Kun Thomson & Frenchin edustaja ehdotti maksuajan lykkäystä hetkenä,
jolloin Morrel sitä kaikkein vähimmin uskalsi toivoa, tuntui hänestä
aivan kuin onni jälleen palaisi ja kohtalo lakkaisi häntä vainoamasta.
Samana päivänä hän kertoi kaiken vaimolleen, tyttärelleen ja
Emmanuelille, ja toivo ja rauhallisuus palasi jälleen perheeseen. Mutta
pahaksi onneksi Morrel oli tekemisissä muidenkin kuin Thomson &
Frenchin kanssa. Aivan niin kuin hän oli sanonut, ei liikemaailmassa
ole ystäviä, vain kauppatuttavia. Kun hän oikein mietti, ei hän voinut
käsittää, miksi Thomson & French olivat sillä tavoin menetelleet hänen
suhteensa. Hän ei voinut selittää sitä muulla tavoin kuin että tämä
kauppaliike oli ajatellut näin: Viisaampaa on tukea kauppahuonetta,
joka on meille velkaa lähes kolmesataatuhatta frangia, ja saada rahansa
kolmen kuukauden päästä kuin jouduttaa vararikkoa ja saada silloin
ainoastaan viisi tai kuusi prosenttia.
Pahaksi onneksi eivät kaikki Morrelin kanssa asioissa olevat liikkeet
ajatelleet sillä tavoin, ajattelivatpa muutamat aivan päinvastoinkin.
Morrelin hyväksymät vekselit tuotiin siis määräpäivinä maksettaviksi,
ja kun englantilainen oli lykännyt maksuaikansa tuonnemmaksi, saattoi
Cocles suorittaa kaikki maksut ajallansa. Cocles pysyi siis yhtä
tyynenä kuin ennenkin. Mutta Morrel ajatteli kauhulla, että
jos hänen kuukauden viidentenätoista päivänä olisi täytynyt maksaa
satatuhatta Bovillelle ja saman kuun viimeisenä päivänä nuo
kolmekymmentäkaksituhatta viisisataa, niin hän olisi jo sen kuukauden
kuluessa ollut myyty mies.
Marseillen kauppamaailmassa oltiin varmoja siitä, että Morrel ei voisi
pysyä näiden ainaisten vastoinkäymisten aikana pystyssä. Ihmetys oli
siis suuri, kun nähtiin hänen kuukauden lopulla suorittavan kaikki
maksunsa aivan säännöllisesti. Luottamus ei kuitenkaan palannut, ja
kaikki arvelivat yksimielisesti, että seuraavan kuun lopussa täytyi
onnettoman laivanvarustajan tehdä vararikko.
Koko kuukauden Morrel ponnisti tavattomasti voimiaan kootakseen kaikki
tulolähteensä. Ennen otettiin hänen vekseleitään luottamuksella
vastaan, niitä jopa haluttiinkin, vaikka ne olisi asetettu kuinka
pitkäksi aikaa tahansa. Nyt Morrel koetti myydä kolmeksi kuukaudeksi
asetettua vekseliä, mutta kaikki pankit kieltäytyivät sitä ostamasta.
Onneksi Morrelilla oli muutamia saatavia perittävinä. Hänen onnistui
periä ne, ja heinäkuun lopulla hän saattoi jälleen suorittaa kaikki
sitoumuksensa.
Marseillessa ei ollut sittemmin nähty Thomson & Frenchin edustajaa.
Käytyään Morrelin luona hän oli kadonnut. Kun hän ei ollut Marseillessa
ollut tekemisissä kenenkään muun kuin määrin, vankilan tarkastajan ja
herra Morrelin kanssa, niin ei hänen käyntinsä ollut jättänyt muita
jälkiä kuin erilaatuiset muistot näiden kolmen miehen mieleen. Mitä
Pharaonin miehistöön tulee, niin se oli varmaankin saanut itselleen
uuden paikan, sillä se oli kadonnut aivan kokonaan.
Kun kapteeni Gaumard parani sairaudestaan, joka oli häntä pidättänyt
Palmassa, hän palasi Marseilleen. Hän arkaili mennä herra Morrelin luo,
mutta kun tämä sai kuulla hänen palanneen, niin hän läksikin itse
kapteeninsa luo. Penelonin kertomuksesta hän tiesi, kuinka rohkeasti
kapteeni oli haaksirikon aikana käyttäytynyt, ja nyt hän saikin
vuorostaan lohduttaa kapteenia. Hän toi Gaumard'ille hänen palkkansa,
jota tämä ei ollut uskaltanut tulla noutamaan. Astuessaan portaita alas
Morrel näki Penelonin nousevan niitä ylös. Penelon näytti oivalla
tavalla käyttäneen rahansa, sillä hän oli aivan uudessa puvussa.
