Jokainen, joka tunsi Morrelin kauppahuoneen olot eikä muutamaan vuoteen
olisi siellä käynyt, olisi nyt sinne palatessaan pannut merkille suuria
muutoksia.
Entinen eloisuus, hyvinvointi ja onni, joka aivan kuin huokuu
kukoistavan kauppahuoneen seinistä, oli poissa. Ikkunaverhojen takaa ei
näkynyt loistavia kasvoja, kirjurit eivät kiireisesti juosseet
käytävissä kynä korvan takana, piha ei ollut täynnä tavarakääröjä, eikä
sieltä kuulunut kantajien huutoja ja naurua. Kaikki näytti
alakuloiselta ja kuolleelta. Autiossa käytävässä ja laajassa pihassa,
jossa ennen oli paljon liikeapulaisia, oli nyt enää vain kaksi. Toinen
oli kaksikymmentäkolme- tai -neljävuotias mies, Emmanuel Raymond, joka
oli rakastunut herra Morrelin tyttäreen ja oli jäänyt liikkeen
palvelukseen, vaikka hänen omaisensa olivat tehneet kaiken voitavansa
saadakseen hänet lähtemään pois. Toinen oli vanha silmäpuoli
kassanhoitaja, jolle tässä suuressa mehiläispesässä ennen hyörineet
liikeapulaiset olivat antaneet nimen Cocles (roomalaisen silmäpuolen
sankarin Horatius Cocleksen mukaan). Hän oli niin tottunut tähän
nimeen, että olisi tuskin hievahtanutkaan, jos häntä olisi jollakin
muulla nimellä kutsuttu.
Cocles oli jäänyt Morrelin palvelukseen, ja tämän kunnon miehen
asemassa oli tapahtunut merkillinen muutos. Hän oli noussut
kassanhoitajaksi ja alentunut palvelijaksi.
Yhtä kaikki hän pysyi samana Cocleksena, hyvänä, kärsivällisenä,
uskollisena, mutta tuiki itsepäisenä, jos tuli kysymykseen laskeminen.
Siinä hän oli valmis taistelemaan vaikka koko maailmaa ja herra
Morreliakin vastaan. Hän ei osannut muuta kuin kertomataulunsa, mutta
sen täydellisesti. Siinä ei häntä kerta kaikkiaan voinut johdattaa
harhaan.
Tähän mainioon mieheen ei vähääkään näyttänyt tarttuneen Morrelin
kauppahuoneen alakuloinen tunnelma. Se ei liikuttanut häntä
hiukkaakaan. Mutta tämä välinpitämättömyys ei suinkaan johtunut
puuttuvasta rakkaudesta liikettä kohtaan, ei, sen perustana oli
horjumaton vakaumus. Niin kuin rotat, nuo itsekkäät vieraat, lähtevät
laivasta, jonka kohtalo on määrännyt hukkumaan, ja katoavat jo ennen
kuin ankkuri on nostettukaan, samoin olivat Morrelin lukuisat
kirjanpitäjät ja työmiehet vähitellen kadonneet konttorista ja
varastohuoneista. Cocles ei nähnyt heidän poistuvan eikä edes kysynyt
itseltään, mikä mahtoi olla syynä heidän lähtöönsä. Hän piti kiinni
vain laskuistaan, ja niinä kahtenakymmenenä vuotena, jotka hän oli
ollut Morrelin liikkeen palveluksessa, hän oli nähnyt maksusuoritusten
tapahtuvan niin säännöllisesti, ettei voinut kuvitellakaan niiden
koskaan lakkaavan. Eihän myllärikään, jonka myllyä vuolas virta
käyttää, voi kuvitella, että tämä virta voisi kuivua. Ja olihan vielä
viime kuun lopussa maksut suoritettu aivan täsmällisesti. Cocles oli
huomannut herra Morrelin erehtyneen laskuissaan seitsemänkymmentä
centimea vahingokseen, ja samana päivänä hän oli vienyt nämä rahat
herra Morrelille, joka alakuloisesti oli pudottanut ne melkein tyhjään
laatikkoon sanoen:
-- Hyvä on, Cocles, te olette mallikelpoinen kassanhoitaja.
Ja Cocles oli poistunut tavattoman tyytyväisenä, sillä herra Morrelin,
tämän Marseillen kunnollisimman miehen kiitos miellytti häntä enemmän
kuin jos hän olisi saanut 50 écun palkkion.
