Franz oli keksinyt keinon, miten Albert joutuisi Colosseumiin
kulkematta minkään antiikkisen raunion ohitse, niin ettei mikään
asteittainen valmistautuminen riistäisi tältä jättiläisrakennukselta
tuumaakaan sen mahtavuudesta. Se kävi päinsä ajamalla ensin Via
Sistiniaa, kääntymällä Santa Maria Maggioren edustalla ja saapumalla
Via Urbanaa ja San Pietro in Vincolia pitkin Via del Colosseolle.
Tällä tiellä oli sekin etu, että se ei millään tavoin haihduttanut
Pastrinin kertomuksen vaikutusta, johon tarinaan oli liittynyt Franzin
kummallinen isäntä Monte-Criston saarelta.
Eräs toinenkin seikka oli johdattanut Franzin mieleen ystävänsä
merenkulkija Sindbadin, nimittäin nuo hänen kummalliset suhteensa
rosvoihin ja salakuljettajiin. Kun Pastrini oli kertonut, miten Vampa
saattoi paeta kalastajien ja salakuljettajien veneisiin, niin Franz
muisti noita kahta korsikalaista rosvoa, jotka olivat aterioineet
jahdin miehistön seurassa, ja jotka oli viety Porto-Vecchioon.
Ilmeisesti merenkulkija Sindbad harjoitti samaa hyväntekeväisyysintoaan
yhtä hyvin Piombinon, Civita-Vecchian, Ostian ja Gaetan rannoilla kuin
Korsikan, Toscanan ja Espanjan rannoillakin. Ja kun Franz muisti hänen
itse puhuneen Tunisista ja Palermosta, oli hänellä ilmeisesti hyvin
laaja vaikutuspiiri.
Mutta niin voimakkaan vaikutuksen kuin nämä mietelmät tekivätkin
nuoreen mieheen, katosivat ne heti, kun hän näki edessään Colosseumin
synkän jättiläisrakennuksen, jonka aukkojen läpi kuu loi kalpeita
säteitään, aivan kuin ne olisivat paistaneet kummituksen silmistä.
Vaunut pysähtyivät muutaman askelen päähän Mesa Sudansista. Kuski
hyppäsi istuimeltaan alas, avasi vaunun oven, ja nuoret miehet
laskeutuivat maahan. Samassa oli heidän edessään opas, joka näytti
ilmestyneen maan alta.
Hotellin puolesta oli jo opas seurannut heitä, joten heillä oli nyt
kaksi opasta.
Roomassa onkin aivan mahdotonta karttaa oppaita. Lukuun ottamatta
yleistä opasta, joka ottaa teidät haltuunsa niin pian kuin tulette
hotelliin ja joka ei luovu teistä, ennen kuin olette päässyt kaupungin
ulkopuolelle, on jokaisella muistomerkilläkin oma oppaansa, jopa
muistomerkin jokaisella osallakin. Kuinka niitä siis ei olisi
Colosseumilla, tuolla kuuluisimmalla muistomerkillä, josta Martialis on
sanonut:
"Lakatkoon Memphis ylistelemästä pyramidien raakalaiskauneutta, älköön
ylistettäkö enää Babylonian ihmeitä, kaikki saavat väistyä tämän
Caesarien jättiläistyön edessä, kaikkien tulee yhtyä ylistämään tätä
muistomerkkiä."
Franz ja Albert eivät koettaneetkaan päästä oppaiden tyranniudesta. Se
olisi ollut sitäkin vaikeampaa, kun vain oppailla on oikeus kulkea
rakennuksessa soihtu käsissään. He eivät siis vastustelleet, vaan
antautuivat kokonaan näiden valtaan.
Franz tunsi rakennuksen, sillä hän oli jo kymmenen kertaa ollut siellä.
Mutta kun hänen toverinsa ensi kertaa astui jalallaan Flavius
Vespasianuksen jättiläisrakennukseen, teki muistomerkki oppaan
lörpöttelystä huolimatta syvän vaikutuksen häneen. Näkemättä ei voi
aavistaa, kuinka mahtava tämä rakennus on, ja se tulee entistä
kauniimmaksi etelän kuutamossa, joka muistuttaa lännen iltahämärää.
Tuskin oli Franz astunut satasen askelta raunioiden sisällä, kun hän
jätti Albertin oppaiden seuraan katsomaan leijonien luolaa,
gladiaattorien suojaa ja caesarien aitiota, ja läksi omin päin
kulkemaan puoliksi raunioituneita portaita myöten. Hän antoi
muiden tehdä tavanmukaisen kiertokulkunsa ja istahti erään pylvään
suojaan aukon kohdalle, josta hän saattoi nähdä rakennuksen koko
majesteetillisessa suuruudessaan.
Franz oli istunut noin neljännestunnin paikallaan ja näki, miten Albert
soihtuja kantavien oppaiden seurassa tuli esiin Colosseumin toisessa
päässä eräästä vomitoriumista ja miten he aivan kuin virvatulia
seuraavat varjot laskeutuivat porras portaalta sitä paikkaa kohden,
joka oli varattu Vestan neitsyille, kun hän kuuli kiven putoavan alas
niiltä portailta, joita myöten hän oli äsken kulkenut. Useinhan kivi
tuolla tavoin putoaa ajan askelten alta ja vyöryy syvyyteen. Mutta
tällä kertaa hänestä tuntui, että ihmisjalka oli sen irroittanut, ja
että joku tuli häntä kohden, vaikkakin astuja koetti liikkua niin
hiljaa kuin mahdollista.
Vähän ajan kuluttua tuli näkyviin mies, joka nousi varjosta sitä mukaa
kuin astui ylemmäksi portaita. Mies saattoi olla niin kuin Franzkin
sellainen matkailija, joka mieluummin mietiskeli yksinäisyydessä kuin
kuunteli oppaan lörpötyksiä, eikä hänen ilmestymisessään siis ollut
mitään kummallista. Mutta hänen ylen varovainen liikehtimisensä ja
kuulostamisensa ilmaisi, että hän oli saapunut tietyssä tarkoituksessa
ja odotti jotakuta.
Vaistomaisesti Franz hiipi piiloon pylvään taakse.
Kymmenen askelen päässä heistä oli holvi sortunut ja aukon ympärillä
kasvoi pensaita ja pitkiä huojuvia köynnöskasveja, joiden vihannat
oksat selvästi näkyivät taivaan tummaa kantta vastaan.
Mies, jonka salaperäinen ilmestyminen oli herättänyt Franzin huomiota,
seisoi varjossa, joten hänen kasvonpiirteitään ei voinut erottaa, mutta
hänen pukunsa näkyi. Hän oli kietoutunut laajaan, ruskeaan viittaan,
jonka vasemman olan yli heitetty kulma suojasi hänen kasvojensa
alapuolen. Leveälierinen hattu peitti kasvojen yläosan. Hänen pukunsa
alaosaa valaisi aukosta viistoon tuleva säde, ja silloin saattoi
erottaa mustat housut ja hienot kiiltonahkaiset kengät. Mies kuului
ilmeisesti hienoihin seurapiireihin.
