32. Herääminen

Kun Franz heräsi, tuntuivat kaikki esineet hänen ympärillään jatkavan

hänen unelmaansa. Hän luuli olevansa haudassa, jonne aivan kuin

säälistä tunkeutui päivänsäde. Hän ojensi kätensä ja kosketti kiveä.

Hän nousi istualleen ja tunsi maanneensa viittaansa verhottuna

pehmeällä, väkevästi tuoksuvalla kanervavuoteella.

Kaikki näyt olivat kadonneet, ja nuo patsaat, jotka olivat aivan kuin

nousseet haudastaan hänen uneensa, olivat poissa.

Hän astui muutaman askelen auringonvaloa kohti. Unen kiihkeyttä seurasi

todellisuuden rauha. Hän huomasi olevansa luolassa, astui sen aukkoa

kohden ja näki sen kaarevasta portista taivaan ja meren sinen. Taivas

ja meri loistivat aamuauringon valossa. Rannalla istuivat merimiehet

naureskellen. Kymmenen askelen päässä kiikkui vene merellä.

Miettimättä, mitään ajattelematta Franz nautti siitä taivaallisesta

suloudesta, joka luonnosta uhkuu silloin, kun ihminen herää

kummallisesta unesta. Tyyni, puhdas, loistava ulkoilma sai unelmat

vaikuttamaan sitäkin epätodellisimmilta, ja muistot alkoivat palata

hänen mieleensä.

Hän muisti saarelle tulonsa, tutustumisensa salakuljettajien

päällikköön, loistavan maanalaisen palatsin, erinomaisen illallisen ja

hashishin.

Mutta tuntui kuin tuosta kaikesta olisi kulunut ainakin vuosi. Hänen

päänsä oli aivan viileä ja ruumiinsa levännyt. Aivoissa ei tuntunut

mitään raskautta, vaan jonkinmoista hyvinvointia; hän tunsi nauttivansa

ilmasta ja auringosta voimakkaammin kuin koskaan ennen.

Hän meni sen vuoksi iloisena merimiesten luo.

Hänen lähestyessään he nousivat ja laivuri tuli hänen luokseen.

-- Herra Sindbad lähettää terveisensä ja pyytää anteeksi, ettei voinut

jäädä sanomaan hyvästi. Mutta hyvin tärkeä asia pakotti hänet lähtemään

Malagaan.

-- Tämä kaikki, rakas Gaetano, on siis todellakin ollut olemassa? Eräs

mies on siis ottanut minut vastaan tällä saarella, on ollut minua

kohtaan ruhtinaallisen vieraanvarainen ja lähtenyt nukkuessani pois?

-- Hän on todellakin olemassa, sillä tuolla kiitää hänen pieni jahtinsa

täysin purjein, ja jos katsotte kaukoputkella, niin epäilemättä

tunnette hänet laivaväen joukosta.

Näin sanoen Gaetano osoitti pientä alusta, joka oli matkalla Korsikan

eteläistä nientä kohden.

Franz otti kaukoputkensa ja suuntasi sen laivaa kohden.

Gaetano ei ollut erehtynyt. Laivan perässä seisoi tuo kummallinen mies

katsoen saareen päin ja pitäen niin kuin hänkin kaukoputkea kädessään.

Hän oli samassa asussa kuin edellisenä iltana ja heilutti nenäliinaansa

jäähyväisiksi.

Franz vastasi ottamalla nenäliinansa taskustaan ja heiluttamalla

puolestaan sitä.

Sekunnin kuluttua näkyi purren keulassa pieni valkoinen pilvi ja sitten

kuului heikko pamahdus saarelle asti.

-- Kuuletteko, sanoi Gaetano, -- hän sanoo teille hyvästi.

Nuori mies otti pyssynsä ja laukaisi sen ilmaan toivomattakaan, että se

kuuluisi purteen asti.

-- Mitä teidän ylhäisyytenne käskee? kysyi Gaetano.

-- Sytyttäkää ensiksikin soihtu.

-- Ahaa, minä ymmärrän, sanoi laivuri, -- haluatte etsiä lumotun

asunnon ovea. Annan kyllä soihdun teille, jos se teidän ylhäisyyttänne

huvittaa. Minuakin on aikoinaan tuo sama ajatus vaivannut, ja kolme

neljä kertaa olen etsinyt tuota aukkoa. Mutta lopulta luovuin siitä.

Giovanni, sanoi hän, -- sytytä soihtu ja anna se hänen ylhäisyydelleen.

Giovanni totteli. Franz otti soihdun ja läksi Gaetanon seurassa

luolaan.

Hän tunsi paikan, jossa oli levännyt kanervavuoteellaan. Turhaan hän

valaisi soihdullaan luolan kaikkia seiniä, hän ei nähnyt mitään aukkoa,

ei muuta kuin savun jälkiä, joista hän huomasi, että muutkin olivat

ennen häntä turhaan koettaneet etsiä luolan suuta.

