Toukokuun aurinko oli kulkenut noin neljänneksen rataansa, ja sen
lämpimät, eloa antavat säteet paistoivat kaikkialle. Kalliotkin
näyttivät iloitsevan niistä. Tuhannet heinäsirkat sirittivät
ruohikossa. Myrtti- ja oliivipensaiden lehdet värisivät synnyttäen
aivan kuin metallisen soinnun. Edmondin astellessa kuumaa kalliota
livahteli kaikkialla smaragdinvärisiä sisiliskoja. Etäällä vuoren
rinteellä hyppeli villejä vuohia, jotka toisinaan houkuttelivat tänne
metsämiehiä. Sanalla sanoen, saaressa oli elämää ja liikettä, ja
kuitenkin Edmond tunsi olevansa siellä yksinään Jumalan huomassa.
Hänen sielussaan vallitsi jonkinmoinen pelonkaltainen tunne. Se johtui
siitä, että me pelkäämme päivänvaloa ja uskomme, että erämaassakin
meitä vaanitaan.
Tämä tunne oli niin voimakas, että juuri silloin, kun hänen piti ryhtyä
työhön, hän laski kuokan maahan, tarttui pyssyynsä, kiipesi saaren
korkeimmalle kalliolle ja katseli sieltä tarkkaan joka suuntaan.
Mutta meidän on sanottava, että hänen huomiotaan ei kiinnittänyt
runollinen Korsika, jonka talot hän melkein saattoi erottaa, ei sen
lähellä oleva melkein tuntematon Sardinia, ei jättiläismuotoinen Elba
eikä tuo tuskin huomattava viiva taivaanrannassa, josta tottunut silmä
erotti komean Genovan ja kauppaakäyvän Livornon, ei, vaan aamulla
lähtenyt priki ja äsken lähtenyt tartaani.
Edellinen oli katoamaisillaan Bonifacio-salmeen, ja jälkimmäinen kulki
Korsikan sivua aikoen purjehtia sen niemen ympäri.
Tämä näky rauhoitti Edmondia.
Hän suuntasi silloin katseensa lähempänä oleviin esineisiin. Hän näki
itsensä kartiomaisen saaren korkeimmalla kohdalla aivan kuin pienenä
patsaana jättiläismäisellä jalustalla. Hänen alapuolellaan ei näkynyt
ketään ihmisolentoa, ympärillä ei ainoatakaan alusta. Ei muuta kuin
sininen ulappa, jonka laineet loiskuivat saarta vastaan ja ikuisesti
liikkuen koristelivat sen rannat hopeahetaleillaan.
Silloin hän asteli alas nopeasti mutta samalla varovaisesti. Hän tahtoi
välttää semmoista tapaturmaa, jota äsken niin taitavasti ja
onnellisesti oli teeskennellyt.
Sanoimme Dantèsin seuranneen kallioon hakattuja merkkejä. Hän näki
näiden merkkien johtavan pieneen lahdelmaan, joka oli aivan kuin
muinaisajan merenneitojen kylpypaikka. Tämän lahden suu oli kyllin
suuri ja sen keskusta kyllin syvä, jotta siellä voi olla piilossa pieni
purjealus. Hän arveli nyt, että kardinaali Spada, jotta häntä ei kukaan
näkisi, oli laskenut veneensä tähän lahdelmaan, kätkenyt sinne
purtensa, seurannut näiden merkkien osoittamaa tietä ja kätkenyt
aarteensa sinne, missä ne loppuivat.
Tämä otaksuma oli johdattanut Dantèsin pyöreän kallion luo.
Mutta eräs seikka teki hänet rauhattomaksi ja kumosi kaikki hänen
ajatuksensa painolaista. Millä tavoin tämä kallio, joka painoi ainakin
viisikymmentä sentneriä ja jonka kuljettamiseen olisi tarvittu
tavattoman suuria voimia, oli saatu sille jalustalle, jossa se oli?