Seisottuaan paikallaan muutaman minuutin hän alkoi käydä
kärsimättömäksi. Silloin kuului ylemmältä terassilta heikkoa kolinaa.
Samassa ilmestyi mies aukon suulle, loi tutkivan katseensa pimeyteen ja
huomasi viittaan kietoutuneen miehen. Hän tarttui heti riippuviin
köynnöksiin ja laskeutui niitä myöten. Hänellä oli trasteverelainen
puku yllään.
-- Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, sanoi hän Rooman murteella, -- olen
antanut teidän odottaa. Mutta olen myöhästynyt vain muutaman minuutin.
San Giovanni di Lateranon kello löi vasta juuri äsken kymmenen.
-- Minä tulin liian varhain ettekä te liian myöhään, vastasi
tuntematon selvällä Toscanan murteella. -- Jättäkäämme siis turhat
anteeksipyynnöt. Tiedän joka tapauksessa, ettei saapumisenne riippunut
teidän tahdostanne.
-- Siinä olettekin oikeassa, teidän ylhäisyytenne. Tulen Sant' Angelon
linnasta, ja minun oli hyvin vaikea päästä Beppon puheille.
-- Kuka on Beppo?
-- Beppo on eräs vankilan palvelija, jolle maksan vuosittain pienen
summan saadakseni tietää, mitä pyhän isän vankilassa tapahtuu.
-- Ahaa, minä huomaan, että olette varovainen.
-- Täytyy, teidän ylhäisyytenne, eihän tiedä, mitä sattuu tapahtumaan.
Ehkä minäkin kerran joudun ansaan, aivan kuin Peppino-parka, ja
tarvitsen hiiren puremaan verkon silmut poikki.
-- Lyhyesti, mitä olette saanut tietää?
-- Tiistaina pannaan toimeen kaksi teloitusta kello kahden aikaan, niin
kuin Roomassa on tapana ennen suuria juhlia. Toinen on _mazzolato_,
konna, joka tappoi kasvattajansa, erään papin, eikä siis ansaitse
mitään sääliä. Toinen on _decapitato_, ja se on onneton Peppino.
-- Minkä sille voi, tehän herätätte sellaista kauhua sekä paavillisessa
hallituksessa että viereisissä kuningaskunnissakin, joten rangaistus on
pantava toimeen pelottavaksi esimerkiksi.
-- Mutta eihän Peppino kuulu edes joukkooni. Hän on paimenparka, joka
ei ole tehnyt muuta rikosta kuin että on hankkinut meille ruokavaroja.
-- Ja tullut siten täydellisesti rikostoveriksenne. Häntä kohtaan
ollaan kuitenkin hienotunteisia, häntä ei murskata kuoliaaksi niin kuin
teille kävisi, jos kerran joutuisitte heidän käsiinsä, vaan mestataan.
Tämä tuottaa vaihtelua kansanhuveihin, joten jokainen saa siellä nähdä
mielensä mukaisen näytännön.
-- Lukuun ottamatta sitä odottamatonta näytäntöä, jonka minä järjestän.
-- Näytte aikovan tehdä tyhmyyksiä, huomautti viittaniekka.
-- Olen valmis tekemään mitä tahansa pelastaakseni miehen, joka minua
palvelemalla on joutunut ahdinkoon. Kautta Madonnan, pitäisin itseäni
pelkurina, ellen tekisi mitään auttaakseni tuota kunnon miestä.
-- Ja mitä aiotte tehdä?
-- Asetan parikymmentä miestä mestauslavan ympärille, ja kun hänet
tuodaan ja minä olen antanut merkin, hyökkäämme kaikki tikarit kädessä
saattueen kimppuun ja vapautamme hänet.
-- Tuuma tuntuu hyvin arveluttavalta, ja minun keinoni on ehdottomasti
parempi.
-- Ja mikä on teidän ylhäisyytenne keino?
-- Annan eräälle tuntemalleni miehelle kymmenentuhatta piasteria, ja
Peppinon mestaus lykätään seuraavaan vuoteen. Sitten annan tämän vuoden
kuluessa tuhat piasteria eräälle toiselle, joka auttaa hänet pääsemään
pakoon.
-- Oletteko varma onnistumisestanne?
-- Olen. Teen enemmän yksinäni kullan avulla kuin te kaikki yhteensä
tikareillanne, pistooleillanne, karbiineillanne ja musketeillanne.
Antakaa minun toimia.
-- Hyvä on. Mutta jos epäonnistutte, niin olemme valmiina.
-- Olkaa vain valmiina, jos mielenne tekee, mutta luottakaa siihen,
että minä hankin armahduksen.
-- Ylihuomenna on tiistai, muistakaa se. Teillä on aikaa vain
huomispäivä.
-- Mutta vuorokaudessa on kaksikymmentäneljä tuntia, tunnissa
kuusikymmentä minuuttia ja minuutissa kuusikymmentä sekuntia. Ja
kahdeksankymmenenkuudentuhannen neljänsadan sekunnin kuluessa ennättää
saada paljon aikaan.
-- Jos onnistutte, niin miten saamme sen tietää?
-- Asia on hyvin yksinkertainen. Olen vuokrannut kahvila Rospolin kolme
viimeistä ikkunaa. Jos saan lykkäyksen aikaan, niin sivuilla olevissa
ikkunoissa on keltaiset silkkiverhot, mutta keskimmäisessä valkoiset,
ja niissä punainen risti.
-- Mainiota. Ja kenen välityksellä toimitatte armahduksen?
-- Lähettäkää luokseni joku joukostanne katujamunkin puvussa. Pukunsa
avulla hän pääsee aivan mestauslavan ääreen, antaa armahduskirjan
munkkikunnan esimiehelle, joka taas antaa sen pyövelille. Ilmoittakaa
tämä sitä ennen Peppinolle, ettei hän kuole pelosta tai tule hulluksi.
-- Kuulkaahan, teidän ylhäisyytenne, sanoi talonpoika, -- olettehan
varma siitä, että olen teille uskollinen?
-- Ainakin toivon.
-- Jos pelastatte Peppinon, niin vastaisuudessa en ole ainoastaan
uskollinen, vaan tottelen kaikkia määräyksiänne.
-- Ajatelkaa tarkoin mitä sanotte, ystäväni. Jonakin päivänä ehkä
vetoan siihen, sillä ehkä minäkin jonakin päivänä tarvitsen teidän
apuanne...
-- No niin, silloin näette, että olen yhtä valmis auttamaan teitä kuin
te nyt minua. Vaikka olisitte maailman toisessa ääressä, niin teidän ei
tarvitse muuta kuin kirjoittaa minulle: Tee niin, ja minä teen,
kautta...
-- Vaiti, sanoi tuntematon, -- kuulen askeleita.