Mutta tämän kilvoituksen jälkeen herra Morrel oli elänyt vaikeita
hetkiä. Suorittaakseen kuukauden viimeisenä päivänä kaikki maksuerät
hän oli koonnut kaikki säästönsä, ja peläten, että Marseillessa
leviäisi tieto hänen vaikeasta asemastaan, hän oli itse mennyt
Beaucairen markkinoille ja siellä myynyt muutamia vaimonsa jalokiviä ja
osan talon hopeaesineistä. Tämän uhrauksen johdosta oli Morrelin
kauppahuoneen kunnia vielä tällä erää pelastettu. Mutta nyt oli kassa
aivan tyhjä. Voidakseen suorittaa tämän kuun 15. päivänä herra
Bovillelle satatuhatta frangia ja seuraavan kuun viidentenätoista
päivänä yhtä paljon herra Morrel kohdisti kaiken toivonsa Pharaonin
saapumiseen. Eräs laiva, joka oli lähtenyt samaan aikaan kuin Pharaon
ja oli onnellisesti saapunut perille, oli ilmoittanut sen olevan
tulossa.
Mutta tuo laiva, joka samoin kuin Pharaonkin oli lähtenyt Kalkuttasta,
oli ollut perillä kaksi viikkoa, ja Pharaonista ei ollut saapunut
mitään tietoja.
Näin olivat asiat, kun Thomson & Frenchin edustaja, päivää sen jälkeen
kun oli tehnyt suuren kauppansa herra Bovillen luona, saapui herra
Morrelin luo.
Emmanuel otti hänet vastaan. Nuori mies pelkäsi jokaista uutta
tulokasta, koska he tavallisesti olivat vain uusia velkojia ja
tahtoivat keskustella liikkeen päämiehen kanssa peläten menettävänsä
rahansa. Emmanuel tahtoi säästää isännältään tämän ikävyyden ja kyseli
itse, mitä vieras tahtoi. Mutta tämä selitti, ettei hänellä ollut
mitään sanottavana Emmanuelille, vaan että hän tahtoi puhutella herra
Morrelia itseään. Emmanuel huokasi ja huusi Coclesta. Cocles saapui, ja
nuori mies pyysi häntä viemään vieraan herra Morrelin luo.
Cocles astui edeltä, ja vieras seurasi häntä.
Portailla he kohtasivat kauniin, nuoren, noin kuusitoista- tai
seitsentoistavuotiaan tytön, joka levottomana katsoi tulijaan.
Cocles ei huomannut tätä ilmettä, mutta vieras näytti huomanneen.
-- Onkohan herra Morrel työhuoneessaan, Julie-neiti? kysyi
kassanhoitaja.
-- Luullakseni on, vastasi tyttö arkaillen. -- Menkäähän Cocles ensin
katsomaan, onko isäni siellä, ja jos hän on, niin ilmoittakaa sitten
vieras.
-- Turha minua on ilmoittaa, neiti, vastasi englantilainen. -- Herra
Morrel ei tunne minua. Parasta vain sanoa, että olen Thomson & Frenchin
ensimmäinen kirjanpitäjä Roomasta, jonka liikkeen kanssa isänne on
kauppasuhteissa.
Tyttö kalpeni ja läksi portaita alas, Cocleksen ja muukalaisen
noustessa ylös.
Tyttö meni Emmanuelin luo. Cocles, joka nautti isäntänsä erikoista
suosiota, avasi omalla avaimellaan kolmannen kerroksen portaiden
viereisen oven. Hän vei vieraan odotushuoneeseen, avasi toisen oven,
sulki sen jälkeensä ja jätettyään Thomson & Frenchin edustajan
hetkiseksi yksinään palasi ja viittasi häntä astumaan toiseen
huoneeseen.
Englantilainen astui sisään. Morrel istui pöytänsä ääressä kalpeana
katsellen kirjaa, johon hänen velkojensa pelottava luettelo oli
merkitty.
Nähdessään vieraan Morrel sulki kirjan, nousi ja ojensi hänelle tuolin.
Kun vieras oli istunut, niin hän istui itsekin.
Neljätoista vuotta oli suuresti vanhentanut tätä arvokasta liikemiestä,
joka kertomuksemme alussa läheni viittäkymmentä. Hänen tukkansa oli
muuttunut valkoiseksi, ja huolet olivat uurtaneet vakonsa otsaan. Ennen
niin terävä ja luja katse oli tullut epävarmaksi ja aivan kuin pelkäsi
kohdistua tiettyyn ajatukseen tai ihmiseen.
