Seuraavana aamuna Franz heräsi ensimmäisenä ja herättyään soitti
kelloa. Kellon heiluri vielä värähteli, kun Pastrini itse saapui
paikalle.
-- No, sanoi hotellin isäntä odottamattakaan Franzin kysymystä, --
arvasinhan. Olette tilannut aivan liian myöhään, Roomassa ei ole ollut
vaunuja saatavana kolmena viimeisenä päivänä.
-- Siis juuri niinä päivinä, jolloin niitä aivan välttämättömästi
tarvitsisi, sanoi Franz.
-- Mistä nyt on kysymys? kysyi Albert astuen huoneeseen. -- Ei suinkaan
vaunuista?
-- Juuri niistä, hyvä ystävä, sanoi Franz.
-- Teidän ikuinen kaupunkinne on todellakin verraton kaupunki!
-- Se tahtoo sanoa, teidän ylhäisyytenne, väitti Pastrini, joka halusi
pitää kristikunnan pääkaupungin kunniaa yllä matkustavaisten
hyökkäyksiä vastaan, -- se tahtoo sanoa, että vaunuja ei voi saada
sunnuntaiaamusta tiistai-iltaan, mutta siihen asti voitte vuokrata
vaikka viisikymmentä.
-- Hyvä niinkin, sanoi Albert. -- Tänään on torstai, kukapa tietää,
mitä sunnuntaiksi ennättää tapahtua?
-- Kaupunkiin saapuu kymmenen- tai kaksitoistatuhatta matkustajaa,
vastasi Franz, -- joten vaunujen saaminen tulee yhä vaikeammaksi.
-- Hyvä ystävä, sanoi Morcerf, -- nauttikaamme nykyisyydestä, älkäämme
maalatko tulevaisuutta turhan synkäksi.
-- Voimme kai saada vuokratuksi edes ikkunan? kysyi Franz.
-- Mistäpäin?
-- Tietysti Corson varrelta.
-- Ikkunan! huudahti Pastrini. -- Sehän on mahdotonta, kerrassaan
mahdotonta. Doria-palatsin viidennessä kerroksessa oli yksi vapaana, ja
siitä maksoi eräs venäläinen ruhtinas kaksikymmentä sekiiniä päivässä.
Molemmat nuoret miehet katsahtivat ällistyneinä toisiinsa.
-- Hyvä ystävä, sanoi Franz Albertille, -- tiedättekö, mikä on
viisainta? Mennään viettämään karnevaalia Venetsiaan. Ellemme sieltä
saa vaunuja, niin saamme ainakin gondolin.
-- Ei mitenkään, ei, huudahti Albert. -- Olen päättänyt nähdä Rooman
karnevaalin, ja näen sen, vaikka minun sitten täytyisi kävellä
puujaloilla.
-- Hyvä! huudahti Franz. -- Se on verraton keksintö varsinkin
karnevaalin loppuvaiheessa. Me pukeudumme vampyyri-narreiksi tai arojen
asukkaiksi ja herätämme tavatonta huomiota.
-- Tahtooko teidän ylhäisyytenne yhä vielä saada vaunut sunnuntaihin
asti?
-- Luuletteko meidän sitten jalkaisin juoksevan pitkin Rooman katuja
kuin ulosottomiehet? sanoi Albert.
-- Riennän täyttämään teidän ylhäisyytenne määräyksiä, sanoi Pastrini,
-- mutta ilmoitan jo edeltä käsin, että ajoneuvot tulevat maksamaan
kuusi piasteria päivässä.
-- Ja minä, rakas herra Pastrini, sanoi Franz, -- minä, joka en ole
miljoonikko niin kuin naapurimme, minä puolestani ilmoitan teille, että
koska jo neljännen kerran olen Roomassa, tiedän, mikä on vaunujen
vuokra arkipäivinä, sunnuntaina ja juhlapäivinä. Me maksamme teille
kaksitoista piasteria tästä päivästä, huomisesta ja ylihuomisesta, ja
te hyödytte sittenkin kelpo lailla.
-- Mutta teidän ylhäisyytenne..., koetti Pastrini väittää vastaan.
-- Menkää, rakas isäntä, menkää, sanoi Franz, -- tai menen itse
sopimaan hinnoista ajurinne kanssa, joka on minunkin ajurini. Me olemme
vanhoja tuttuja, ja hän on jo siksi monta kertaa puijannut minulta
suuria summia, että toivoo saavansa puijata vielä enemmän ja tyytyy
tällä kertaa vähempään kuin mitä teille olen tarjonnut. Niinpä te vain
menetätte erotuksen.
-- Älkää suotta nähkö vaivaa, teidän ylhäisyytenne, sanoi Pastrini, ja
hänen hymynsä ilmaisi italialaisen keinottelijan tunnustavan
joutuneensa tappiolle. -- Teen kaiken, minkä voin, ja toivon, että
olette minuun tyytyväisiä.
-- Hyvä on. Se on järkevää puhetta.
-- Milloin tahdotte saada vaunut?
-- Tunnin kuluttua.
-- Tunnin kuluttua ne ovat oven edessä.
Tunnin kuluttua vaunut todellakin odottivat nuorukaisia. Ne olivat
vaatimattomat ajurinrattaat, jotka juhla-ajaksi oli koroitettu vaunujen
arvoon. Mutta vaikka ne olivatkin yksinkertaiset, niin nuoret olisivat
olleet onnellisia, jos heillä olisi ollut sellaiset ajoneuvot
käytettävinään juhlan kolmena viimeisenä päivänä.
-- Teidän ylhäisyytenne, huusi opas nähdessään Franzin kurkistavan
ikkunasta, -- ajetaanko vaunut palatsin eteen?
Vaikka Franz olikin tottunut italialaiseen suurellisuuteen, niin hän
vaistomaisesti vilkaisi ympärilleen. Mutta nuo sanat lausuttiin
todellakin hänelle.
Franz oli hänen ylhäisyytensä, rattaat olivat vaunut, ja hotelli oli
palatsi.
Koko kansan kerskaileva luonne tuli ilmi yhdessä ainoassa lauseessa.
Franz ja Albert astuivat portaita alas. Vaunut ajoivat palatsin eteen.
Heidän ylhäisyytensä nostivat jalkansa etuistuimelle, ja opas hyppäsi
vaunun takana olevalle istuimelle.
-- Minne teidän ylhäisyytenne tahtovat ensiksi ajettavan?
-- Ensiksi Pyhän Pietarin kirkkoon ja sitten Colosseumiin, vastasi
Albert niin kuin aito pariisilainen ainakin.
Mutta Albert ei vielä tietänyt, että Pyhän Pietarin kirkon
katselemiseen kuluu kokonainen päivä ja sen tutkimiseen kokonainen
kuukausi. Koko päivä kului siis Pyhän Pietarin kirkon katselemiseen.
Äkkiä ystävykset huomasivat, että alkoi jo hämärtää.
Franz katsoi kelloaan, se oli neljä.
He palasivat heti hotelliin. Ovella Franz käski ajuria olemaan valmiina
kello kahdeksalta. Hän tahtoi näyttää Colosseumin Albertille
kuutamossa, samoin kuin hän oli näyttänyt Pietarinkirkon päivänvalossa.
Kun ystävälleen näyttää kaupunkia, jossa jo aikaisemmin on ollut, niin
on yhtä turhamainen kuin näyttäessään naista, jonka rakastajana on
ollut.
Franz määräsi ajurille tien. Hänen piti ajaa Porta del Popolon kautta,
seurata ulkomuurin vieressä kulkevaa tietä ja palata Porta San
Giovannin kautta. Sillä tavoin Colosseum tuli heidän eteensä aivan
äkkiä eivätkä Capitolium, Forum, Septimius Severuksen kaariportti,
Antoniuksen ja Faustinan temppeli sekä Via Sacra päässeet asteittain
vähentämään sen suuruutta.
He istuivat pöydän ääreen. Pastrini oli luvannut heille juhla-aterian
ja antoi heille kohtalaisen päivällisen, joten siitä ei ollut mitään
sanottavaa.
Päivällisen jälkeen hän astui itse sisään. Franz arveli hänen saapuvan
kuulemaan heidän kiitoksiaan ja valmistautui jo lausumaan ne, kun
isäntä keskeytti hänet:
-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän, -- olen mielissäni nähdessäni
teidät tyytyväisinä, mutta sitä varten en tullut...
-- Tulitteko siis sanomaan, että olette keksinyt meille vaunut? kysyi
Albert sytyttäen sikarin.
-- En sitäkään varten, teidän ylhäisyytenne, ja viisaimmin teette, kun
ette sitä enää ajattelekaan. Roomassa asiat ovat joko mahdollisia tai
mahdottomia. Kun teille sanotaan, ettei se ole mahdollista, niin ei
maksa vaivaa enää puhua siitä.