Äkkiä heräsi Dantèsin sielussa ajatus. Sen sijaan että kivi olisi
vyörytetty ylöspäin, sen olikin annettu vyöryä alaspäin.
Ja hän kiipesi kallion yläpuolelle nähdäkseen paikan, jossa se oli tätä
ennen ollut.
Pian hän huomasi, että kallio oli saanut liukua loivaa pintaa myöten,
kunnes se oli pysähtynyt määrätylle paikalle. Se oli asettunut
tavallista hakatun kiven suuruista lohkaretta vastaan. Pieniä kiviä ja
soraa oli pantu rakojen täytteeksi. Tämä pieni muuraustyö oli peitetty
mullalla, johon oli kasvanut ruohoja, sammalta ja myrttiä, ja vanha
kalliolohkare näytti olevan yhtä muun kallion kanssa.
Varovasti Dantès kaivoi kaiken mullan pois ja huomasi, tai oli
huomaavinaan, miten tämä lohkare oli paikoilleen asetettu.
Sitten hän alkoi kuokallaan iskeä tähän ajan lujittamaan muuriin.
Tehtyään kymmenen minuuttia työtä hän oli saanut aikaan käsivarren
mentävän aukon.
Dantès katkaisi vahvimman oliivipuun, karsi siitä oksat, työnsi sen
reikään ja käytti sitä vipuna.
Mutta lohkare oli liian suuri ja sitä tukeva kivi liian paksu, jotta
ihmisvoima olisi voinut sitä liikuttaa.
Silloin Dantès arveli, että hänen tuli iskeä voimansa tuohon
tukikiveen. Mutta millä keinoin?
Dantès katseli ympärilleen niin kuin pulassa olevat ihmiset
tavallisesti katsovat. Hänen silmänsä osuivat Jacopon hänelle jättämään
sarveen, joka oli täynnä ruutia.
Hän hymyili tyytyväisenä. Nyt oli turvauduttava tähän hornan
keksintöön. Kuokkansa avulla Dantès laati lohkareen ja sitä tukevan
kiven väliin räjähdysreiän, täytti sen ruudilla, repi nenäliinansa
siekaleiksi, kastoi ne rikkiin ja teki niistä sytytyslangan.
Sytytettyään langan palamaan hän vetäytyi loitommalle. Kohta kuului
räjähdys. Päällimmäinen lohkare kohosi aivan kuin näkymättömän voiman
nostamana, alla oleva kivi mureni tuhansiksi sirpaleiksi, pienestä
reiästä, jonka Dantès ensin oli laatinut, syöksyi esiin kihisevä
hyönteisparvi, ja iso käärme, joka oli aivan kuin vartioinut tätä
käytävää, luikerteli sinivihreinä kiemuroina kalliota pitkin ja katosi.
Dantès siirtyi lähemmäksi. Päällimmäinen lohkare, jota ei nyt enää
mikään ollut tukemassa, kallistui kuilua kohden. Uskalias aarteenetsijä
kiersi kiven, etsi sen paikan, jossa lohkareen asema oli epävarmin,
työnsi tangon sen alle ja aivan kuin uusi Sisyfos ponnisti kaikki
voimansa.
Ennestään jo häilyvä kivi liikahti. Dantès oli aivan kuin titaani, joka
irroittaa kallioita käydäkseen sotaa jumalia vastaan. Lopulta lohkare
pääsi irti, vyöryi, hyppeli ja syöksyi mereen kadoten sinne.
Sen alta tuli näkyviin pyöreä laatta, johon oli kiinnitetty
rautarengas. Dantès huudahti hämmästyksestä ja ilosta. Ensimmäisen
yrityksen tulos oli suorastaan odottamaton.
Hän aikoi jatkaa, mutta hänen polvensa vapisivat kovasti, sydän tykytti
kiivaasti, ja silmissä hämärsi. Hänen täytyi tauota työstään.
