Vuoden 1838 alussa oli Firenzessä kaksi nuorta miestä, jotka molemmat
kuuluivat Pariisin hienoimpaan seurapiiriin; toinen oli vicomte Albert
de Morcerf, toinen paroni Franz d'Epinay. He olivat päättäneet viettää
karnevaalin Roomassa, jossa Franzin tuli olla Albertin oppaana, sillä
hän oli jo kaksi vuotta oleskellut Italiassa.
Mutta asuinpaikan saaminen Roomassa karnevaalin aikana ei ole suinkaan
helppoa, ellei tahdo maata Piazza del Popololla tai Forum Romanumilla.
Niinpä nuorukaiset kirjoittivat Pastrinille, joka omisti London-hotellin
Piazza di Spagnan varrella, ja tilasivat itselleen hauskan asunnon.
Pastrini vastasi, ettei hänellä ollut enää vapaina muuta kuin kaksi
huonetta ja pieni kabinetti kolmannessa kerroksessa. Ne hän oli valmis
vuokraamaan kohtuullisesta hinnasta, louisdorista päivässä. Nuoret
miehet suostuivat tähän. Sillä välillä Albert läksi Napoliin ja Franz
jäi Firenzeen.
Nautittuaan kaikista niistä huveista, jotka Medicien kaupunki voi
tarjota, käveltyään kyllikseen siinä maallisessa paratiisissa, jonka
nimi on Carcine, Franz halusi nähdä Elban, Napoleonin merkillisen
oleskelupaikan. Hän oli jo sitä ennen nähnyt Korsikan, Napoleonin
kehdon.
Eräänä iltana hän siis irroitti Livornon satamassa purjeveneen,
laskeutui sen pohjalle viittaansa kietoutuneena ja sanoi merimiehille
ainoastaan: "Elban saarelle!"
Vene läksi satamasta aivan kuin merilintu pesästään, ja seuraavana
päivänä Franz saapui Porto-Ferrajoon.
Franz kulki keisarillisen saaren halki kaikkia niitä teitä, joita
jättiläinen oli astunut, ja palasi purteen Marcianassa.
Kaksi tuntia myöhemmin hän laski maihin Pianosan saarelle, jossa
kerrottiin olevan tavattoman paljon pyitä.
Metsästys ei onnistunut hyvin. Franz sai ammutuksi ainoastaan pari
vaivaista pyytä, ja uuvutettuaan siten itsensä aivan turhan tähden hän
meni jokseenkin huonolla tuulella veneeseen.
-- Jos teidän ylhäisyytenne vain tahtoo, sanoi laivuri, -- niin voin
neuvoa verrattoman metsästyspaikan.
-- Missä?
-- Näettekö tuon saaren? sanoi laivuri ja osoitti sormellaan etelään
päin erästä keilanmuotoista, kallioista saarta, joka kohosi aivan
tummansinisen meren keskeltä.
-- Mikä tuo saari on? kysyi Franz.
-- Monte-Criston saari, vastasi livornolainen.
-- Mutta eihän minulla ole lupaa metsästää tuolla saarella.
-- Sitä ei teidän ylhäisyytenne tarvitsekaan, saari on aivan autio.
-- Autio saari keskellä Välimerta, sepä omituista.
-- Ja luonnollista, teidän ylhäisyytenne. Saari on kauttaaltaan
kallioinen, eikä siellä ole tilkkuakaan viljelyskelpoista maata.
-- Minne saari kuuluu?
-- Toscanaan.
-- Millaista riistaa siellä on?
-- Tuhansittain villivuohia.
-- Ja ne elävät nuoleskelemalla kallioita, sanoi Franz epäuskoisena
hymyillen.
-- Ei, pureskelemalla sanajalkoja, myrttipensaita ja mastiksipuita,
joita kasvaa kaikissa kallionkoloissa.
-- Mutta missä siellä voi nukkua?
-- Joko saarella olevissa luolissa tai veneessä viittaan kietoutuneena.
Voisimmehan sitä paitsi lähteä pois heti metsästyksen päätyttyä,
purjehdimmehan me yhtä hyvin yöllä kuin päivälläkin, ja jos tyyntyy,
niin voimmehan soutaa.
Franz suostui kuin suostuikin tähän ehdotukseen korvatakseen tähän asti
epäonnistuneen metsästyksensä.
Hänen myönnyttyään keskustelivat merimiehet vähän aikaa hiljaa
keskenään.
-- No, kysyi Franz, -- mikä nyt on taas? Onko tullut este?
-- Ei, sanoi laivuri, -- mutta meidän täytyy ilmoittaa teidän
ylhäisyydellenne, että saari on julistettu epäiltävien seutujen
joukkoon.
-- Mitä se merkitsee?
-- Se merkitsee sitä, että kun Monte-Criston saari on asumaton, niin
siellä oleksii merirosvoja ja salakuljettajia, jotka saapuvat
Korsikasta, Sardiniasta ja Afrikasta. Jos joku ilmoittaa meidän
poikenneen sinne, täytyy meidän Livornoon palatessamme jäädä kuudeksi
päiväksi tarkastuksen alaiseksi.
-- Hitto vieköön, sehän muuttaa koko asian! Kuudeksi päiväksi! Juuri
niin moneksi, kuin Jumala tarvitsi luodakseen maailman. Se on aivan
liian pitkä aika.
-- Mutta eihän kukaan ilmoita teidän ylhäisyytenne olleen Monte-Criston
saarella.
-- En minä ainakaan, huudahti Franz.
-- Emme mekään, sanoivat merimiehet.
-- Siinä tapauksessa lähtekäämme Monte-Cristoa kohden.
Laivuri antoi määräyksensä. Keula käännettiin saareen päin, ja vene
alkoi kiitää sitä kohden.
Tuuli pullisti purjeita, ja kun merimiehet olivat asettuneet
paikoilleen, kolme keulaan ja neljäs perää pitämään, ryhtyi Franz
jatkamaan keskustelua.
-- Hyvä Gaetano, sanoi hän laivurille, -- muistaakseni sanoitte, että
saari on merirosvojen tyyssija, ja mielestäni se on aivan toisenlaista
riistaa kuin vuohet.
-- Se on aivan totta, teidän ylhäisyytenne.
-- Tiesin kyllä, että salakuljettajia oli olemassa, mutta Algerian
valloituksen jälkeen ja muhamettilaisen hallituksen kukistuttua en
luullut, että niitä enää olisi muualla kuin Cooperin ja kapteeni
Marryatin romaaneissa.
-- Teidän ylhäisyytenne erehtyi, merirosvoja on yhä olemassa kuten
maantierosvojakin, jotka muka paavi Leo XII hävitti sukupuuttoon, mutta
jotka yhtä kaikki pidättävät ihmisiä aivan Rooman porttien edustalla.
Ettekö ole kuullut, miten paavin luona oleva Ranskan lähettiläs
ryöstettiin putipuhtaaksi viidensadan askelen päässä Velletristä?
-- Olen kyllä kuullut.
-- Jos teidän ylhäisyytenne asuisi Livornossa, saisitte tuon
tuostakin kuulla, että kauppalaiva, jota kovasti odotettiin, tai
englantilainen jahti, jonka piti saapua Bastiaan, Porto-Ferrajoon tai
Civita-Vecchiaan, ei olekaan tullut perille, vaan luultavasti
murskaantunut kalliota vasten. No niin, tämä kallio onkin pieni ja
kapea kuuden tai kahdeksan miehen soutama vene, joka on sen yllättänyt
ja ryöstänyt pimeänä tai myrskyisenä yönä asumattoman saaren tienoilla,
aivan samoin kuin rosvot ryöstävät postivaunut metsän laidassa.