Nähdessään entisen isäntänsä kunnon merimies näytti joutuvan hyvin
hämilleen. Hän vetäytyi niin kauas kuin voi, siirsi mälliä oikeasta
poskestaan vasempaan ja vasemmasta oikeaan, mulkoili häneen
säikähtyneenä ja puristi hyvin varovaisesti kättä, jonka Morrel tapansa
mukaan sydämellisesti oli hänelle ojentanut. Morrel arveli tämän
hämilläolon johtuvan hänen komeasta puvustaan: tuo kunnon mies ei
varmaankaan omilla rahoillaan ollut hankkinut itselleen sellaista
pukua. Hänellä oli siis uusi paikka, ja nyt hän häpesi entisen
isäntänsä edessä, kun ei kauemmin ollut surrut Pharaonin hukkumista.
Ehkä hän tuli ilmoittamaan kapteeni Gaumard'ille uudesta onnestaan ja
tekemään uuden isäntänsä puolesta tarjouksia hänellekin.
-- Rakastakoon uusi isäntänne teitä niin kuin minä olen rakastanut ja
olkoon hän onnellisempi kuin minä olen ollut, sanoi Morrel.
Koko elokuun ajan Morrel koetti saavuttaa entisen luottonsa tai hankkia
varoja. Elokuun 20. päivänä tiedettiin hänen lähteneen postivaunuilla
jonnekin, ja arveltiin silloin, että kun vararikkoilmoitus varmaankin
tapahtuisi kuukauden viimeisenä päivänä, hän ei ollut tahtonut olla
läsnä tässä tuskallisessa toimituksessa, vaan oli uskonut sen
Emmanuelin ja Cocleksen huostaan. Mutta vastoin kaikkia otaksumisia
avattiinkin kassa tavalliseen tapaan elokuun 31. päivänä. Cocles
ilmestyi ristikon taakse, tarkasti yhtä huolellisesti kuin ennenkin
hänelle ojennetut vekselit ja maksoi ne yhtä täsmällisesti kuin
ennenkin. Kassaan tuotiin kaksi laskuakin, joita Morrel oli odottanut,
ja ne suoritettiin aivan yhtä täsmällisesti kuin vekselitkin. Tätä ei
kukaan enää voinut ymmärtää, ja kun onnettomuuden ennustajat ovat hyvin
itsepintaisia, niin he väittivät vararikon tapahtuvan syyskuun
viimeisenä päivänä.
Syyskuun 1. päivänä saapui Morrel. Koko perhe odotti häntä hyvin
levottomana. Tämä Morrelin Pariisin-matka oli viimeinen pelastuksen
toivo. Morrel oli ajatellut Danglars'ia, joka nyt oli miljoonamies ja
joka sai aikaisemmasta menestyksestään kiittää häntä, sillä Morrelinhan
suosituksesta Danglars oli päässyt tuon espanjalaisen pankkiirin
palvelukseen, jossa hänen suunnattoman suuri omaisuutensa oli saanut
alkunsa. Nyt sanottiin Danglars'illa olevan kuusi tai kahdeksan
miljoonaa ja loppumaton luotto. Danglars voisi pelastaa Morrelin
ottamatta taskustaan kolikkoakaan. Hänen ei tarvinnut muuta kuin
mennä lainan takuuseen, ja Morrel oli pelastettu. Morrel oli kauan
ajatellut Danglars'ia, mutta ei ollut voinut voittaa erinäistä
vastenmielisyyttään ja oli siksi niin kauan kuin mahdollista ollut
turvautumatta tähän viimeiseen keinoon. Hän oli ollut oikeassa, sillä
hän palasi aivan murtuneena matkaltaan saatuaan pyyntöönsä nöyryyttävän
kiellon.
Kotiin tultuaan hän ei valittanut, ei lausunut ainoatakaan moitteen
sanaa, hän syleili itkien vaimoaan ja tytärtään, ojensi kätensä
ystävällisesti Emmanuelille, sulkeutui sisimpään työhuoneeseensa ja
käski lähettämään Cocleksen luokseen.
-- Nyt olemme hukassa, sanoivat naiset Emmanuelille.
Kun he sitten olivat neuvotelleet keskenään, päätettiin, että Julie
kirjoittaa veljelleen, joka oli Nîmes'issa kasarmissaan ja pyytää häntä
heti saapumaan.
Naisraukat tunsivat vaistomaisesti, että he tarvitsivat kaiken voimansa
kestääkseen heitä uhkaavan iskun.
Sitä paitsi oli Maximilien Morrelilla, vaikkakin hän oli vasta
kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen, suuri vaikutusvalta isäänsä.
Hän oli vakava ja suoraluonteinen mies. Kun hänen piti valita
elämänuransa, ei hänen isänsä ollut tahtonut millään tavoin määrätä
hänen tulevaisuuttaan, vaan oli tutkinut, minne hänen taipumuksensa
viittasivat. Poika oli silloin ilmoittanut haluavansa antautua
sotilasalalle. Hän oli hankkinut itselleen mainiot koulutiedot, oli
loistavalla tavalla suorittanut pääsytutkinnon polyteknilliseen
kouluun ja päässyt sieltä 53:nnen linjan aliupseerina. Hän oli
vuoden ajan ollut toimessaan, ja hänet oli luvattu ensi tilassa
nimittää luutnantiksi. Rykmentissään Maximilien tiedettiin
velvollisuudentuntoiseksi sotilaaksi ja ihmiseksi, ja häntä
sanottiinkin yleisesti stoalaiseksi. Tietysti useimmat, jotka käyttävät
tätä sanaa, matkivat vain muita eivätkä tiedä, mitä koko sana
merkitsee.
