Sattuma, joka usein tulee ihmisen avuksi, kun kohtalo on väsynyt häntä
vainoamaan, järjesti siis niin, että Dantès saattoi luonnollisella ja
yksinkertaisella tavalla päästä toiveittensa perille ja mennä saareen
herättämättä kenessäkään epäluuloja.
Yksi ainoa yö vielä, ja hän pääsee tuolle matkalle.
Tämä yö oli kuumeisin, minkä Dantès koskaan oli viettänyt. Toiveet ja
pettymykset vaihtelivat hänen sielussaan. Jos hän sulki silmänsä, niin
hän näki kardinaalin kirjeen tulikirjaimin edessään seinällä. Jos hän
hetkeksikin vaipui uneen, niin mielettömät unet pyörivät hänen
päässään. Hän laskeutui luoliin, joiden lattiat oli kivetty
smaragdeilla, seinät olivat rubiineja ja katossa välkkyi timantteja.
Helmiä putoili aivan kuin maanalaisissa luolissa vesipisaroita.
Lumottuna ja huumaantuneena Edmond täytti taskunsa jalokivillä. Sitten
hän palasi päivänvaloon, ja kaikki kivet olivat muuttuneet sorakiviksi.
Hän koetti palata taikaluolaan, mutta tiet kiertyivät loppumattomiin,
luolan aukkoa hän ei enää löytänyt. Turhaan hän etsi väsyneistä
aivoistaan tuota taikasanaa, joka arabialaiselle kalastajalle avasi
Ali-Baban välkkyvät luolat. Kadonnut aarre oli maahenkien omana.
Seuraava päivä oli melkein yhtä kuumeinen kuin yökin, mutta se toi
mielikuvituksen avuksi järjen, ja Dantès saattoi laatia suunnitelman,
jota hän tähän asti ei ollut keksinyt.
Vanha laivuri antoi Dantèsin huolehtia matkavalmisteluista. Hän oli
tullut huomaamaan hänen etevämmyytensä. Hän piti nuorta merimiestä
luonnollisena seuraajanaan ja suri vain sitä, ettei hänellä ollut
tytärtä voidakseen avioliiton siteillä paremmin kiinnittää itseensä
Edmondin.
Kello seitsemän illalla oli kaikki valmiina. Kymmenen minuuttia yli
seitsemän he purjehtivat majakan ohitse, joka samassa syttyi.
Meri oli tyyni, puhalsi raitis kaakkoistuuli. Siniselle taivaalle
Jumala sytytti majakkansa, joista jokainen on kokonainen maailma.
Dantès sanoi, että kaikki voivat mennä levolle, hän kyllä pitää laivan
ohjaamisesta huolen.
Kun Maltalainen (siksi Dantèsia nimitettiin) oli antanut sellaisen
määräyksen, niin se riitti, ja jokainen meni rauhassa nukkumaan.
Dantès, joka yksinäisyydestä oli äkkiä joutunut maailmaan, kaipasi
toisinaan ehdottomasti yksinäisyyttä. Mikä yksinäisyys onkaan suurempi
ja runollisempi kuin olo laivan kannella keskellä merta yön pimeydessä,
keskellä ääretöntä hiljaisuutta, Jumalan silmien edessä?
Tällä kertaa ajatukset täyttivät hänen yksinäisyytensä, mielikuvat
valaisivat yön, ja lupaukset kaikuivat hiljaisuudessa.
Kun laivan omistaja heräsi, kiiti alus täysin purjein eteenpäin.
Tunnissa mentiin puolitoista peninkulmaa.
Taivaanrannalla alkoi näkyä Monte-Criston saari.
Edmond jätti aluksen omistajan huostaan ja meni vuorostaan kajuuttaan
makaamaan. Mutta vaikka hän oli koko yön valvonut, ei hän saanut unta
silmiinsä.
Kahden tunnin päästä hän nousi kannelle. Alus kiiti Elban saaren ohi.
Oltiin Marecianan kohdalla, vastapäätä Pianosan matalaa ja vihertävää
saarta. Taivaan sineä vastaan näkyi Monte-Criston loistava kärki.
Kello viiden aikaan illalla saari näkyi kokonaan. Edmond tuijotti
kallioita, joissa iltaruskon värit vaihtelivat heleimmästä punaisesta
tummimpaan siniseen asti. Toisinaan nousi verilaine hänen kasvoilleen,
otsa kävi punaiseksi, punertava pilvi peitti katseen.