-- Pariisissa on asian laita aivan toinen. Kun sanotaan, että jotakin
ei ole, niin maksan kaksinkertaisen hinnan, ja saan heti mitä tahdon.
-- Olen kuullut kaikkien ranskalaisten sanovan samaa, lausui Pastrini
hiukan loukkaantuneena, -- ja minä ihmettelen, miksi he laisinkaan
matkustelevat.
-- Sitä minäkin ihmettelen, sanoi Albert puhaltaen velttona sikarinsa
sauhun kattoa kohden ja nojautuen tuolinsa selkänojaa vastaan niin,
että kiikkui tuolinsa takajalkojen varassa. -- Hullut ja narrit,
sellaiset kuin me, vain matkustavatkin. Vakavat ihmiset pysyvät
asunnoissaan Helder-kadun varrella, Grand-bulevardilla ja Café de
Paris'ssa.
Tietysti Albert asui mainitun kadun varrella, käveli bulevardilla joka
päivä ja söi siinä ainoassa ravintolassa, jossa voi saada hyvän
aterian, jos on hyvässä sovussa tarjoilijoiden kanssa.
Pastrini oli hetkisen vaiti. Hän näytti mietiskelevän tätä vastausta,
joka ei tuntunut hänen mielestään oikein selvältä.
-- No niin, sanoi Franz vuorostaan lopettaen isännän maantieteelliset
mietiskelyt, -- te tulitte ilmoittamaan jotakin. Suvaitsetteko kertoa
meille käyntinne tarkoituksen?
-- Niin oikein. Sehän on totta. Olette käskenyt vaunujen tulla kello
kahdeksalta?
-- Niin olemme.
-- Aiotte mennä katsomaan Il Colosseota?
-- Niin.
-- Olette käskenyt ajurin ajaa Porta del Popolon kautta, kulkemaan
pitkin muurin viertä vievää tietä ja palaamaan Porta San Giovannin
kautta?
-- Ne ovat minun omat sanani.
-- No niin. Tuo tie on mahdoton.
-- Mahdoton!
-- Tai ainakin hyvin vaarallinen.
-- Vaarallinen? Ja miksi?
-- Kuuluisan Luigi Vampan vuoksi.
-- Ensiksikin, rakas isäntämme, kuka on tuo kuuluisa Luigi Vampa? kysyi
Albert. -- Hän voi kyllä olla kuuluisa Roomassa, mutta Pariisissa hän
on aivan tuntematon.
-- Ettekö koskaan ole kuullut puhuttavan tuosta miehestä?
-- En koskaan.
-- Hän on rosvo, jonka rinnalla sellaiset kuin Deserari ja Gasparone
ovat pelkkiä kuoripoikia.
-- Kuulehan, Albert! huudahti Franz. -- Nyt saamme kuulla kerrottavan
oikeasta rosvosta!
-- Minä sanon jo edeltäpäin, etten usko sanaakaan teidän puheistanne.
Kun se asia on selvä, niin puhukaa niin paljon kuin tahdotte, kyllä
minä kuuntelen. "Oli kerran..." No, jatkakaahan!
Pastrini kääntyi Franzin puoleen, joka näytti noista kahdesta
vakavammalta. Pastrini oli nähnyt hotellissaan monta ranskalaista,
mutta ei ollut koskaan ymmärtänyt erästä puolta heidän luonteessaan.
-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän hyvin vakavasti kääntyen siis
Franzin puoleen, -- jos arvelette minun valehtelevan, niin suottahan
kerron mitä aioin kertoa. Mutta vakuutan, että olen katsonut teidän
ylhäisyytenne parasta.
-- Ei Albert sanonut teitä valehtelijaksi, rakas signor Pastrini,
vakuutti Franz. -- Hän väitti ainoastaan, ettei hän teitä usko, siinä
kaikki. Mutta minä uskon, olkaa siitä varma. Puhukaa siis.
-- Mutta ymmärrättehän, teidän ylhäisyytenne, että jos minun sanojani
epäillään...
-- Rakas signor Pastrini, sanoi Franz, -- tehän olette epäluuloisempi
kuin Kassandra, ja hän oli kuitenkin ennustajatar, jota ei
kukaan uskonut. Te sitä vastoin saatte olla varma, että puolet
kuulijakunnastanne uskoo sanojanne. Istukaahan ja kertokaa meille, kuka
on Luigi Vampa.
-- Johan sanoin, teidän ylhäisyytenne, että hän on rosvo, jonka
kaltaista ei ole nähty kuuluisan Mastrillan ajoista asti.
-- No, mitä yhteyttä on tällä rosvolla ja sillä, että olen käskenyt
ajurini ajaa Porta del Popolon kautta ja palata Porta San Giovannin
kautta?
-- Se, sanoi Pastrini, -- että voitte kyllä mennä ulos toisesta
portista, mutta ette palaa toisesta.
-- Miksi emme?
-- Koska yön tultua ei enää kukaan ole turvassa kaupungin porttien
ulkopuolella.
-- Kautta kunnianneko? huudahti Albert.
-- Herra vicomte, sanoi Pastrini, joka yhä vielä oli syvästi
loukkaantunut siitä, ettei hänen sanojansa uskottu, -- en sanonut tätä
teille, vaan matkatoverillenne, joka tuntee Rooman ja tietää, ettei
tällaisten asioiden kanssa leikitä.
-- Rakas ystävä, sanoi Albert kääntyen Franzin puoleen, -- siinähän
tarjoutuu meille verraton seikkailu. Me ahdamme vaunumme täyteen
pistooleja, kaksipiippuisia pyssyjä ja musketteja. Luigi tulee
vangitsemaan meitä, ja me vangitsemmekin hänet. Me tuomme hänet
Roomaan, lahjoitamme hänet pyhälle isälle, joka kysyy, millä tavoin hän
voi palkita tämän suuren palveluksen. Me pyydämme silloin vaunut ja
kaksi hevosta hänen tallistaan ja saamme nähdä karnevaalin. Ehkä kaiken
lisäksi Rooman kiitollinen kansa seppelöi meidät Capitoliumilla ja
julistaa meidät isänmaan pelastajiksi, niin kuin Curtiuksen ja Horatius
Cocleksen.
Oli mahdotonta kuvata Pastrinin ilmettä Albertin näin puhuessa.
-- Ensiksikin, kysyi Franz Albertilta, -- mistä ottaisimme nuo
pistoolit, kaksipiippuiset pyssyt ja musketit, joilla aiotte täyttää
vaunumme?
-- Ei ainakaan minun omasta asevarastostani, sillä Terracinassa
otettiin minulta kaikki pois, jopa puukkonikin. Miten teidän on käynyt?
-- Minun kävi samoin Aqua-Pendentessä.
-- Vai niin, sanoi Albert ja sytytti toisen sikarin edellisen
loppupätkällä, -- tiedättekö, tällä tavoin suorastaan autetaan rosvoja,
ja ehkä hallitus saakin puolet voitosta palkakseen.
Pastrini piti varmaankin tätä vastausta loukkaavana, sillä hän kääntyi
Franzin puoleen, ikään kuin tämä olisi ollut ainoa järkevä ihminen,
jonka kanssa hän saattoi puhua.
-- Teidän ylhäisyytenne tietää, että rosvoja ei ole tapana vastustaa.
-- Mitä! huudahti Albert, jonka sisu nousi kapinaan, kun hän ajatteli,
että vastustamatta täytyisi antaa ryöstää itsensä putipuhtaaksi. --
Mitä! Eikö se ole tapana?
-- Ei, sillä puolustautuminen olisi mahdotonta. Millä te voitte
vastustaa kymmenkuntaa rosvoa, jotka äkkiä hyökkäävät jostain
maankolosta, raunioista tai vesijohdon pylväiden alta esiin tähdäten
kaikki yht'aikaa?
-- Minä antaisin tappaa itseni! huudahti Albert.
Hotellin isäntä kääntyi Franzin puoleen aivan kuin sanoakseen: Teidän
ylhäisyytenne, ystävänne on toden totta hullu.
-- Rakas Albert, sanoi Franz, -- lauseenne on kyllä loistava. Mutta kun
Horatius vastasi sillä tapaa, niin oli kysymyksessä Rooman pelastus, ja
sen puolesta kannatti jotakin uhrata. Mutta me tahdomme vain tyydyttää
oikkuamme, ja onhan naurettavaa panna henkensä vaaraan oikun vuoksi.
-- Per Bacco, huudahti Pastrini, -- tuo on järkevää puhetta.
Albert kaatoi lasiinsa Lacryma Christi -viiniä ja joi sen pienin
siemauksin mutisten käsittämättömiä sanoja.
-- Kas niin, signor Pastrini, jatkoi Franz, -- kun näette toverini
tyyntyneen ja olette päässyt selville minun rauhallisista
mielipiteistäni, sanokaahan meille, mikä tuo Luigi Vampa oikeastaan on.