-- Ne ovat matkustajia, jotka käyvät katsomassa Colosseumia soihtujen
valossa.
-- Heidän ei sovi nähdä meitä täällä yhdessä. Nuo vakoilevat oppaat
voisivat tuntea meidät. Ja niin suuressa kunniassa kuin pidänkin
ystävyyttänne, voisin turmella hiukan asemaani, jos tiedettäisiin
meidän olevan läheisissä tekemisissä toistemme kanssa.
-- Siis, jos saatte lykkäyksen aikaan?
-- On keskimmäisessä ikkunassa valkoiset silkkiverhot ja niissä
punainen risti.
-- Ellette saa sitä aikaan?
-- Kaikissa kolmessa on keltaiset verhot.
-- Ja silloin?
-- Silloin, hyvä ystävä, käyttäkää tikarejanne mielenne mukaan; minä
sallin sen ja olen sitä katsomassa.
-- Hyvä, teidän ylhäisyytenne, luotan teihin, luottakaa te minuun.
Tämän sanottuaan talonpoika katosi portaita myöten, ja tuntematon,
käärittyään viittansa vieläkin enemmän kasvojensa suojaksi, kulki parin
askelen päässä Franzin ohitse ja astui ulompia portaita myöten
areenalle.
Pian sen jälkeen Franz kuuli nimeään huudettavan holvikäytävässä.
Albert kutsui häntä.
Kymmenen minuuttia myöhemmin Franz ajoi hotellia kohden kuunnellen
anteeksiantamattoman hajamielisesti Albertia, joka Pliniuksen ja
Calpurniuksen mukaan esitelmöi oppineesti rautapiikkisistä verkoista,
joiden avulla estettiin petoja hyökkäämästä katsojien joukkoon.
Hän antoi toisen rauhassa jatkaa selityksiään. Hänellä oli kiire päästä
niin pian kuin mahdollista yksinäisyyteen voidakseen rauhassa miettiä
kaikkea, mitä hänelle oli tapahtunut.
Toinen miehistä oli hänelle ehdottomasti vieras, mutta toisen ääni oli
tuttu.
Lauseitten hieman pilkallisissa käänteissä oli jotakin terävää ja
metallista, joka sai hänet sävähtämään Colosseumissa aivan samoin kuin
Monte-Criston saarellakin.
Hän oli aivan varma siitä, että tämä mies oli merenkulkija Sindbad.
Jokaisessa muussa tilanteessa Franz olisi mennyt hänen luokseen. Mutta
hänen kuulemansa keskustelu oli ollut niin arkaluonteinen, ettei hän
tohtinut ilmaista itseään. Hän oli siis antanut tuon kummallisen miehen
poistua seuraamatta häntä, mutta hän päätti pyhästi, ettei seuraavalla
kerralla päästäisi tilaisuutta käsistään.
Ajatukset vaivasivat Franzia niin, ettei hän saanut unta. Vasta päivän
koittaessa hän nukahti; siitä syystä hän nousikin hyvin myöhään.
Oikeana pariisilaisena oli Albert jo pitänyt huolta illan huvituksista
ja lähettänyt ostamaan aition Argentina-teatteriin.
Franzilla oli useita kirjeitä kirjoitettavana Ranskaan; hän jätti sen
vuoksi vaunut koko päiväksi Albertin haltuun.
Kello viideltä Albert palasi hotelliin. Hän oli vienyt perille
suosituskirjeensä ja oli saanut kutsuja kaikiksi illoiksi ja oli nähnyt
Rooman. Yhdessä päivässä Albert oli ennättänyt kaiken.
Sitä paitsi hän oli ennättänyt tiedustella, millainen oli ooppera ja
ketkä siinä esiintyivät.
Oopperan nimi oli "Parisina", ja siinä esiintyivät Coselli, Moriani ja
Spech.
Onni siis suosi nuoria ystäviämme: he pääsivät kuulemaan "Lucia di
Lammermoorin" säveltäjän oopperaa, jossa esiintyi kolme Italian parasta
taiteilijaa.
Albert ei ollut voinut tottua italialaisiin teattereihin, niissä kun ei
ollut orkesteripaikkoja yleisölle, ei ollut parvia eikä avonaisia
aitioita. Se tuntui hankalalta hänestä, jolla oli oma orkesterituolinsa
Bouffes'issa ja osansa loge infernalea Suuressa oopperassa.
Se ei estänyt Albertia pukeutumasta tavattoman huolellisesti joka
kerta, kun hän meni oopperaan Franzin seurassa. Se oli turhaa vaivaa.
Ranskalaisen muodin hienoimman edustajan häpeäksi on mainittava, että
niinä neljänä kuukautena, joina hän Franzin kanssa oli samoillut
Italian halki, hänelle ei ollut sattunut ainoatakaan seikkailua.
Albert koetti toisinaan laskea leikkiä tästä asiasta. Mutta oikeastaan
hän oli siitä harmissaan. Hän, Albert de Morcerf, Pariisin suosituimpia
nuoria miehiä, ei saavuttanut mitään ponnistustensa palkaksi. Koko
juttu oli sitä tuskallisempi, kun hän oli lähtenyt Pariisista varmassa
vakaumuksessa, että hänellä olisi aivan tavaton menestys ja että hän
saisi tuttavansa Pariisissa riemuitsemaan kertoessaan seikkailuistaan.
Mitään ei ollut tapahtunut. Kauniit genovalaiset, firenzeläiset ja
napolilaiset kreivittäret olivat pysyneet uskollisina, eivät suinkaan
miehilleen vaan rakastajilleen, ja Albert tuli siihen harmilliseen
vakaumukseen, että italialaiset naiset ovat uskottomuudessaankin
uskollisempia kuin ranskalaiset.
Tällä en tahdo sanoa, ettei Italiassa, niin kuin kaikkialla, olisi
poikkeuksia.
Albert ei ollut ainoastaan komea seuramies, vaan hän oli myös henkevä.
Hän oli sitä paitsi vicomte, tosin uutta aatelia, mutta kun ei
nykyaikana enää kysytä todistuksia, niin samahan oli, laskettiinko
aateluus vuodesta 1399 vai 1815! Kaiken muun lisäksi oli hänellä
viidenkymmenentuhannen livren vuotuiset korot. Se riitti jo yllin
kyllin tekemään miehen tavoitelluksi Pariisissa. Nöyryyttäväähän sen
vuoksi oli, ettei kukaan nainen todenteolla ollut häntä huomannut,
vaikka hän oli liikkunut niin monessa Italian kaupungissa.
Hän arvelikin saavansa korvauksen Roomassa, sillä onhan karnevaali
vapauden aikaa ja panee jäykimmätkin hulluttelemaan. Ja koska
karnevaali alkaisi seuraavana päivänä, täytyi Albertin sitä ennen tehdä
voitavansa herättääkseen huomiota.
