Kun Franz heräsi, tuntuivat kaikki esineet hänen ympärillään jatkavan
hänen unelmaansa. Hän luuli olevansa haudassa, jonne aivan kuin
säälistä tunkeutui päivänsäde. Hän ojensi kätensä ja kosketti kiveä.
Hän nousi istualleen ja tunsi maanneensa viittaansa verhottuna
pehmeällä, väkevästi tuoksuvalla kanervavuoteella.
Kaikki näyt olivat kadonneet, ja nuo patsaat, jotka olivat aivan kuin
nousseet haudastaan hänen uneensa, olivat poissa.
Hän astui muutaman askelen auringonvaloa kohti. Unen kiihkeyttä seurasi
todellisuuden rauha. Hän huomasi olevansa luolassa, astui sen aukkoa
kohden ja näki sen kaarevasta portista taivaan ja meren sinen. Taivas
ja meri loistivat aamuauringon valossa. Rannalla istuivat merimiehet
naureskellen. Kymmenen askelen päässä kiikkui vene merellä.
Miettimättä, mitään ajattelematta Franz nautti siitä taivaallisesta
suloudesta, joka luonnosta uhkuu silloin, kun ihminen herää
kummallisesta unesta. Tyyni, puhdas, loistava ulkoilma sai unelmat
vaikuttamaan sitäkin epätodellisimmilta, ja muistot alkoivat palata
hänen mieleensä.
Hän muisti saarelle tulonsa, tutustumisensa salakuljettajien
päällikköön, loistavan maanalaisen palatsin, erinomaisen illallisen ja
hashishin.
Mutta tuntui kuin tuosta kaikesta olisi kulunut ainakin vuosi. Hänen
päänsä oli aivan viileä ja ruumiinsa levännyt. Aivoissa ei tuntunut
mitään raskautta, vaan jonkinmoista hyvinvointia; hän tunsi nauttivansa
ilmasta ja auringosta voimakkaammin kuin koskaan ennen.
Hän meni sen vuoksi iloisena merimiesten luo.
Hänen lähestyessään he nousivat ja laivuri tuli hänen luokseen.
-- Herra Sindbad lähettää terveisensä ja pyytää anteeksi, ettei voinut
jäädä sanomaan hyvästi. Mutta hyvin tärkeä asia pakotti hänet lähtemään
Malagaan.
-- Tämä kaikki, rakas Gaetano, on siis todellakin ollut olemassa? Eräs
mies on siis ottanut minut vastaan tällä saarella, on ollut minua
kohtaan ruhtinaallisen vieraanvarainen ja lähtenyt nukkuessani pois?
-- Hän on todellakin olemassa, sillä tuolla kiitää hänen pieni jahtinsa
täysin purjein, ja jos katsotte kaukoputkella, niin epäilemättä
tunnette hänet laivaväen joukosta.
Näin sanoen Gaetano osoitti pientä alusta, joka oli matkalla Korsikan
eteläistä nientä kohden.
Franz otti kaukoputkensa ja suuntasi sen laivaa kohden.
Gaetano ei ollut erehtynyt. Laivan perässä seisoi tuo kummallinen mies
katsoen saareen päin ja pitäen niin kuin hänkin kaukoputkea kädessään.
Hän oli samassa asussa kuin edellisenä iltana ja heilutti nenäliinaansa
jäähyväisiksi.
Franz vastasi ottamalla nenäliinansa taskustaan ja heiluttamalla
puolestaan sitä.
Sekunnin kuluttua näkyi purren keulassa pieni valkoinen pilvi ja sitten
kuului heikko pamahdus saarelle asti.
-- Kuuletteko, sanoi Gaetano, -- hän sanoo teille hyvästi.
Nuori mies otti pyssynsä ja laukaisi sen ilmaan toivomattakaan, että se
kuuluisi purteen asti.
-- Mitä teidän ylhäisyytenne käskee? kysyi Gaetano.
-- Sytyttäkää ensiksikin soihtu.
-- Ahaa, minä ymmärrän, sanoi laivuri, -- haluatte etsiä lumotun
asunnon ovea. Annan kyllä soihdun teille, jos se teidän ylhäisyyttänne
huvittaa. Minuakin on aikoinaan tuo sama ajatus vaivannut, ja kolme
neljä kertaa olen etsinyt tuota aukkoa. Mutta lopulta luovuin siitä.
Giovanni, sanoi hän, -- sytytä soihtu ja anna se hänen ylhäisyydelleen.
Giovanni totteli. Franz otti soihdun ja läksi Gaetanon seurassa
luolaan.
Hän tunsi paikan, jossa oli levännyt kanervavuoteellaan. Turhaan hän
valaisi soihdullaan luolan kaikkia seiniä, hän ei nähnyt mitään aukkoa,
ei muuta kuin savun jälkiä, joista hän huomasi, että muutkin olivat
ennen häntä turhaan koettaneet etsiä luolan suuta.