Onko hän paimen vai ylimys? Onko hän nuori vai vanha? Onko hän lyhyt
vai pitkä? Selittäkäähän meille hänen ulkomuotonsa, että tuntisimme
hänet, jos sattuisimme hänet tapaamaan.
-- Minä voin siinä suhteessa antaa teille paremmat tiedot kuin kukaan
muu, sillä olen tuntenut Luigi Vampan jo lapsena. Ja kun eräänä päivänä
jouduin hänen käsiinsä tullessani Ferentinosta Alatriin, niin hän
onneksi muisti entisen tuttavuutemme ja päästi minut menemään
vaatimatta mitään lunnaita. Hän jopa lahjoitti minulle komean kellon ja
kertoi minulle elämänsä tarinan.
-- Näyttäkäähän tuota kelloa, sanoi Albert.
Pastrini otti taskustaan komean Breguet-kellon, jossa oli tekijän nimi,
Pariisin leima ja kreivillinen kruunu.
-- Tässä se on, sanoi hän.
-- Onnittelen teitä, sanoi Albert. -- Minulla on melkein samanlainen,
-- hän otti liivinsä taskusta kellonsa, -- ja se on maksanut minulle
kolmetuhatta frangia.
-- Kertokaahan nyt hänen elämäntarinansa, sanoi Franz vetäen nojatuolin
lähemmäksi ja viitaten Pastrinia istumaan siihen.
-- Jos teidän ylhäisyytenne sen sallivat? sanoi isäntä.
-- Hyvänen aika, sanoi Albert, -- ettehän ole saarnamies, jonka
tarvitsee puhua seisoaltaan.
Hotellin isäntä istuutui kumarrettuaan ensin syvään molemmille
kuulijoilleen.
-- Tehän sanoitte, huomautti Franz estäen Pastrinia aloittamasta, --
tunteneenne Luigi Vampan jo lapsena. Hän on siis vielä nuori mies?
-- Nuori mies, totta kai. Hänhän on tuskin kahdenkymmenenkahden
ikäinen! Se poika menee vielä pitkälle, siitä voitte olla varmoja!
-- Mitä siihen sanotte, Albert, eikö ole suurenmoista, kun
kaksikymmentäkaksivuotiaana jo on kuuluisa, sanoi Franz.
-- Niin, Aleksanteri, Caesar, Napoleon, jotka ovat maailmassa
herättäneet huomiota, eivät siinä iässä vielä olleet yhtä pitkällä kuin
hän.
-- No entä onko hän pitkä vai lyhyt? kysyi Franz.
-- Keskikokoinen. Melkein teidän ylhäisyytenne pituinen, sanoi isäntä
osoittaen Albertia.
-- Kiitos vertailusta, sanoi tämä kumartaen.
-- Jatkakaa, sanoi Franz nauraen ystävänsä loukkaantumiselle. -- Ja
mihin yhteiskuntaluokkaan hän kuuluu?
-- Hän oli tavallinen paimenpoika kreivi San Felicen maatilalla
Palestrinan ja Gabri-järven välillä. Hän oli syntynyt Pampinarassa ja
oli viisivuotiaana tullut kreivin palvelukseen. Hänen isänsä, joka
niinikään oli paimen, kaitsi omaa pientä laumaansa Anagnin lähistöllä,
eli lampaittensa villoista sekä kaupittelemalla vuohiensa maitoa
Roomaan.
Jo lapsena oli pikku Vampa kummallinen. Seitsemän vuoden vanhana hän
tuli Palestrinan pastorin luo ja pyysi tätä opettamaan häntä lukemaan.
Asia oli vaikea, sillä poika ei voinut lähteä laumansa luota pois.
Pastori kävi joka päivä lukemassa messun eräässä pienessä kylässä,
jolla ei ollut varoja palkata omaa pappia ja joka oli niin
vähäpätöinen, ettei sillä ollut varsinaista nimeäkään. Hän kehotti
Luigia kohtaamaan hänet paluumatkalla ja lupasi silloin opettaa häntä,
ilmoittaen samalla, että hän ei joutanut kauan viipymään ja että pojan
siis täytyi olla sitä ahkerampi.
Poika suostui ilomielin tähän.
Joka päivä Luigi vei laumansa Palestrinan ja kyläpahaisen väliselle
tielle. Joka päivä pastori kulki kello yhdeksän aamulla siitä ohitse.
Pappi ja poika istahtivat ojan reunalle, ja pikku paimen sai oppia
papin rukouskirjasta lukemaan.
Kolmen kuukauden kuluttua hän osasi lukea.
Mutta siihen hän ei tyytynyt, hän tahtoi oppia kirjoittamaankin. Pappi
antoi erään kirjoituksenopettajan Roomassa kirjoittaa isot,
keskikokoiset ja pienet kirjaimet pojalle malliksi ja neuvoi poikaa
jäljentämään niitä terävällä naulalla liuskakivelle.
Kolmen kuukauden päästä hän osasi kirjoittaa.
Pappi tuli liikutetuksi nähdessään pojan lahjakkuuden ja tavattoman
innon ja lahjoitti hänelle vihkoja, kyniä ja veitsen.
Kirjoittaminen oli nyt toisenlaista, mutta helpompaa kuin edellisessä
muodossaan. Viikon päästä poika käytti kynää yhtä helposti kuin
piirrintäkin.
Pappi kertoi tästä kreivi San Felicelle, joka halusi nähdä
pienen paimenen, pani hänet lukemaan ja kirjoittamaan ja käski
taloudenhoitajansa antaa hänen syödä yhdessä palvelijoiden kanssa sekä
antoi hänelle joka kuukausi kaksi piasteria.
Näillä rahoilla Luigi osti kirjoja ja kyniä.
Hän koetti nyt piirtää kaikkia ympärillään olevia esineitä ja piirteli
liuskakivelle taloja, puita ja lampaita, niin kuin Giotto lapsena.
Sitten hän alkoi veistellä puunkappaleita kaikenmuotoisiksi. Samalla
tavalla oli kuuluisa kuvanveistäjä Pinelli aloittanut.
Naapurikartanon vuohia paimensi pieni orpotyttö Teresa, joka oli hiukan
nuorempi Luigia. Lapset tapasivat usein toisensa, antoivat laumojen
käydä yhdessä laitumella ja leikkivät.
Aika kului, ja Vampa tuli kaksitoistavuotiaaksi ja pikku Teresa
yksitoistavuotiaaksi.
Luigi oli kehittänyt taiteellisia lahjojaan niin pitkälle kuin
yksinäisyydessään oli voinut, mutta hän oli ajoittain alakuloinen,
toisinaan kiukkuinen, oikkujensa mukaan väkivaltainen ja aina
pilkallinen. Hän ei ystävystynyt kenenkään muun kuin Teresan kanssa.
Teresa puolestaan oli vilkas, pirteä, iloinen, mutta äärimmäisyyteen
asti turhamainen. Kaikki rahat, mitkä Luigi sai kreivi San
Felicen taloudenhoitajalta myymällä pieniä veistotöitään Rooman
lelukauppiaille, menivät korvarenkaitten, helminauhojen ja kultaisten
neulojen ostamiseen. Nuoren ystävänsä tuhlaavaisuuden vuoksi Teresa
olikin Rooman lähistön kaunein ja komein talonpoikaistyttö.
Lapset kasvoivat, viettivät kaiket päivät yhdessä ja haaveilivat
tulevaisuudesta. Vampa näki itsensä laivan kapteenina, armeijan
kenraalina tai maakunnan kuvernöörinä. Teresa taas itsensä rikkaana
rouvana, livreepukuisen palvelijan saattamana. Kun he olivat koko
päivän viettäneet pilvilinnoissaan, veivät he laumansa karsinoihin ja
palasivat unelmiensa kukkuloilta todelliseen alhaiseen asemaansa.
Eräänä päivänä Vampa kertoi kreivin taloudenhoitajalle nähneensä suden
Sabinilaisvuoristosta käsin vaanivan hänen laumaansa. Taloudenhoitaja
antoi hänelle pyssyn. Sitä Vampa oli tahtonutkin.
Sattumalta oli tämä ampuma-ase oivallinen brescialainen pyssy, yhtä
kauaskantava kuin englantilainen karbiini. Eräänä päivänä oli kreivi
tappaessaan haavoitetun ketun lyönyt pyssynperän halki, ja silloin se
oli heitetty syrjään.
Pyssynperän korjaaminen ei ollut vaikeata Vampan kaltaiselle
veistäjälle, ja hän valmistikin siihen niin aistikkaan koristellun
perän, että olisi pelkästä puuosasta saanut viisitoista tai
kaksikymmentä piasteria, jos olisi sen myynyt kaupungissa.