Mutta hän malttoi levähtää vain lyhyen hetken. Sitten hän asetti tangon
renkaaseen, nosti kaikin voimin, kivi irtaantui, ja näkyviin tulivat
jonkinmoiset portaat, jotka näyttivät katoavan synkkään luolaan.
Toinen olisi rientänyt portaita alas, olisi riemusta huudahtanut.
Dantès pysähtyi, kalpeni ja epäili.
-- Nyt minun on oltava mies, ajatteli hän. -- Kun olen tottunut
vastoinkäymiseen, niin en saa antaa pettymyksen painaa minua maahan.
Ellen sitä ole oppinut, niin olen aivan turhaan kärsinyt! Kun sydän
toivon lämmössä on liian paljon laajentunut ja pettymyksen kylmä
henkäys sen sitten jälleen supistaa, niin se voi haljeta. Faria on
uneksinut, kardinaali Spada ei ole mitään tänne kätkenyt, ehkä ei ole
täällä käynytkään, ja jos onkin käynyt, niin Cesare Borgia, tuo
uhkarohkea seikkailija, väsymätön ja uljas rosvo, on tullut hänen
jälkeensä, on löytänyt jäljet, on seurannut samoja teitä kuin minäkin,
nostanut tämän kiven samoin kuin minäkin, on käynyt luolassa eikä ole
jättänyt minulle mitään.
Hetkisen hän seisoi liikkumattomana, katsellen miettivästi pimeään
aukkoon.
-- Nyt, kun en enää mitään odota, kun olen sanonut itselleni, että
kaikki toivo on mieletöntä, niin tämän seikkailun jatkaminen tyydyttää
ainoastaan uteliaisuuttani.
Hän seisoi vielä hetkisen liikkumattomana mietteisiinsä vaipuneena.
-- Niin, tämä on todellakin seikkailu, joka sopii tuon kuninkaallisen
rosvon elämäntarinaan. Niin, Borgia oli tullut tänne jonakin yönä,
toisessa kädessään soihtu, toisessa miekka, ja kahdenkymmenen askelen
päässä hänestä seisoi kaksi synkkää sbirriä, jotka tarkastivat maata,
vettä ja taivasta sillä aikaa kuin heidän valtiaansa astui luolaan,
aivan samoin kuin minäkin nyt aion tehdä. Niin, mutta miten Cesare
menetteli noiden sbirrien suhteen, jotka tiesivät hänen salaisuutensa?
ajatteli Dantès. -- Samoin kuin tehtiin Alarikin hautaajille, jotka
kuopattiin yhdessä vainajan kanssa. Mutta, jatkoi Dantès, -- jos hän
kävi täällä, niin hän löysi aarteen. Borgia, joka vertasi Italiaa
artisokkaan, jonka hän söi lehti lehdeltä, Borgia tiesi kyllä, kuinka
kallis hänen aikansa oli, eikä olisi viitsinyt vyöryttää kiveä takaisin
paikoilleen. Menkäämme siis etsimään.
Hän alkoi laskeutua portaita alas hymy huulillaan ja mutisten tuota
ihmisviisauden viimeistä sanaa: Ehkä...!
Luola ei ollut pimeä, vaan hohti sinertävää valoa. Ilmaa ja valoa ei
tullut ainoastaan siitä aukosta, jonka hän oli tehnyt, vaan
kallionraoista, joita ei ulkopuolelta huomannut, mutta joiden läpi näki
taivaan sinen sekä tammien vihreitä oksia ja puiden juuria.
Kun Dantès oli muutamia sekunteja ollut tässä luolassa, jonka viileähkö
ja tuoksuva ilma oli samassa suhteessa saarella vallitsevaan ilmaan
kuin sininen valo auringon valoon, alkoivat hänen silmänsä, jotka
olivat tottuneet näkemään pimeässä, tarkastaa luolan perimmäisiä
soppia. Luola oli graniittia, ja sen särmät välkkyivät aivan kuin
timantit.