Graniittiseinän joka kohta oli läpitunkematon kuin tulevaisuus. Franz

työnsi joka rakoon metsästyspuukkonsa, painoi jokaista ulkonevaa

kohtaa, mutta tuloksetta, ja hän kulutti kaksi tuntia löytämättä

aukkoa.

Sitten hän luopui yrityksestään. Gaetano riemuitsi.

Hänen palatessa rannalle näkyi jahti ainoastaan pienenä valkoisena

pilkkuna taivaanrannalla. Hän otti kaukoputkensa, mutta senkään avulla

hän ei erottanut enää mitään.

Gaetano muistutti hänen mieleensä, että hän oli tullut ampumaan vuohia,

jonka seikan hän oli kokonaan unohtanut. Hän tarttui pyssyynsä ja

samoin saarta aivan kuin täyttääksensä velvollisuutensa eikä

huvitellakseen, ja tunnin kuluttua hän oli ampunut kaksi naarasta ja

yhden koiraksen. Mutta vaikka nämä vuohet olivatkin villejä ja nokkelia

kuin vuorikauriit, niin ne muistuttivat siksi paljon kesyjä vuohia,

että Franz ei pitänyt niitä minään riistana.

Muut ajatukset täyttivät kokonaan hänen mielensä. Hän oli edellisenä

päivänä ollut Tuhannen ja yhden yön satujen sankarina, ja vasten

tahtoaan hän yhä uudelleen kulki luolaa kohden.

Hän aloitti uuden etsinnän käskettyään Gaetanoa sitä ennen paistamaan

vuohen. Tämä hänen toinen etsintänsä kesti jokseenkin kauan, sillä kun

hän palasi, oli vuohi jo paistettu.

Franz istui samalle paikalle, mistä häntä edellisenä iltana oli tultu

noutamaan tuon salaperäisen miehen luo. Jahti näkyi vielä pienen

pienenä. Se lähestyi Korsikaa.

-- Tehän ilmoititte herra Sindbadin lähteneen Malagaan, sanoi hän

Gaetanolle. -- Minun mielestäni hän purjehtii suoraan Porto-Vecchioon.

-- Ettekö muista, että hänen miehistönsä joukossa oli kaksi

korsikalaista rosvoa?

-- Se on totta! Ja viekö hän heidät maihin? kysyi hän.

-- Tietysti. Hän ei kuulemma pelkää jumalaa eikä paholaista, huudahti

Gaetano, -- ja olisi valmis tekemään viidenkymmenen peninkulman

kierroksen auttaakseen hädässä olevaa miesparkaa.

-- Mutta hänhän voi joutua rettelöihin sen maan esivallan kanssa, jossa

hän harjoittaa tuollaista hyväntekeväisyyttä, sanoi Franz.

-- Mitä hän esivalloista piittaa! Koettakootpa vain ajaa häntä takaa.

Ensiksikin ei hänen jahtinsa ole mikään laiva, vaan lintu, joka

kahdentoista peninkulman matkalla pääsee kolme peninkulmaa fregatista

edelle. Eikä hänen sitä paitsi tarvitse muuta kuin poiketa rannikolle,

niin hän tapaa kaikkialla ystäviä.

Herra Sindbadilla, Franzin isännällä, oli ilmeisesti kunnia olla

tekemisissä kaikkien Välimeren salakuljettajien ja rosvojen kanssa.

Hänen asemansa tuli jokseenkin omituiseksi.

Mikään ei enää pidättänyt Franzia Monte-Criston saarella; hän ei enää

toivonutkaan löytävänsä luolaa, vaan kiirehti aterioimaan ja käski

miehistöä pitämään veneen lähtövalmiina.

Puoli tuntia myöhemmin hän oli veneessä.

Hän loi viimeisen katseensa jahtiin. Se oli juuri katoamassa

Porto-Vecchion satamaan.

Samassa kun vene lähti liikkeelle, katosi jahti.

Sen mukana katosi viimeinen kiintopiste edellisen yön kokemuksista,

illallinen, Sindbad, hashish ja kuvapatsaat, kaikki alkoi Franzin

mielessä sulaa unelmaksi.

Hän purjehti koko päivän ja koko yön. Seuraavana päivänä auringon

noustessa oli Monte-Criston saari vuorostaan kadonnut.

Päästyään maihin Franz unohti ainakin toistaiseksi kokemansa seikkailut

järjestäessään asioitaan ja käydessään vierailuilla Firenzessä. Hän

valmistautui matkustamaan Roomaan tavatakseen siellä toverinsa.

Hän läksi matkaan ja saapui lauantai-iltana postivaunuilla Piazza della

Doganalle.

Hän oli jo edeltäpäin tilannut huoneen, niin kuin olemme maininneet,

hänen tarvitsi siis vain mennä Pastrinin hotelliin. Se ei ollut

helppoa, sillä kadut olivat täynnä kansaa ja Roomassa vallitsi

kuumeinen kohina, niin kuin aina suurten tapausten edellä. Siellä on

neljä suurta juhlaa: karnevaali, pyhä viikko, Kristuksen ruumiin juhla

ja Pyhän Pietarin juhla.

