Päivä koitti. Dantès odotteli jo kauan sitä silmät auki. Sen
ensimmäisten säteiden loistaessa hän nousi saaren korkeimmalle kohdalle
ja tähysteli. Kaikki oli autiota.
Hän laskeutui alas, nosti kiven paikoiltaan, täytti taskunsa
jalokivillä, asetteli parhaimpansa mukaan kirstun laudat ja raudat
paikoilleen, peitti sen maalla, polki sen kovaksi, heitti päälle
hiekkaa, jotta äsken kaivettu kohta tulisi samanlaiseksi kuin muukin
osa luolaa. Hän poistui luolasta, pani laatan paikoilleen luolan
suulle, kokosi sen päälle erikokoisia kiviä, kantoi multaa niiden
väliin, istutti siihen myrttejä ja sanajalkoja, kasteli niitä, jotta ne
näyttäisivät tuoreilta, lakaisi kaikki jäljet umpeen ja odotti
kärsimättömänä toveriensa tuloa. Nyt hän ei enää tahtonut kuluttaa
aikaansa katselemalla rikkauksiansa ja jäämällä Monte-Criston saareen
suojelemaan aarteitaan kuin lohikäärme. Nyt hänen täytyi palata
elämään, ihmisten seuraan, ja ottaa itselleen se asema, vaikutus ja
valta, joka rikkauden avulla on saavutettavissa, sillä rikkaus on
suurin valtavoima, minkä ihmislapsi voi omistaa.
Kuudentena päivänä salakuljettajat palasivat. Jo etäältä Dantès tunsi
Jeune-Amélien sen muodosta ja kulusta. Hän ryömi aivan kuin
haavoittunut Philoktetes satamaan, ja kun hänen toverinsa laskivat
maihin, niin hän sanoi yhä vaikeroiden voivansa paremmin. Sitten hän
kuunteli heidän matkakertomustaan. He olivat kyllä onnistuneet, mutta
olivat tuskin purkaneet lastin, kun saivat tietää tullilaivan lähteneen
Toulonin satamasta ja purjehtivan heitä kohden. Silloin he läksivät
täyttä kyytiä pakoon ja surivat sitä, että Dantès, joka osasi saada
aluksen kiitämään niin tavatonta vauhtia, ei ollut matkassa. Pian he
huomasivat takaa-ajavan laivan, mutta yön pimeydessä ja purjehtimalla
Korsikan niemen ohitse he olivat päässeet pakoon.
Matka oli ollut hyvin edullinen. Kaikki, varsinkin Jacopo, surivat
sitä, että Dantès ei ollut mukana osallisena voitonjaossa, joka nousi
viiteenkymmeneen piasteriin miestä kohden. Edmond oli umpimielinen.
Hän ei edes hymyillyt kuullessaan, mitä etuja hän olisi saanut nauttia,
jos olisi voinut lähteä saaresta. Kun Jeune-Amélie oli tullut
Monte-Cristoon yksinomaan häntä noutamaan, niin hän meni vielä samana
päivänä alukseen ja seurasi laivuria Livornoon.
Livornossa hän meni erään juutalaisen luo ja myi hänelle neljä
pienehköä timanttia viidestätuhannesta frangista kappale.
Seuraavana päivänä hän osti aivan uuden aluksen ja lahjoitti sen
Jacopolle liittäen tähän lahjaan vielä sata piasteria, jotta Jacopo
voisi palkata miehistön. Tämän hän teki sillä ehdolla, että Jacopo
purjehtisi Marseilleen ja kyselisi tietoja vanhuksesta, jonka nimi oli
Louis Dantès ja joka asui Meilhan-puistokadun varrella, ja eräästä
nuoresta tytöstä, joka asui Catalansin kylässä ja jonka nimi oli
Mercedes.
Jacopo luuli näkevänsä unta. Edmond kertoi silloin ruvenneensa
merimieheksi oikusta, koska hänen sukunsa ei antanut hänelle kylliksi
rahaa. Mutta Livornoon tullessaan hän oli perinyt setänsä, joka oli
tehnyt hänet ainoaksi perillisekseen. Kun Dantès oli niin sivistynyt,
ei Jacopo hetkeäkään epäillyt hänen puhettaan.