-- Tässä onkin ehkä koko se aarre, jonka kardinaali on jättänyt,
ajatteli Dantès hymyillen. -- Ja apotti-parka, nähdessään unelmissaan
tämän luolan loistavat seinät, oli kuvitellut niitä suuriksi
rikkauksiksi.
Mutta Dantès muisti testamentin sanat: "Kaukaisimmassa nurkassa
toisesta aukosta", lausuttiin siinä.
Dantès oli tullut vasta ensimmäiseen luolaan, hänen täytyi etsiä nyt
toiseen vievä aukko.
Hän alkoi tutkia. Toisen luolan täytyi olla saaren keskustaan päin. Hän
tutki kalliota, hän iski erääseen kohtaan, jossa arveli olevan hyvin
huolellisesti peitetyn aukon.
Mutta siinä oli luja kiviseinä, ja hiki nousi hänen otsalleen. Hän
siirtyi eteenpäin ja oli eräässä kohdassa kuulevinaan seinän vastaavan
kumeammin kuin muualla. Hän alkoi tarkastaa kalliota ja huomasi sen,
minkä ehkä vain vankilassa ollut saattoi huomata, että sillä kohtaa oli
aukko.
Mutta jotta ei tekisi turhaa työtä, Dantès tutki kuokallaan luolan
kaikki muutkin seinät, kaiveli maata niistä kohdin, jotka hänestä
tuntuivat epäilyttäviltä, ja kun ei muualta mitään löytänyt, ei mitään
huomannut, niin hän palasi tuohon kohtaan, jonka kaiku oli niin
lohduttavan kumea. Hän iski toisen kerran ja suuremmalla voimalla.
Silloin hän huomasi kummallisen seikan. Kappale rappausta, samanlaista
kuin freskomaalausten pohja, irtaantui ja putosi maahan. Sen alta tuli
näkyviin vuolukiven kaltainen vaaleahko kivi. Kalliossa oleva aukko oli
suljettu toisenlaatuisilla kivillä, näiden päälle oli tehty rappaus ja
sen päälle oli matkittu graniitin kristallikiteitä.
Dantès iski kuokalla oikein olan takaa, ja kuokka painui tuuman verran
kiveen.
Tältä kohtaa hänen siis piti kaivaa.
Niin kummallinen on ihmisluonne, että mitä useammat seikat todistivat,
että Faria ei ollut erehtynyt ja että Dantès siis sai uskoa kaiken
todeksi, sitä enemmän hän alkoi epäillä ja tuli melkein toivottomaksi.
Tämä uusi huomio, jonka olisi pitänyt lisätä hänen voimiaan, uuvuttikin
hänet täysin. Kuokka melkein kirposi hänen käsistään. Hän laski sen
maahan ja palasi päivänvaloon selittäen tekoaan itselleen sillä, että
hän tahtoi nähdä, oliko ketään vakoilemassa. Mutta itse asiassa hän
tarvitsi raitista ilmaa, koska oli pyörtymäisillään.
Saari oli autio, ja aurinko näytti keskitaivaaltaan katsovan siihen
tulisilmällään. Etäällä näkyi kalastajaveneiden valkoisia purjeita
safiirinvärisellä ulapalla.
Dantès ei ollut vielä syönyt mitään. Mutta hän ryyppäsi vain hiukan
rommia ja palasi rohkeampana luolaan.
Kuokka, joka äsken oli tuntunut kovin raskaalta, olikin taas kepeä. Hän
ryhtyi reippaasti työhön.
Muutaman kerran iskettyään hän huomasi, että kiviä ei ollutkaan
muurattu toisiinsa, vaan että ne oli irrallaan ladottu toistensa päälle
ja peitetty äskenmainitsemallamme rappauksella. Hän työnsi kuokan
kärjen kivien väliin ja väänsi, ja hänen ilokseen vierähti kivi hänen
jalkoihinsa.