Mutta hän ei suinkaan sitä myynyt. Nuori mies oli jo pitkät ajat
toivonut pyssyä. Kaikissa maissa, joissa riippumattomuus on astunut
vapauden sijaan, kaipaa uljassydäminen, voimakasluonteinen mies asetta,
jonka avulla voi sekä hyökätä että puolustautua ja joka usein tekee
käyttäjänsä pelätyksi.
Tästä alkaen Vampa käytti kaiken joutoaikansa ampumaharjoituksiin. Hän
osti ruutia ja kuulia, ja kaikki kelpasi hänelle maaliksi: oliivipuun
runko, joka käppyräisenä ja heikkona kasvaa Sabinilaisvuorten
rinteellä, kettu, joka illalla lähtee maakuopastaan öisille
metsästysretkilleen, ja kotka, joka leijailee ilmassa. Eräänä iltana
tuli susi todellakin siitä kuusimetsästä, jonka lähellä nuoret
tavallisesti istuivat. Susi ei ollut astunut kymmentäkään askelta
tasangolle päin, kun se jo makasi kuolleena.
Ylpeänä tästä ensimmäisestä saaliistaan Vampa nosti sen harteilleen ja
vei kartanoon.
Kaiken tämän johdosta Luigi saavutti jonkinmoisen huomattavan
aseman kartanon ympäristössä. Etevä mies kerää aina ympärilleen
ihailijajoukon. Häntä pidettiin seudun uljaimpana, taitavimpana ja
rohkeimpana nuorena miehenä. Ja vaikka Teresaa puolestaan pidettiin
seudun kauneimpana tyttönä, ei kukaan uskaltanut sanoa rakkauden sanaa,
sillä kaikki tiesivät Vampan häntä rakastavan.
Nuoret eivät tosin koskaan olleet puhuneet toisilleen tunteistaan,
mutta he olivat kasvaneet yhdessä aivan kuin kaksi puuta, joiden juuret
liittyvät ristiin, oksat ojentuvat toistensa puoleen ja latvat kohoavat
rinnakkain taivasta kohden. He olisivat mieluummin kuolleet kuin olleet
päivänkään erossa.
Teresa oli kuudentoista, Vampa seitsemäntoista ikäinen.
Tähän aikaan alettiin paljon puhua rosvojoukosta, joka oli kokoontunut
Lepini-vuoristoon. Rosvoaminen ei koskaan ole täydellisesti hävinnyt
Rooman lähistöltä. Kun johtaja ilmestyy, niin harvoin häneltä joukkoa
puuttuu.
Kuuluisa Cucumetto oli asettunut Amasinen rannoille. Hän kokoili
itselleen joukkoa ja seurasi Deserarin ja Gasparonen jälkiä, aikoen
heidät voittaakin kuuluisuudessa. Monta nuorta miestä Palestrinasta,
Frascatista ja Pampinarasta katosi. Ensin oltiin levottomia heidän
katoamisestaan, mutta pian tiedettiin heidän liittyneen Cucumetton
rosvojoukkoon.
Cucumettosta kerrottiin tavatonta huimapäisyyttä ja pöyristyttävää
raakuutta osoittavia tekoja.
Eräänä päivänä hän ryösti nuoren tytön, joka oli Frosinonen
maanmittarin tytär. Rosvojen lait ovat yksinkertaiset: nuori tyttö on
ensiksi sen oma, joka hänet on ryöstänyt, sitten toiset heittävät
hänestä arpaa ja hän on vuoron perään koko joukon oma, kunnes rosvot
hänet hylkäävät tai hän kuolee.
Kun vanhemmat ovat kyllin rikkaita, lähettävät rosvot jonkun
keskustelemaan lunnaiden maksamisesta. Vangitun pää on lähetin
turvallisuuden takeena. Jos lunnaita ei makseta, on tyttö ehdottomasti
tuomittu.
Nuoren tytön rakastaja oli rosvojoukossa. Hänen nimensä oli Carlini.
Tuntiessaan nuoren miehen rosvojoukossa tyttö ojensi kätensä häntä
kohden ja uskoi olevansa pelastettu. Mutta nuori mies tunsi sydäntään
kouristavan nähdessään hänet, sillä hän arvasi, mikä kohtalo tyttöä
odotti.
Mutta kun hän oli Cucumetton suosikki, oli jakanut kaikki vaarat hänen
kanssaan kolmen vuoden aikana, jopa pelastanut hänen henkensä ampumalla
erään sotilaan, uskoi hän Cucumetton jollakin tavoin häntä säälivän.
Hän kertoi päällikölle rakkaudestaan nuorta tyttöä kohtaan,
uskollisuudenvalastaan, ja miten he usein olivat tavanneet toisensa
eräiden raunioiden suojassa. Sitten hän rukoili päällikköä tekemään
poikkeuksen hänen tähtensä ja armahtamaan Ritaa, ilmoittaen, että tytön
isä oli hyvin rikas ja varmaankin oli valmis maksamaan lunnaat.
Cucumetto näytti myöntyvän ystävänsä pyyntöön ja lähetti Carlinin
hakemaan muuatta paimenta lähettääkseen hänet Frosinoneen Ritan isän
luo.
Isälle annettiin aikaa kaksitoista tuntia, siis seuraavaan aamuun kello
yhdeksään asti.
Kun Carlini palasi, oli rosvojoukko metsän aukeaman keskellä koolla
syöden iloisesti niitä ruokavaroja, joita he pakottivat talonpojat
heille tuomaan. Näiden iloisten olentojen joukosta hän etsi turhaan
Cucumettoa ja Ritaa.
Hän kysyi, missä he olivat. Vastaukseksi rosvot purskahtivat
äänekkääseen nauruun. Kylmä hiki nousi Carlinin otsalle, ja hän tunsi
kauhun valtaavan mielensä.
Hän kysyi uudelleen. Eräs rosvo täytti lasin orvieto-viinillä ja ojensi
sen hänelle sanoen:
"Reippaan Cucumetton ja kauniin Ritan onneksi!"
Samassa Carlini kuuli naisen kirkaisevan. Hän arvasi kaiken. Hän otti
lasin, paiskasi sen tarjoojan otsaan pirstaleiksi ja syöksyi siihen
suuntaan, josta oli huudon kuullut.
Sadan askelen päästä, erään pensaan takaa, hän löysi Ritan pyörtyneenä
Cucumetton syliin.
Nähdessään Carlinin nousi Cucumetto pitäen pistoolia kummassakin
kädessään.
Hetkisen molemmat rosvot katsoivat terävästi toistensa silmiin, mutta
sitten Carlinin käsi, jolla hän oli tarttunut vyössä olevaan
pistooliin, vaipui alas.
Rita makasi maassa heidän molempien välissä.
"No", sanoi Cucumetto hänelle, "oletko toimittanut sinulle annetun
tehtävän?"
"Olen", vastasi Carlini, "ja huomenna ennen kello yhdeksää tuo Ritan
isä tänne rahat."
"Hyvä on. Odottaessamme sitä saamme viettää hauskan yön. Tämä nuori
tyttö on todellakin hurmaava, ja sinulla, Carlini, on hyvä maku. Kun en
ole itsekäs, niin palaamme toverien luo ja heitämme arpaa siitä,
kenelle hän nyt kuuluu."
"Olette siis päättänyt luovuttaa hänet yleisen lain alaiseksi?" kysyi
Carlini.
"Miksi tekisin poikkeuksen juuri hänen suhteensa?"
"Minä luulin pyyntöni..."
"Oletko sinä muita arvokkaampi?"
"Olette oikeassa."
Carlini puri hampaansa lujasti yhteen.
"Mennään", sanoi Cucumetto, "tuletko toisten luo?"
Cucumetto lähti, pitäen Carlinia silmällä, sillä hän pelkäsi tämän
takaapäin iskevän häneen. Mutta rosvo ei mitenkään ilmaissut
vihamielisiä tunteitaan.
Hän seisoi käsivarret rinnalla ristissä pyörtyneenä makaavan Ritan
vieressä.
Cucumetto asteli hitaasti miesjoukkoa kohti ja hänen suureksi
hämmästyksekseen Carlini saapui perille melkein samassa kuin hänkin.
"Heitetään arpaa! Heitetään arpaa!" huusivat kaikki rosvot nähdessään
päällikkönsä.
He vetosivat entiseen oikeuteensa. Päällikkö nyökkäsi suostumisen
merkiksi. Kaikkien nimilaput pantiin hattuun, Carlinin samoin kuin
muidenkin, ja joukon nuorin veti tästä tilapäisestä äänestysuurnasta
lipun.
Tässä lipussa oli Diavolaccion nimi.
Hän oli sama mies, joka oli kehottanut Carlinia juomaan päällikön
onneksi ja jonka otsaan Carlini oli vastaukseksi paiskannut lasin.
Kun Diavolaccio näki onnen sillä tavoin häntä suosivan, hän purskahti
äänekkääseen nauruun.