Tämän nuoren miehen kutsuivat äiti ja sisar luokseen tukemaan heitä
edessäolevina vaikeina hetkinä.
He eivät olleet erehtyneet. Asema oli todellakin hyvin vakava, sillä
vähän sen jälkeen, kun Morrel oli mennyt työhuoneeseensa Cocleksen
kanssa, Julie näki jälkimmäisen tulevan sieltä kalpeana, vapisten ja
aivan onnettoman näköisenä.
-- Voi, hyvä neiti, hyvä neiti! huusi hän. -- Mikä kamala onnettomuus!
Kukaan ei olisi tätä uskonut!
Vähän sen jälkeen Julie näki hänen palaavan mukanaan kaksi suurta
tilikirjaa, salkku ja pussillinen rahaa.
Morrel tarkasti kirjat, avasi salkun ja laski rahat.
Hänen rahavaransa supistuivat kuuteen- tai kahdeksaantuhanteen
frangiin, kuukauden viidenteen päivään asti perittävät saatavansa
viiteen- tai kuuteentuhanteen. Parhaimmassa tapauksessa tuli niistä
yhteensä neljätoistatuhatta frangia, joilla hänen olisi pitänyt
suorittaa kahdensadan kahdeksankymmenenseitsemäntuhannen viidensadan
frangin sitoumus. Hän ei voinut edes tarjota tällaista summaa
lyhennykseksi.
Mutta tullessaan päivälliselle hän oli rauhallisen näköinen. Tämä
tyyneys kauhistutti naisia enemmän kuin syvin toivottomuus.
Päivällisen jälkeen Morrelin oli tapana lähteä kävelemään. Hän meni Les
Phocéens -nimiseen yhdistykseen ja luki siellä _Le Sémaphore_ -lehteä.
Tänään hän ei lähtenyt minnekään, vaan palasi työhuoneeseensa.
Cocles puolestaan näytti olevan aivan sekaisin. Hän istui suuren osan
päivää pihalla eräällä kivellä avopäin kolmenkymmenen asteen
kuumuudessa.
Emmanuel koetti lohduttaa naisia, mutta oli huono puhuja. Hän tunsi
siksi hyvin liikehuoneen tilan, että oli huomannut, mikä suuri
onnettomuus uhkasi Morrelin perhettä.
Tuli yö. Naiset olivat pysytelleet valveilla toivoen Morrelin
lähtiessään työhuoneestaan poikkeavan heidän luokseen. Mutta hän
hiipikin vain hiljaa heidän huoneensa oven ohitse, epäilemättä peläten
heidän häntä kutsuvan.
Naiset kuulostivat. Hän meni omaan huoneeseensa ja lukitsi oven.
Rouva Morrel lähetti tyttärensä nukkumaan. Puoli tuntia sen jälkeen,
kun Julie oli lähtenyt, rouva Morrel riisui kenkänsä ja hiipi käytävään
nähdäkseen avaimenreiästä, mitä hänen miehensä teki.
Käytävässä hän tapasi varjon: Julie oli yhtä levoton kuin äitinsäkin ja
oli lähtenyt ottamaan selkoa isänsä puuhista.
Tyttö meni rouva Morrelin luo.
-- Hän kirjoittaa, kuiskasi hän.
Rouva Morrel kumartui avaimenreiän kohdalle. Morrel kirjoitti
todellakin. Mutta rouva Morrel huomasi sen, mitä tytär ei ollut
huomannut, nimittäin, että hänen miehensä kirjoitti leimapaperille.
Hänessä heräsi kamala ajatus: mies kirjoitti testamenttiaan. Koko hänen
ruumiinsa vapisi, mutta hänellä oli kuitenkin siksi paljon voimia, että
hän jaksoi olla virkkamatta mitään.
Seuraavana päivänä herra Morrel näytti aivan tyyneltä. Hän oli
tavalliseen tapaansa työhuoneessaan, tuli aamiaiselle niin kuin
ennenkin, mutta päivällisen jälkeen hän veti tyttärensä viereensä
istumaan, tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja painoi sitä kauan
rintaansa vastaan.
Sinä iltana Julie sanoi äidilleen, että vaikka isä olikin näennäisesti
tyyni, niin hän oli huomannut, että isän sydän sykki kiivaasti.
Kaksi seuraavaa päivää kului melkein samalla tapaa. Syyskuun 4. päivän
iltana herra Morrel pyysi tyttäreltään työhuoneensa avainta.
Julie säikähti, sillä tämä pyyntö ennusti hänen mielestään
onnettomuutta. Miksi isä pyysi häneltä pois avaimen, joka hänellä aina
oli ollut ja jota ei häneltä lapsena ollut otettu pois muuten kuin
rangaistukseksi?
-- Mitä pahaa olenkaan tehnyt, hän kysyi, -- kun otatte minulta tämän
avaimen pois?
-- Et mitään, rakas lapsi, vastasi Morrel, jonka silmiin kysymys nosti
kyyneliä. -- Et mitään, mutta minä tarvitsen sen.