-- Mutta, sanoi Franz maatessaan siinä veneen pohjalla, -- miksi eivät
ryöstetyt tee valitusta, miksi he eivät vaadi Ranskan, Sardinian tai
Toscanan hallitusta kostamaan?
-- Siksi, että laivasta tai jahdista viedään veneeseen ensin kaikki,
mikä suinkin on arvokasta, sitten laivaväen kädet ja jalat kytketään
yhteen, jokaisen kaulaan sidotaan neljänkolmatta naulan painoinen
kuula, laivan pohjaan tehdään tynnyrin suuruinen reikä, noustaan
kannelle, suljetaan luukut ja mennään veneeseen. Kymmenen minuutin
päästä laiva alkaa valittaa ja huoata, ja sitten se uppoaa. Ensin
vaipuu toinen puoli veden alle, sitten toinen, sitten se nousee, painuu
taas ja vajoaa yhä enemmän. Äkkiä kuuluu aivan kuin kanuunan laukaus,
ilma halkaisee kannen. Sitten laiva liikahtelee kuin hukkuva ja vaipuu
yhä syvemmälle. Vesi, joka laivan sisällä on ollut kovassa
puristuksessa, purskahtaa esiin kaikista aukoista, aivan kuin iso
valaskala purskuttaisi sieraimistaan jättiläismäisiä vesisuihkuja.
Sitten kuuluu viimeinen korina ja laiva vaipuu syvyyteen muodostaen
veteen ison suppilon, joka pyörii hetkisen, täyttyy vähitellen ja
häviää. Viiden minuutin kuluttua vain Jumalan silmä voi meren pohjasta
löytää hukkuneen laivan. -- Ymmärrättekö nyt, jatkoi laivuri hymyillen,
miksi laiva ei tule satamaan ja miksi miehistö ei tee valitusta?
Jos Gaetano olisi kertonut tämän kaiken ennen matkalle lähtöä, olisi
Franz luultavasti miettinyt kauemmin, ennen kuin läksi. Mutta he olivat
jo matkalla, ja peräytyminen olisi näyttänyt pelkuruudelta. Hän oli
niitä miehiä, jotka eivät etsi vaarallisia tilanteita, mutta jotka
kyllä tarpeen tullen kylmäverisesti taistelevat vaaraa vastaan,
katselevat sitä aivan samoin kuin vastustajaa kaksintaistelussa,
tarkkaavat hänen liikkeitään, arvioivat hänen voimansa; pysähtyvät niin
paljon, että voivat hengittää, mutta eivät niin paljoa, että
näyttäisivät pelkureilta. He huomaavat ensi katseella, millaiset ovat
voittamisen mahdollisuudet, ja surmaavat yhdellä iskulla.
-- Mitä vielä, sanoi hän. -- Olen kulkenut Sisilian ja Calabrian halki,
olen purjehtinut kaksi kuukautta Arkkipelagissa enkä kertaakaan ole
nähnyt rosvon tai ryövärin varjoakaan.
-- En minä tätä kertonutkaan saadakseni teidän ylhäisyyttänne luopumaan
aikeestaan, sanoi Gaetano, -- vastasin vain kysymykseenne, siinä
kaikki.
-- Se on totta, Gaetano, ja kertomuksenne oli hyvin huvittava. Kun
tahdon nauttia siitä mahdollisimman kauan, niin menkäämme Monte-Criston
saarelle.
Nopeasti lähestyttiin matkan päämäärää. Oli hyvä tuuli, ja vene kiiti
kuuden tai seitsemän solmun nopeudella. Sitä mukaa kuin tultiin
lähemmäksi, näytti saari nousevan merestä yhä korkeammaksi, ja illan
kirkkaassa valossa näki, miten kalliolohkareet olivat päällekkäin aivan
kuin asevarastossa kanuunan kuulat, ja niiden koloissa näkyi punertavaa
kanervaa ja viheriäisiä pensaita. Vaikka merimiehet näyttivätkin aivan
rauhallisilta, tarkastelivat he kuitenkin valppaina kuultavaa ulappaa.
Etäällä näkyi ainoastaan muutamia kalastajaveneitä, joiden valkoiset
purjeet keinuivat aivan kuin kalalokkien siivet.
Vene oli enää parin peninkulman päässä saaresta, kun aurinko alkoi
laskea Korsikan taakse, jonka terävät kalliohuiput kohosivat korkealle
taivasta kohden. Tämä kiviröykkiö nousi uhkaavana kuin jättiläinen
Adamastor veneen eteen ja peitti auringon, vaikka säteet vielä
kultasivat sen huippuja. Mutta yhä voitokkaampana nousi merestä varjo,
valloitti huiputkin, ja lopulta saari oli kuin harmaa röykkiö, joka
tummenemistaan tummeni. Puolen tunnin päästä oli pilkkoen pimeää.
Kaikeksi onneksi merimiehet liikkuivat tutuilla vesillä, sillä Franz ei
tuntenut itseään aivan rauhalliseksi siinä veneessä keskellä pimeää
yötä. Korsika oli kokonaan kadonnut. Monte-Cristoakaan ei näkynyt.
Mutta merimiehet ilmeisesti näkivät pimeässä kuin ilveskissat, eikä
peränpitäjä epäröinyt vähääkään.
Noin tunti auringonlaskun jälkeen Franz arveli huomaavansa veneen
vasemmalla puolella noin neljännespeninkulman päässä jotakin mustaa,
mutta hän ei voinut erottaa, mitä se oikeastaan oli. Hän oli vaiti,
koska pelkäsi merimiesten nauravan hänelle, jos hän pitäisi mustaa
pilveä maana. Mutta äkkiä näkyi kirkas liekki saarelta. Maa saattoi
olla pilven näköinen, mutta tuli ei ollut mikään meteori.
-- Mikä tuo valo on? kysyi hän.
-- Hiljaa! sanoi laivuri. -- Se on nuotio.
-- Mutta sanoittehan, että saari on asumaton!
-- Sanoinhan, että siellä ei ole varsinaisia asukkaita, mutta että se
on salakuljettajien turvapaikkana.
-- Ja merirosvojen, toisti Gaetano. -- Sen vuoksi olenkin käskenyt
purjehtia saaren ohitse, sillä, niin kuin näette, nuotio on takanamme.
-- Mutta nuotiohan pikemmin rauhoittaa kuin tekee levottomaksi, sanoi
Franz. -- Piileskelijät eivät olisi sytyttäneet tulta.
-- Se ei merkitse mitään, sanoi Gaetano. -- Jos pimeässä voisitte
laskea saaren aseman, niin huomaisitte, että tulta ei näe mantereelle,
ei Pianosaan, vaan ainoastaan aavalle merelle.
-- Te pelkäätte, että tuli merkitsee huonoa seuraa?
-- Siitä olisi otettava selko, sanoi Gaetano pitäen valoa silmällä.
-- Ja millä tavoin siitä voi ottaa selkoa?
-- Saattepahan nähdä.
Tämän lausuttuaan Gaetano neuvotteli merimiestensä kanssa ja hetken
kuluttua vene oli kääntynyt. Palattiin samaa tietä kuin oli tultukin,
ja muutaman minuutin päästä tuli katosi, luultavasti kallionkielekkeen
suojaan.
Silloin peränpitäjä antoi veneelle uuden suunnan, se lähestyi saarta
tuntuvasti ja oli vähän ajan päästä siitä ainoastaan viidenkymmenen
askelen päässä.
Gaetano laski purjeen ja vene seisahtui.
Kaikki tämä tehtiin aivan hiljaa, sanaakaan vaihtamatta.
Gaetano, joka oli ehdottanut matkaa, oli ottanut kaiken vastuun
itselleen. Nuo neljä merimiestä pitivät häntä silmällä, ottivat airot
esille ja olivat ilmeisesti valmiit pakenemaan soutamalla, mikä ei
pimeässä olisikaan ollut mahdotonta.