"Päällikkö", sanoi hän, "äsken ei Carlini tahtonut juoda teidän
onneksenne; käskekäähän häntä nyt juomaan minun onnekseni, ehkä hän on
suopeampi minua kohtaan."
Jokainen odotti Carlinin raivostuvan. Mutta kaikkien hämmästykseksi hän
otti lasin toiseen ja pullon toiseen käteensä ja täyttäen lasin sanoi
aivan tyynesti:
"Onneksesi, Diavolaccio!"
Hän tyhjensi lasin kätensä laisinkaan vapisematta. Sitten hän istahti
nuotion ääreen. Diavolaccio poistui.
Rosvot katsoivat kummissaan häneen voimatta vähääkään ymmärtää tätä
hänen välinpitämättömyyttään. Silloin he kuulivat takaansa askelten
ääntä.
He kääntyivät ja näkivät Diavolaccion kantavan nuorta tyttöä sylissään.
Tytön pää roikkui taaksepäin, ja hänen tukkansa ulottui maahan asti.
Mitä lähemmäksi he tulivat nuotiota, sitä selvemmin huomasi, kuinka
kalpea oli tyttö ja kuinka kalpea rosvo.
Diavolaccio astui täydellisen hiljaisuuden vallitessa eteenpäin ja
laski tytön päällikön jalkojen juureen.
Silloin kaikki tajusivat, miksi tyttö ja rosvo olivat niin kalpeat.
Ritan vasemman rinnan alapuolelle oli puukko pistetty kahvaansa myöten.
Kaikkien katseet kääntyivät Carliniin. Hänen puukontuppensa oli tyhjä.
"Ahaa, nyt minä ymmärrän", sanoi päällikkö, "miksi Carlini jäi hiukan
jäljelle minusta."
"No", sanoi Carlini vuorostaan lähestyen ruumista ja laskien kätensä
pistoolinsa kahvaan, "tahtooko vielä joku riistää tämän naisen
minulta?"
"Ei, hän kuuluu sinulle", sanoi päällikkö.
Silloin Carlini otti hänet vuorostaan syliinsä ja kantoi hänet nuotion
valopiirin ulkopuolelle.
Cucumetto asetti tavan mukaan vahdit, ja rosvot laskeutuivat
viittoihinsa kietoutuneina nukkumaan nuotion ympärille.
Keskiyön aikaan vartija herätti nukkuvat, ja samassa olivat päällikkö
ja rosvot jalkeilla.
Ritan isä tuli itse tuomaan lunnaat.
Ottamatta rahaa päällikkö viittasi häntä tulemaan mukaansa. Vanhus
totteli. Miehet menivät metsään astellen puiden suojassa, joiden oksien
läpi kuu loi säteitään. Lopulta Cucumetto seisahtui ja osoitti
sormellaan kahta olentoa puun juurella.
"Tiedustele tytärtäsi Carlinilta", sanoi hän. "Hän kyllä tekee tilin
sinulle."
Ja hän palasi toveriensa luo.
Nainen makasi maassa, hänen päänsä lepäsi miehen polvella, ja mies oli
kumartuneena hänen puoleensa. Kun hän kohotti päätänsä, näkyivät naisen
kasvot, jotka hän oli painanut rintaansa vastaan.
Vanhus tunsi tyttärensä ja Carlini tunsi vanhuksen.
"Minä odotin sinua", sanoi rosvo Ritan isälle.
"Konna", sanoi vanhus, "mitä olet tehnyt!"
Ja kauhuissaan hän katseli kalmankalpeata Ritaa, joka makasi siinä
puukko rinnassaan.
"Cucumetto raiskasi tyttäresi", sanoi rosvo, "ja kun minä rakastin
häntä, niin surmasin hänet, sillä päällikön jälkeen hänen piti tulla
koko joukon leikkikaluksi."
Vanhus ei lausunut sanaakaan, hän tuli vain kalmankalpeaksi.
"Jos olen ollut väärässä", sanoi Carlini, "kosta hänen puolestaan."
Ja hän veti nuoren tytön rinnasta puukon, ojensi sen vanhukselle ja
paljasti rintansa.
"Olet tehnyt oikein", sanoi vanhus hiljaa. "Syleile minua, poikani."
Carlini heittäytyi itkien rakastettunsa isän syliin. Ensi kerran tämä
verenhimoinen mies vuodatti kyyneliä.
"Nyt", sanoi vanhus Carlinille, "auta minua hautaamaan tyttäreni."
Kun hauta oli luotu umpeen, sanoi vanhus:
"Minä kiitän sinua, poikani. Ja nyt jätä minut yksin."
Carlini totteli, meni tovereittensa luo, kietoutui viittaansa ja näytti
kohta nukkuvan yhtä syvää unta kuin toisetkin.
Tuntia ennen päivänkoittoa Cucumetto herätti miehensä ja käski
lähtemään liikkeelle.
Mutta Carlini ei tahtonut lähteä metsästä ottamatta ensin selkoa, miten
Ritan isän laita oli.
Hän tapasi vanhuksen hirttäytyneenä tammen oksaan, joka varjosti
tyttären hautaa.
Hän vannoi silloin tämän ruumiin ja tytön haudan ääressä kostavansa
tämän kaiken.
Mutta hän ei voinutkaan pitää valaansa, sillä kaksi päivää myöhemmin
eräässä kahakassa roomalaisten sotilaitten kanssa hän sai surmansa.
Sitä vain ihmeteltiin, että hän seisoessaan suoraan vihollista vastaan
oli saanut kuulan selkäänsä. Mutta ihmettely lakkasi, kun eräs rosvo
huomautti tovereilleen, että Cucumetto oli Carlinin kaatuessa ollut
kymmenen askelen päässä hänen takanaan.
Sen vuoksi kaikki Fondista aina Perugiaan asti vapisivat kuullessaan
Cucumetton nimen.
Luigi ja Teresa olivat usein keskustelleet näistä tarinoista.
Nuori tyttö vapisi kertomuksia kuullessaan, mutta Vampa rauhoitti
häntä, osoittaen hymyillen hyvää pyssyään, jolla hän osui oivallisesti
maaliin.
Aika vieri eteenpäin. Nuoret olivat päättäneet mennä naimisiin, kun
Vampa oli täyttänyt kaksikymmentä ja Teresa yhdeksäntoista.
Eräänä päivänä keskustellessaan tulevaisuudentuumistaan he kuulivat
pari laukausta. Äkkiä tuli mies metsästä, jonka lähistöllä molemmat
nuoret tavallisesti pitivät laumansa laitumella, ja juoksi heitä
kohden.
Tultuaan äänenkantaman päähän hän huusi:
"Minua ajetaan takaa. Voitteko piilottaa minut?"
Nuoret huomasivat piankin, että pakolainen oli rosvo. Mutta roomalaisen
talonpojan ja rosvon välillä vallitsee jonkinmoinen ystävyys, jonka
vuoksi edellinen aina on valmis auttamaan jälkimmäistä.
Sanaakaan sanomatta Vampa juoksi heidän luolansa suulle, avasi sen
aukon vetämällä sen suulla olevan kiven pois, viittasi pakolaista
piiloutumaan tähän kaikille tuntemattomaan piilopaikkaan, pani kiven
paikoilleen ja riensi istumaan Teresan viereen.
Samassa ilmestyi neljä ratsastavaa karabinieeria metsän reunaan. Kolme
näytti etsivän pakolaista, neljäs veti kaulan ympäri kiedotusta
nuorasta vangittua rosvoa.
Karabinieerit tarkastivat seutua, näkivät nuoret, ajoivat heidän
luokseen ja alkoivat kuulustella.
He eivät olleet nähneet mitään.
"Sepä on harmillista", sanoi korpraali, "sillä etsimämme mies on heidän
päällikkönsä."
"Cucumettoko?" huudahtivat molemmat nuoret aivan vastoin tahtoansa.
"Niin", vastasi korpraali. "Ja kun hänen vangitsemisestaan on luvattu
tuhat scudoa, niin saatte viisisataa, jos autatte minua ottamaan hänet
kiinni."
Nuoret katsoivat toisiinsa kysyvästi. Korpraali alkoi jo toivoa.
Viisisataa scudoa on suuri summa kahdelle nuorelle ihmiselle, jotka
aikovat mennä naimisiin.
"Ikävä kyllä emme ole häntä nähneet", sanoi Vampa.
Silloin karabinieerit poistuivat.
Vampa siirsi kiven syrjään, ja Cucumetto astui esiin.
Hän oli kivioven aukoista nähnyt nuorten keskustelevan karabinieerien
kanssa ja ymmärtänyt, mistä oli kysymys, ja kun hän oli Luigin ja
Teresan kasvoista lukenut, että he olivat päättäneet olla häntä
ilmaisematta, antoi hän heille kukkaron, joka oli täynnä kultaa.