Englantilainen loi häneen uteliaan katseen, johon samalla sisältyi
sääliä.
-- Hyvä herra, sanoi Morrel, joka tämän tutkivan katseen edessä meni
yhä enemmän hämilleen, -- olette halunnut puhua kanssani.
-- Niin. Tiedättehän, kenen nimessä saavun?
-- Thomson & Frenchin nimessä, sen mukaan mitä kassanhoitajani
ilmoitti.
-- Hän puhui totta. Thomson & Frenchin kauppahuoneen piti maksaa tämän
ja ensi kuun kuluessa Ranskassa neljäsataatuhatta frangia. Tuntien
teidän täsmällisyytenne se on ostanut teidän nimellänne varustettuja
papereita niin paljon kuin mahdollista ja on antanut minun toimekseni
periä teiltä rahat, sen mukaan kuin nämä paperit lankeavat
maksettaviksi. Niillä rahoilla suoritamme maksumme Ranskassa.
Morrel huokasi syvään ja pyyhkäisi kädellään hikistä otsaansa.
-- Teillä on siis hallussanne minun hyväksymiäni vekseleitä? kysyi
Morrel.
-- On, jokseenkin suuria.
-- Kuinka suuria? kysyi Morrel äänellä, jonka hän koetti tehdä
tyyneksi.
Englantilainen otti esiin paksun pinkan.
-- Tässä on ensinnäkin kahdensadantuhannen frangin saatava, jonka herra
Boville, vankiloiden tarkastaja, on siirtänyt meille. Tunnustatteko
olevanne tämän summan velkaa herra Bovillelle?
-- Tunnustan. Hän sijoitti tämän summan viisi vuotta sitten
liikkeeseemme neljän ja puolen prosentin korolla.
-- Ja se lankeaa maksettavaksi...
-- Puolet tämän kuun viidentenätoista ja puolet ensi kuun
viidentenätoista päivänä.
-- Aivan oikein. Sen lisäksi on tässä kolmenkymmenenkahdentuhannen
viidensadan frangin arvosta vekseleitä, jotka lankeavat maksettaviksi
tämän kuun viimeisenä päivänä. Ne ovat teidän hyväksymiänne ja ovat
joutuneet meidän käsiimme kolmannen henkilön välityksellä.
-- Minä tunnustan ne oikeiksi, sanoi Morrel.
Hän punastui häpeästä ajatellessaan, että hän kenties ensi kerran
elämässään ei voisikaan lunastaa nimikirjoitustaan.
-- Ja siinäkö on kaikki?
-- Ei. Tässä on vielä ensi kuun viimeisenä päivänä maksettavia
vekseleitä, jotka meille ovat luovuttaneet kauppahuoneet Pascal sekä
Wild & Turner Marseillessa, yhteensä noin viisikymmentätuhatta frangia.
Kaikki yhteensä siis on kaksisataa kahdeksankymmentäseitsemäntuhatta
viisisataa frangia.
On mahdotonta kuvata, kuinka onneton Morrel tämän luettelemisen aikana
kärsi.
-- Kaksisataa kahdeksankymmentäseitsemäntuhatta viisisataa frangia,
kertasi hän koneellisesti.
-- Niin, jatkoi englantilainen. -- En voi olla salaamatta teiltä,
jatkoi hän hetken kuluttua, -- että vaikkakin olette tähän asti
moitteettomasti hoitanut kaikki asianne, huhutaan Marseillessa, ettette
nyt enää voisikaan niistä suoriutua.
Kuullessaan nämä melkein tylyt sanat Morrel kalpeni pelottavasti.
-- Hyvä herra, sanoi hän, -- niinä kahtenakymmenenäneljänä
vuotena, joina olen hoitanut liikettä isäni jälkeen, ja niinä
kolmenakymmenenäviitenä vuotena, joita hän sitä hoiti, ei ainoakaan
Morrel & pojan hyväksymä vekseli ole jäänyt maksamatta.
-- Tiedän sen kyllä, sanoi englantilainen. -- Mutta puhukaa kunnon
miehenä toiselle kunnon miehelle suoraan. Maksatteko nämäkin kaikki
yhtä täsmällisesti?
Morrel vavahti, mutta katsoi kysyjään rauhallisemmin kuin tähän asti.