Sen jälkeen ei Dantèsin tarvinnut tehdä muuta kuin kuokan terävällä
kärjellä vetää kivet toisensa jälkeen pois, ja ne putosivat vieri
viereen.
Jo ensimmäisen kiven irroitettuaan Dantès olisi voinut ryömiä sisään,
mutta viivyttämällä ryömimistään hän samalla viivytti varmuuteen
pääsemistään ja takertui toivoon.
Hetkisen vielä epäröityään Dantès meni toiseen luolaan. Se oli
edellistä matalampi, synkempi ja pelottavampi. Sinne ei päässyt
raitista ilmaa muualta kuin Edmondin puhkaisemasta aukosta, ja se
löyhkäsi ummehtuneelta.
Dantès odotti, kunnes raitis ilma oli täyttänyt luolan, ja astui
sisään.
Aukon vasemmalla puolella oli syvä ja pimeä kolo.
Mutta olemmehan jo sanoneet, että Dantès näki pimeässäkin.
Hän tarkasti luolaa. Se oli yhtä tyhjä kuin ensimmäinenkin.
Jos aarre oli olemassa, niin se oli kätketty tuohon pimeään koloon.
Tuskan hetki oli tullut.
Hän lähestyi pimeätä koloa ja tehden äkillisen päätöksen alkoi
reippaasti kaivaa maata.
Iskettyään kuokallaan viidennen tai kuudennen kerran hän tunsi sen
kalskahtavan rautaan.
Ei koskaan kuolinkello ole tehnyt niin valtavaa vaikutusta kuulijaan
kuin tämä. Hän valahti kalmankalpeaksi.
Uusi isku osui sekin johonkin kiinteään, mutta ei antanut samanlaista
ääntä.
-- Siellä on raudoitettu puukirstu, arveli hän.
Samassa varjo pimensi päivän.
Dantès heitti kuokkansa maahan, tarttui pyssyynsä ja riensi ulkoilmaan.
Villivuohi oli hypännyt ensimmäisen luolan aukon ylitse ja söi sen
vieressä ruohoa.
Hän olisi helposti voinut hankkia itselleen aterian, mutta hän pelkäsi
pyssyn pamauksen kuuluvan kauas.
Hän mietti hetkisen, otti kuivan oksan, sytytti sen ja palasi luolaan.
Hän tahtoi nähdä kaikki yksityiskohtia myöten.
Hän valaisi soihdullaan puoliksi kaivamaansa aukkoa. Hän ei ollut
erehtynyt. Hän oli kuokallaan iskenyt vuoroin puuhun ja rautaan.
Hän pani soihdun maahan pystyyn ja ryhtyi työhönsä.
Pian hän oli kaivanut kolme jalkaa pitkän ja kaksi jalkaa leveän kuopan
ja näki tammisen kirstun, joka oli koristettu siselöidyillä
rautaheloilla. Kannen keskellä oli hopealevyssä, jota aika ei ollut
voinut tummentaa, Spada-suvun vaakuna, miekka pystyssä keskellä
soikeata kilpeä, jommoisia italialaiset vaakunat tavallisesti ovat, ja
sen yläpuolella kardinaalinhattu.
Dantès tunsi sen helposti, sillä apotti Faria oli monta kertaa
kuvaillut sen hänelle.
Nyt ei enää tarvinnut epäilläkään, aarre oli todellakin olemassa. Jos
kirstu olisi ollut tyhjä, ei olisi ryhdytty niin monenkertaisiin
varokeinoihin.
Nopeasti hän loi maan pois kirstun ympäriltä ja näki piankin lukon,
joka oli kahden riippulukon välissä, ja arkun päissä olevat kädensijat.
Kaikki oli sinelöityä, niin kuin oli tapana aikana, jolloin taide teki
halvimmankin metallin kallisarvoiseksi.
Dantès tarttui kädensijoihin ja koetti nostaa. Se oli mahdotonta.