Hän olikin sen vuoksi ostanut liput teatterin kaikkein
silmiinpistävimpään aitioon ja oli sinne mennessään pukeutunut hyvin
huolellisesti. Aitio oli ensimmäisellä rivillä, joka vastaa
pariisilaisen teatterin galleriaa. Ensimmäiset kolme riviä olivat
kaikki yhtä hienoja, ja niitä sanotaankin sen vuoksi ylhäisön riveiksi.
Tämä aitio, jossa kaksitoista henkeä saattoi mukavasti istua, oli
maksanut ystävyksille hiukan vähemmän kuin neljän hengen aitio
Ambigu-teatterissa Pariisissa.
Albert toivoi vielä senkin vuoksi valloittavansa jonkun kauniin
roomattaren, että voisi saada paikan tämän vaunuissa ja nähdä
karnevaalin ylhäisistä ajoneuvoista tai jonkun prinssin palatsin
parvekkeelta.
Toiveikas mieliala teki hänet vielä entistä eloisammaksi. Hän käänsi
selkänsä näyttämöön, kumartui puoliksi ulos aitiostaan ja katseli
kuuden tuuman pituisella kaukoputkella kaikkia kauniita naisia.
Mutta ei ainoakaan nainen edes uteliaisuudesta kiittänyt katseellansa
Albertia kaikkien hänen vaivannäköjensä palkaksi.
Jokainen puheli omista asioistaan, rakkaudestaan, nautinnoistaan,
seuraavana päivänä alkavasta karnevaalista, välittämättä esiintyjistä
tai oopperasta muuta kuin määrähetkinä, jolloin jokainen kääntyi, joko
kuullakseen osan Cosellin resitatiivista, taputtaakseen käsiään
Morianin loistavalle laululle tai huutaakseen "hyvä" Spechille. Sen
jälkeen yksityiset keskustelut alkoivat uudelleen.
Ensimmäisen näytöksen lopulla aukeni erään siihen asti tyhjänä olleen
aition ovi, ja Franz näki naisen, jolle hänet oli esitelty Pariisissa
ja jonka hän luuli vieläkin olevan Ranskassa. Albert huomasi toverinsa
liikahtavan naisen ilmestyessä aitioon ja kysyi heti:
-- Tunnetteko tuon naisen?
-- Tunnen. Mitä pidätte hänestä?
-- Hurmaava, hyvä ystävä, ja vaalea. Oh, kuinka ihanat hiukset! Onko
hän ranskalainen?
-- Hän on venetsialainen.
-- Ja hänen nimensä on?
-- Kreivitär G...
-- Minä tunnen hänet nimeltä, sanoi Albert. -- Sanotaan, että hän on
yhtä sukkela kuin kauniskin. Minähän olisin voinut tulla esitellyksi
hänelle rouva Villefort'in viime tanssiaisissa, mutta löin ne laimin.
Mikä tyhmeliini olenkaan!
-- Jos tahdotte, niin korjaan tämän tyhmyyden? kysyi Franz.
-- Tunnetteko hänet niin hyvin, että voitte viedä minut hänen
aitioonsa?
-- Minulla on ollut kunnia puhella hänen kanssaan kolme tai neljä
kertaa eläissäni. Mutta tiedättehän, että silloin voin mennä hänen
aitioonsa käyttäytymättä sopimattomasti.
Tällä hetkellä kreivitär huomasi Franzin ja viittasi sirosti hänelle,
mihin Franz vastasi kunnioittavasti kumartamalla.
-- Kas vain, tehän näytätte olevan hyvissä väleissä hänen kanssaan!
sanoi Albert.
-- Siinä erehdytte, ja me ranskalaiset teemme ulkomailla niin paljon
tyhmyyksiä sen vuoksi, että näemme kaiken ranskalaiselta näkökannalta.
Espanjassa ja varsinkaan Italiassa ei pidä arvostella ihmisten
keskinäisten suhteiden läheisyyttä sen perusteella, kuinka vapaasti he
seurustelevat keskenään. Me olemme tunteneet sympatiaa toisiamme
kohtaan, kreivitär ja minä, siinä kaikki.
-- Sydämenkö sympatiaa? kysyi Albert nauraen.
-- Ei, vaan järjen, siinä kaikki, vastasi Franz vakavasti.
-- Missä tilaisuudessa?
-- Kävellessämme Colosseumissa samalla tapaa kuin mekin kaksi.
-- Kuutamollako?
-- Niin.
-- Kahdenko?
-- Melkein.
-- Ja mistä puhuitte?
-- Vainajista.
-- Sepä oli todellakin hyvin virkistävää, huudahti Albert. -- Jos
minulla on onni päästä hänen seurakseen tuollaiselle kävelymatkalle,
lupaan puhua yksinomaan elävistä.
-- Ja teette siinä ehkä väärin.
-- Sitä odottaessamme esitelkää minut hänelle, niin kuin olette
luvannut.
-- Heti, kun näytös on loppunut.
-- Kuinka kirotun pitkä tämä ensimmäinen näytös onkaan!
-- Kuunnelkaa finaalia, se on hyvin kaunis, ja Coselli laulaa sen
verrattomasti.
-- Niin kyllä, mutta millainen asento hänellä on!
-- Spech on niin draamallinen kuin suinkin voi vaatia.
-- Ymmärrättehän, että kun on kuullut Sontagin ja Malibranin...
-- Eikö Morianin metodi ole teistä verraton?
-- Minä en pidä tummista tenorilaulajista.
-- Rakas ystävä, te olette todellakin liian vaativainen, sanoi Franz
kääntyessään näyttämölle päin Albertin yhä jatkaessa yleisön
tarkastamista.
Väliverho laskeutui vihdoinkin vicomte de Morcerfin suureksi iloksi;
hän tarttui hattuunsa, silitti nopeasti hiuksiaan, korjaili
kalvosimiaan ja kaulanauhaansa ja huomautti Franzille odottavansa
häntä.
Kun kreivitär, jolta Franz katseellaan kysyi lupaa, viittasi hänelle
merkiksi, että hän oli tervetullut, kiirehti Franz täyttämään Albertin
toivomuksen. Kulkiessaan pitkin käytävää Albert vielä silitteli
paitansa edustasta ja takistaan pois istumaryppyjä, ja he naputtivat
aitio 4:n oveen, jonka takana kreivitär istui.
Heti nousi nuori mies, joka oli istunut hänen rinnallaan aition
etummaisella tuolirivillä, ja luovutti italialaiseen tapaan paikkansa
vastatulleelle, joka vuorostaan luovuttaa sen seuraavalle vieraalle.
Franz esitteli Albertin kreivittärelle Pariisin eräänä suosituimpana
seuramiehenä. Hän lisäsi, että Albert oli aivan onneton, kun ei
Pariisissa ollut osannut käyttää hyväkseen tilaisuutta tulla
esitellyksi kreivittärelle, ja oli pyytänyt häntä korjaamaan tämän
erehdyksen. Hän oli nyt toimittanut tehtävänsä ja toivoi, että
kreivitär, jolle hänenkin oikeastaan olisi pitänyt tulla uudestaan
esitellyksi, antaa anteeksi hänen epähienon menettelynsä.