Julie oli etsivinään avainta.
-- Olen kai jättänyt sen huoneeseeni, sanoi hän.
Hän poistui. Mutta sen sijaan että olisi mennyt omaan huoneeseensa, hän
riensikin Emmanuelin luo neuvotellakseen hänen kanssaan.
-- Älä anna avainta isällesi, sanoi tämä. -- Ja jos suinkin on
mahdollista, niin älä lähde hänen luotaan pois.
Koko syyskuun 4. ja 5. päivien välisen yön rouva Morrel vietti korva
seinää vasten painettuna. Kello kolmeen asti aamulla hän kuuli miehensä
kiihkeästi astelevan huoneessaan.
Vasta kello kolmelta hän heittäytyi vuoteelle.
Naiset viettivät yön yhdessä. Edellisestä illasta asti he olivat
odottaneet Maximilienia.
Kello kahdeksan tuli herra Morrel heidän huoneeseensa. Hän oli tyyni,
mutta yöllinen levottomuus oli jättänyt jälkensä hänen kalpeille
kasvoilleen.
Naiset eivät tohtineet kysyä häneltä, oliko hän nukkunut hyvin.
Morrel oli vaimoaan kohtaan hellempi ja tytärtään kohtaan isällisempi
kuin koskaan ennen. Taukoamatta hän katseli ja suuteli tytärtään.
Julie muisti Emmanuelin määräyksen ja tahtoi seurata isäänsä, kun tämä
lähti huoneeseensa. Mutta Morrel esti häntä hellästi:
-- Jää äitisi luo, sanoi hän.
Mutta Julie oli itsepintainen.
-- Minä käsken! sanoi Morrel.
Ensimmäisen kerran herra Morrel sanoi tyttärelleen: Minä käsken! Mutta
hänen äänessään oli sitä sanoessaan niin isällisen hellä sointu, että
Julie ei uskaltanut astua askeltakaan eteenpäin.
Hän jäi mykkänä ja liikkumattomana paikalleen. Vähän ajan päästä aukeni
ovi, käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen ja huulet painautuivat
hänen otsalleen.
Hän kohotti päänsä ja huudahti ilosta.
-- Maximilien! sanoi hän.
Kuultuaan tämän huudon rouva Morrel riensi sisään ja vaipui poikansa
syliin.
-- Äiti, sanoi nuori mies katsellen vuoroin äitiään ja sisartaan, --
mitä on tapahtunut? Minä aivan kauhistuin saadessani kirjeenne ja
riensin tänne.
-- Julie, sanoi rouva Morrel samalla antaen merkin nuorelle miehelle,
-- menehän ilmoittamaan isällesi, että Maximilien on saapunut.
Tyttö riensi pois huoneesta, mutta portaitten ensimmäisellä askelmalla
häntä vastaan tuli mies, jolla oli kädessään kirje.
-- Oletteko neiti Julie Morrel? kysyi mies hyvin italianvoittoisella
murteella.
-- Olen, änkytti Julie. -- Mutta mitä tahdotte minusta, enhän tunne
teitä laisinkaan.
-- Lukekaa tämä, sanoi mies ja ojensi hänelle kirjeen.
Julie arkaili.
-- Siitä riippuu isänne pelastus, sanoi kirjeen tuoja.
Tyttö tarttui molemmin käsin kirjeeseen, avasi sen nopeasti ja luki:
Lähtekää heti paikalla Meilhan-kadun varrelle, menkää taloon
numero 15. pyytäkää portinvartijalta viidennen kerroksen avain,
astukaa sisään, ottakaa uunin kulmalta punainen silkkikukkaro
ja tuokaa se isällenne.
Tämän täytyy välttämättömästi tapahtua ennen kello yhtätoista.
Olette luvannut totella minua sokeasti, vetoan lupaukseenne.
Merenkulkija Sindbad.
Nuori tyttö kiljahti ilosta, nosti silmänsä kirjeestä tehdäkseen
kysymyksiä miehelle, joka oli hänelle kirjeen tuonut, mutta tämä oli jo
kadonnut.
Hän alkoi silloin lukea kirjettä toistamiseen ja huomasi siinä
jälkikirjoituksen:
Teidän täytyy ehdottomasti toimittaa tämä asia itse. Jos
tulette toisen seurassa tai jos toinen tulee teidän sijastanne,
niin portinvartija vastaa, ettei hän tiedä, mistä on kysymys.
Tämä jälkikirjoitus hillitsi suuresti tytön iloa. Ehkä tässä pillikin
ansa, johon häntä koetettiin houkutella? Viaton kun oli, ei hän
tietänyt, minkä vaarojen alaiseksi hänen ikäisensä nuori tyttö voi
joutua, mutta eihän tarvitse tuntea vaaraa pelätäkseen sitä.
Tuntemattomat vaarat herättävätkin eniten pelkoa.
Julie arkaili, hän päätti neuvotella asiasta.
Mutta epämääräinen tunne, jota hän ei voinut itselleenkään selittää,
pakotti hänet kääntymään Emmanuelin eikä äitinsä tai veljensä puoleen.