Hän koetti avata kirstun. Lukot oli suljettu. Nuo uskolliset vartijat
eivät näyttäneet haluavan antaa aarrettaan.
Dantès pisti kuokkansa terävän puolen kirstun ja kannen väliseen
rakoon, painoi vartta alaspäin ja kansi aukeni paukahtaen. Iso halkeama
teki lukot tarpeettomiksi, mutta ne pysyivät yhä kiinni laudoissa,
jotka putosivat alas. Kirstu oli auki.
Päätä huimaava kuume valtasi Dantèsin. Hän tarttui pyssyynsä, veti
hanan vireeseen ja asetti sen viereensä. Ensin hän sulki silmänsä kuin
lapsi ja näki mielikuvituksensa taivaalla enemmän tähtiä kuin
todellisella; sitten hän ne aukaisi ja sokaistui.
Kirstussa oli kolme osastoa.
Ensimmäisessä kimalteli rahaksi lyötyä kultaa.
Toisessa oli järjestyksessä himmeitä kultaharkkoja, joilla oli vain
kullan arvo ja paino.
Kolmannessa, joka oli puolillaan, oli timantteja, helmiä, rubiineja.
Tunnusteltuaan vapisevilla käsillään kultaa ja jalokiviä Edmond
nousi ja juoksi luolien halki vapisten aivan kuin mies, joka on
tulemaisillaan hulluksi. Hän hyppäsi kalliolle, josta saattoi nähdä
koko meren, missä ei näkynyt ketään. Hän oli yksinään mittaamattoman,
satumaisen, suunnattoman suuren aarteensa kanssa. Mutta näkikö hän unta
vai oliko hän valveilla?
Hän tahtoi katsella tuota kultaa, mutta samalla hän tunsi, että hänen
voimansa eivät siihen riittäisi. Hetkisen hän piteli käsillään päätänsä
aivan kuin estääkseen järkeään haihtumasta. Sitten hän läksi kulkemaan
pitkin saarta, ei tietä pitkin, sillä niitä ei Monte-Criston saarella
ollut, vaan vuorivuohien astelemia polkuja pitkin, ja pelästytti
vuorivuohet ja merilinnut huudoillaan ja kiihkeillä liikkeillään.
Sitten hän teki kierroksen, palasi ensimmäiseen luolaan ja siitä
toiseen ja seisoi kulta- ja jalokiviaarteensa edessä.
Tällä kertaa hän vaipui polvilleen, painoi molemmin käsin kiivaasti
sykkivää sydäntään ja lausui rukouksen, jonka Jumala yksin ymmärsi.
Kohta hän rauhoittui ja tunsi itsensä onnelliseksi, sillä vasta nyt hän
käsitti, minkä aarteen omistaja hän oli.
Hän alkoi laskea omaisuuttaan. Kultatankoja oli tuhat, ja jokainen
painoi kolme naulaa. Sitten hän kokosi kaksikymmentäviisituhatta
kultarahaa, joista jokainen oli kahdeksankymmenen frangin arvoinen,
kaikissa niissä oli paavi Alexander VI:n ja hänen edeltäjiensä kuva, ja
hän huomasi, että kirstu oli vielä puolillaan. Sen jälkeen hän kymmenen
kertaa otti kahmalollisen jalokiviä, helmiä ja timantteja, joista monet
olivat entisajan kultaseppien tekemissä kehyksissä ja joilla siis sen
johdosta oli vielä suurempi arvo kuin pelkän kiven.
Dantès huomasi päivän vähitellen painuvan mailleen. Hän luuli jonkun
yllättävän hänet, jos hän jäisi luolaan, ja hän poistui sieltä pyssy
olallaan. Illallisekseen hän nautti muutaman korpun ja muutaman
siemauksen rommia. Sitten hän laski kiven paikoilleen, asettui sen
päälle pitkälleen ja nukkui ainoastaan muutaman tunnin suojellen
ruumiillaan luolan suuta.