Kaiken muun osan vuotta kaupunki nukkuu kuin elämän ja kuoleman

välillä. Se on vain kuin tämän ja tulevan elämän välinen

pysähdyspaikka, juhlallinen pysähdyspaikka, runollinen ja erikoinen.

Franz oli ollut siellä jo viisi kuusi kertaa ja joka kerta se hänen

mielestään oli yhä ihanampi ja erikoisempi.

Hän tunkeutui yhä kasvavan ja yhä kiihtyvän ihmisjoukon läpi ja saapui

hotelliin. Hänen ensimmäiseen kysymykseensä vastattiin hävyttömästi,

niin kuin tilattujen ajurien ja täysinäisten hotellien isäntien tapa

on. Hän lähetti silloin käyntikorttinsa Pastrinille ja käski sanoa

terveisiä Albert de Morcerfille. Tämä keino auttoi, ja Pastrini itse

riensi hänen luokseen pyytäen anteeksi, että oli antanut hänen

ylhäisyytensä odottaa, soimasi palvelijoita, otti oppaan kädestä

kynttilän ja läksi saattamaan häntä Albertin luo, kun tämä samassa tuli

häntä vastaan.

Heidän huoneistoonsa kuului kaksi pientä makuuhuonetta ja

vastaanottohuone. Makuuhuoneet olivat kadulle päin, mitä seikkaa

Pastrini korosti erikoisena etuna. Kerroksen muut huoneet oli vuokrattu

eräälle rikkaalle herralle, jota Pastrini luuli sisilialaiseksi tai

maltalaiseksi. Hän ei voinut varmasti sanoa, kumpaan kansakuntaan

matkustaja kuului.

-- Hyvä on, signor Pastrini, sanoi Franz, -- mutta nyt meidän täytyy

aivan ensiksi saada jonkinmoinen illallinen ja huomiseksi ja

seuraaviksi päiviksi vaunut.

-- Illallisen saatte tuossa tuokiossa, sanoi hotellin isäntä, -- mutta

mitä vaunuihin tulee...

-- Mitä! Emmekö saisikaan vaunuja! huudahti Albert. -- Älkää laskeko

leikkiä, signor Pastrini, meidän täytyy saada vaunut.

-- Minä teen kaiken voitavani hankkiakseni teille vaunut. Muuta en voi

luvata, sanoi hotellin isäntä.

-- Ja milloin saamme vastauksen? kysyi Franz.

-- Huomisaamuna, vastasi hotellin isäntä.

-- Hitto vieköön, sanoi Franz, -- me saamme maksaa hiukan kalliimman

hinnan, siinä kaikki. Kyllähän minä tuon tunnen. Drake tai Aaron

ottavat vaununvuokraa tavallisina päivinä kaksikymmentäviisi frangia ja

kolmekymmentä tai kolmekymmentaviisi frangia pyhä- ja juhlapäivinä.

Lisätkää siihen viisi frangia päivältä omaksi hyödyksenne, niin se on

yhteensä neljäkymmentä, ja sillä hyvä.

-- Luullakseni nämä herrat eivät voi hankkia teille vaunuja, vaikka

maksaisitte kaksinkertaisen hinnan.

-- Valjastettakoon hevoset sitten minun vaunujeni eteen. Ne ovat kyllä

matkalla hyvin kuluneet, mutta vähät siitä.

-- Hevosia ei saa mistään.

Albert katsoi Franziin aivan kuin olisi kuullut käsittämättömän

vastauksen.

-- Ymmärrättekö te tätä, Franz, hevosia ei saa mistään, sanoo hän?

Mutta eikö saa postihevosia?

-- Ne on jo kaikki varattu kaksi viikkoa sitten, eikä vapaina ole muita

kuin kaksi, jotka ovat aivan välttämättömät postinkuljettamiseen.

-- Mitä te tästä sanotte? kysyi Franz.

-- Minä sanon, että kun jokin asia käy yli ymmärrykseni, niin en vaivaa

sillä päätäni, vaan siirryn toiseen. Onko illallinen valmiina, signor

Pastrini?

-- On, teidän ylhäisyytenne.

-- Syökäämme siis ensiksi.

-- Mutta entä vaunut ja hevoset? sanoi Franz.

-- Olkaa rauhassa, ystäväiseni, ne tulevat aivan itsestään. Kysymys on

varmasti vain hinnasta.

Ja Morcerf, joka verrattomassa filosofiassaan ei pitänyt mitään

mahdottomana, niin kauan kuin hänen kukkaronsa oli täynnä ja

lompakkonsa pulleana, meni levolle ja nukkui uneksien ajavansa

karnevaalissa kuuden hevosen vetämissä vaunuissa.

Monte-Criston kreivi · 第 41 / 129 题