-- Kun kysymys tehdään noin suoraan, sanoi hän, -- on minun siihen
suoraan vastattavakin. Minä maksan, jos, niin kuin toivon, laivani
saapuu satamaan, sillä sen tulo palauttaa luottoni, jonka olen monien
vastoinkäymisten vuoksi menettänyt. Mutta ellei Pharaon, viimeinen
apuni ja turvani, saavukaan...
Kyynelet nousivat miesraukan silmiin.
-- No niin, kysyi hänen vieraansa, -- ellei tuo viimeinen apu ja turva
saavu...?
-- Silloin, jatkoi Morrel, -- sitä on vaikea sanoa ... mutta kun olen
jo kerran tottunut onnettomuuteen, saan tottua häpeäänkin; no niin,
silloin minun kai täytyy lakkauttaa maksuni.
-- Eikö teillä ole ystäviä, jotka voisivat teitä tällaisessa
tapauksessa auttaa?
Morrel hymyili alakuloisesti.
-- Tiedättehän, sanoi hän, -- kauppa-asioissa ei ole ystäviä, on vain
kauppatuttavia.
-- Se on kyllä totta, sanoi englantilainen hiljaa. -- Teillä on siis
yksi ainoa toivo?
-- Yksi ainoa.
-- Viimeinen?
-- Viimeinen.
-- Joten, jos se pettää...
-- Olen hukassa, aivan hukassa.
-- Tullessani tänne saapui laiva satamaan.
-- Tiedän kyllä. Eräs nuori mies, joka on pysynyt keskellä
onnettomuuttani minulle uskollisena, viettää suurimman osan aikaansa
taloni katolle rakennetussa lasikopissa toivoen voivansa ensimmäisenä
ilmoittaa minulle iloisen uutisen. Hän kertoi minulle laivan tulosta.
-- Se ei siis ollut teidän laivanne?
-- Ei, se on bordeauxlainen laiva, La Gironde. Sekin saapui Intiasta,
mutta ei ole minun.
-- Ehkä se tietää jotakin Pharaonista ja tuo teille tietoja?
-- Sanoakseni suoraan pelkään yhtä paljon tietoja kuin sitä, etten
niitä saa. Epävarmuus on aina tavallaan toivoa.
Hän jatkoi hiljaa:
-- Tämä viipyminen ei ole luonnollista. Pharaon läksi Kalkuttasta
helmikuun viidentenä päivänä. Sen olisi jo kuukausi sitten pitänyt
saapua tänne.
-- Mitä tämä on? sanoi englantilainen samassa. -- Mitä tämä merkitsee?
-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, huudahti Morrel kalveten, -- mitä taas on
tapahtunut?
Portailta kuului kolinaa ja hälinää, siellä juostiin edestakaisin,
kuului tuskanhuudahduskin.
Morrel nousi mennäkseen ovea kohden, mutta hänen voimansa pettivät ja
hän vaipui jälleen istumaan.
Vieras katseli häntä tavattoman sääliväisesti. Hälinä oli tauonnut,
mutta Morrel näytti kuitenkin odottavan vielä jotakin. Hälinällä oli
syynsä, sillä täytyi olla seurauksensakin.
Vieras oli kuulevinaan, miten hiljaa noustiin portaita ja miten monet
askelet pysähtyivät kolmanteen kerrokseen.
Avain pistettiin ulomman oven lukkoon, ja sen saranat narisivat.
-- Vain kahdella ihmisellä on tämän oven avain, mutisi Morrel, --
Cocleksella ja Juliella.
Samassa aukeni ovi, ja nuori tyttö astui sisään kalpeana ja
kyynelsilmin. Morrel nousi, tuki itseään tuolin käsipuuhun, sillä hän
ei muuten olisi pysynyt pystyssä. Hän tahtoi kysyä, mutta ei saanut
sanaakaan suustaan.
-- Isä, sanoi nuori tyttö pannen kätensä ristiin, -- antakaa
tyttärellenne anteeksi, kun hän tuo teille huonoja uutisia.
Morrel tuli kalmankalpeaksi. Julie heittäytyi hänen syliinsä.
-- Isä, isä, sanoi hän. -- Rohkeutta!
-- Pharaon on siis hukkunut? kysyi Morrel tukahtuneella äänellä.
Nuori tyttö ei vastannut mitään, hän nyökäytti päätään, jonka oli
painanut isänsä rintaan.
-- Entä miehistö? kysyi Morrel.