Hän juoksi portaita alas, kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut sinä
päivänä, jolloin Thomson & Frenchin edustaja kävi heillä, kertoi
kohtauksesta portailla ja lupauksestaan, ja näytti kirjettä.
-- Sinne on mentävä, sanoi Emmanuel.
-- Mentäväkö? sopersi Julie.
-- Niin, minä saatan sinua.
-- Mutta etkö lukenut, että minun täytyy mennä sinne yksin? sanoi
Julie.
-- Sinä menetkin sinne yksin, vastasi nuori mies. -- Minä odotan sinua
Musée-kadun kulmassa, ja jos viivyt niin kauan, että arvelen vaaran
uhkaavan, niin tulen sinua etsimään, ja voi silloin sitä miestä, joka
on antanut sinulle valittamisen aihetta.
-- Olet siis sitä mieltä, Emmanuel, sanoi tyttö arkaillen, -- että
minun pitää mennä sinne?
-- Olen. Sanoihan kirjeentuoja, että isäsi pelastus riippuu siitä.
-- Mikä vaara häntä sitten uhkaa? kysyi nuori tyttö.
Emmanuel epäröi hetkisen, mutta hän tahtoi saada tytön noudattamaan
kirjeen määräystä ja sen vuoksi hän iski suoraan asiaan.
-- Kuulehan, sanoi hän. -- Tänään on syyskuun viides päivä, eikö niin?
-- On.
-- Tänään kello yksitoista täytyy isäsi suorittaa kolmesataatuhatta
frangia.
-- Niin, tiedän sen.
-- Kassassa on vain viisitoistatuhatta.
-- Mitä siis tapahtuu?
-- Jos ennen yhtätoista ei kukaan tule isääsi auttamaan, täytyy hänen
kello kaksitoista julistaa itsensä vararikkotilaan.
-- Tule, tule, sanoi tyttö ja veti nuoren miehen mukaansa.
Tällä välin rouva Morrel oli kertonut kaiken pojalleen.
Nuori mies oli kyllä tietänyt, että monet vastoinkäymiset olivat
kohdanneet isää ja että liikkeellä oli ollut suuria menoja, mutta hän
ei tietänyt, että asiat olivat näin pitkällä.
Hän oli aivan kuin lamautunut.
Äkkiä hän syöksyi ulos, juoksi portaita ylös, sillä hän luuli isänsä
olevan työhuoneessa, ja kolkutti sen oveen, mutta turhaan.
Siinä seisoessaan hän kuuli asuinhuoneisiin vievän oven aukenevan,
kääntyi ja näki isänsä. Sen sijaan että olisi mennyt suoraan
työhuoneeseensa, herra Morrel olikin mennyt asuinhuoneisiin ja tuli nyt
sieltä.
Morrel huudahti hämmästyksestä nähdessään Maximilienin, hän ei tietänyt
nuoren miehen tulosta mitään. Hän jäi liikkumattomana paikalleen ja
painoi vasemmalla kädellään esinettä, jonka oli kätkenyt takkinsa alle.
Maximilien heittäytyi isänsä kaulaan. Mutta äkkiä hän väistyi
kauemmaksi ja jätti vain oikean kätensä isänsä povelle.
-- Isä, sanoi hän kalmankalpeana, -- miksi teillä on pistooleita
taskussanne?
-- Juuri sitä minä pelkäsin, sanoi Morrel.
-- Isä, isä, huudahti nuori mies. -- Miksi nämä aseet?
-- Maximilien, sanoi Morrel katsoen terävästi poikaansa, -- sinä olet
mies ja sinulla on kunniantuntoa. Tule, minä selitän sinulle kaikki.
Ja tyynenä Morrel astui työhuoneeseensa Maximilienin seuratessa häntä
horjuvin askelin.
Morrel avasi oven ja sulki sen poikansa astuttua sisään. Sitten hän
meni työhuoneeseensa, laski pistoolit pöytänsä reunalle ja osoitti
sormellaan pojalleen avoinna olevaa tilikirjaa.
Siihen oli liikkeen tila tarkkaan merkitty.
Morrelin oli suoritettava puolen tunnin kuluttua kaksisataa
kahdeksankymmentäseitsemäntuhatta viisisataa frangia.
Hänellä ei ollut muuta kuin viisitoistatuhatta kaksisataa
viisikymmentäseitsemän frangia.
-- Lue, sanoi Morrel.
Nuori mies luki ja jäi seisomaan paikalleen aivan murtuneena.
Morrel oli vaiti. Mitä hän olisikaan voinut lisätä numeroiden
murhaavaan todistukseen!
-- Ja oletteko tehnyt kaiken isä, välttääksenne tämän onnettomuuden?
-- Olen, vastasi Morrel.
-- Mitään tuloja ei ole tiedossa?
-- Ei mitään.
-- Ja puolen tunnin päästä on nimemme häpäisty!
-- Veri pesee häpeän pois, sanoi Morrel.
-- Olette oikeassa, isä, ja minä ymmärrän teitä.
Sitten hän ojensi kätensä pistooleita kohden sanoen:
-- Toinen on teitä ja toinen minua varten.
Morrel pidätti hänen kättään.