Mutta Vampa nosti ylpeänä päänsä pystyyn. Teresa puolestaan ajatteli,
kuinka paljon koristuksia ja kauniita pukuja hän voisikaan ostaa
kukkarossa olevalla kullalla.
Cucumetto oli oikea saatana, hän oli ottanut rosvon muodon käärmeen
muodon sijasta. Hän huomasi tuon katseen, tajusi, että Teresa oli oikea
Eevan tytär, palasi metsään ja tuli sieltä usein muka tervehtimään
pelastajiaan.
Karnevaalin aika lähestyi. Kreivi San Felice pani toimeen suuret
naamiaistanssiaiset, joihin oli kutsuttu kaikki Rooman ylhäiset.
Teresan teki kovasti mieli päästä näitä tanssiaisia näkemään. Luigi
pyysi suosijaltaan taloudenhoitajalta lupaa saada päästä katsomaan
tanssiaisia talon palvelijoitten joukossa. Hän sai luvan.
Kreivi pani nämä tanssiaiset toimeen tuottaakseen iloa jumaloimalleen
tyttärelleen Carmelalle.
Carmela oli samanikäinen ja samankokoinen kuin Teresa, ja Teresa oli
ainakin yhtä kaunis kuin Carmela.
Tanssiaisiltana Teresa otti ylleen kauneimman pukunsa, kalleimmat
neulansa ja kirkkaimmat helynsä. Hänellä oli frascatilainen
kansallispuku ja Luigilla roomalaisten talonpoikien juhlapuku.
Juhlat olivat suurenmoiset. Talo ja puisto oli komeasti valaistu.
Puiston jokaisessa tienristeyksessä oli soittokunta ja pöytiä
virvokkeineen. Vieraat tanssivat myös puistossa.
Carmela oli puettu sonninolaiseksi talonpoikaistytöksi. Hänen
päähineensä oli kokonaan helmillä koristettu, hänen hiusneulansa olivat
kultaa ja timantteja, hänen vyönsä oli turkkilaista silkkiä, johon oli
kudottu isoja kukkia, hänen jakkunsa ja hameensa olivat kashmiria,
esiliina intialaista silkkiä, liivin nappeina oli timantteja.
Kaksi hänen toveriaan oli niin ikään pukeutunut talonpoikaispukuihin
mutta nekin kimaltelivat kultaa ja jalokiviä. Neljä Rooman rikkaimpiin
ja ylhäisimpiin perheisiin kuuluvaa nuorukaista seurasi heitä tuolla
italialaisella vapaudella, jonka vertaista ei ole missään muualla
maailmassa.
Carmelan mieleen juolahti muodostaa sopusuhtainen kadrilli, mutta
neljäs nainen puuttui.
Carmela katseli ympärilleen; ei kellään hänen vieraistaan ollut
samanlaista pukua kuin heillä.
Kreivi San Felice osoitti hänelle Teresaa, joka seisoi joukon keskellä
nojaten Luigin käsivarteen.
"Sallitteko, isä?" kysyi Carmela.
"Tietysti", vastasi kreivi, "onhan nyt karnevaali!"
Carmela kumartui erään häntä seuranneen nuoren herran puoleen ja lausui
hänelle muutaman sanan osoittaen Teresaa.
Nuori mies katsoi siihen suuntaan, jonne kaunis käsi viittasi, kumarsi
tottelevaisuutensa merkiksi ja meni kutsumaan Teresaa ottamaan osaa
kadrilliin, jota kreivin tytär johti.
Teresa tunsi aivan kuin liekin leimahtavan kasvoilleen. Hän loi kysyvän
katseen Luigiin; tämä ei voinut kieltää. Luigi päästi kainalossaan
olevan Teresan käden vapaaksi, ja Teresa läksi ylhäisen kavaljeerinsa
taluttamana aivan vapisten ottamaan osaa ylhäiseen kadrilliin.
Taiteilija olisi tietysti antanut paljon suuremman arvon Teresan
oikealle puvulle kuin Carmelan ja hänen toveriensa puvuille, mutta
Teresa oli turhamainen ja keikaileva tyttö, musliinin ompelukset, vyön
palmunoksat, kashmirin loisto sokaisivat hänet, safiirien ja timanttien
säihky sai hänet aivan päästä pyörälle.
Luigi tunsi sielussaan heräävän tähän asti hänelle aivan oudon tunteen.
Se oli kalvavaa tuskaa. Hän seurasi katseillaan Teresan ja hänen
tanssitoverinsa pienintäkin liikettä. Kun heidän kätensä koskettivat
toisiaan, niin häntä aivan kuin pyörrytti, valtimot tykkivät kiivaasti,
ja hänen korvansa humisivat. Kun he puhelivat -- vaikkakin Teresa
kuunteli silmät maahan luotuina -- olivat hänen tanssitoverinsa sanat
mairittelua, sen näki tuon nuoren, kauniin miehen välkkyvistä silmistä.
Luigi tunsi maan huojuvan allaan, ja helvetillinen ääni käski häntä
iskemään ja tappamaan. Hän puristi toisella kädellään lujasti
valkopyökin runkoa, jota vastaan hän nojasi, ja toinen käsi tarttui
suonenvedontapaisesti vyöhön unohtuneen tikarin sirosti veisteltyyn
päähän.
Teresa, joka alussa oli ollut arka ja peloissaan, rauhoittui piankin.
Hän oli kaunis, hän oli suloinen, ja luontainen sulo teki suuremman
vaikutuksen kuin säätyhenkilöiden teeskentely ja äitelä sirous.
Hän voitti kaikki muut kadrillissa, ja jos hän kadehti kreivi San
Felicen tyttären rikkautta, niin tämä puolestaan oli hänelle
mustasukkainen.
Ylistelevin kiitoslausein hänen tanssitoverinsa saattoi hänet sille
paikalle, josta oli hänet noutanutkin ja jossa Luigi häntä odotti.
Tyttö oli tanssin aikana pari kolme kertaa vilkaissut häneen ja nähnyt
Luigin tuijottaneen häntä kalpeana ja synkkänä. Kerran oli hänen
tikarinsa terä, joka puoliksi näkyi tupesta, välähtänyt kuin uhkaava
salama.
Kadrillilla oli ollut tavattoman suuri menestys, ja se tahdottiin nähdä
toistamiseen. Carmela yksinään vastusti sitä. Mutta kreivi San Felice
pyysi niin kauniisti tytärtään, että tämä lopulta suostui.
Heti tuli eräs ylhäinen herra etsimään Teresaa, sillä ilman häntä ei
tanssia voitu esittää. Mutta tyttö oli kadonnut.
Luigista tuntui, ettei hän jaksaisi katsoa sitä uudestaan ja siksi hän
oli puoliväkisin vienyt Teresan puutarhan toiseen osaan. Teresa seurasi
vastenmielisesti, mutta hän oli nähnyt Luigin kasvoista, että jotakin
merkillistä tapahtui hänessä. Hänen omakin mielensä oli rauhaton, ja
vaikka hän ei ollutkaan tehnyt mitään pahaa, tiesi hän kuitenkin
ansainneensa moitteita.
Teresan suureksi hämmästykseksi Luigi oli koko illan vaiti. Vasta kun
illan viileys oli karkottanut vieraat puistosta ja kun talon ovet
suljettiin, jotta vieraat sisällä saisivat jatkaa juhlaa, hän saattoi
Teresan kotiin. Hyvästellessään hän kysyi:
"Teresa, mitä sanoit, kun tanssit vastapäätä kaunista kreivitär San
Feliceä?"
"Minä sanoin", vastasi tyttö aivan avomielisesti, "että antaisin puolet
elämääni, jos saisin samanlaisen puvun kuin hänellä oli."
"Ja mitä tanssitoverisi sanoi sinulle?"
"Että minun tarvitsi sanoa vain sana, niin saisin sellaisen."
"Hän oli oikeassa", vastasi Luigi. "Haluatko sitä yhtä kiihkeästi kuin
sanot?"
"Haluan."
"Hyvä on, sinä saat sen."
Tyttö hämmästyi ja alkoi tehdä kysymyksiä, mutta Luigin kasvot olivat
niin synkät ja niin pelottavat, että sanat kuolivat hänen huulilleen.
Sitä paitsi Luigi poistui heti nämä sanat sanottuaan.
Samana yönä sattui kamala tapaus, joka johtui varmaankin siitä, että
joku palvelija oli unohtanut sammuttaa kynttilät; tuli pääsi irti juuri
siinä osassa taloa, jossa kauniin Carmelan huoneet olivat. Kun hän
keskellä yötä heräsi liekin loimuun, kietoi hän ylleen aamuviittansa ja
koetti paeta portaiden kautta, mutta käytävä olikin jo liekkien
vallassa. Silloin hän palasi omaan huoneeseensa ja alkoi huutaa apua.