Franz puolestaan tarkasti aseitaan kylmäverisenä. Hänellä oli kaksi
kaksipiippuista pyssyä ja karbiini; hän latasi ne, tarkasti lukot ja
odotti.
Tällä välin laivuri riisui takkinsa ja paitansa, sitoi housunsa
tiukempaan vyölleen, ja kun hän oli avojaloin, hänen ei tarvinnut
riisua jalkineita eikä sukkia. Tässä puvussa tai oikeammin sanoen ilman
pukua hän pani sormensa suulleen varoittaakseen kaikkia olemaan aivan
hiljaa, laskeutui mereen ja alkoi uida rantaa kohden niin varovaisesti,
että ei kuulunut hiiskahdustakaan. Fosforivälke laineilla vain ilmaisi,
missä hän ui.
Kohta tämä juovakin katosi. Hän oli epäilemättä päässyt maihin.
Puolen tunnin ajan pysyttelivät veneessä olijat aivan liikkumattomina
paikoillaan. Sitten lähestyi rannasta venettä kohden sama valoisa
juova. Vähän ajan päästä Gaetano oli veneessä.
-- No? kysyivät Franz ja kaikki merimiehet yht'aikaa.
-- Siellä on espanjalaisia salakuljettajia. Heidän mukanaan on kaksi
korsikalaista rosvoa.
-- Ja mitä tekemistä korsikalaisilla rosvoilla on espanjalaisten
salakuljettajien kanssa?
-- Hyvä Jumala, teidän armonne, täytyyhän rosvojen auttaa toisiaan.
Toisinaan santarmit tai sotilaat ahdistavat maalla rosvoja. Nämä
kohtaavat silloin veneen ja siinä kunnon tovereita, sellaisia kuin me.
He tulevat uivaan taloomme pyytäen saada nauttia vieraanvaraisuuttamme.
Eihän voi olla auttamatta takaa-ajettua miesparkaa! Otamme hänet
vastaan ja varmuuden vuoksi lähdemme ulapalle. Se ei maksa meille
mitään ja pelastaa lähimmäisemme hengen tai ainakin vapauden. Hän
muistaa tämän hyväntyön ja osoittaa meille varman paikan, jossa voimme
viedä maihin tavaramme, uteliaitten häiritsemättä meitä.
-- Vai niin! sanoi Franz. -- Te olette siis hiukan salakuljettajia
tekin, Gaetano?
-- Minkä sille voi, sanoi mies huulillaan hymy, jota on mahdoton
kuvata, ihminen tekee yhtä ja toista. Täytyyhän elää.
-- Tunnette siis ne, jotka tänä hetkenä asustavat Monte-Criston
saarella?
-- Melkein. Me merimiehet olemme aivan kuin vapaamuurareita, me
tunnemme toisemme tietyistä merkeistä.
-- Oletteko varma, ettei meidän tarvitse pelätä mitään, jos laskemme
maihin?
-- Ei kerrassaan mitään. Salakuljettajat eivät ole varkaita.
-- Mutta nuo kaksi korsikalaista rosvoa..., jatkoi Franz ottaen
edeltäpäin kaiken varteen.
-- Hyvä Jumala, sanoi Gaetano, -- eihän se ole heidän syynsä, että he
ovat rosvoja, vaan esivallan.
-- Kuinka niin?
-- Heitähän vainotaan siksi, että ovat nylkeneet toisen miehen nahan,
ikään kuin korsikalaisen luonteeseen ei kuuluisi kosto.
-- Mitä tarkoitatte tuolla nylkemisellä? Murhaamistako? sanoi Franz
jatkaen kyselyjään.
-- Minä tarkoitan vihollisen tappamista, se on aivan eri asia, sanoi
laivuri.
-- Menkäämme siis pyytämään vieraanvaraisuutta salakuljettajilta ja
rosvoilta. Luuletteko heidän suostuvan siihen?
-- Varmasti.
-- Montako heitä on?
-- Neljä, teidän ylhäisyytenne, ja nuo kaksi rosvoa niiden lisäksi,
siis yhteensä kuusi.
-- Meitä on yhtä monta. Jos nuo herrat ryhtyvät vihamielisyyksiin, niin
pystymme ainakin vastustamaan heitä. Siis kerta vielä, menkäämme
Monte-Criston saarelle.
-- Menkäämme, teidän ylhäisyytenne. Mutta sallittehan minun kuitenkin
ryhtyä varokeinoihin?
-- Tietysti, olkaa viisas kuin Nestor ja varovainen kuin Odysseus. En
ainoastaan salli, vaan kehotankin teitä siihen.
-- Siis, kaikki hiljaa! sanoi Gaetano.
Kaikki vaikenivat.
Franz, joka aina näki asiat oikeassa valossaan, huomasi, että hänen
asemansa oli, ellei suorastaan vaarallinen, niin kuitenkin arveluttava.
Hän oli pilkkopimeässä, erillään muusta maailmasta, keskellä merta,
merimiesten seurassa, jotka eivät häntä laisinkaan tunteneet ja joilla
ei ollut mitään syytä olla hänelle uskollisia. He tiesivät, että hänen
vyöhönsä oli kätketty muutamia tuhansia frangeja, ja he olivat usein,
elleivät suorastaan kadehtien, niin ainakin uteliaina, tarkastelleet
hänen oivallisia aseitaan. Toiselta puolen hän oli menossa näiden
samojen miesten kanssa saarelle, jolla kyllä oli hyvin raamatullinen
nimi, mutta joka salakuljettajiensa ja rosvojensa vuoksi ei tarjonnut
hänelle sen suurempaa turvaa kuin Golgata Kristukselle. Sitä paitsi
tuntuivat nuo kertomukset mereen upotetuista laivoista näin yöllä
todenmukaisemmilta kuin päivällä. Hän saattoi siis olla kahden vaaran
välillä, ja siksi hän piti tarkkaan silmällä merimiehiä eikä heittänyt
pyssyä kädestään.
Merimiehet olivat uudelleen nostaneet purjeet ja olivat lähteneet samaa
tietä kuin olivat tulleetkin. Franzin silmät jo olivat ennättäneet
tottua pimeään, ja hän näki heidän purjehtivan jylhien kallioiden ohi.
Hetken kuluttua tuli nuotio taas näkyviin. Tulen ympärillä istui viisi
tai kuusi miestä.
Nuotion kajastus ulottui noin sadan askelen päähän merelle. Gaetano
kulki nuotiota kohden, mutta kuitenkin sillä tavoin, että hän koko ajan
piti venettä kajastuksen ulkopuolella. Kun hän oli aivan nuotion
kohdalla, hän käänsi rohkeasti keulan valoisan piirin sisään ja alkoi
laulaa merimieslaulua, jonka loppusäkeistöön toiset yhtyivät.
Nuotion ääressä olevat miehet hyppäsivät pystyyn ja juoksivat rantaan
katsomaan venettä ja arvailemaan, missä aikeissa se lähestyi. Pian he
näyttivät rauhoittuneen ja palasivat nuotion ääreen, jolla paistui
kokonainen vuohi. Vain yksi heistä jäi rannalle.
Kun vene oli noin kahdenkymmenen askelen päässä maasta, tähtäsi
rannalla oleva mies pyssyllään tyynesti tulijoihin ja kysyi Sardinian
murteella:
-- Kuka siellä?
Franz veti pyssynsä molemmat hanat vireeseen.
Gaetano vaihtoi silloin miehen kanssa muutamia sanoja, joita Franz ei
ymmärtänyt, mutta jotka epäilemättä koskivat häntä.
-- Tahtooko teidän ylhäisyytenne lausua nimensä vai pysyä
tuntemattomana?
