntaa, yllään harmaat säkit, joissa oli reiät
silmiä varten, astui ensiksi kirkosta käsissään palavat kynttilät.
Heidän edellään kulki veljeskunnan esimies. Katujamunkkien jäljestä
tuli pitkä mies, muuten alasti, paitsi että jalassa oli housut ja
kupeella riippui tupessa iso puukko. Olallaan hän kantoi raskasta
rautanuijaa. Se oli pyöveli.
Pyövelin jäljessä astuivat, siinä järjestyksessä kuin heidät oli
teloitettava, ensin Peppino ja sitten Andrea.
Kummankin rinnalla kulki kaksi pappia.
Peppino asteli jokseenkin varmasti. Hän oli epäilemättä saanut tietää,
mikä häntä odotti.
Pappi tuki kummaltakin puolen Andreaa.
Kumpikin suuteli tuon tuostakin ristiä, jonka rippi-isä heille ojensi.
Franz tunsi jo tätäkin katsellessaan jalkojensa herpaantuvan. Hän
katsahti Albertiin. Tämä oli kalpea kuin palttina ja heitti
konemaisella liikkeellä kauas luotaan sikarin, jonka oli vasta puoliksi
polttanut.
Kreivi näytti rauhalliselta; heikko punakin nousi hänen kalpeille
poskilleen. Hänen sieraimensa laajenivat aivan kuin pedon, joka tuntee
veren tuoksun, ja hänen hiukan raollaan olevien huuliensa välistä
näkyivät terävät, valkoiset hampaat. Ja yhtä kaikki oli hänen
kasvoillaan hymyilevä lempeys, jota Franz ei ollut niillä koskaan
nähnyt. Varsinkin hänen silmissään oli tavattoman kaunis nöyryyden ja
hellyyden ilme.
Tuomitut jatkoivat matkaansa mestauslavaa kohden, ja mitä lähemmäksi he
tulivat, sitä selvemmin saattoi erottaa heidän kasvonsa. Peppino oli
kahdenkymmenenneljän tai kahdenkymmenenkuuden vuoden ikäinen, kaunis
mies, jonka kasvot päivä oli ruskettanut ja jonka katse oli kirkas ja
hurja. Hän piti päätään pystyssä ja näytti vainuavan, mistäpäin hänen
pelastajansa tulee.
Andrea oli tanakka ja lyhyt. Hänen kasvonsa, joissa kuvastui
halpamainen julmuus, eivät paljastaneet hänen ikäänsä, mutta hän
saattoi olla noin kolmikymmenvuotias. Vankilassa hän oli antanut
partansa kasvaa. Hänen päänsä retkahteli, ja polvet horjuivat. Hän
näytti tekevän kaikki liikkeensä aivan konemaisesti, eikä hänen
tahdollaan näyttänyt olevan mitään tekemistä liikkeiden kanssa.
-- Muistan teidän sanoneen, lausui Franz kreiville, -- että tapahtuu
vain yksi teloitus.
-- Siinä puhuin totta, vastasi kreivi kylmästi.
-- Mutta tuollahan on kaksi tuomittua.
-- On kyllä, mutta heistä toinen on aivan kuoleman partaalla ja
toisella on vielä monta vuotta elettävänään.
-- Jos armahdus tapahtuu, niin sen pitäisi minun mielestäni jo tulla,
sillä aika on jo täpärällä.
-- Tuolla se tuleekin, katsokaahan, sanoi kreivi.
Samassa kun Peppino laski jalkansa mestauslavan portaille, riensi muuan
katujamunkki, joka näytti jääneen muista jälkeen, sotilasrivin läpi
esimiehen luo ojentaen hänelle neljään osaan taivutetun paperin.
Peppinon terävä katse oli huomannut tämän kaiken. Munkkikunnan esimies
avasi paperin, luki sen ja kohotti kätensä.
-- Herra olkoon kiitetty ja hänen pyhyytensä ylistetty! sanoi hän
selvällä kauas kuuluvalla äänellään. -- Toinen tuomittu on saanut
armon.
-- Armon! huusi koko kansanjoukko yhteen ääneen. -- Toinen on saanut
armon!
Tämän armo-sanan kuullessaan Andrea näytti ponnahtavan ylös ja
kohottavan päätään.
-- Armo kenelle? huusi hän.
Peppino seisoi liikkumattomana, mykkänä ja läähätti.
-- Armon on saanut Peppino, kutsuttu Rocca Prioriksi, sanoi
munkkikunnan esimies.
Ja hän ojensi paperin karabinieereja komentavalle kapteenille, joka
luki sen ja antoi takaisin.
-- Armo Peppinolle, huusi Andrea heräten täydellisesti äskeisestä
hervottomuudentilasta. -- Miksi hän saa armon enkä minä? Meidänhän piti
kuolla yhdessä. Minulle luvattiin, että hän kuolee ensiksi; ei ole
oikein antaa minun kuolla yksin. Minä en tahdo kuolla yksinäni, minä en
tahdo!
Ja hän riistäytyi pappien käsistä irti, väänteli ruumistaan, ulvoi,
karjui ja ponnisti mielettömästi voimiaan katkoakseen köydet, joilla
hänen kätensä olivat sidotut.