Kreivitär vastasi tervehtimällä hurmaavasti Albertia ja ojentamalla
kätensä Franzille.
Kreivittären viittauksesta Albert istui eturivissä vapaana olevalle
tuolille, ja Franz kreivittären taakse.
Albert oli löytänyt verrattoman keskustelunaiheen: Pariisin. Hän puheli
kreivittären kanssa yhteisistä tuttavista. Franz huomasi hänen päässeen
hyvään keskustelun alkuun. Hän antoi heidän jatkaa ja pyysi Albertilta
lainaksi hänen pitkää kaukoputkeaan alkaen vuorostaan tarkastaa
katsomoa.
Vastapäätä heitä, kolmannen rivin aition etummaisella tuolilla, istui
ihmeen kaunis nainen. Hänellä oli yllään kreikkalainen puku ja hän
esiintyi siinä niin luontevasti, että huomasi hänen tottuneen sitä
käyttämään.
Varjossa hänen takanaan oli herra, jonka kasvoja ei voinut erottaa.
Franz keskeytti kreivittären ja Albertin keskustelun kysyen
kreivittäreltä, tunsiko tämä kuka oli tuo albanialainen nainen, jonka
luulisi herättävän sekä miesten että naistenkin huomiota.
-- En, vastasi hän. -- Tiedän ainoastaan, että hän on ollut Roomassa
talven alusta alkaen, sillä teatterin aloittaessa näytäntönsä näin
hänet tuolla samalla paikalla. Kuukauden kuluessa hän ei ole ollut
poissa ainoastakaan näytännöstä. Toisinaan on hänen seurassaan ollut
tuo herra, toisinaan on häntä saattanut ainoastaan musta palvelija.
-- Mitä pidätte hänestä, kreivitär?
-- Hän on harvinaisen kaunis. Medora oli varmaankin tuon naisen
näköinen.
Franz ja kreivitär hymyilivät toisilleen. Kreivitär jatkoi
keskusteluaan Albertin kanssa, ja Franz alkoi uudelleen tarkastaa
albanialaista naista.
Esirippu nousi ja baletti alkoi. Se oli eräs noista italialaisista
baleteista, jotka kuuluisa Henri oli näyttämölle asettanut. Hän
saavutti tanssitaiteilijana Italiassa tavattoman suuren maineen, jonka
hän sitten onnettomuudekseen menetti vesiteatterillaan. Näissä
baleteissa kaikki pienimmästä suurimpaan asti ottavat niin vilkkaasti
osaa toimintaan, että sataviisikymmentä ihmistä tekee yht'aikaa saman
liikkeen, nostaa saman käden tai saman jalan.
Baletin nimi oli "Poliska".
Franzin huomio oli niin kokonaan kohdistunut kauniiseen kreikattareen,
että hän ei katsonutkaan balettiin. Kaunis nainen sitä vastoin nautti
tavattomasti baletista. Seuralainen puolestaan vaikutti täysin
välinpitämättömältä. Hän ei liikahtanutkaan koko esityksen aikana ja
näytti orkesterin torvien, symbaalien Ja kilistimien helvetillisestä
melusta huolimatta vaipuneen rauhalliseen uneen.
Baletti päättyi, ja väliverho laskeutui permantoyleisön taputtaessa
hurjasti käsiään.
Toisen näytöksen alkusoitto alkoi. Heti ensimmäisten sävelten kaikuessa
Franz näki nukkuneen miehen nousevan paikaltaan ja lähestyvän
kreikatarta, joka kääntyi lausuakseen hänelle muutaman sanan ja
nojautuakseen uudelleen aition kaidepuuta vastaan.
Hänen seuralaisensa kasvot olivat yhä vielä varjossa, eikä Franz voinut
erottaa miehen piirteitä.
Esirippu nousi, Franzin huomio kohdistui esiintyjiin, ja hän siirsi
katseensa hetkiseksi kauniin kreikattaren aitiosta näyttämölle.
Näytös alkaa uniduetolla. Parisina nukkuu ja ilmaisee unissaan Azzolle
rakastavansa Ugoa. Petetty aviomies kärsii kaikki mustasukkaisuuden
tuskat. Kun hän on varma vaimonsa uskottomuudesta, herättää hän tämän
ja ilmoittaa kostavansa.
Tämä duetto on kaunein, vaikuttavin ja pöyristyttävin, mikä koskaan on
lähtenyt Donizettin tuotteliaasta kynästä. Franz kuuli sen jo kolmannen
kerran, ja vaikka hän ei ollutkaan mikään tavattoman suuri
musiikinihailija, teki se häneen valtavan vaikutuksen. Hän aikoi siis
yhtyä yleisön kättentaputuksiin, mutta hänen kätensä jäivät levälleen,
ja hyvä-huuto kuoli hänen huulilleen.
Mies kreikattaren aitiossa oli noussut, ja kun hänen kasvoilleen osui
valo, tunsi Franz hänet Monte-Criston salaperäiseksi asukkaaksi,
samaksi, jonka hahmon ja äänen hän oli ollut tuntevinaan Colosseumin
raunioilla.
Franzin kasvoilla kuvastui niin selvästi hänen sielunsa hämminki, että
kreivitär katsahti häneen, purskahti nauruun ja kysyi, mikä häntä
vaivasi.
-- Rouva kreivitär, sanoi Franz, -- kysyin äsken teiltä, tunsitteko
tuon albanialaisen naisen. Nyt kysyn tunnetteko hänen miehensä?
-- Yhtä vähän, vastasi kreivitär.
-- Ettekö koskaan ole huomannut häntä?
-- Tuopa on oikea ranskalainen kysymys. Tiedättehän, että me
italialaiset naiset emme huomaa ketään muuta kuin sen, jota rakastamme.
-- Se on totta, vastasi Franz.
-- Joka tapauksessa, sanoi kreivitär nostaen Albertin kaukoputken
silmilleen ja suunnaten sen aitiota kohden, -- hän on ilmeisesti juuri
haudastaan kaivettu, haudankaivajan luvalla liikkeelle lähtenyt
vainaja, sillä hän on aivan pelottavan kalpea.
-- Hän on aina saman näköinen, sanoi Franz.
-- Tunnetteko siis hänet? kysyi kreivitär. -- Siinä tapauksessa minä
kysyn teiltä, kuka hän on.
-- Luulen nähneeni hänet jo ennen ja arvelen tuntevani hänet.
-- Toden totta, sanoi kreivitär, ja hänen kauniita olkapäitään
puistatti väristys, -- ymmärrän kyllä, että kun kerran on hänet nähnyt,
ei voi häntä unohtaa.
-- No, sanoi Franz kreivittärelle, kun tämä toistamiseen alkoi
tarkastaa tuota miestä, -- mitä ajattelette hänestä?