-- Minun nimeni on heille aivan tuntematon. Sanokaa siis heille
ainoastaan, että olen ranskalainen ja matkustan huvikseni, lausui
Franz.
Kun Gaetano oli vastannut, antoi vartija eräälle tulen ääressä olevalle
määräyksen, ja tämä nousi heti ja hävisi kallioiden keskeen.
Oltiin vaiti. Jokainen näytti pitävän huolta omista asioistaan, Franz
maihinmenosta, merimiehet purjeista ja salakuljettajat vuohesta. Mutta
vaikka kaikki olivatkin näennäisesti huolettomia, pitivät he kuitenkin
toisiaan silmällä.
Äsken poistunut mies ilmestyi näkyviin aivan vastakkaiselta puolelta.
Hän nyökkäsi vartijalle, joka heti kääntyi veneeseen päin ja sanoi:
_S'accommodi_.
Italialaista sanaa _s'accommodi_ on mahdoton kääntää. Se merkitsee
samalla kertaa: tulkaa, astukaa sisään, olkaa tervetullut, olkaa aivan
kuin kotonanne, te olette täällä isäntä.
Merimiehille ei tarvinnut tätä kahdesti sanoa. Muutama aironveto ja
vene oli rannassa. Gaetano hyppäsi rantahiekalle ja kuiskasi vielä
muutaman sanan vartijalle. Hänen toverinsa astuivat yksitellen maihin.
Lopulta tuli Franzin vuoro.
Hänellä oli toinen pyssynsä olallaan, Gaetanolla oli toinen, ja eräällä
merimiehellä oli hänen karbiininsa. Hänen pukunsa oli samalla kertaa
taiteilijan ja keikarin puku. Se ei herättänyt salakuljettajissa
epäluuloja eikä siis levottomuuttakaan.
Vene vedettiin rantaan, etsittiin muutaman askelen päästä sopivaa
nuotiopaikkaa. Mutta se suunta, jonne he menivät, ei kai ollut vartijan
mieleen, koska hän huusi Gaetanolle:
-- Ei sinnepäin.
Gaetano sopersi muutaman sanan anteeksipyynnöksi ja läksi
päinvastaiseen suuntaan. Kaksi merimiestä sytytti nuotiossa soihdut
valaistakseen tietä.
He astuivat noin kolmekymmentä askelta eteenpäin ja pysähtyivät
tasaiselle, kallioiden saartamalle paikalle. Sen ympärille oli kallioon
hakattu istuimia. Kallionkoloissa kasvoi muutamia vaivaisia tammia ja
tuuheita myrttipensaita. Franz valaisi soihdullaan maata ja huomasi
tuhkaläjästä, etteivät he olleet ainoita, jotka olivat huomanneet tämän
paikan sopivaksi oleskelupaikaksi, ja että Monte-Criston saarelle
tulleet tavallisesti asustivat siinä.
Hän ei enää odottanut mitään erikoista seikkailua. Kun hän kerran oli
astunut maihin ja huomannut saarelaiset ellei juuri ystävällisiksi,
niin ainakin välinpitämättömiksi, hävisi hänen levottomuutensa
kokonaan, ja tuntiessaan paistetun vuohen hajun hän alkoi
rauhattomuuden sijasta tuntea nälkää.
Hän mainitsi siitä Gaetanolle, joka vastasi, että illallisen
valmistaminen oli helppoa, kun oli viiniä, leipää ja kuusi pyytä
veneessä sekä iso nuotio aivan lähellä.
-- Sitä paitsi, sanoi hän, -- jos teidän ylhäisyyttänne miellyttää
paistetun vuohen tuoksu, niin voinhan mennä naapureille tarjoamaan pari
pyytä saadaksemme viipaleen paistia.
-- Tehkää se, Gaetano, tehkää se, sanoi Franz. -- Te olette todellakin
syntynyt välittäjäksi.
Merimiehet kokosivat kanervia, myrttipensaan ja tammen oksia,
sytyttivät ne tuleen ja saivat siitä syntymään jokseenkin komean
nuotion.
Paistetun vuohen tuoksu sai Franzin kärsimättömänä odottamaan laivurin
tuloa. Lopulta tämä saapui.
-- No, kysyi Franz, -- mitä uutta? Eikö pyyntöömme suostuta?
-- Päinvastoin, sanoi Gaetano. -- Heidän päällikkönsä, jolle on
ilmoitettu tulostanne, kutsuu teidät aterioimaan kanssaan.
-- Tuo heidän päällikkönsä näyttää olevan kohtelias mies. Miksi en siis
menisi hänen kanssaan aterioimaan, varsinkin kun tuon oman osuuteni
ruokaa mukanani.
-- Hänellä on ruokaa kylliksi, liikaakin, mutta hän ottaa teidät
asuntoonsa ainoastaan yhdellä kummallisella ehdolla.
-- Asuntoonsako? kysyi nuori mies. -- Onko hän siis rakennuttanut tänne
talon?
-- Ei, mutta hänellä on kuitenkin hyvin komea asunto, sikäli kuin olen
kuullut.
-- Tunnetteko siis päällikön?
-- Olen kuullut hänestä puhuttavan.
-- Hyvää vai pahaa?
-- Molempia.
-- Hitto vieköön! Ja mikä tuo ehto on?
-- Teidän tulee antaa sitoa silmänne, ettekä saa ottaa sidettä pois,
ennen kuin hän itse käskee.
Franz katsoi terävästi Gaetanoon nähdäkseen, mitä tämän ehdotuksen
takana piili.
-- Kyllä minä ymmärrän, sanoi tämä arvaten Franzin ajatukset, -- että
sitä kannattaa miettiä.
-- Mitä te tekisitte minun sijassani? kysyi nuori mies.
-- Minulla ei ole mitään menetettävissä, minä menisin.
-- Suostuisitte siis?
-- Suostuisin, vaikkapa vain uteliaisuudesta.
-- Tässä miehessä on siis jotain merkillistä.
-- Kuulkaahan, sanoi Gaetano hiljaa, -- en tiedä onko kaikki, mitä
kerrotaan, totta...
Hän vaikeni katsahtaen ympärilleen.
-- Mitä kerrotaan?
-- Kerrotaan, että päällikön luolan rinnalla Pitti-palatsi on
vähäpätöinen.
-- Pelkkää unta! sanoi Franz istuutuen jälleen.
-- Eikä olekaan. Cama, San Fernandon perämies, kävi siellä kerran ja
kertoi, että sellaista loistoa ei ole muualla kuin saduissa.
-- Tuollahan tavoin puhuen voisitte houkutella minut Ali-Baban luolaan,
sanoi Franz.
-- Kerron vain, mitä olen kuullut, teidän ylhäisyytenne.
-- Te neuvotte siis minua suostumaan?
-- Sitä en sano. Teidän ylhäisyytenne saa tehdä aivan niin kuin tahtoo.
Minä en tahdo tällaisessa tapauksessa neuvoa mitään.
Franz mietti hetkisen ja ymmärsi, että upporikas mies ei voinut aikoa
pahaa hänelle, jolla ei ollut muuta kuin muutama tuhat frangia. Ja
koska tämä siis ilmeisesti oli vain kutsu oivallisille päivällisille,
niin hän suostui. Gaetano meni ilmoittamaan siitä.
Mutta Franz oli, niin kuin olemme maininneet, hyvin varovainen. Hän
tahtoi saada lisää tietoja omituisesta isännästään. Hän kysyi sen
vuoksi merimiestä, joka äskeisen keskustelun aikana oli kyninyt pyytä
juhlallisesti -- ylpeänä hänelle uskotusta toimesta --, tiesikö tämä,
miten tuo kummallinen herra oli tullut maihin, koska missään ei näkynyt
venettä, ei speronaaria eikä tartaania.