Graniittiseinän joka kohta oli läpitunkematon kuin tulevaisuus. Franz
työnsi joka rakoon metsästyspuukkonsa, painoi jokaista ulkonevaa
kohtaa, mutta tuloksetta, ja hän kulutti kaksi tuntia löytämättä
aukkoa.
Sitten hän luopui yrityksestään. Gaetano riemuitsi.
Hänen palatessa rannalle näkyi jahti ainoastaan pienenä valkoisena
pilkkuna taivaanrannalla. Hän otti kaukoputkensa, mutta senkään avulla
hän ei erottanut enää mitään.
Gaetano muistutti hänen mieleensä, että hän oli tullut ampumaan vuohia,
jonka seikan hän oli kokonaan unohtanut. Hän tarttui pyssyynsä ja
samoin saarta aivan kuin täyttääksensä velvollisuutensa eikä
huvitellakseen, ja tunnin kuluttua hän oli ampunut kaksi naarasta ja
yhden koiraksen. Mutta vaikka nämä vuohet olivatkin villejä ja nokkelia
kuin vuorikauriit, niin ne muistuttivat siksi paljon kesyjä vuohia,
että Franz ei pitänyt niitä minään riistana.
Muut ajatukset täyttivät kokonaan hänen mielensä. Hän oli edellisenä
päivänä ollut Tuhannen ja yhden yön satujen sankarina, ja vasten
tahtoaan hän yhä uudelleen kulki luolaa kohden.
Hän aloitti uuden etsinnän käskettyään Gaetanoa sitä ennen paistamaan
vuohen. Tämä hänen toinen etsintänsä kesti jokseenkin kauan, sillä kun
hän palasi, oli vuohi jo paistettu.
Franz istui samalle paikalle, mistä häntä edellisenä iltana oli tultu
noutamaan tuon salaperäisen miehen luo. Jahti näkyi vielä pienen
pienenä. Se lähestyi Korsikaa.
-- Tehän ilmoititte herra Sindbadin lähteneen Malagaan, sanoi hän
Gaetanolle. -- Minun mielestäni hän purjehtii suoraan Porto-Vecchioon.
-- Ettekö muista, että hänen miehistönsä joukossa oli kaksi
korsikalaista rosvoa?
-- Se on totta! Ja viekö hän heidät maihin? kysyi hän.
-- Tietysti. Hän ei kuulemma pelkää jumalaa eikä paholaista, huudahti
Gaetano, -- ja olisi valmis tekemään viidenkymmenen peninkulman
kierroksen auttaakseen hädässä olevaa miesparkaa.
-- Mutta hänhän voi joutua rettelöihin sen maan esivallan kanssa, jossa
hän harjoittaa tuollaista hyväntekeväisyyttä, sanoi Franz.
-- Mitä hän esivalloista piittaa! Koettakootpa vain ajaa häntä takaa.
Ensiksikin ei hänen jahtinsa ole mikään laiva, vaan lintu, joka
kahdentoista peninkulman matkalla pääsee kolme peninkulmaa fregatista
edelle. Eikä hänen sitä paitsi tarvitse muuta kuin poiketa rannikolle,
niin hän tapaa kaikkialla ystäviä.
Herra Sindbadilla, Franzin isännällä, oli ilmeisesti kunnia olla
tekemisissä kaikkien Välimeren salakuljettajien ja rosvojen kanssa.
Hänen asemansa tuli jokseenkin omituiseksi.
Mikään ei enää pidättänyt Franzia Monte-Criston saarella; hän ei enää
toivonutkaan löytävänsä luolaa, vaan kiirehti aterioimaan ja käski
miehistöä pitämään veneen lähtövalmiina.
Puoli tuntia myöhemmin hän oli veneessä.
Hän loi viimeisen katseensa jahtiin. Se oli juuri katoamassa
Porto-Vecchion satamaan.
Samassa kun vene lähti liikkeelle, katosi jahti.
Sen mukana katosi viimeinen kiintopiste edellisen yön kokemuksista,
illallinen, Sindbad, hashish ja kuvapatsaat, kaikki alkoi Franzin
mielessä sulaa unelmaksi.
Hän purjehti koko päivän ja koko yön. Seuraavana päivänä auringon
noustessa oli Monte-Criston saari vuorostaan kadonnut.
Päästyään maihin Franz unohti ainakin toistaiseksi kokemansa seikkailut
järjestäessään asioitaan ja käydessään vierailuilla Firenzessä. Hän
valmistautui matkustamaan Roomaan tavatakseen siellä toverinsa.
Hän läksi matkaan ja saapui lauantai-iltana postivaunuilla Piazza della
Doganalle.
Hän oli jo edeltäpäin tilannut huoneen, niin kuin olemme maininneet,
hänen tarvitsi siis vain mennä Pastrinin hotelliin. Se ei ollut
helppoa, sillä kadut olivat täynnä kansaa ja Roomassa vallitsi
kuumeinen kohina, niin kuin aina suurten tapausten edellä. Siellä on
neljä suurta juhlaa: karnevaali, pyhä viikko, Kristuksen ruumiin juhla
ja Pyhän Pietarin juhla.