-- Ja äitisi ... sisaresi ... kuka heitä elättää?
Nuoren miehen koko ruumis alkoi väristä.
-- Isä, sanoi hän, -- vaaditteko minua jäämään elämään?
-- Vaadin, sanoi Morrel, -- sillä se on velvollisuutesi. Sinulla on
tyyni, voimakas luonne, Maximilien... Maximilien, sinä et ole mikään
tavallinen luonne. Minä en käske sinua, en vaadi sinulta mitään, sanon
ainoastaan: Tutki asemaa, aivan kuin olisit vieras, ja tuomitse sitten.
Nuori mies mietti hetkisen, sitten tuli hänen silmiinsä syvä
alistumisen ilme. Mutta hän irroitti hitaasti ja alakuloisesti
olkalappunsa, jotka olivat hänen upseeriarvonsa merkit.
-- Kuolkaa rauhassa, isä, sanoi hän, -- minä jään elämään!
Morrel aikoi heittäytyä poikansa eteen polvilleen, mutta Maximilien
sulki hänet syliinsä, ja hetkisen sykkivät nämä jalot sydämet toisiansa
vastaan.
-- Tiedäthän, etten ole itse syypää tuhooni? sanoi Morrel.
Maximilien hymyili.
-- Olette kunniallisin mies, minkä koskaan olen tuntenut.
-- Nyt olemme sanoneet kaiken. Palaa nyt äitisi ja sisaresi luo.
-- Isä, sanoi nuori mies laskeutuen polvilleen, -- siunatkaa minua!
Morrel otti poikansa pään käsiensä väliin, suuteli häntä useaan kertaan
ja sanoi:
-- Niin, niin, minä siunaan sinua omassa ja kahden moitteettoman
esi-isäni nimessä. Kuule siis, mitä he sanovat minun ääneni kautta.
Rakenna uudelleen se, minkä onnettomuus on hävittänyt, kohtalo voi
muuttaa kaiken jälleen hyväksi. Nähdessään minun sillä tavoin kuolevan
tylyimmätkin säälivät sinua. Sinulle ehkä myönnetään odotusaika, joka
minulta kiellettiin. Koeta silloin estää, ettei nimeäni häväistä. Ryhdy
toimeen, tee työtä, ponnistele kiihkeästi ja rohkeasti. Elä äitisi ja
sisaresi kanssa yksinkertaisesti, jotta se rahamäärä, jonka olen muille
velkaa, ei päivä päivältä käsissäsi lisääntyisi. Muista, kuinka kaunis
ja juhlallinen on se päivä, jolloin kaikki on hyvitetty, se päivä,
jolloin tämän saman pöydän ääressä lausut: "Isäni kuoli, koska ei
voinut tehdä sitä, minkä minä olen tehnyt. Mutta hän kuoli tyynenä ja
rauhallisena, sillä hän tiesi kuollessaan, mitä minä teen."
-- Isä, isä, huudahti nuori mies, -- jospa te kuitenkin voisitte elää!
-- Jos jään eloon, niin kaikki muuttuu. Jos elän, niin suosio muuttuu
vihaksi, sääli vainoksi. Jos elän, niin en ole muuta kuin sanansa
syöjä, vararikon tehnyt mies. Jos kuolen, niin olen vain onnettoman,
kunniallisen miehen ruumis. Jos jään elämään, niin parhaat ystäväni
karttavat taloani; kuoltuani seuraa koko Marseille minua viimeiseen
leposijaani. Jos jään elämään, niin sinä häpeät nimeäni, mutta
kuoltuani voit pää pystyssä sanoa: "Olen sen miehen poika, joka surmasi
itsensä, kun ei voinut vastata nimestään."
Nuori mies huokasi syvään, mutta näytti alistuvan kohtaloonsa. Hänen
järkensä oli vakuuttunut, vaikka ei sydämensä.
-- Ja nyt, sanoi Morrel, -- jätä minut yksin ja koeta pitää naiset
loitolla.
-- Ettekö tahdo nähdä sisartani enää? kysyi Maximilien.
Nuori mies toivoi vielä heikosti, että tämä kohtaaminen muuttaisi isän
päätöksen. Herra Morrel pudisti päätään.
-- Minä näin hänet tänä aamuna, sanoi hän, -- ja lausuin silloin
hänelle jäähyväiset.
-- Eikö teillä, isä, ole annettavana minulle mitään erikoisia tehtäviä?
kysyi Maximilien väräjävällä äänellä.
-- On kyllä, poikani, pyhä tehtävä.
-- Mikä se on, isä?
-- Thomson & Frenchin kauppahuone on ollut ainoa, joka on säälinyt
minua joko puhtaasta ihmisyydestä tai itsekkyydestä, vaikka enhän minä
voi nähdä ihmisten sydämiin. Heidän edustajansa, joka kymmenen minuutin
kuluttua tulee nostamaan kaksisataa kahdeksankymmentäseitsemäntuhatta
viisisataa frangia, tarjosi vapaaehtoisesti minulle kolmen kuukauden
lykkäyksen. Tälle kauppaliikkeelle on ensimmäisenä kaikki suoritettava,
poikani, ja tuo mies olkoon sinulle pyhä.