-- Kyllä minä hänen purjeveneensä tunnen, sanoi mies.
-- Onko se komeakin?
-- Toivoisin, että teidän ylhäisyydellänne olisi sellainen, niin
voisitte tehdä matkan maapallon ympäri.
-- Kuinka suuri se on?
-- Se kantaa noin sata tonnia. Se onkin vain huvipursi, jahti, niin
kuin englantilaiset sanovat, mutta rakennettu niin, että se kestää
minkä tuulen tahansa.
-- Missä se on rakennettu?
-- En tiedä. Luultavasti Genovassa.
-- Mutta kuinka salakuljettajien päällikkö uskaltaisi rakennuttaa
sellaiseen toimeen tarvittavan jahdin Genovassa?
-- En minä sanonut jahdin omistajaa salakuljettajaksi.
-- Ette sanonutkaan, mutta Gaetano väitti muistaakseni sitä.
-- Gaetano on nähnyt purren kaukaa, mutta hän ei ole ollut puheissa sen
miehistön kanssa.
-- Mutta ellei tämä mies ole salakuljettajien päällikkö, niin mikä hän
sitten on?
-- Rikas englantilainen, joka matkustelee huvikseen.
-- Ja mikä hänen nimensä on? kysyi hän.
-- Kun sitä häneltä kysyy, vastaa hän olevansa merenkulkija Sindbad,
mutta se ei taida olla hänen oikea nimensä.
-- Merenkulkija Sindbad?
-- Niin.
-- Ja missä tämä ylhäinen herra asuu?
-- En tiedä.
-- Oletteko nähnyt hänet?
-- Olen muutaman kerran.
-- Minkä näköinen hän on?
-- Sen teidän ylhäisyytenne saa kohta itse nähdä.
-- Ja missä hän ottaa minut vastaan?
-- Luultavasti tuossa maanalaisessa palatsissa, josta Gaetano puhui.
-- Eikö koskaan ole tehnyt mielenne etsiä tuota palatsia silloin, kun
olette joutunut tänne ja saari on ollut tyhjä?
-- On kyllä, montakin kertaa, mutta aina olemme etsineet suotta.
Sanotaankin, että sen luolan ovea ei avata avaimella, vaan
taikasanalla.
-- Silloin olen todellakin tullut Tuhannen ja yhden yön satujen maahan.
-- Hänen ylhäisyytensä odottaa teitä, kuului hänen takanaan vartijan
ääni.
Tämän seurassa oli kaksi jahdin miehistöön kuuluvaa merimiestä.
Vastaamatta mitään Franz otti taskustaan nenäliinansa ja ojensi sen
miehelle, joka oli häntä puhutellut.
Hänen silmänsä sidottiin erittäin huolellisesti. Sen jälkeen hänen
täytyi vannoa, ettei hän millään tavoin koettaisi ottaa sidettä
silmiltään.
Hän vannoi.
Sitten merimiehet tarttuivat hänen käsiinsä ja taluttivat häntä
vartijan astellessa edeltä.
Kuljettuaan noin kolmekymmentä askelta tunsi hän vuohenpaistin hajusta,
että jälleen kuljettiin nuotion ohi. Sitten hän sai astua jälleen noin
viisikymmentä askelta luultavasti siihen suuntaan, jonne Gaetanoa oli
kielletty menemästä. Pian hän huomasi ilmanmuutoksesta tulleensa maan
alle. Hetken kuluttua ilma muuttui lämpöiseksi ja tuoksuvaksi, ja hän
tunsi astuvansa pehmoiselle matolle. Kuljettajat väistyivät. Hetkisen
oli kaikki hiljaa, sitten kuului ääni:
-- Tervetuloa luokseni, nyt voitte ottaa nenäliinan silmiltänne.
Franzille ei tarvinnut tätä kahdesti sanoa. Hän otti nenäliinan
silmiltään ja näki edessään kolmenkymmenenkahdeksan tai neljänkymmenen
vuoden ikäisen miehen, yllään tunisialainen puku, päässä punainen
lakki, jossa riippui pitkä sininen silkkitupsu, takki musta ja kokonaan
kullalla kirjailtu, leveät housut verenväriset, säärykset samoin ja
runsaasti kullalla kirjaillut niin kuin takkikin, jalassa keltaiset
kengät. Komea kashmir-huivi oli hänen vyönään, ja siihen oli pistetty
pieni käyrä tikari.
Vaikka tämä mies olikin hyvin kalpea, oli hän huomattavan kaunis. Hänen
silmänsä olivat kirkkaat ja läpitunkevat, nenä kreikkalainen, ja
mustien viiksien alta näkyivät helmenvalkoiset hampaat.
Hänen kalpeutensa kummastutti Franzia: olisi luullut, että mies oli
noussut haudasta eikä vielä ennättänyt saada elävien väriä.
Mutta eniten kummastutti Franzia, joka oli pitänyt Gaetanon kertomusta
unena, huoneen ylellisyys.
Seinät oli verhottu kultakukkaisilla karmiininpunaisilla turkkilaisilla
kankailla. Eräässä syvennyksessä oli jonkinmoinen divaani, sen
yläpuolella oli joukko aseita, joiden tupet olivat kullattua hopeaa ja
kahvat koristettu jalokivillä. Katossa riippui venetsialaisesta lasista
valmistettu harvinaisen kaunis lamppu, ja jalat painuivat melkein
nilkkaa myöten turkkilaiseen mattoon. Upeat verhot reunustivat ovea,
jonka kautta Franz oli tullut, ja samoin toista ovea, joka vei komeasti
valaistuun huoneeseen.
Isäntä antoi vieraansa hetkisen rauhassa katsella ympärilleen ja
tarkasteli vuorostaan tutkivasti häntä.
-- Pyydän tuhannesti anteeksi, sanoi hän viimein, -- että ryhdyin niin
moninaisiin varovaisuustoimenpiteisiin, ennen kuin annoin teidän tulla
tänne, mutta kun tämä saari on suurimman osan vuotta autiona, niin jos
asuntoni tulisi tunnetuksi, tapaisin lepopaikkani varmaankin hyvinkin
huonossa kunnossa, ja se olisi hyvin ikävää, ei niinkään aineellisen
tappion vuoksi, vaan sen tähden, ettei minulla enää olisi paikkaa,
minne vetäytyä pois maailmasta. Nyt koetan saada teidät unohtamaan
tämän pienen ikävyyden tarjoamalla teille sellaista, mitä ette ehkä
uskonut täällä saavanne: kohtalaisen aterian ja hyvän vuoteen.
-- Teidän ei tarvitse laisinkaan pyydellä anteeksi. Tietysti niiden
ihmisten silmät sidotaan, jotka pääsevät lumottuun linnaan.
Ajatelkaahan Raoulia Hugenoteissa, ja totta puhuen tämä kaikki on vain
jatkoa Tuhannen ja yhden yön tarinoihin.
-- Minä vastaan kuin Lucullus: Jos olisin tietänyt teidän tulevan,
olisin valmistautunut teitä vastaanottamaan. Mutta jätän erakkomajani
käytettäväksenne ja tarjoan teille ateriani sellaisena kuin se on. Ali,
onko pöytä katettu?
Melkein samassa nostettiin oviverho syrjään, ja nubialainen, aivan
musta orja, jolla oli yllään valkoinen tunika, viittasi herraansa
astumaan ruokasaliin.
-- En tiedä, oletteko samaa mieltä kuin minäkin, sanoi tuntematon
Franzille, -- mutta minusta ei mikään ole ikävämpää kuin olla
tuntikausia toisen kanssa kahden kesken tietämättä, millä nimellä häntä
puhuttelee. Pidän vieraanvaraisuuden lakeja kuitenkin siksi pyhinä,
etten tahdo tietää oikeata nimeänne ja arvoanne, pyydän vain teitä
sanomaan, miten voin teitä puhutella. Omasta puolestani ilmoitan, että
minua tavallisesti sanotaan merenkulkija Sindbadiksi.