Tuli yö. Kello kymmeneltä illalla laskettiin maihin. Jeune-Amélie oli
ensimmäisenä saapunut kohtaamispaikalle.
Vaikka Dantès osasikin hillitä itsensä, ei hän voinut olla ensimmäisenä
hyppäämättä maihin. Jos hän olisi uskaltanut, olisi hän Brutuksen
tavoin suudellut maata.
Oli pilkkopimeä yö, mutta kello yhdentoista aikaan nousi kuu merestä
hopeoiden sen jokaisen värähdyksen.
Jeune-Amélien miehistö tunsi saaren hyvin, se oli usein siellä käynyt.
Dantès oli sen nähnyt jokaisella matkallaan itään, mutta ei koskaan
ollut poikennut siihen.
Hän kyseli Jacopolta:
-- Missä olemme yötä?
-- Tietysti aluksessa, vastasi merimies.
-- Eikö luolissa olisi parempi olla?
-- Missä luolissa?
-- Saaren luolissa.
-- En minä ole nähnyt saaressa luolia, sanoi Jacopo.
Kylmä hiki nousi Dantèsin otsalle.
-- Eikö Monte-Criston saaressa ole luolia? kysyi hän.
-- Ei.
Dantès oli hetkisen aivan neuvoton. Sitten hän ajatteli, että luolat
ovat voineet mennä jonkin kallionvieremän johdosta umpeen, tai oli
kardinaali Spada antanut tukkia niiden suun.
Pääasia oli siis löytää tuo tukittu luolan suu. Tarpeetonta oli etsiä
sitä yöllä. Dantès jätti etsimisen seuraavaan aamuun. Sitä paitsi
ilmaisi mereltä tullut merkki, johon Jeune-Amélie vastasi, että työhön
oli ryhdyttävä.
Kun viivähtänyt alus sai aikaisemmin saapuneelta merkin, että kaikki
oli hyvin, lähestyi se piankin valkoisena kuin haamu ja ankkuroi rannan
poukamaan.
Lastia alettiin heti purkaa.
Dantès pelkäsi jo herättäneensä epäluuloja saaressa liikkumisellaan,
ainaisilla kysymyksillään ja taukoamatta tarkastelemalla seutua.
Kaikeksi onneksi oli hänen kasvoilleen syöpynyt suuren surun
alakuloinen leima, ja ilon välkkeet olivat siinä vain kuin salamoita
pilvessä.
Kukaan ei siis aavistanut mitään, ja kun hän seuraavana aamuna otti
pyssyn, kuulia ja ruutia ja sanoi menevänsä ampumaan villivuohia, joita
hyppeli kallioilla, niin arveltiin tämän retken johtuvan joko hänen
metsästysinnostaan tai yksinäisyyden kaipuusta. Jacopo vain tahtoi
kaikin mokomin seurata häntä. Dantès ei tahtonut sitä estää,
sillä hän pelkäsi herättävänsä epäluuloja. Mutta jo hetkisen
kuljettuaan hänen onnistui tappaa vuohi, ja hän lähetti Jacopon viemään
sitä tovereilleen ja pyysi, että hänelle ilmoitettaisiin laukauksella,
kun se oli valmiiksi keitetty. Kuivatut hedelmät ja pullollinen
monte-pulcianoviiniä saivat täydentää aterian.
Dantès jatkoi matkaansa silloin tällöin kääntyen taakseen katsomaan.
Saapuessaan erään kallion huipulle hän näki noin tuhannen jalan päässä
alapuolellaan toveriensa, joiden luo Jacopo jo oli ennättänyt,
valmistelevan aamiaista.
-- Kahden tunnin päästä nuo miehet lähtevät täältä viisikymmentä
piasteria rikkaampina koettaakseen henkensä uhalla ansaita toiset
viisikymmentä, hän ajatteli. -- Sitten he menevät johonkin kaupunkiin
tuhlaamaan ne ylpeinä kuin sulttaanit ja itserakkaina kuin nabobit.
Tänään minä toivoni vallassa pidän heidän rikkauttaan suurimpana
kurjuutena, mutta ehkä jo huomenna pidän tuota halveksimaani kurjuutta
suurimpana onnena... Niin ei saa tapahtua! Faria ei voinut erehtyä.
Mieluummin kuolen kuin jatkan tätä kurjaa ja alakuloista elämää.