-- Pelastunut, sanoi tyttö. -- He ovat saapuneet bordeauxlaisessa
laivassa, joka juuri äsken tuli satamaan.
Morrel nosti kätensä taivasta kohti alistuen kohtaloonsa ja samalla
kiittäen Jumalaa.
-- Kiitos, Jumalani, sanoi Morrel. -- Sinä et ole iskenyt kehenkään
muuhun kuin minuun.
Tyynen englantilaisen silmästä vieri kyynel.
-- Tulkaa sisään, sanoi Morrel, -- tulkaa sisään, otaksun, että kaikki
olette oven takana.
Tuskin hän oli tämän sanonut kun ovi avautui ja rouva Morrel tuli
itkien huoneeseen. Emmanuel seurasi häntä. Odotushuoneessa näkyi
seitsemän tai kahdeksan melkein alastonta merimiestä. Nähdessään nämä
miehet englantilainen vavahti. Hän astui askelen aivan kuin mennäkseen
heidän luokseen, mutta siirtyikin huoneen hämärimpään nurkkaan.
Rouva Morrel istahti tuolille ja tarttui miehensä toiseen käteen,
Julien nojatessa päätään isänsä povea vastaan. Emmanuel seisoi keskellä
huonetta aivan kuin yhdyssiteenä Morrelin perheen ja merimiesten
välillä.
-- Mitenkä se tapahtui? kysyi Morrel.
-- Astukaa lähemmäksi, Penelon, sanoi nuori mies, -- ja kertokaa.
Vanha merimies, jonka kasvot päiväntasaajan aurinko oli polttanut
pronssinruskeiksi, lähestyi hypistellen käsissään lakinreuhkaa.
-- Hyvää päivää, herra Morrel, sanoi hän aivan kuin olisi eilen
lähtenyt Marseillesta ja käynyt ainoastaan Aixissa tai Toulonissa.
-- Hyvää päivää, ystäväni, sanoi laivanisäntä voimatta olla
hymyilemättä kesken kyyneliään. -- Mutta missä on kapteeninne?
-- Kapteeni jäi sairaana makaamaan Palmaan. Mutta jos Jumala sallii,
niin ei hänen sairautensa ole vaarallista, ja hän palaa muutaman päivän
päästä.
-- Hyvä on ... kertokaa nyt, Penelon, sanoi Morrel.
Penelon siirsi mällin oikeasta poskestaan vasempaan, pani käden suunsa
eteen, kääntyi, ruiskautti pitkälle odotushuoneeseen mustahkon syljen,
siirsi toisen jalkansa eteenpäin ja keikutti lanteitaan:
-- Se on sillä lailla, herra Morrel, sanoi hän, -- että me olimme noin
Cap Blancin ja Cap Boyadorin keskivälillä, ja oli hyvä etelälounainen,
viikon kestäneen tyvenen jälkeen. Minä pidin perää, kun kapteeni
Gaumard lähestyi minua ja sanoi: "Vaari Penelon, mitä te ajattelette
noista pilvistä, jotka nousevat taivaanrantaan?" Minä katselin niitä
juuri samalla hetkellä. -- "Mitäkö ajattelen, kapteeni? Sitä, että ne
nousevat hiukan nopeammin, kuin niillä olisi oikeus, ja että ne ovat
mustemmat kuin mikä sopii pilville, joilla ei ole pahoja aikeita." --
"Se on minunkin ajatukseni", sanoi kapteeni, "ja taidanpa ryhtyä
varokeinoihin. Meillä on liikaa purjeita... Hohoi! Laskekaa alas
isoprammipurjeet ja halkaisija." Se tapahtui aivan viime hetkenä, sillä
samassa oli myrsky kintereillämme ja laiva meni kallelleen. "Meillä on
vieläkin liian paljon purjeita ylhäällä. Laskekaa isopurje alas!"
Viiden minuutin kuluttua oli isopurje laskettu alas, ja meillä oli enää
vain keula-, märssy- ja prammipurje ylhäällä. "No", sanoi kapteeni
minulle, "mitä te, Penelon, yhä pudistatte päätänne?" -- "Jos minä
olisin teidän sijassanne, niin en pysähtyisi keskitielle." --
"Luulenpa, että olet oikeassa", sanoi hän. "Taidamme saada aika
puuskan." -- "Se on oikein kunnollinen myrsky, tai sitten en ymmärrä
näitä asioita ollenkaan!" Samassa tuli tuuli aivan kuin hiekka
Montredonissa. Kaikeksi onneksi se oli tekemisissä vanhojen tuttujen
kanssa. "Valmiina ottamaan kaksi reiviä sisään märssypurjeesta!" huusi
kapteeni. "Hilatkaa prässit! Hellittäkää märssyköydet! Hilatkaa
reivitaljat!"