-- Että hän näyttää olevan lordi Ruthwen ilmielävänä.
Tämä Byroniin vertaaminen oli Franzin mielestä hyvin sattuva. Mies sai
katsojan ehdottomasti ajattelemaan vampyyria.
-- Minun täytyy saada tietää, kuka hän on, sanoi Franz ja nousi.
-- Älkää menkö, huudahti kreivitär. -- Älkää jättäkö minua. Olin
aikonut pyytää teitä saattamaan minua kotiin, ja pidän teidät luonani.
-- Mitä? Todellako? kuiskasi Franz hänen korvaansa. -- Pelkäättekö
häntä?
-- Kuulkaahan, kun kerron, sanoi kreivitär. -- Byron vakuutti minulle,
että vampyyreja on, hän kertoi nähneensäkin sellaisen. Hän selitti
minulle, minkä näköisiä ne ovat. Juuri tuollaisia: musta tukka,
kummallisesti säihkyvät silmät, kalmankalpea. Sitä paitsi huomatkaa,
että hän ei ole kenenkään tavallisen naisen seurassa, vaan
ulkomaalaisen ... kreikkalaisen, vääräoppisen ... joka ehkä on noita
niin kuin mieskin. Minä pyydän teitä, älkää menkö. Etsikää häntä
huomenna niin paljon kuin tahdotte, mutta tänä iltana pidätän teidät
luonani.
Franz uhkasi lähteä.
-- Kuulkaahan, sanoi kreivitär, -- minä lähden pois. En voi jäädä
näytännön loppuun asti, minun luonani on vieraita. Olisitteko niin
epäkohtelias, että kieltäytyisitte saattamasta minua kotiin?
Franzilla ei ollut muuta neuvoa kuin ottaa hattunsa, avata aition ovi
ja tarjota käsivartensa kreivittärelle.
Kreivitär oli todellakin hyvin levoton. Franzkaan ei voinut vapautua
jonkinmoisesta taikauskoisesta kauhusta; se oli sitäkin luonnollisempi,
kun se, mikä kreivittäressä oli vaistomaista, johtui hänessä
omakohtaisista kokemuksista.
Hän tunsi kreivittären vapisevan vaunuihin astuessaan. Hän saattoi
hänet kotiin asti. Siellä ei ollut ketään. Franz moitti häntä hellästi
siitä.
-- En todellakaan voi hyvin, sanoi kreivitär, -- minun täytyy saada
olla yksin. Minä aivan säikähdin nähdessäni tuon miehen.
Franz yritti nauraa.
-- Älkää naurako, sanoi kreivitär, -- sitä paitsi eihän teidän tee
mielennekään nauraa. Luvatkaa minulle jotakin.
-- Mitä?
-- Luvatkaa se minulle.
-- Lupaan mitä tahansa, paitsi olla ottamatta selkoa siitä, kuka tuo
mies on. Minulla on omat syyni, miksi tahdon tietää kuka hän on, mistä
hän tulee ja minne menee.
-- Mistä hän tulee, sitä en tiedä. Mutta minne hän menee, sen tiedän:
suoraa päätä helvettiin.
-- Palatkaamme lupaukseen, jonka aioitte minulta vaatia, sanoi Franz.
-- Se on se, että menette suoraa päätä hotelliinne ettekä tänä iltana
koeta saada tietää, kuka tuo mies on. Me muodostamme itse kukin
yhdyssiteen niiden välille, joiden luota lähdemme ja joiden seuraan
menemme. Älkää olko yhdyssiteenä minun ja tuon miehen välillä. Huomenna
juoskaa hänen jäljestään niin paljon kuin tahdotte, mutta älkää koskaan
esitelkö häntä minulle, ellette tahdo minun kuolevan säikähdyksestä.
Hyvää yötä. Koettakaa nukkua; minä tiedän etten itse saa unta.
Näin sanoen kreivitär lausui Franzille hyvästi, eikä tämä tietänyt,
oliko hän laskenut leikkiä vai oliko hän todella noin kauhuissaan.
Palatessaan hotelliin Franz tapasi Albertin aamuviittaan verhoutuneena
mukavassa asennossa nojatuolissa polttamassa sikaria.
-- Siinähän te olette! sanoi hän. -- Minä en odottanut teitä ennen kuin
vasta huomenna.
-- Rakas Albert, vastasi Franz, -- olen onnellinen saadessani sanoa
teille kerta kaikkiaan, että teillä on aivan väärät käsitykset Italian
naisista. Olisin luullut, että monet epäonnistuneet yrityksenne sen jo
olisivat teille osoittaneet.
-- Minkä sille mahtaa! Kuka noista kirotuista naisista pääsee koskaan
selville! He tarjoavat teille kätensä, puristavat sitä, he kuiskivat
teille, antavat saattaa kotiin. Jos pariisitar tekisi neljännenkään
osan tuosta kaikesta, menettäisi hän maineensa.
-- Juuri sen vuoksi, että heillä ei ole mitään salattavaa, siksi, että
he elävät kirkkaassa päivänvalossa, he käyttäytyvät täällä niin
vapaasti. Näittehän sitä paitsi, että kreivitär todellakin pelkäsi.
-- Mitä hän pelkäsi? Tuota miestäkö, joka istui vastapäisessä aitiossa
kauniin kreikkalaisen naisen kanssa? Minä tahdoin nähdä tuon miehen
aivan läheltä ja järjestin niin, että kohtasin heidät käytävässä. En
tiedä, mistä olette saanut nuo haudantakaiset ajatuksenne! Hän on hyvin
komea ja hieno mies, näyttää tilaavan pukunsa Pariisista joko Bliniltä
tai Humannilta. Hän on kyllä hiukan kalpea, mutta tiedättehän, että
kalpeus on hienouden merkki.
Franz hymyili, Alberthan halusi niin mielellään olla kalpea.
-- Omasta puolestani myönnän kyllä, sanoi Franz, -- että kreivittären
puheissa tuosta miehestä ei ollut mitään järkeä. Kuulitteko, mitä
kieltä hän käytti?
-- Uuskreikkaa. Tunsin sen muutamista vanhan kreikan sanoista, jotka
olivat saaneet uuden muodon. Tiedättehän, että koulussa osasin
erinomaisen hyvin kreikkaa.
-- Se on varmasti hän, sanoi Franz.
-- Mitä sanoitte?
-- En mitään. Mitä te täällä puuhasitte poissa ollessani?
-- Valmistin teille iloisen yllätyksen.
-- Minkä?
-- Tiedättehän, että vaunuja on mahdoton saada.
-- Totta kai, koska olemme jo tehneet kaiken voitavamme.
-- No, minä olen keksinyt oivallisen tuuman.
Franz loi häneen katseen, joka ilmaisi, ettei hän paljoakaan luottanut
toverinsa mielikuvitukseen.