Dantès, joka kolme kuukautta sitten toivoi yksinomaan vapautta, ei enää
tyytynyt vapauteen, vaan toivoi itselleen rikkauttakin. Syy ei ollut
Dantèsin, vaan Jumalan, joka rajoittaessaan ihmisen kyvyt on antanut
hänelle rajoittamattomat toiveet. Kahden kallioseinän välistä polkua
myöten, jonka virta oli muodostanut, Dantès saapui sille kohtaa, jossa
hän otaksui luolien olevan. Kulkiessaan meren rantaa myöten hän oli
muutamissa kallioissa huomaavinaan ihmiskäden jälkiä.
Aika, joka fyysillisen maailman päälle heittää sammalverhonsa samoin
kuin se moraalisen maailman yli laskee unohduksen, näytti tavallaan
kunnioittaneen näitä merkkejä, joita ihmiskäsi säännöllisten matkojen
päähän oli tehnyt tienviitoiksi. Toisinaan merkit peittyivät
myrttipensaiden alle, joiden tuuheat oksat olivat täynnä kukkia, tai
sammalen suojaan. Dantèsin täytyi silloin taivuttaa syrjään
myrttipensaan oksat tai irroittaa sammal löytääkseen opastavat merkit.
Näiden merkkien näkeminen oli jälleen herättänyt toivon Edmondissa.
Tällainen paikka oli sangen sopiva aarteen kätköpaikaksi. Mutta eiköhän
joku muu ollut huomannut merkkejä kuin se, jota varten ne oli tehty, ja
oliko saari säilyttänyt ihmeellisen aarteensa?
Noin kuudenkymmenen askelen päässä satamasta, josta kallioiden vuoksi
ei voinut nähdä Dantèsia, näyttivät merkit loppuvan. Mutta luolaa ei
näkynyt, vain iso, pyöreä, lujalla pohjalla lepäävä kivilohkare. Edmond
arveli, että tämä olikin tien alku eikä loppu ja lähti kulkemaan
vastakkaiseen suuntaan.
Tällä aikaa hänen toverinsa valmistivat aterian, toivat vettä
lähteestä, leipää ja hedelmiä aluksesta ja paistoivat vuohen lihaa.
Juuri kun he irroittivat sen tilapäisestä paistinvartaasta, he näkivät
Dantèsin kepeänä kuin vuorivuohen hyppelevän kalliolta toiselle. He
ampuivat laukauksen ilmaan antaakseen hänelle merkin. Metsämies kääntyi
silloin heti ja lähti tulemaan heitä kohden. Mutta samalla hetkellä
hänen jalkansa luiskahti, hän horjahti, kiljaisi ja putosi syvyyteen.
Kaikki riensivät häntä auttamaan, sillä kaikki pitivät hänestä, vaikka
hän olikin heitä etevämpi. Jacopo saapui ensimmäisenä perille.
Hän tapasi Edmondin verissään ja melkein tajuttomana. Hänen suuhunsa
kaadettiin muutama pisara rommia, ja tämä lääke, joka jo kerran ennen
oli tehoisasti vaikuttanut häneen, vaikutti nytkin.
Edmond avasi silmänsä, valitti, että hänen polviansa särki ja päänsä
oli raskas ja sanoi tuntevansa kamalaa kipua kylkiluissaan. Toverit
tahtoivat kantaa hänet rannalle asti, mutta kun häneen koskettiinkin,
niin hän valitti tuskiaan ja sanoi, ettei kestä kantamista.
Kaikki ymmärsivät, ettei Dantès voinut lähteä aamiaiselle. Mutta hän
vaati, että toverit, joilla ei ollut samaa syytä kuin hänellä olla
syömättä, palaisivat aterialle. Omasta puolestaan hän sanoi
tarvitsevansa ainoastaan hiukan lepoa ja olevansa heidän tullessaan
taas voimissaan.
Merimiehille ei tätä tarvinnut sanoa moneen kertaan. Heidän oli nälkä,
paistetun vuohen tuoksu ulottui sinne asti, eivätkä merikarhut liikoja
surkeile toisiaan.
Tunnin kuluttua he palasivat. Sillä aikaa oli Edmond voinut laahautua
kymmenkunta jalkaa ja päässyt nojaamaan sammaleiseen kiveen.
Mutta sen sijaan että tuskat olisivat vaimentuneet, ne olivatkin
tulleet entistä kovemmiksi. Vanha laivuri, jonka täytyi vielä
aamupäivän kuluessa lähteä viemään lastinsa Piemontiin ja Ranskan
rajalle, Nizzan ja Frejuksen välille, kehotti kovasti Dantèsia
nousemaan. Dantès ponnisti kaikki voimansa voidakseen noudattaa tätä
kehotusta, mutta hän vaipui maahan valittaen ja kalpeana.