Kaiken muun osan vuotta kaupunki nukkuu kuin elämän ja kuoleman
välillä. Se on vain kuin tämän ja tulevan elämän välinen
pysähdyspaikka, juhlallinen pysähdyspaikka, runollinen ja erikoinen.
Franz oli ollut siellä jo viisi kuusi kertaa ja joka kerta se hänen
mielestään oli yhä ihanampi ja erikoisempi.
Hän tunkeutui yhä kasvavan ja yhä kiihtyvän ihmisjoukon läpi ja saapui
hotelliin. Hänen ensimmäiseen kysymykseensä vastattiin hävyttömästi,
niin kuin tilattujen ajurien ja täysinäisten hotellien isäntien tapa
on. Hän lähetti silloin käyntikorttinsa Pastrinille ja käski sanoa
terveisiä Albert de Morcerfille. Tämä keino auttoi, ja Pastrini itse
riensi hänen luokseen pyytäen anteeksi, että oli antanut hänen
ylhäisyytensä odottaa, soimasi palvelijoita, otti oppaan kädestä
kynttilän ja läksi saattamaan häntä Albertin luo, kun tämä samassa tuli
häntä vastaan.
Heidän huoneistoonsa kuului kaksi pientä makuuhuonetta ja
vastaanottohuone. Makuuhuoneet olivat kadulle päin, mitä seikkaa
Pastrini korosti erikoisena etuna. Kerroksen muut huoneet oli vuokrattu
eräälle rikkaalle herralle, jota Pastrini luuli sisilialaiseksi tai
maltalaiseksi. Hän ei voinut varmasti sanoa, kumpaan kansakuntaan
matkustaja kuului.
-- Hyvä on, signor Pastrini, sanoi Franz, -- mutta nyt meidän täytyy
aivan ensiksi saada jonkinmoinen illallinen ja huomiseksi ja
seuraaviksi päiviksi vaunut.
-- Illallisen saatte tuossa tuokiossa, sanoi hotellin isäntä, -- mutta
mitä vaunuihin tulee...
-- Mitä! Emmekö saisikaan vaunuja! huudahti Albert. -- Älkää laskeko
leikkiä, signor Pastrini, meidän täytyy saada vaunut.
-- Minä teen kaiken voitavani hankkiakseni teille vaunut. Muuta en voi
luvata, sanoi hotellin isäntä.
-- Ja milloin saamme vastauksen? kysyi Franz.
-- Huomisaamuna, vastasi hotellin isäntä.
-- Hitto vieköön, sanoi Franz, -- me saamme maksaa hiukan kalliimman
hinnan, siinä kaikki. Kyllähän minä tuon tunnen. Drake tai Aaron
ottavat vaununvuokraa tavallisina päivinä kaksikymmentäviisi frangia ja
kolmekymmentä tai kolmekymmentaviisi frangia pyhä- ja juhlapäivinä.
Lisätkää siihen viisi frangia päivältä omaksi hyödyksenne, niin se on
yhteensä neljäkymmentä, ja sillä hyvä.
-- Luullakseni nämä herrat eivät voi hankkia teille vaunuja, vaikka
maksaisitte kaksinkertaisen hinnan.
-- Valjastettakoon hevoset sitten minun vaunujeni eteen. Ne ovat kyllä
matkalla hyvin kuluneet, mutta vähät siitä.
-- Hevosia ei saa mistään.
Albert katsoi Franziin aivan kuin olisi kuullut käsittämättömän
vastauksen.
-- Ymmärrättekö te tätä, Franz, hevosia ei saa mistään, sanoo hän?
Mutta eikö saa postihevosia?
-- Ne on jo kaikki varattu kaksi viikkoa sitten, eikä vapaina ole muita
kuin kaksi, jotka ovat aivan välttämättömät postinkuljettamiseen.
-- Mitä te tästä sanotte? kysyi Franz.
-- Minä sanon, että kun jokin asia käy yli ymmärrykseni, niin en vaivaa
sillä päätäni, vaan siirryn toiseen. Onko illallinen valmiina, signor
Pastrini?
-- On, teidän ylhäisyytenne.
-- Syökäämme siis ensiksi.
-- Mutta entä vaunut ja hevoset? sanoi Franz.
-- Olkaa rauhassa, ystäväiseni, ne tulevat aivan itsestään. Kysymys on
varmasti vain hinnasta.
Ja Morcerf, joka verrattomassa filosofiassaan ei pitänyt mitään
mahdottomana, niin kauan kuin hänen kukkaronsa oli täynnä ja
lompakkonsa pulleana, meni levolle ja nukkui uneksien ajavansa
karnevaalissa kuuden hevosen vetämissä vaunuissa.