-- Ja minä, lausui Franz, -- koska minulta ei puutu mitään muuta kuin
kuuluisa lamppu ollakseni Aladdin, pyydän teitä toistaiseksi sanomaan
minua Aladdiniksi. Näin pysymme itämailla, jonne luulen jonkun hyvän
haltian minut siirtäneen.
-- No niin, herra Aladdin, virkkoi omituinen isäntä, -- kuulittehan,
että pöytä on katettu. Olkaa siis hyvä ja astukaa ruokasaliin. Teidän
nöyrin palvelijanne astuu edeltä näyttääkseen teille tietä.
Sindbad nosti verhoa ja astui vieraansa edellä.
Franz joutui uuden lumouksen valtaan. Todettuaan ensin sen tärkeän
seikan, että pöytä oli ylellisesti katettu, hän loi silmänsä
ympärilleen. Ruokasali oli yhtä komea kuin äskeinenkin huone. Se oli
kokonaan valkoista marmoria, ja seinillä oli kallisarvoisia antiikkisia
korkokuvia. Pitkulaisen salin toisessa päässä oli kaksi kuvapatsasta,
päänsä päällä vasut. Näissä vasuissa oli korkeat kasat hedelmiä,
sisilialaisia ananaksia, malagalaisia grenaadeja, balearilaisia
appelsiineja, ranskalaisia persikoita ja tunisialaisia taateleita.
Aterian muodostivat paistettu fasaani, jonka ympärille oli asetettu
korsikalaisia rastaita, villisian kinkku, neljännes vuohta, iso kampela
ja jättiläiskokoinen merirapu. Näiden herkkujen välillä tarjoiltiin
kepeämpiä ruokia.
Vadit olivat hopeaa, lautaset japanilaista posliinia.
Franz hieroi silmiään ollakseen varma siitä, ettei nähnyt unta.
Ali yksinään oli palvelemassa heitä ja teki tehtävänsä oivallisesti.
Vieras lausui tämän johdosta isännälleen kohteliaisuuksia.
-- Niin, lausui tämä hoitaen isännäntehtävänsä niin kuin hieno
maailmanmies ainakin, -- tuo miesparka on minuun kovasti kiintynyt ja
tekee parhaansa. Hän muistaa, että olen pelastanut hänen henkensä, ja
kun hän piti päätään jokseenkin suuressa arvossa, niin hän osoittaa
minulle kiitollisuuttaan, kun olen sen hänelle pelastanut.
Ali lähestyi herraansa, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.
-- Ja rohkenenko kysyä, herra Sindbad, missä tilaisuudessa teitte tämän
hyväntyön?
-- Hyvä Jumala, asia on hyvinkin yksinkertainen, vastasi isäntä. -- Tuo
miesparka näyttää liikuskelleen lähempänä Tunisin beyn haaremia kuin
hänenväriselleen on sallittu. Bey tuomitsi hänet menettämään kielensä,
kätensä ja päänsä. Ensimmäisenä päivänä kieli, toisena käsi ja
kolmantena pää. Olin aina halunnut saada mykän palvelijan. Odotin
siksi, kunnes hänen kielensä oli leikattu, ja pyysin beytä
lahjoittamaan hänet minulle luvaten vastalahjaksi kaksipiippuisen
komean pyssyn, joka edellisenä päivänä näytti herättäneen hänen
ylhäisyytensä huomiota. Hän tuumi hetkisen, koska olisi niin mielellään
tappanut tuon miesraukan. Mutta kun lupasin lisäksi englantilaisen
metsästyspuukon, jolla olin lyönyt loven hänen ylhäisyytensä käyrään
tikariin, hän päätti antaa anteeksi loput rangaistuksesta ja pani
ehdoksi vain, ettei mies koskaan jalallaan astu Tunisiin. Tämä määräys
oli aivan tarpeeton. Niin pian kuin tuo miesraukka näkee kaukaakin
Afrikan rannat, hän piiloutuu purren pimeimpään soppeen, eikä häntä saa
sieltä lähtemään, ennen kuin kolmas maanosa on kadonnut näkyvistä.
Franz vaipui hetkiseksi mietteisiinsä tietämättä, mitä hänen tuli
ajatella isäntänsä kertomatavan säälimättömästä iloisuudesta.
-- Ja samoin kuin kunnioitettava merenkulkija, jonka nimen olette
lainannut, vietätte tekin aikaanne matkustelemalla? kysyi hän.
-- Niin. Lupasin sen itselleni eräänä hetkenä, jolloin en osannut
ajatellakaan, että voisin sen toteuttaa, vastasi tuntematon hymyillen.
-- Olen tehnyt useita sellaisia lupauksia ja toivon voivani ne ajan
mittaan täyttää.
Vaikkakin Sindbad lausui nämä sanat aivan tyynesti, välähti hänen
silmistään omituinen julmuus.
-- Olette varmaankin paljon kärsinyt? sanoi Franz.
Sindbad vavahti ja katsoi häneen terävästi.
-- Mistä sen päätätte? kysyi hän.
-- Kaikesta, jatkoi Franz, -- äänestänne, katseestanne, kalpeudestanne,
jopa elintavoistannekin.
-- Minä vietän mitä onnellisinta elämää, oikeata pashan elämää. Olen
luomakunnan herra. Jos jokin paikka minua miellyttää, jään sinne. Jos
alan ikävystyä, lähden. Olen vapaa kuin lintu, minulla on siivet niin
kuin silläkin. Ympäristöni tottelee pienintäkin viittaustani. Toisinaan
kiusaan maallista oikeutta riistämällä siltä rikollisen, jota se
vainoo, jota se etsii. Minulla on oma oikeusistuimeni, josta ei voi
mihinkään vedota, joka tuomitsee tai vapauttaa ja johon ei kukaan voi
sekaantua. Jos olisitte maistanut minun elämääni, ette välittäisi
toisenlaisesta ettekä palaisi hienon seurapiirin yhteyteen muuten kuin
siinä tapauksessa, että teillä on suuria aikeita toteutettavana.
-- Kostettava esimerkiksi! sanoi Franz.
Tuntematon loi nuoreen mieheen katseen, joka tunkee sydämen ja
ajatuksen syvyyteen.
-- Miksi juuri kostettava? kysyi hän.
-- Siksi, vastasi nuori mies, -- että teistä saa sen vaikutelman, että
yhteiskunta on teitä vainonnut ja että teillä on kamala tili
suorittamatta sen kanssa.
-- Erehdytte, sanoi Sindbad nauraen niin että hänen valkoiset ja
terävät hampaansa näkyivät. -- Olen tavallani yhteiskunnan hyväntekijä
ja jonakin päivänä kai tulen Pariisiin kilpailemaan muiden
hyväntekijöiden kanssa.
-- Ensimmäisenkö kerran silloin tulette sinne?
-- Niin. Minä en kaiketi vaikuta uteliaalta, vai mitä? Mutta vakuutan
teille, ettei ole ollut minun syyni, etten ennemmin ole siellä käynyt.
-- Aiotteko nyt piakkoinkin lähteä sinne?
-- En tiedä, kaikki riippuu olosuhteista, ja ne taas hyvin epävarmoista
laskelmista.
-- Tahtoisin olla siellä teidän tulonne aikana voidakseni parhaani
mukaan korvata vieraanvaraisuuden, jota olette minulle niin suuressa
määrässä osoittanut Monte-Criston saarella.
-- Ottaisin tarjouksenne mielihyvin vastaan. Mutta pahaksi onneksi, jos
tulen Pariisiin, tulen incognito.