-- Kyllä, isä, sanoi Maximilien.
-- Ja nyt kerta vielä hyvästi, sanoi Morrel. -- Mene, mene, minun
täytyy saada olla yksin. Testamenttini löydät makuuhuoneeni
kirjoituspöydän laatikosta.
Nuori mies seisoi liikkumattomana paikallaan. Hän tahtoi, mutta ei
jaksanut täyttää isänsä tahtoa.
-- Kuulehan, Maximilien, sanoi hänen isänsä, -- kuvittele, että olen
sotilas, niin kuin sinäkin ja että minua käsketään valloittamaan
vallitus; jos tiedät, että se merkitsee kuolemaa, niin etkö silloin
sanoisi minulle samaa mitä äsken: "Menkää, isäni, sillä jäämällä
tuotatte itsellenne häpeää, ja kuolema on parempi kuin häpeä!"
-- Sanoisin, vastasi nuori mies, -- sanoisin kyllä.
Ja sulkien kiihkeästi isänsä syliinsä hän sanoi:
-- Menkää, isäni!
Ja hän syöksyi pois työhuoneesta.
Poikansa mentyä Morrel seisoi hetkisen paikallaan tuijottaen oveen.
Sitten hän ojensi kätensä soittokellon nuoraan ja veti.
Vähän ajan päästä tuli Cocles.
Hän ei ollut enää sama mies kuin ennen. Nämä viimeiset kolme päivää
olivat murtaneet hänen voimansa. Ajatus: "Kauppahuone Morrel lakkauttaa
maksunsa", painoi hänet syvempään kumaraan kuin olisi tehnyt
kaksikymmentä vuotta lisää ikävuosia.
-- Hyvä Cocles, sanoi Morrel äänellä, jonka sävyä on mahdoton kuvata,
sinä jäät odotushuoneeseen. Kun tuo herra, joka jo kolme kuukautta
sitten kävi täällä, Thomson & Frenchin edustaja, saapuu, niin ilmoitat
minulle hänen tulonsa.
Cocles ei vastannut, nyökkäsi vain ja meni odotushuoneeseen istumaan.
Morrel vaipui tuoliinsa. Hänen silmänsä kääntyivät kelloon. Hänellä ei
ollut enää aikaa enempää kuin seitsemän minuuttia. Viisari liikkui
tuskattoman nopeasti. Hän luuli näkevänsä, miten se siirtyi.
Mahdotonta on kuvailla, mitä tuona hetkenä liikkui miehen mielessä. Hän
oli vielä täysissä voimissaan ja tahtoi ehkä väärien päätelmien nojalla
erota kaikesta siitä, mitä maailmassa rakasti, ja jättää elämän, joka
tarjosi hänelle runsaasti perheonnea. Ennen kuin häntä olisi voinut
ymmärtää, olisi täytynyt nähdä hänen hikeähelmeilevä otsansa, jonka hän
kuitenkin kohotti taivasta kohden.
Kellon viisari liikkui yhä, pistoolit oli ladattu. Hän tarttui toiseen
niistä ja lausui hiljaa tyttärensä nimen. Sitten hän laski aseen pois,
tarttui kynään ja kirjoitti muutaman sanan.
Hän ei mielestään ollut sanonut kyllin helliä jäähyväisiä rakkaalle
lapselleen. Sitten hän kääntyi katsomaan kelloon. Hän ei enää laskenut
minuutteja vaan sekunteja.
Hän tarttui jälleen pistooliin, avasi puoliksi suunsa ja piti silmällä
kellon viisaria. Hän sävähti itse vetäessään hanan vireeseen.
Sitten nousi kylmä hiki hänen otsalleen, kuolettava tuska kouristi
hänen sydäntään.
Hän kuuli portaille vievän oven narisevan saranoillaan.
Työhuoneeseen vievä ovi aukeni.
Kello alkoi kohta lyödä yhtätoista.
Morrel ei kääntynyt, hän odotti Cocleksen ilmoittavan:
"Thomson & Frenchin edustaja."
Hän nosti pistoolin suunsa kohdalle...
Samassa hän kuuli kiljahduksen. Se oli hänen tyttärensä ääni.
-- Isä! huusi nuori tyttö aivan hengästyneenä ja melkein
tukehtumaisillaan ilosta, -- pelastettu, te olette pelastettu!
Ja hän heittäytyi isänsä syliin heiluttaen korkealla silkkistä,
punaista kukkaroa.
-- Pelastettu! Mitä sanotkaan, lapseni! huudahti Morrel. -- Mitä tämä
merkitsee?
-- Niin, pelastettu, pelastettu, katsokaa, katsokaa! sanoi tyttö.
Morrel otti kukkaron ja vavahti, sillä hän muisti hämärästi, että se
oli kerran ollut hänen omansa.
Sen toisessa osastossa oli kahdensadan
kahdeksankymmenenseitsemäntuhannen viidensadan frangin vekseli.
Se oli kuitattu.
Toisessa oli pienen pähkinän kokoinen timantti ja paperiliuskalle
kirjoitettuna nämä kaksi sanaa:
_Julien myötäjäiset_.