-- Se ei riitä niillä vesillä, sanoi englantilainen. -- Minä olisin
ottanut neljä reiviä sisään ja keulapurjeen alas.
Tämä varma, sointuva ääni, joka äkkiä puuttui puheeseen, sai kaikki
läsnäolijat säpsähtämään. Penelon varjosti kädellään silmiään ja
katsoi, kuka niin rohkeasti arvosteli hänen kapteeninsa määräyksiä.
-- Me teimme vieläkin enemmän, sanoi vanha merimies sitten
kunnioittavasti, -- me käänsimme aluksen menemään myötätuuleen
päästäksemme myrskyä pakoon. Kymmenen minuutin päästä laskimme
märssypurjeen alas ja annoimme mennä ilman purjeita.
-- Ei vanha laiva kestä sellaista temppua, sanoi englantilainen.
-- Juuri niin, siinä olikin turmiomme syy. Kaksitoista tuntia
heiteltiin meitä, aivan kuin piru olisi saanut meidät haltuunsa, ja
laivaan tuli vuoto. "Penelon", sanoi kapteeni, "luulenpa, vaari, meidän
painuvan pohjaan. Anna ruori minulle ja mene ruumaan." Annoin hänelle
ruorin ja menin ruumaan. Siellä oli jo kolme jalkaa vettä. Nousin
kannelle ja huusin: "Pumppuamaan, pumppuamaan!" Se oli jo liian
myöhäistä! Ryhdyimme toimeen, mutta mitä enemmän pumppusimme, sitä
enemmän tuli vettä. "Koska me kerran hukumme", sanoin minä, kun oli
tehty työtä neljä tuntia, "niin annetaan periksi, kerranhan ihminen
ainoastaan kuolee". -- "Vai sellaista esimerkkiä sinä näytät?" sanoi
kapteeni. "Odotahan!" Hän meni hytistään noutamaan parin pistooleja.
"Ensimmäisen, joka jättää pumput, minä ammun", sanoi hän.
-- Hyvä, lausui englantilainen.
-- Rohkeus on aina paras esimerkki, jatkoi merimies, -- ja sillä välin
taivas olikin alkanut seljetä ja tuuli tyyntyä. Vesi kyllä nousi, ei
paljoa, pari tuumaa tunnissa, mutta se nousi kuitenkin. Kaksi tuumaa
tunnissa, eihän se ole paljoakaan, mutta kahdessatoista tunnissa se on
kaksikymmentäneljä tuumaa, ja kaksikymmentä tuumaa on kaksi jalkaa.
Ennestään oli kolme jalkaa, sen lisäksi kaksi, siitä tulee yhteensä
viisi. Kun laivan vatsassa on viisi jalkaa vettä, niin sitä voi pitää
jo vesitautisena. "Nyt olemme jo kylliksi tehneet", sanoi kapteeni,
"eikä herra Morrel voi meitä mistään moittia. Olemme tehneet kaiken
voitavamme pelastaaksemme laivan. Nyt on koetettava pelastaa ihmiset.
Kaikki veneeseen niin pian kuin mahdollista!" -- Kuulkaahan, herra
Morrel, sanoi Penelon, -- me rakastimme kaikki Pharaonia, mutta vaikka
merimies rakastaakin laivaansa, niin hän rakastaa vielä enemmän
omaa nahkaansa. Meitä ei tarvinnutkaan käskeä kahta kertaa. Silloin
laiva näytti huokaavan ja sanovan meille: "Menkää, menkää!" Eikä
Pharaon-parka ollutkaan siinä väärässä, me tunsimme sen suorastaan
vajoavan jalkojemme alla. Kädenkäänteessä vene oli vesillä ja me kaikki
kahdeksan siinä. Kapteeni astui siihen viimeisenä tai oikeammin sanoen
hän ei siihen astunut, sillä hän ei tahtonut jättää laivaa, minä otin
hänet syliini ja heitin hänet tovereille ja sitten hyppäsin vuorostani.