Ateria jatkui, ja näytti kuin se olisi valmistettu yksinomaan Franzia
varten, sillä tuntematon tuskin maistoi palaakaan.
Lopulta Ali toi jälkiruoan, tai oikeammin sanoen otti patsaitten päässä
olevat vasut ja laski ne pöydälle.
Näiden vasujen väliin hän asetti pienen, kullatusta hopeasta
valmistetun rasian, jolla oli samasta aineesta tehty kansi.
Nähdessään, kuinka varovaisesti Ali käsitteli tätä rasiaa, Franz tuli
uteliaaksi. Hän nosti kannen ja näki vihertävää taikinaa, joka näytti
vihannessäilykkeeltä, mutta hän ei tietänyt, mitä se oli.
Hän laski kannen paikoilleen ja luodessaan katseensa isäntäänsä hän
näki tämän hymyilevän hänen pettymykselleen.
-- Ette voi arvatakaan, mitä tuossa pienessä rasiassa on, ja se tekee
teidät uteliaaksi, eikö niin?
-- Sen myönnän.
-- No niin, tämä vihertävä aine ei ole mitään muuta kuin ambrosiaa,
jota Hebe tarjoili Jupiterin pöydässä.
-- Mutta tämä ambrosia, sanoi Franz, -- jouduttuaan jumalien käsistä
ihmisten käsiin on kadottanut taivaisen nimensä ja saanut maallisen.
Miksi tavallisella kielellä nimitetään tuota ainetta, joka, suoraan
sanoen, ei herätä lainkaan ruokahaluani?
-- Juuri tuo todistaa meidän materialistista katsantokantaamme, sanoi
Sindbad. -- Usein kuljemme onnen ohitse näkemättä sitä, katsomattakaan
siihen, ja jos siihen katsomme, emme sitä tunne. Jos olette toiminnan
ihminen ja kulta on jumalanne, niin maistakaa tätä, ja näette Perun,
Guzaratin ja Golcondan aarteet. Jos olette runoilija, niin maistakaa
tätä, ja mahdollisen ja mahdottoman rajat häipyvät, ikuisuus aukenee
teille, kuljette sydän vapaana, ajatus vapaana unelmien äärettömillä
mailla. Jos olette kunnianhimoinen ja tavoittelette maailman kunniaa,
niin maistakaa tätä, ja tunnin kuluttua olette kuningas, ette minkään
pienen, johonkin Euroopan kolkkaan kyyristyneen valtakunnan, kuten
Ranskan, Espanjan tai Englannin, vaan maailman kuningas, kaikkeuden
kuningas, luomakunnan kuningas. Valtaistuimenne on rakennettu sille
vuorelle, missä saatana kiusasi Jeesusta. Ja vaikkette polvistuisikaan
hänen eteensä ja suutelisi hänen käpäläänsä, olette maailman herra.
Eikö tarjoukseni ole houkutteleva? Teidän tarvitsee tehdä vain näin.
Katsokaa.
Hän aukaisi rasian, otti lusikallisen ihmeellistä säilykettä, pisti sen
suuhunsa ja antoi sen hitaasti sulaa suussaan pitäen silmiään puoliksi
suljettuina ja päätään taaksepäin kumarassa.
Franz antoi hänen rauhassa nauttia lempiruokaansa. Kun hän näki tämän
nielleen sen, hän kysyi:
-- Mutta mistä tuo kallisarvoinen aine on valmistettu?
-- Oletteko kuullut puhuttavan Vuoren Vanhuksesta, samasta, joka tahtoi
surmata kuningas Filip Augustin?
-- Olen.
-- Tiedätte, että hän hallitsi laaksoa, jonka vieressä oli vuori --
siitähän hän oli saanut omituisen nimensä. Tässä laaksossa oli
Hassen-ben-Sabahin istuttamia puutarhoja ja niissä huvimajoja. Näihin
huvimajoihin -- niin kertoo Marco Polo -- hän päästi harvat valittunsa
ja syötti heille erästä yrttiä, siirsi sen avulla heidät paratiisiin,
ikikukkivien kasvien, aina kypsien hedelmien ja yhäti neitseellisten
naisten keskelle. Se, mitä nuo onnelliset nuorukaiset pitivät
todellisuutena, olikin vain unelmaa, mutta niin ihanaa, niin suloista
unelmaa, että he myivät sielunsa ja ruumiinsa sille, joka sen heille
antoi, ja tottelivat hänen määräyksiään, aivan kuin hän olisi ollut
jumala. He menivät maailman ääriin surmaamaan ihmisen, jos hän käski,
ja kärsivät mitä kamalimpia kidutuksia valittamatta vähääkään,
ajatellen, että kuoleman jälkeen seuraa tuo ihana elämä, josta he
yrttiä nauttimalla olivat tunteneet esimakua.
-- Se on siis hashishia! huudahti Franz. -- Niin, tunnen sen, ainakin
nimeltään.
-- Aivan oikein, herra Aladdin, se on hashishia, parhainta ja puhtainta
hashishia, mitä Aleksandriassa valmistaa Abu-Gor, tuo suuri mies, jolle
olisi rakennettava palatsi ja siihen kirjoitus: _Onnen kauppiaalle
kiitollinen maailma_.
-- Tekisi mieleni koettaa, kuinka paljon ylistyksissänne on totta,
kuinka paljon liioittelua, sanoi Franz.
-- Päättäkää itse, vieraani, päättäkää itse. Mutta älkää arvostelko
ensimmäisen kokeen mukaan. Niin kuin kaikessa muussakin, täytyy
totuttaa aistimensa uuteen vaikutelmaan, olkoon se sitten suloinen tai
kiihkeä, surullinen tai iloinen. Luonto taistelee tavallaan tätä
jumalaista ainetta vastaan; luonto ei harrasta iloa, vaan takertuu
tuskaan. Luonnon täytyy sortua tässä taistelussa, unelman astua
todellisuuden sijaan. Ja silloin unelma muuttuu elämäksi ja elämä
unelmaksi. Kun sitten vertaatte todellisen elämän huolia unelmaelämän
nautintoihin, niin ette enää tahtoisi elää, unelmoida vain. Kun
palaatte tästä omasta maailmastanne muiden maailmaan, niin lähdette
Napolin keväästä Lapinmaan pakkaseen, vaihdatte paratiisin maahan,
taivaan helvettiin. Maistakaa hashishia, vieraani, maistakaa!
Vastauksen asemesta Franz otti lusikalla tätä kummallista ainetta yhtä
paljon kuin hänen isäntänsä oli ottanut ja pisti suuhunsa.
-- Hitto vieköön, sanoi hän nieltyään taivaallisen herkkunsa, -- en
tiedä, seuraako tästä, mitä olette kuvaillut, mutta niin maukasta se ei
ainakaan ole kuin olette vakuuttanut.
-- Siksi, että makuhermonne eivät ole vielä tottuneet tähän
taivaalliseen aineeseen. Sanokaa, oletteko ensimmäisellä kerralla
pitänyt ostereista, teestä, portterista, tryffeleistä ja monista muista
herkuista, joista sittemmin olette nauttinut? Ymmärrättekö roomalaisia,
jotka höystivät fasaaneja pirunpihkalla, tai kiinalaisia, jotka syövät
pääskysenpesiä? Ette. Samoin on hashishin laita. Syökäähän viikon
päivät sitä, niin ei mikään maailmassa ole teidän mielestänne sen
maukkaampaa. Menkäämme viereiseen huoneeseen, teidän huoneeseenne, ja
Ali tuo meille kahvia ja piiput.
He nousivat, ja sillä aikaa kun isäntä, joka sanoi itseään Sindbadiksi
ja jota mekin olemme toisinaan sillä nimellä maininneet, antoi Alille
muutamia määräyksiä, Franz astui viereiseen huoneeseen.