Äkkiä huoneen ikkuna, joka oli kahdenkymmenen jalan korkeudella maasta,
aukeni ja eräs nuori talonpoika kiipesi huoneeseen, sieppasi hänet
syliinsä ja tavattoman notkeasti vei hänet ulos ja laski hänet
nurmelle. Carmela oli pyörtynyt, mutta kun hän tointui, seisoi isä
hänen vieressään, ja palvelijat olivat hänen ympärillään auttamassa.
Talon siipirakennus oli kokonaan palanut, mutta mitä siitä, kun Carmela
oli elossa.
Hänen pelastajaansa etsittiin turhaan, hän oli kadonnut. Carmela oli
ollut niin säikähtynyt, että ei ollut häntä tuntenut.
Seuraavana päivänä nuoret tapasivat toisensa tavalliseen aikaan metsän
laidassa. Luigi oli saapunut kohtaukseen ensimmäisenä. Hän tuli hyvin
iloisena nuorta tyttöä vastaan ja näytti kokonaan unohtaneen eilisen.
Teresa oli odottamattoman vakava. Mutta kun hän näki Luigin iloisena,
niin hän teeskenteli huolettomuutta.
Luigi otti Teresan käsivarren kainaloonsa ja vei hänet luolan ovelle
asti. Siinä hän pysähtyi. Tyttö huomasi, että hänellä oli mielessä
jotain erikoista, ja katsoi terävästi häneen.
"Teresa", sanoi Luigi, "eilen väitit antavasi mitä tahansa maailmassa,
jos saisit samanlaisen puvun kuin oli kreivin tyttärellä."
"Niin sanoin", lausui Teresa kummastuneena, "mutta olin hullu
toivoessani sellaista."
"Ja minä vastasin: hyvä on, sinä saat sen."
"Niin sanoit", lausui nuori tyttö, jonka kummastus kasvoi Luigin
puhuessa. "Mutta tietysti vastasit niin vain tehdäksesi minun
mielikseni."
"En koskaan ole luvannut sinulle sellaista, mitä en ole pitänyt,
Teresa", vastasi Luigi ylpeästi. "Mene luolaan ja ota puku yllesi."
Näin sanoen hän siirsi kiven syrjään ja näytti Teresalle luolaa, jossa
paloi kynttilä komean peilin kummallakin puolella. Luigin tekemällä
yksinkertaisella pöydällä oli helminauha ja timanttineulat. Vieressä
olevalla tuolilla oli puku.
Teresa huudahti riemusta ja kysymättäkään, mistä tämä puku oli tullut,
joutamatta edes kiittämään Luigia hän riensi luolaan.
Luigi pani kiven paikoilleen, sillä hän näki ratsastajan ilmestyneen
jonkin matkan päässä olevalle kunnaalle ja pysähtyvän aivan kuin etsien
tietä.
Huomatessaan Luigin matkamies läksi täyttä laukkaa hänen luokseen.
Luigi ei ollut erehtynyt; matkamies, joka Palestrinasta matkusti
Tivoliin, oli eksynyt tieltä.
Nuori mies neuvoi hänelle tien. Mutta kun virstan päässä olisi taas
kolmen tien risteys, pyysi ratsastaja Luigia oppaakseen.
Luigi riisui viittansa, heitti pyssynsä olalleen, ja läksi sitten
astumaan matkamiehen edellä niin nopeasti, että hevosen on vaikea pysyä
heidän matkassaan.
Kymmenen minuutin kuluttua he olivat Luigin mainitsemassa tienhaarassa.
Sinne tultuaan hän ojensi kätensä mahtavasti kuin keisari sen tien
suuntaan, jota myöten matkamiehen tuli kulkea, ja sanoi:
"Tuolla on tie, teidän ylhäisyytenne, nyt ette enää voi erehtyä."
"Ja tässä on palkkasi", sanoi matkamies antaen paimenelle muutamia
pikkurahoja.
"Kiitos", sanoi Luigi vetäen kätensä pois. "Minä lahjoitan
palvelukseni, mutta en sitä myy."
"Mutta", sanoi matkamies, joka näytti tottuneen käsittämään, mikä ero
oli kaupunkilaisten suurella palvelusinnolla ja maalaisten ylpeydellä,
"jos hylkäät maksun, niin otat varmaankin lahjan vastaan."
"Se on aivan eri asia."
"Ota siis nämä kaksi venetsialaista sekiiniä ja anna ne rakastetullesi,
jotta hän voi niistä teettää itselleen korvakoristeet."
"Ja ottakaa te tämä tikari", sanoi nuori paimen. "Albanon ja
Civita-Castellanan väliltä ette mistään löydä paremmin veistettyä
päätä."
"Otan sen vastaan", sanoi matkamies, "mutta nyt jään sinulle velkaa,
sillä tikari on enemmän kuin kahden sekiinin arvoinen."
"Ehkä kauppiaan mielestä, mutta minulle, joka sen itse olen veistänyt,
se tuskin on piasterin arvoinen."
"Mikä on nimesi?" kysyi matkamies.
"Luigi Vampa", vastasi paimen yhtä ylpeästi kuin olisi sanonut:
Aleksander, Makedonian kuningas. "Entä teidän?"
"Minun nimeni", vastasi matkustaja, "on merenkulkija Sindbad."
Franz d'Epinay huudahti hämmästyksestä.
-- Merenkulkija Sindbad! sanoi hän.
-- Niin, lausui kertoja, -- sen mainitsi matkamies Vampalle nimenään.
-- Mitä teillä on tuota nimeä vastaan? keskeytti Albert. -- Se on hyvin
kaunis nimi, ja lapsena sadun merenkulkija Sindbadin seikkailut
huvittivat minua suuresti.
Franz ei sanonut enempää.
-- Jatkakaa.
-- Vampa pisti halveksivasti sekiinit taskuunsa ja palasi samaa tietä
kuin oli tullutkin. Päästyään kahden- tai kolmensadan jalan päähän
luolasta hän oli kuulevinaan huutoa.
Hän seisahtui ja kuulosti. Huuto tuli luolasta päin.
Hän riensi kuin vuorivuohi paikalle. Joku huusi: "Auttakaa! Auttakaa!"
Eräs mies kantoi Teresaa metsään.
Vampa laski välimatkan. Mies oli ainakin kaksisataa askelta hänen
edellään. Hän ei ehtisi saada miestä kiinni, ennen kuin tämä pääsisi
metsään.
Nuori paimen jäi paikalleen, aivan kuin jalkansa olisivat kasvaneet
maahan kiinni. Hän painoi pyssyn perän olkaansa vastaan, nosti hitaasti
piipun ryöstäjää kohden, tähtäsi hetkisen ja laukaisi.
Ryöstäjä pysähtyi heti, hänen polvensa horjuivat ja hän kaatui maahan
vetäen Teresan mukanaan.
Pian Teresa kuitenkin nousi. Vampa riensi heti häntä kohden, sillä
kymmenen askelen päässä kuolevasta hän oli vaipunut maahan. Vampa
pelkäsi ensi aluksi, että kuula, joka oli surmannut hänen vihollisensa,
oli samalla haavoittanut hänen rakastettuansakin.
Kaikeksi onneksi ei niin ollut tapahtunut; Teresan voimat olivat vain
pelosta herpautuneet. Kun Luigi oli varma siitä, että Teresa oli terve
ja haavoittumaton, hän kääntyi haavoitetun puoleen.
Tämä oli jo kuollut, hänen kätensä olivat nyrkissä, suu tuskan
vääristämä ja hiukset märkinä kuoleman hiestä.
Auki jääneissä silmissä oli uhkaava katse.
Vampa lähestyi ruumista. Mies oli Cucumetto.
Siitä päivästä alkaen, jolloin nuoret pelastivat rosvon, oli tämä ollut
rakastunut Teresaan ja oli vannonut, että tyttö vielä kerran olisi
hänen omansa. Siitä päivästä alkaen hän oli vaaninut sopivaa
tilaisuutta. Ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin tytön rakastaja oli
mennyt näyttämään matkamiehelle tietä, hän oli ryöstänyt Teresan ja oli
jo varma siitä, että tyttö oli hänen omansa, kun Vampan kuula oli
lävistänyt hänen sydämensä.
Vampa katseli häntä hetkisen, eikä hänen kasvoillaan kuvastunut
pienintäkään mielenliikutusta, jota vastoin Teresa vapisi yhä vielä ja
uskalsi vain vähitellen lähestyä rosvoa ja katsoa häntä rakastettunsa
olan ylitse.
Vähän ajan päästä Vampa kääntyi Teresan puoleen.
"Ahaa", sanoi hän, "hyvä on, sinä olet jo pukeutunut. Nyt on minun
vuoroni vaihtaa asua."
Teresa oli todellakin pukeutunut kiireestä kantapäähän kreivi San
Felicen tyttären pukuun.