Juuri kun sen olin tehnyt, halkesi kansi kovalla paukkeella, kuin olisi
neljänkymmenenkahdeksannaulaisella kanuunalla ammuttu. Kymmenen
minuutin päästä keula painui veden alle, sitten se alkoi pyöriä ympäri
aivan kuin koira, joka koettaa saada häntäänsä suuhunsa. Ja sitten se
meni... Pharaon oli kadonnut! -- Kolme päivää olimme syömättä ja
juomatta. Olimme jo vähällä heittää arpaa siitä, kuka saisi olla
toisten ruokana, kun näimme Gironden. Annoimme sille merkkejä, se
käänsi keulansa meitä kohden, laski veneensä vesille ja otti meidät.
Näin on kaikki tapahtunut, herra Morrel, kautta kunniani. Eikö totta?
Vastatkaa te toiset.
Yleinen mutina osoitti, että kertoja oli kuvannut kaikki haaksirikon
yksityiskohdat tarkoin.
-- Hyvä on, ystäväni, sanoi Morrel, -- olette kaikki kunnon miehiä, ja
tiesin jo edeltäpäin, etten voi syyttää onnettomuudesta muuta kuin
kohtaloa. Kaikki johtuu Jumalan tahdosta eikä ihmisten laiminlyönnistä.
Nöyrtykäämme Jumalan tahdon alle. Kuinka paljon palkkaanne on
nostamatta?
-- Ei puhuta siitä, herra Morrel.
-- Päinvastoin, puhutaan siitä, sanoi laivanisäntä alakuloisesti
hymyillen.
-- No niin, meillä on kolmen kuukauden palkka saamatta, sanoi Penelon.
-- Cocles, maksakaa näille kunnon miehille jokaiselle kaksisataa
frangia. Toisessa tilanteessa olisin lisännyt: "Antakaa heille
jokaiselle kahdensadan frangin lisäpalkkio." Mutta nyt ajat ovat
huonot, ystäväni, ja ne vähät rahat, mitkä minulla vielä on jäljellä,
eivät ole minun. Antakaa se siis minulle anteeksi.
Penelonin kasvoilla näkyi liikutuksen ilme, hän kääntyi tovereihinsa,
vaihtoi muutaman sanan heidän kanssaan ja palasi.
-- Mitä siihen tulee, herra Morrel, sanoi hän, siirtäen mällin suunsa
toiselle puolelle ja ruiskauttaen odotushuoneeseen toisen kerran
sylkeä, -- mitä siihen tulee...
-- Mihin?
-- Rahaan...
-- No niin?
-- Toverit sanovat, että he kyllä tyytyvät nyt viiteenkymmeneen
frangiin ja ovat valmiit odottamaan loppua.
-- Kiitos, ystäväni, kiitos, sanoi herra Morrel syvästi liikuttuneena.
-- Te olette kaikki hyviä ihmisiä. Ottakaa palkkanne, ja jos löydätte
hyvän paikan, niin menkää toisen palvelukseen. Olette vapaita.
Tämä viimeinen lause teki kummallisen vaikutuksen merimiehiin. He
katsoivat kauhistuneina toisiinsa. Penelon, jolta henki tuntui
salpaantuvan, oli vähällä niellä mällinsä. Kaikeksi onneksi hän ajoissa
tarttui kurkkuunsa.
-- Mitä, herra Morrel, sanoi hän käheällä äänellä, -- ajatteko meidät
pois palveluksestanne? Oletteko siis tyytymätön meihin?
-- En, lapset, sanoi laivanisäntä. -- En, en ole teihin tyytymätön,
päinvastoin. Ei, en aja teitä pois. Mutta eihän minulla ole enää
laivoja, en siis tarvitse merimiehiäkään.
-- Eikö teillä ole enää laivoja! sanoi Penelon. -- Silloinhan
rakennatte uusia, kyllä me odotamme. Olemmehan me tottuneet
luovailemaan.
-- Minulla ei ole enää rahaa, millä rakentaisin laivoja, Penelon, sanoi
laivanisäntä, -- en voi siis ottaa tarjoustanne vastaan, niin kaunis
kuin se onkin.
-- Ellei teillä ole rahaa, niin ei meille tarvitse maksaakaan. Teemme
samoin kuin Pharaon-raukka, vaivumme pohjaan. Siinä kaikki!
-- Jo riittää, jo riittää, sanoi Morrel tukahduttaen liikutustaan. --
Pyydän teitä lähtemään. Tapaamme toisemme parempaan aikaan. Emmanuel,
jatkoi hän, -- seuratkaa heitä ja pitäkää huolta siitä, että
määräykseni täytetään.