-- Hänen kylkiluunsa ovat menneet poikki, sanoi laivuri hiljaa. --
Mutta hän on kunnon toveri, emmekä saa häntä sillä tavoin jättää.
Koettakaamme kantaa hänet alukseen asti.
Mutta Dantès sanoi mieluummin kuolevansa siihen, missä oli, kuin
kärsivänsä kantamisen kamalia tuskia, niin heikko hän oli.
-- Käyköön kuinka tahansa, sanoi laivuri, -- mutta kukaan ei voi
syyttää, että olisimme jättäneet teidän kaltaisenne kunnon toverin
pulaan. Lähdemme vasta illalla.
Mutta Dantès ei tahtonut, että hänen tähtensä poikettaisiin
suunnitelmasta.
-- Olen ollut varomaton, sanoi hän laivurille, -- ja saan nyt kärsiä
varomattomuudestani rangaistuksen. Jättäkää minulle laivakorppuja,
pyssy, ruutia ja kuulia ampuakseni vuohia tai puolustaakseni itseäni ja
kuokka laatiakseni sen avulla majan itselleni, jos satutte liian kauan
viipymään.
Laivuri katsahti alukseen, joka kellui pienessä satamassa odottaen vain
miehistöänsä lähteäkseen matkalleen heti.
-- Mitä meidän tulee tehdä, Maltalainen, sanoi hän. -- Emmehän voi
sinua sillä tavoin jättää, mutta emmehän voi tännekään jäädä?
-- Lähtekää, lähtekää, huudahti Dantès.
-- Viivymme ainakin viikon poissa, sanoi laivuri, -- ja meidän täytyy
tehdä kierros tullaksemme sinut noutamaan.
-- Kuulkaahan, sanoi Edmond, -- jos parin kolmen päivän päästä tapaatte
kalastajaveneen tai jonkin muun purren, joka on tulossa näille vesille,
niin lähettäkää se minua noutamaan. Minä maksan kaksikymmentäviisi
piasteria päästäkseni takaisin Livornoon. Ellette sellaista kohtaa,
niin palatkaa silloin.
Laivuri pudisti päätään.
-- Kuulkaahan, laivuri Baldi, sanoi Jacopo, -- yhdellä tapaa voi tämän
asian järjestää. Lähtekää te, ja minä jään loukkaantunutta hoitamaan.
-- Luopuisitko voitto-osuudestasi hoitaaksesi minua? sanoi Edmond.
-- Luovun, vastasi Jacopo arvelematta.
-- Sinä olet kunnon poika, Jacopo, sanoi Edmond. -- Jumala sinulle
hyvyytesi palkitkoon, mutta minä en tarvitse ketään. Parin kolmen
päivän lepo palauttaa voimani, ja toivon näiden kallioiden koloista
löytäväni yrttejä, jotka parantavat haavoja.
Omituinen hymy väikkyi Edmondin huulilla. Hän puristi hellästi Jacopon
kättä, mutta tahtoi aivan horjumattomasti jäädä saareen yksin.
Salakuljettajat toivat Edmondille kaiken, mitä hän pyysi, ja
poistuivat viitaten hänelle sydämellisesti hyvästiksi. Edmond vastasi
heiluttamalla ainoastaan kättään, ikään kuin ei voisi muuta ruumistaan
liikuttaa.
Kun he olivat kadonneet, sanoi Dantès:
-- Kummallista, että tuollaisten ihmisten seurassa saa osakseen
ystävyyttä ja uskollisuutta.
Sitten hän hiipi erään kallion taakse, näki aluksen nostavan purjeensa
ja ankkurinsa, keinuvan sirosti kuin lentoon lähtevä lokki ja kiitävän
ulapalle.
Tunnin kuluttua se oli kokonaan kadonnut. Ainakaan siitä paikasta,
jonne haavoittunut oli jäänyt, ei sitä enää voinut nähdä.
Silloin Dantès nousi ketterämpänä kuin vuohet, otti pyssyn toiseen ja
kuokan toiseen käteensä ja riensi sen kallion luo, jonka lähelle
vuoreen hakatut merkit loppuivat.
-- Ja nyt, sanoi hän, muistaen Farian hänelle kertomaa arabialaista
satua, -- Sesam, aukene!