-- Mitä nyt on tapahtunut? kysyi Franz kreiviltä.
Kun kaikki puhuivat Rooman murretta, ei hän ollut oikein ymmärtänyt.
-- Mitäkö on tapahtunut? sanoi kreivi. -- Ettekö ymmärrä? Tuon
ihmisolennon täytyy kuolla yksin, ja hän on raivoissaan siitä, ettei
hänen kanssaihmisensä kuole hänen kerallaan. Jos hän saisi vapaasti
toimia, niin hän repisi kynsillään ja hampaillaan tuon toisen
kappaleiksi mieluummin kuin antaisi hänen nauttia elämästä, joka
häneltä itseltään riistetään. Oi ihmiset, ihmiset, krokotiilien suku!
niin kuin sanoo Karl Moor, huudahti kreivi ojentaen molemmat nyrkkinsä
joukkoa kohden, -- kuinka hyvin minä teidät tuosta tunnen, ja kuinka te
kaikkina aikoina olette olleet oman itsenne arvoisia!
Andrea ja molemmat pyövelin apulaiset kieriskelivät maassa. Tuomittu
huusi koko ajan: "Hänen täytyy kuolla, minä tahdon sen! Teillä ei ole
oikeutta tappaa minua yksin."
-- Katsokaa, katsokaa, sanoi kreivi ja tarttui nuorten miesten käsiin,
-- _toden_ totta tämä on mielenkiintoista. Tuo mies oli alistunut
kohtaloonsa, astui mestauslavaa kohden, olisi kuitenkin kuollut
vastustelematta ja kapinoimatta. Tiedättekö, mikä antoi hänelle voimia?
Tiedättekö, mikä häntä lohdutti? Tiedättekö, mikä sai hänet
kärsivällisenä ottamaan rangaistuksen vastaan? Se, että toisella oli
sama edessä kuin hänelläkin. Se, että toinen kuolisi samoin kuin
hänkin, se, että toisen piti kuolla ennen häntä! Viekää kaksi lammasta
tai kaksi härkää teurastettavaksi ja saakaa ne käsittämään, että
toinen heistä ei kuole niin lammas määkii ilosta ja härkä mylvii
tyytyväisyydestä. Mutta ihminen, jonka Jumala on luonut kuvakseen,
ihminen, jolle Jumala on antanut korkeimmaksi, ainoaksi ja pyhimmäksi
laiksi rakkauden lähimmäiseensä, mikä on ihmisen ensimmäinen sana, kun
hän kuulee, että toveri on pelastunut? Kirous. Kunnia ihmiselle, tuolle
luonnon kruunulle, tuolle luomakunnan kuninkaalle!
Ja kreivi purskahti nauruun, mutta niin kamalaan nauruun, että sen
täytyi kummuta pelottavista kärsimyksistä.
Taistelu jatkui, ja kaksikymmentätuhatta ääntä huusi yht'aikaa:
"Kuolemaan! Kuolemaan!"
Franz aikoi vetäytyä pois, mutta kreivi tarttui hänen käsivarteensa ja
pidätti hänet ikkunan luona.
-- Mikä teidän on? kysyi hän. -- Tunnetteko sääliä? Sepä kohdistuisi
oikeaan olentoon! Jos kuulisitte hullun koiran ulvovan, tarttuisitte
pyssyynne, juoksisitte kadulle ja ampuisitte heti paikalla kuoliaaksi
sen, vaikka itse asiassa toinen koira on purrut sitä ja se tekee vain
samoin kuin sillekin on tehty. Ja nyt te tunnette sääliä miestä
kohtaan, jota ei toinen mies ole purrut ja joka kuitenkin on surmannut
oman hyväntekijänsä. Ja kun hän ei nyt voi tappaa enää ketään, sillä
hänen kätensä ovat sidotut, tahtoo hän kaikin mokomin nähdä
vankeustoverinsa, onnettomuustoverinsa kuolevan! Ei, katsokaa,
katsokaa!
Tämä käsky oli melkein tarpeeton, sillä kamala näytelmä aivan kuin
lumosi Franzin. Tuomittu oli saatu mestauslavalle, pyöveli asettui
hänen viereensä ja kohotti nuijansa. Se osui miehen vasempaan ohimoon.
Kuului kumea tärähdys, tuomittu kaatui aivan kuin härkä, ensin kasvot
maata vastaan ja siitä kääntyen selälleen. Silloin pyöveli laski
nuijansa syrjään, veti puukon tupestaan, avasi yhdellä vedolla hänen
kurkkunsa ja sitten astuen jaloillaan hänen vatsansa päälle alkoi sitä
polkea.
Joka kerta, kun hän painoi, ruiskahti veri mestatun kurkusta.
Silloin Franz ei enää voinut kauempaa katsella, hän peräytyi ja vaipui
tuoliin puolipyörtyneenä.
Albert jäi seisomaan paikalleen, mutta hänen kätensä tarttuivat
suonenvedontapaisesti verhoihin, ja hänen silmänsä olivat ummessa.
Kreivi seisoi suorana ja riemuitsi aivan kuin pahuuden enkeli.