-- Rakas ystävä, sanoi Albert, -- katsotte minua sillä tavoin, että
oikeastaan minun tulisi vaatia teiltä hyvitystä.
-- Sen olen valmis teille antamaan, rakas ystävä, jos tuumanne on niin
oivallinen kuin sanotte.
-- Kuulkaahan nyt. Emme millään keinoilla voi hankkia itsellemme
vaunuja?
-- Emme.
-- Emmekä hevosia?
-- Yhtä vähän.
-- Mutta kärryt voimme saada?
-- Ehkä.
-- Ja härkäparin.
-- Luultavasti.
-- No, silloin on kaikki hyvin. Minä koristutan kärryt, ja me
pukeudumme napolilaisiksi elonkorjuumiehiksi ja esitämme Leopold
Robertin taulua. Jos kreivitär tulee kanssamme ja pukeutuu Pozzuolin
tai Sorrenton naisten pukuun, niin on naamioitus täydellinen.
-- Tällä kertaa olette todellakin oikeassa, huudahti Franz, -- ja
tuumanne on oivallinen. Oletteko jo maininnut siitä kenellekään?
-- Olen, isännällemme. Palattuani kotiin pyysin häntä tulemaan tänne ja
selitin hänelle tuumani. Hän sanoi, että se käy helposti laatuun. Minä
tahdoin kullata härkien sarvet, mutta hän sanoi, että siihen kuluu
kolme päivää. Meidän täytyy siis luopua tästä ylellisyydestä.
-- Ja missä hän on?
-- Kuka?
-- Isäntämme.
-- Etsimässä meille kaikkea, mitä tarvitsemme. Huomenna voi jo olla
liian myöhäistä.
-- Hän antaa siis vastauksen meille vielä tänä iltana?
-- Minä odotan häntä.
Samassa ovi aukeni ja Pastrini pisti päänsä sisään.
-- _Perrnesso?_ sanoi hän.
-- Olkaa hyvä! sanoi Franz.
-- No, kysyi Albert, -- oletteko löytänyt pyytämämme kärryt ja härät?
-- Paljon parempaa, vastasi Pastrini hyvin tyytyväisenä itseensä.
-- Hyvä isäntä, varokaa sanojanne, lausui Albert, -- parempi on hyvän
vihollinen.
-- Teidän ylhäisyytenne voivat luottaa täydellisesti minuun, sanoi
Pastrini varmasti.
-- Mitä teillä siis on ilmoitettavana? kysyi Franz vuorostaan.
-- Tiedättehän, sanoi hotellin isäntä, -- että kreivi Monte-Cristo asuu
samassa kerroksessa kuin tekin?
-- Totta toki sen tiedämme, sanoi Albert, -- koska juuri hänen tähtensä
saamme asua aivan kuin kaksi köyhää ylioppilasta.
-- No niin, hän tietää, missä pulassa olette, ja hän tarjoaa teille
kaksi paikkaa vaunuissaan ja kaksi paikkaa ikkunassaan palatsi
Rospolissa.
Albert ja Franz katsoivat toisiinsa.
-- Mutta, sanoi Albert, -- voimmeko ottaa tällaisen tarjouksen vastaan?
Hänhän on meille vieras, emmehän tunnekaan häntä.
-- Mikä mies tuo kreivi Monte-Cristo on? kysyi Franz isännältä.
-- Hieno ylimys, sisilialainen tai maltalainen, en tiedä varmaan, mutta
jalosukuinen kuin Borghese ja rikas kuin kultakaivos.
-- Jos tuo mies on niin hienokäytöksinen kuin isäntämme väittää, sanoi
Franz Albertille, -- niin hän olisi ilmoittanut tarjouksensa meille
toisella tavoin, joko kirjoittamalla tai...
Samassa kolkutettiin oveen.
-- Sisään! sanoi Franz.
Komeapukuinen palvelija astui huoneen kynnykselle.
-- Kreivi Monte-Cristo lähettää nämä herroille Franz d'Epinay ja
vicomte Albert de Morcerf, sanoi hän.
Ja hän ojensi isännälle kaksi käyntikorttia, jotka tämä antoi nuorille
miehille.
-- Herra kreivi pyytää lupaa saada huomisaamuna käydä naapurina
herrojen luona, jatkoi palvelija, -- ja hän pyytää siinä tapauksessa
saada tietää, mihin aikaan herrat ottavat vastaan.
-- Minulla ei ole mitään muistuttamista, sanoi Albert hiljaa Franzille.
-- Hän tekee kaiken mitä voi toivoa.
-- Vastatkaa herra kreiville, sanoi Franz, -- että meillä on kunnia
tulla hänen luokseen.
Palvelija poistui.
-- Tätä voi sanoa todellakin kohteliaisuuksilla valloittamiseksi, sanoi
Albert. -- Olette ehdottomasti oikeassa, signor Pastrini, kreivi
Monte-Cristo on todellakin hieno mies.
-- Otatte siis hänen tarjouksensa vastaan? kysyi isäntä.
-- Tietysti otamme, sanoi Albert. -- Sanon kuitenkin suoraan, että olen
pahoillani, kun noista härkärattaista ja elonkorjaajista ei tulekaan
mitään. Ellei hän voisi tarjota meille paikkaa palatsi Rospolin
ikkunoissa, palaisin äskeiseen tuumaani. Vai mitä te, Franz, sanotte?
-- Palatsi Rospolin ikkunoiden tähden minäkin suostun, vastasi Franz.
Kuullessaan mainittavan palatsi Rospolin ikkunoista Franz muisti
tuntemattoman miehen ja talonpojan keskustelun Colosseumissa.
Viittaniekka herrasmieshän oli luvannut hankkia kuolemaantuomitulle
armahduksen. Jos hän todella oli sama mies, jonka Franz oli nähnyt
Argentina-teatterissa, niin hän epäilemättä heti tuntee hänet ja saa
uteliaisuutensa tyydytetyksi.
Franz ajatteli yön mittaan paljon näitä kahta tapausta ja odotti
huomista päivää. Ellei hänen Monte-Criston saarella kohtaamallaan
miehellä ollut Gygeen sormusta, jonka avulla hän voi tehdä itsensä
näkymättömäksi, niin hänen täytyi vihdoinkin astua esiin. Franz heräsi
jo ennen kello kahdeksaa aamulla.
Albert sitä vastoin, jolla ei ollut mitään syytä nousta niin varhain,
nukkui vielä sikeässä unessa.
Franz kutsutti luokseen hotellin isännän, joka saapui yhtä matelevana
kuin ennenkin.
-- Signor Pastrini, sanoi hän isännälle, -- eikö tänään pitänyt
tapahtua teloitus?
-- Kyllä, teidän ylhäisyytenne. Mutta jos kysytte sitä siinä mielessä,
että hankkisin teille ikkunan katsellaksenne sitä, niin se on liian
myöhäistä.
-- En kysy, vastasi Franz. -- Jos ehdottomasti tahtoisin sen nähdä,
niin löytäisinhän luullakseni paikan Monte Pinciolta.