Morrel nosti kätensä otsalleen. Hän luuli näkevänsä unta.
Samassa kello löi yksitoista.
Jokainen vasaran lyönti kaikui hänen korvissaan, aivan kuin ne olisivat
osuneet hänen omaan sydämeensä.
-- Selitähän, lapsi, sanoi hän. -- Mistä olet tämän kukkaron löytänyt?
-- Meilhan-kadun varrelta, numerosta viisitoista, viidennessä
kerroksessa pienen huoneen lieden reunalta.
-- Mutta eihän tämä kukkaro ole sinun.
Julie ojensi hänelle aamulla saamansa kirjeen.
-- Kävitkö yksin tuossa talossa? kysyi Morrel.
-- Emmanuel seurasi minua, isä. Hänen piti odottaa minua Musée-kadun
kulmassa. Mutta hän ei kylläkään palatessani ollutkaan enää siellä.
-- Herra Morrel! kuului huuto portailta. -- Herra Morrel!
-- Se on hänen äänensä, sanoi Julie.
Samassa Emmanuel astui sisään. Hänen kasvoillaan kuvastui ilo ja
mielenliikutus.
-- Pharaon! huusi hän. -- Pharaon!
-- Mitä! Pharaon! Oletko hullu, Emmanuel! Tiedäthän, että se on
hukkunut.
-- Pharaon, herra Morrel. Sataman suulta on ilmoitettu, että Pharaon on
tulossa.
Morrel vaipui tuoliin, hänen voimansa pettivät. Hän ei voinut millään
selittää näitä uskomattomia, ennenkuulumattomia, satumaisia tapauksia.
-- Isä, huudahti Maximilien, -- miksi sanoitte Pharaonin hukkuneen?
Sataman suulta ilmoitetaan Pharaonin tulevan.
-- Ystäväni, sanoi Morrel, -- ennen kuin se voi tapahtua, täytyy uskoa
ihmeisiin. Mahdotonta! Mahdotonta!
Mutta olivathan kukkaro, kuitti ja kallisarvoinen timanttikin
todellisia ja yhtä kaikki uskomattomia.
-- Hyvä herra, sanoi Cocles vuorostaan, -- mitä tämä tietää, Pharaon?
-- Menkäämme katsomaan, sanoi Morrel nousten paikaltaan, -- ja Jumala
meitä armahtakoon, jos se on väärä uutinen.
He laskeutuivat portaita alas. Portailla odotti rouva Morrel. Hän ei
ollut uskaltanut astua sisään.
Vähän ajan päästä he olivat Cannebièrella.
Satamassa oli suuri joukko kansaa koolla.
Tämä joukko antoi Morrelille tietä.
-- Pharaon, Pharaon! huusivat kaikki.
Kaikkien ihmeeksi laski Saint-Jeanin tornin edustalle laiva, jonka
keulassa oli valkoisin kirjaimin "Pharaon (Morrel & poika, Marseille)",
aivan samanlainen kuin toinenkin Pharaon ja lastinaan kokenillia ja
indigoa. Se laski ankkurinsa ja purjeensa. Kannella komensi kapteeni
Gaumard, ja Penelon viittoi Morrelille.
Enää ei voinut epäilläkään, omat silmät olivat todistamassa, ja
kymmenentuhatta ihmistä todistusta tukemassa.
Kun Morrel ja hänen poikansa syleilivät kaikkien nähden toisiaan
rannalla nähdessään tämän ihmeen, niin eräs mies, jonka kasvoja
puoliksi peitti musta parta, katseli tätä kohtausta aivan heltyneenä
lähellä olevan ristikkoikkunan takaa ja sanoi itsekseen:
-- Ole onnellinen, jalo mies. Siunattu ollos kaiken sen hyvän tähden,
mitä olet tehnyt ja tulet tekemään. Ja pysyköön kiitollisuuteni yhtä
salassa kuin hyvä työsikin.
Ja huulillaan hymy, jossa kuvastui ilo ja onni, hän lähti kätköstään
kenenkään näkemättä, sillä kaikkien huomio oli kohdistunut päivän
tärkeimpään tapaukseen. Hän astui alas portaita, jotka ovat
satamalaiturin reunassa, ja huusi kolme kertaa:
-- Jacopo, Jacopo, Jacopo!
Pieni vene tuli hänen luokseen, hän hyppäsi siihen, soudatti itsensä
komeaan purteen ja nousi sen kannelle kepeästi kuin merimies. Sieltä
hän katseli, miten Morrel ilosta itkien kätteli kaikkia ja näytti
etsivän tuota tuntematonta hyväntekijäänsä laivasta.
-- Ja nyt, sanoi tuntematon, -- hyvästi, hyvyys, ihmisyys,
kiitollisuus... Hyvästi kaikki tunteet, jotka sydämen tekevät
onnelliseksi...! Kohtalo on valinnut minut puolestaan palkitsemaan
hyviä ihmisiä ... koston jumala jättäköön nyt minulle paikkansa
rangaistakseni rikolliset!
Nämä sanat sanottuaan hän viittasi, ja aivan kuin pursi olisi odottanut
vain tätä merkkiä, se läksi kiitämään ulappaa kohden.