Vampa kantoi Cucumetton ruumiin luolaan, ja Teresa jäi vuorostaan sen
ulkopuolelle.
Jos joku toinen matkamies olisi sattunut kulkemaan ohitse, olisi hän
nähnyt kummallisen näyn: vuohiaan paimentavan tytön, jolla oli
kashmir-hame, helmistä tehdyt korvarenkaat ja kaulanauhat, timanttiset
tukkaneulat ja safiiriset, smaragdiset ja rubiiniset napit.
Hän olisi ehdottomasti luullut siirtyneensä Florianin aikaan ja
olisi Pariisiin tullessaan kertonut nähneensä alppipaimentytön
Sabinilaisvuorten rinteellä.
Neljännestunnin päästä Vampa vuorostaan palasi luolasta. Hänen pukunsa
oli omalla tavallaan yhtä komea kuin Teresankin.
Hänellä oli granaatinvärinen takki, jossa oli kultanapit,
kultakirjailulla koristettu liivi, roomalainen huivi kaulassaan,
ammussäiliö, joka oli kirjailtu kullalla ja punaisella sekä vihreällä
silkillä. Taivaansinisestä sametista ommellut polvihousut oli
timanttisoljilla sidottu polven alapuolelta, hirvennahkaiset säärykset
oli koristettu tuhansilla kiemuroilla, päässä hänellä oli hattu, jossa
liehui kaikenvärisiä nauhoja. Kaksi kelloa riippui hänen vyössään, ja
komea tikari oli pistetty ammuslaukun kupeeseen.
Teresa huudahti ihastuksesta. Vampa oli ottanut ylleen Cucumetton koko
puvun ja oli kuin jokin Leopold Robertin tai Schnetzin maalaus.
Nuori mies huomasi, minkä vaikutuksen hän teki rakastettuunsa, ja
ylpeyden hymy nousi hänen huulilleen.
"Nyt", sanoi hän Teresalle, "oletko valmis jakamaan kohtalon minun
kanssani, olkoon se millainen tahansa?"
"Olen, olen", huudahti nuori tyttö aivan innoissaan.
"Seuraamaan minua, minne tahansa menen?"
"Vaikka maailman ääriin."
"Tartu sitten käsivarteeni ja menkäämme, sillä meillä ei ole varaa
hukata aikaa."
Nuori tyttö tarttui rakastettunsa käsivarteen kysymättäkään, minne tämä
hänet vei, sillä tänä hetkenä Luigi oli hänen mielestään kaunis, ylpeä
ja kaikkivoipa kuin Jumala.
Ja molemmat lähestyivät metsää, jonka rajan yli he muutaman minuutin
päästä olivat astuneet.
Vampa tunsi kaikki vuoriston polut. Jonkin ajan kuluttua he saapuivat
metsän tiheimmälle paikalle. Kuivuneen vuoripuron uoma vei laaksoon.
Vampa kulki tätä merkillistä tietä pitkin, joka rantatöyräillä
kasvavien tuuheitten pinjain suojassa muistutti Vergiliuksen kuvaamaa
Avernukseen johtavaa tietä, paitsi että tällä oli helpompi astella.
Teresa alkoi pelätä jylhää ja synkkää seutua ja puristautui lähemmäksi
opastaan sanomatta sanaakaan. Mutta kun hän näki Vampan astelevan
tasaisesti ja tyynen näköisenä, niin hän osasi salata levottomuutensa.
Äkkiä kymmenen askelen päässä heistä astui mies puun takaa esiin ja
tähtäsi Vampaa.
"Ei askeltakaan eteenpäin", huusi hän, "tai olet kuoleman oma."
"Joutavia", sanoi Vampa kohottaen halveksivasti kätensä. Teresa ei enää
voinut salata pelkoaan, vaan painautui yhä lujemmin häntä vastaan.
"Joko sudet repivät toisiaan?"
"Kuka olet?" kysyi vahti.
"Olen Luigi Vampa, San Felicen paimen."
"Mitä tahdot?"
"Puhua tovereittesi kanssa, jotka ovat Rocca Biancan metsänaukeamassa."
"Astu edellä", sanoi vartija.
Vampa hymyili huomatessaan rosvon varovaisuuden ja käveli Teresan
kanssa edellä yhtä tyynesti ja tasaisesti kuin tähänkin asti.
Viiden minuutin päästä rosvo käski heitä pysähtymään, ja matki kolme
kertaa korpin ääntä.
Samanlainen rääyntä kuului vastaukseksi.
"Hyvä on", sanoi rosvo, "nyt voit jatkaa matkaasi."
Luigi ja Teresa lähtivät taas eteenpäin.
Rocca Biancan metsänaukeama oli pienen vuoren huipulla, joka aikoinaan
oli varmaankin ollut tulivuori. Tämä tulivuori oli sammunut jo aikoja
ennen kuin Romulus ja Remus lähtivät Albasta ja alkoivat rakentaa
Roomaa.
Teresa ja Luigi saapuivat kukkulalle ja näkivät samassa parikymmentä
rosvoa.
"Tämä nuori mies tahtoo tavata teitä ja puhella kanssanne", sanoi
vahti.
"Mitä asiaa hänellä on meille?" kysyi se, joka päällikön poissa ollessa
hoiti hänen tehtäviään.
"Minulla on sitä asiaa, että olen väsynyt paimenen ammattiin", sanoi
Vampa.
"Vai niin", sanoi päällikkö, "ymmärrän, sinä tahdot päästä meidän
joukkoomme?"
"Olkoon hän tervetullut", huusivat useat Ferrusinosta, Pampinarasta ja
Anagnista kotoisin olevat rosvot, jotka tunsivat Luigi Vampan.
"Niin kyllä, mutta minä tahdon muutakin kuin olla toverinne."
"Mitä sinä sitten tahdot?" kysyivät rosvot kummissaan.
"Minä tahdon tulla päälliköksenne", sanoi nuori mies.
Rosvot purskahtivat nauruun.
"Millä mielestäsi olet tämän kunnian ansainnut?" kysyi alipäällikkö.
"Olen tappanut päällikkönne Cucumetton, jonka puku nyt on ylläni",
sanoi Luigi, "ja olen sytyttänyt San Felicen kartanon antaakseni
juhlapuvun morsiamelleni."
Tuntia myöhemmin oli Luigi Vampa valittu kuolleen Cucumetton sijaan
päälliköksi.
-- No, rakas Albert, sanoi Franz kääntyen ystävänsä puoleen, -- mitä nyt
arvelette Luigi Vampasta?
-- Sitä, että tuo kaikki on tarua, sanoi Albert, -- ja että häntä ei
ole koskaan ollut olemassakaan.
-- Ja te siis sanotte, että Vampa harjoittaa tätä nykyä ammattiaan
Rooman lähistöllä? kysyi Franz Pastrinilta.
-- Ja niin uhkarohkeasti, ettei moista ole ennen nähty.
-- Poliisi on siis turhaan koettanut vangita häntä?
-- Sehän on mahdotonta! Hän on liitossa tasangon paimenten, Tiberin
kalastajien ja rannikon salakuljettajien kanssa. Kun häntä etsitään
vuoristosta, niin hän onkin virralla, häntä ajetaan takaa virralla, hän
onkin merellä; kun sitten luullaan hänen paenneen Giglion, Guanoutin
tai Monte-Criston saarelle, niin hän ilmestyykin yht'äkkiä Albanoon,
Tivoliin tai Ricciaan.
-- Ja miten hän menettelee matkustajien suhteen?
-- Hyvin yksinkertaisesti. Sen mukaan, kuinka kaukana ollaan
kaupungista, he antavat matkustajalle aikaa kahdeksan tuntia,
kaksitoista tuntia, vuorokauden, että hän ehtisi maksaa lunnaat. Kun
tämä aika on kulunut umpeen, annetaan vielä tunti armonaikaa. Ellei
tämän tunnin viimeisenä minuuttina lunnaita ole suoritettu, ampuu hän
kuulan vangin otsaan tai pistää tikarin hänen sydämeensä. Siinä kaikki.
-- No, Albert, kysyi Franz toveriltaan, -- vieläkö nytkin tekee
mielenne ajaa Colosseumiin ulommaisia bulevardeja pitkin?
-- Tietysti, jos se tie on hauskempi, vastasi Albert.
Samassa kello löi kahdeksan, ovi aukeni ja ajuri astui sisään.
-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän, -- vaunut odottavat.
-- Siinä tapauksessa, sanoi Franz, -- Colosseumiin.
-- Porta del Popolon kautta vai katuja pitkin?
-- Katuja pitkin, hitto vieköön, katuja pitkin! huudahti Franz.
-- Rakas ystävä, sanoi Albert nousten ja sytyttäen kolmannen sikarin,
-- luulin teitä toden totta urhoollisemmaksi.