Se oli yksinkertaisemmin vaikka yhtä kallisarvoisesti kalustettu. Se
oli muodoltaan pyöreä, ja sitä kiersi leveä divaani. Mutta divaani,
seinät, katto ja permanto oli peitetty komeilla taljoilla, pehmeämmillä
kuin pehmeimmät matot. Siellä oli Atlas-vuoren tuuheaharjaisten
leijonain taljoja, loistavanviiruisia bengalilaisia tiikerintaljoja,
Kapmaan pilkullisten panttereitten nahkoja -- samanlaisten kuin se,
joka ilmestyi Dantelle --, siperialaisten karhujen, norjalaisten
kettujen taljoja, ja niitä oli heitelty toinen toisensa päälle niin
paljon, että olisi luullut astelevansa nurmella ja lepäävänsä silkkiä
pehmeämmällä vuoteella.
Miehet laskeutuivat divaanille. Itämaisia piippuja, joiden varret
olivat jasmiinia ja imukkeet meripihkaa, oli niin runsaasti, ettei
tarvinnut uudelleen täyttää samaa piippua. Ali sytytti piiput ja
poistui noutamaan kahvia.
Miehet olivat hetken vaiti, Sindbad syventyneenä ajatuksiinsa, jotka
eivät vilkkaimmankaan keskustelun aikana näyttäneet häntä jättävän, ja
Franz vaipuneena mykkään unelmoimiseen, mihin mies melkein aina joutuu
polttaessaan hyvää tupakkaa: savu tuntuu karkottavan kaikki huolet ja
täyttävän tupakoitsijan mielen onnellisilla haaveilla.
Ali toi kahvia.
-- Millä tavoin tahdotte juoda sitä? kysyi tuntematon. -- Ranskalaiseen
vai turkkilaiseen tapaan, väkevänä vai mietona, sokeroituna vai ilman
sokeria, haudottuna vai keitettynä? Saatte itse valita. Sitä on
valmistettu kaikilla eri tavoilla.
-- Otan turkkilaiseen tapaan valmistettuna, vastasi Franz.
-- Ja siinä olette oikeassa, sanoi isäntä. -- Siitä huomaa, että teillä
on taipumuksia itämaiseen elämään. Itämaalaiset ovat ainoita, jotka
osaavat elää! Mitä minuun tulee, sanoi hän hymyillen omalla omituisella
tavallaan, -- vetäydyn itämaille asumaan, kun olen toimittanut asiani
Pariisissa. Ja jos silloin tahdotte tavata minua, niin saatte etsiä
minua Kairosta, Bagdadista tai Ispahanista.
-- Toden totta, eiköhän se ole minulle hyvin helppoa, sanoi Franz, --
sillä tunnen saavani kotkan siivet, ja voin lentää maailman ympäri
vuorokaudessa.
-- Ahaa, hashish alkaa jo vaikuttaa. Levittäkää siis siipenne ja
lentäkää yliluonnolliseen maailmaan. Älkää pelätkö, teistä pidetään
huolta, ja jos siipenne sulavat auringossa niin kuin Ikaroksen siivet,
olemme täällä ottamassa teidät vastaan.
Sitten hän sanoi muutaman sanan arabiankielellä Alille, joka vetäytyi
nöyränä syrjään, mutta ei poistunut.
Franzissa tapahtui kummallinen muutos. Ruumiillinen uupumus, kaikki
illan tapausten herättämät ajatukset haihtuivat aivan kuin levon
ensimmäisenä hetkenä, jolloin ihminen on vielä kylliksi hereillä
tunteakseen unen tulon. Hänen ruumiinsa muuttui yliluonnollisen
kepeäksi, sielu kirkastui ihmeellisellä tavalla ja aistimet saivat
moninkertaisen voiman. Hänen eteensä aukeni sininen, kuultava, laaja
näköpiiri, meren täyteläinen sini, auringon heloittava kirkkaus ja
tuulen suloinen tuoksu. Hän kuuli merimiesten laulavan lauluja, ihania
kuin taivaallinen musiikki, hän näki edessään Monte-Criston saaren, ei
enää uhkaavana kiviröykkiönä erämaassa. Mitä lähemmäksi vene saarta
tuli, sitä voimakkaammaksi laulu paisui, sillä lumoavaa ja salaperäistä
laulua ja soittoa kaikui saareltakin, aivan kuin Loreley olisi tahtonut
houkutella hänet sinne tai Amfion saanut soitollaan sen kivetkin
liikkumaan.
Lopulta vene ennätti rantaan, mutta aivan hiljaa kuin huuli kohtaa
toisen huulen, ja hän astui luolaan soiton kaikuessa. Hän laskeutui,
tai oikeammin oli laskeutuvinaan, portaita alas. Ilma oli raitis ja
tuoksuva kuin voisi kuvitella olleen Kirken luolassa, ja tuoksu oli
niin voimakas, että se pakotti ihmisen unelmoimaan, niin kiihkeä, että
se sai aistimet palamaan, ja hän näki kaiken, minkä hän oli nähnyt
ennen nukkumistaan, Sindbadin, kummallisen isäntänsä, ja Alin, mykän
palvelijan. Sitten kaikki näytti sulautuvan yhteen, aivan samoin kuin
sammuvan taikalyhdyn kuvat liittyvät toisiinsa, ja hän näki olevansa
patsassalissa, jota valaisi himmeä antiikkinen lamppu, levon ja
nautinnon valo.
Kuvapatsaat olivat yhä vielä samat, rikasmuotoiset ja runolliset, mutta
niiden silmät olivat säihkyvät, hymy irstas ja tukka tuuhea. Ne olivat
Fryne, Kleopatra, Messalina, nuo kolme kevytmielistä naista. Sitten
näiden irstaiden varjojen joukkoon näytti hiipivän kirkkaana säteenä,
aivan kuin kristittynä enkelinä, puhdas olento, tyyni varjo, suloinen
näky, joka peitti otsansa tuon marmorisen irstauden edessä.
Silloin hänestä tuntui, että nuo kolme patsasta olivat yhdistäneet
rakkautensa yhtä ainoata miestä, häntä, Franzia varten ja lähestyivät
vuodetta, jolla hän uneksi. Heidän jalkansa peittyivät pitkien
valkoisten tunikoiden laskoksiin, hiukset lainehtivat vapaina, ja he
yrittivät kietoa häntä pauloihinsa tavalla, joka jumalat langetti,
mutta jota pyhimykset saattoivat vastustaa.
Franz tunsi sulkevansa silmänsä, mutta hänen viimeinen katseensa
kohdistui tuohon siveään patsaaseen, joka nyt oli kokonaan verhoutunut.
Sitten hänen silmänsä lakkasivat näkemästä todellisuutta ja hänen
aistimensa aukenivat ottamaan epätodellisen vastaan.
Alkoi rajaton nautinto, loppumaton rakkaus, jommoista profeetta lupaa
valituilleen. Kivihuulet tulivat eläviksi, ja Franzista, joka ensi
kertaa oli hashishin vaikutuksen alaisena, oli tämä rakkaus melkein
tuskaa, tämä nautinto melkein kidutusta, ja hän tunsi näiden patsaiden
huulten painuvan huulilleen pehmeinä ja kylminä kuin käärmeen renkaat.
Mutta mitä enemmän hänen kätensä koettivat työntää luotaan tämän
kummallisen rakkauden, sitä enemmän hänen aistimensa nauttivat oudosta
unelmasta. Uupumuksen polttamana, nautinnon väsyttämänä hän lopulta
antautui marmoristen rakastettujensa suudelmiin ja vaipui kokonaan
satumaisen unelmansa valtaan.