-- Oh! Ei suinkaan teidän ylhäisyytenne aio liittyä siihen
roskajoukkoon, joka tavallisesti oleilee siellä.
-- Luultavasti en mene sinne, sanoi Franz, -- mutta tahtoisin saada
hiukan tietoja.
-- Mitä tietoja?
-- Tahtoisin tietää kuinka monta kuolemaantuomittuja on, mitkä ovat
heidän nimensä ja minkälaatuisen rangaistuksen he saavat.
-- Sehän sopii mainiosti, teidän ylhäisyytenne, tänne tuotiin juuri
äsken tavoletti.
-- Mitä tavoletti on?
-- Ne ovat pieniä puutauluja, joita ripustetaan teloituksen edellisenä
päivänä kaikkiin kadunkulmiin ja joihin kiinnitetyissä papereissa on
tuomittujen nimet, heidän rikoksensa laatu ja minkä rangaistuksen he
saavat. Näiden tarkoituksena on kehottaa ihmisiä rukoilemaan, jotta
rikolliset katuisivat pahoja tekojaan.
-- Ja tuodaanko teille tavoletti, jotta tekin rukoilisitte yhdessä
toisten kanssa? kysyi Franz.
-- Ei, teidän ylhäisyytenne. Minä olen tehnyt sopimuksen niiden jakajan
kanssa, ja hän tuo ne minulle samoin kuin tuodaan teattereiden
ohjelmat. Jos joku hotellivieraistani haluaa nähdä teloituksen, hän saa
siitä tällä tavoin ajoissa tiedon.
-- Te olette todellakin huomaavainen! huudahti Franz.
-- Oo, sanoi Pastrini, -- uskallan vakuuttaa, että teen kaiken
voitavani tyydyttääkseni niitä ulkomaalaisia, jotka kunnioittavat
hotelliani käynnillään.
-- Sen kyllä huomaan, ja kerron sen jokaiselle, joka tahtoo kuulla,
siitä voitte olla varma. Nyt tahtoisin nähdä tavoletin.
-- Se on helppoa, sanoi isäntä avaten oven, -- olen ripustanut sen
tänne eteiseen.
Hän meni, otti sen seinältä ja ojensi Franzille. Ilmoitus oli sanasta
sanaan käännettynä seuraava:
Kaikkien tiettäväksi tehdään, että helmikuun 22. päivänä,
karnevaalin ensimmäisenä päivänä, teloitetaan Rota-istuimen
päätöksen mukaan Piazza del Popololla Andrea Rondolo, joka on
surmannut San Giovanni di Lateranon kunnianarvoisen kanonikuksen
Cesare Terlinin, sekä Peppino, kutsuttu Rocca Prioriksi, jonka
on todistettu pitäneen yhtä halveksittavan rosvon Luigi Vampan
ja hänen joukkonsa kanssa.
Edellinen tulee olemaan _mazzolato_.
Jälkimmäinen _decapitato_.
Armeliaita ihmisiä pyydetään rukoilemaan Jumalaa, jotta nämä
molemmat tuomitut tulisivat synnintuntoon.
Franz oli kaksi päivää aikaisemmin kuullut tämän kaiken Colosseumin
raunioilla, eikä mitään ollut muuttunut ohjelmassa. Tuomittujen nimet,
heidän rikoksensa ja rangaistuksen laatu olivat aivan samat.
Otaksuttavasti tuo talonpoika ei ollut kukaan muu kuin rosvo Luigi
Vampa, ja viittaniekka merenkulkija Sindbad, joka Roomassa,
Porto-Vecchiossa ja Tunisissa harjoitti armeliaisuustyötään.
Mutta aika kului, kello oli jo yhdeksän, ja Franz aikoi mennä
herättämään Albertin, kun tämä hänen suureksi hämmästyksekseen tuli
valmiiksi pukeutuneena huoneestaan. Karnevaali pyöri hänen päässään,
ja hän oli herännyt aikaisemmin kuin hänen ystävänsä odottikaan.
-- Kun me nyt olemme valmiita, sanoi Franz isännälle, -- niin
luuletteko, signor Pastrini, että kreivi Monte-Cristo voi ottaa meidät
vastaan?
-- Varmasti, sanoi hän. -- Herra kreivi nousee hyvin varhain aamulla,
ja on jo ollut pari tuntia ylhäällä.
-- Ettekä luule, että on epähienoa mennä jo nyt hänen luokseen?
-- En luule.
-- Siinä tapauksessa, Albert, jos olette valmis...
-- Aivan valmis, vastasi Albert.
-- Menkäämme kiittämään naapuriamme hänen kohteliaisuudestaan.
Franzin ja Albertin ei tarvinnut mennä kauemmaksi kuin eteisen toiselle
puolelle. Hotellin isäntä kulki heidän edellään ja soitti ovikelloa.
Palvelija tuli avaamaan.
-- Ranskalaiset herrat, ilmoitti hotellin isäntä.
Palvelija kumarsi ja viittasi heitä astumaan sisään.
He kulkivat kahden niin loistavasti kalustetun huoneen halki, etteivät
he olisi voineet kuvitellakaan näkevänsä sellaista Pastrinin
hotellissa, ja saapuivat lopulta hyvin komeaan salonkiin. Turkkilainen
matto oli levitetty permannolle, ja mukavat tuolit tarjosivat pehmeitä
tyynyjään ja kaltevia selkänojiaan vieraille. Kuuluisien mestarien
taulut ja kallisarvoiset aseet koristivat seiniä, ja raskaat verhot
riippuivat ovien edessä.
-- Teidän ylhäisyytenne suvaitsevat istua, sanoi palvelija, -- menen
ilmoittamaan herra kreiville.
Ja hän poistui eräästä ovesta.
Oven auetessa tulvehti saliin hetken ajan gusli-soittimen sulosointuja.
Franz ja Albert katsahtivat toisiinsa ja katselivat sitten uudelleen
huonekaluja, tauluja ja aseita. Ne tuntuivat heistä vieläkin
komeammilta kuin ensi kerralla.
-- No, kysyi Franz ystävältään, -- mitä sanotte tästä kaikesta?
-- Hyvä ystävä, vastasi Albert, -- naapurimme on joko välittäjä, joka
on rikastunut siihen aikaan, jolloin espanjalaiset arvopaperit olivat
laskeneet, tai hän on prinssi, joka matkustaa incognito.
-- Vaiti, sanoi Franz. -- Sen saamme kohta tietää, sillä tuossa hän on.
Ovi kääntyi saranoillaan, verho työnnettiin syrjään, ja tämän kaiken
rikkauden omistaja astui sisään.
Albert astui häntä vastaan, mutta Franz jäi aivan kuin naulattuna
paikoilleen.
Tulija oli sama mies, jonka hän oli nähnyt Colosseumissa ja teatterin
aitiossa. Se oli hänen isäntänsä Monte-Criston saarelta.