-- Me sanomme siis ainakin: näkemiin, lausui Penelon.
-- Niin, ystäväni, sitä ainakin toivon. Menkää.
Hän viittasi Coclesta menemään edeltä. Merimiehet seurasivat
kassanhoitajaa, ja Emmanuel lähti heidän mukanaan.
-- Nyt, sanoi laivanisäntä vaimolleen ja tyttärelleen, -- jättäkää
minut hetkiseksi, minun täytyy puhua tämän herran kanssa.
Ja hän loi katseen Thomson & Frenchin edustajaan, joka koko kohtauksen
ajan oli pysytellyt nurkassaan ottamatta keskusteluun osaa muulla kuin
mainitsemillamme parilla lauseella. Molemmat naiset katsahtivat
vieraaseen, jonka he olivat aivan unohtaneet, ja poistuivat. Mutta
mennessään loi tyttö häneen rukoilevan katseen. Tuntematon vastasi
siihen hymyllä, jonka ilmestymistä hänen kasvoilleen tarkka
ihmistuntija olisi ihmetellyt. Miehet jäivät kahden.
-- Olette nyt kaiken nähnyt, kaiken kuullut, sanoi Morrel vaipuen
tuoliin, minulla ei ole mitään lisättävänä.
-- Olen nähnyt, sanoi englantilainen, -- että teitä on kohdannut uusi
onnettomuus, jota ette ole laisinkaan ansainnut, ja siksi tahdon
entistä mieluummin auttaa teitä.
-- Oi, hyvä herra! sanoi Morrel.
-- Puhukaamme asiasta, sanoi englantilainen. -- Olen kai suurin
velkojanne?
-- Teillä on ainakin ne velkakirjat, jotka lankeavat lyhyimmän ajan
kuluessa maksettaviksi.
-- Tahdotteko maksuajan lykkäystä?
-- Lykkäys voisi pelastaa kunniani ja siis henkeni.
-- Paljonko tahdotte?
Morrel epäröi.
-- Kaksi kuukautta, sanoi hän.
-- Hyvä, sanoi vieras, -- annan teille kolme.
-- Mutta luuletteko, että Thomson & French...
-- Olkaa huoleti, minä vastaan kaikesta. Nyt on kesäkuun viides päivä.
-- Niin on.
-- Uusikaa kaikki nämä vekselit maksettaviksi syyskuun viidentenä. Ja
sinä päivänä kello yksitoista aamupäivällä (kello oli sinä hetkenä
täsmälleen yksitoista) tulen teidän luoksenne.
-- Minä odotan teitä, sanoi Morrel. -- Ja silloin maksan tai olen
kuollut.
Nämä viimeiset sanat hän lausui niin hiljaa, että vieras ei voinut
niitä kuulla.
Vekselit uudistettiin, entiset revittiin, ja laivanvarustajalla oli
ainakin kolme kuukautta aikaa koota viimeisetkin varansa.
Englantilainen otti hänen kiitoksensa vastaan tyynesti, niin kuin
heikäläisten tapa on, ja sanoi herra Morrelille hyvästi. Morrel saattoi
häntä ovelle asti siunaten häntä.
Portailla hän kohtasi Julien. Tyttö oli astuvinaan portaita alas, mutta
oikeastaan hän odotti.
-- Hyvä herra, sanoi hän pannen kätensä ristiin.
-- Neiti, sanoi vieras. -- Jonakin päivänä saatte kirjeen, jonka alla
on nimi... Merenkulkija Sindbad ... toimikaa tarkoin sen mukaan, mitä
kirjeessä määrätään, vaikka se tuntuisi teistä kuinka kummalliselta.
-- Hyvä on, vastasi Julie.
-- Lupaatteko?
-- Vannon.
-- Hyvä! Hyvästi, neiti. Pysykää aina hellänä ja hyvänä tyttärenä niin
kuin tähänkin asti, ja olen varma siitä, että taivas palkitsee teidät
antamalla teille Emmanuelin mieheksenne.
Julie sävähti, kävi tulipunaiseksi ja tarttui kaidepuuhun.
Vieras jatkoi tietään viitaten hänelle hyvästiksi.
Pihalla hän kohtasi Penelonin, joka piti käsissään kahta sadan frangin
kääröä tietämättä mitä niillä tehdä.
-- Tulkaahan, ystäväni, sanoi vieras hänelle, -- tahdon puhua
kanssanne.