Kun Edmondin tekemä palvelussopimus oli loppunut Jeune-Améliessa, sanoi
hän jäähyväiset laivurille, joka ensin koetti pidätellä häntä, mutta
kuultuaan saman perintöjutun kuin Jacopokin huomasi toivonsa turhaksi.
Seuraavana päivänä Jacopo läksi purjehtimaan Marseillea kohden. Hänen
piti tavata Dantès Monte-Criston saaressa.
Samana päivänä Dantès läksi, ilmoittamatta minne, sanoi hyvästi
Jeune-Amélien miehistölle annettuaan heille runsaat lahjat ja lupasi
antaa laivurille joskus tietoja itsestään.
Dantès läksi Genovaan.
Hänen sinne tullessaan koeteltiin parhaillaan erästä huvipurtta,
jonka muudan englantilainen oli tilannut. Tämä oli kuullut, että
genovalaisia pidettiin maailman parhaina laivanrakentajina ja oli
tahtonut saada itselleen heidän valmistamansa purren. Englantilainen
oli luvannut maksaa neljäkymmentätuhatta frangia, Dantès tarjosi
kuusikymmentätuhatta sillä ehdolla, että pursi vielä samana päivänä
luovutetaan hänelle. Englantilainen oli matkustanut Sveitsiin
odottamaan purtensa valmistumista. Hänen piti palata kolmen viikon tai
kuukauden päästä. Laivanrakentaja arveli, että hän saisi sinä aikana
toisen purren valmiiksi. Dantès meni laivanrakentajan kanssa erään
juutalaisen luo, pistäytyi juutalaisen kanssa kaupan perähuoneeseen, ja
juutalainen maksoi kuusikymmentätuhatta frangia laivanrakentajalle.
Laivanrakentaja tarjoutui hankkimaan Dantèsille miehistön, mutta Dantès
kiitti sanoen, että hänen tapansa oli purjehtia yksinään ja että ainoa,
mitä hän pyysi, oli, että purren kajuuttaan tehdään vuoteen pääpuolen
kohdalle salakaappi, jossa on kolme salalokeroa. Hän antoi näiden
lokeroiden mitat, ja kaappi valmistettiin seuraavana päivänä.
Kaksi tuntia myöhemmin Dantès läksi Genovan satamasta, ja utelias
joukko oli kerääntynyt katsomaan tuota kummallista espanjalaista
ylimystä, joka purjehti yksinään.
Dantès suoriutui purjehduksesta mainiosti. Peräsimen avulla hän
sai purtensa tottelemaan täydellisesti. Olisi luullut purtta
järkiolennoksi, niin herkästi se totteli kaikkia määräyksiä, ja Dantès
tunnusti, että genovalaiset olivat todellakin maailman parhaat
laivanrakentajat.
Uteliaat katselijat näkivät purren häipyvän taivaanrannan taa ja
väittelivät, minne se oli matkalla. Toiset arvelivat Korsikaan, toiset
Elban saarelle. Muutamat olivat valmiita lyömään vetoa siitä, että se
läksi Espanjaan, ja toiset taas väittivät sen menevän Afrikkaan. Ei
ainoankaan mieleen juolahtanut mainita Monte-Criston saarta.
Juuri Monte-Cristoon Dantès purjehti.
Hän saapui sinne toisen päivän iltana. Pursi oli nopeakulkuinen ja oli
suorittanut matkan kolmessakymmenessäviidessä tunnissa. Dantès tunsi
tarkalleen rannikon. Sen sijaan että olisi laskenut tavalliseen
satamaan, hän purjehtikin pieneen lahteen.
Saari oli autio. Kukaan ei näyttänyt siellä käyneen Dantèsin lähdön
jälkeen. Hän meni katsomaan aarrettaan, kaikki oli siinä kunnossa,
mihin hän oli sen jättänyt.
Seuraavana päivänä koko hänen suuri aarteensa oli kannettu purteen ja
suljettu salakaapin lokeroihin.
Dantès odotti vielä viikon. Sillä aikaa hän purjehti saaren ympäri,
koetellen purttaan aivan samoin kuin ratsastaja koettelee hevostaan.
Hän pääsi selville sen eduista ja vioista ja suunnitteli eräitä
parannuksia.
Kahdeksantena päivänä Dantès näki aluksen tulevan täysin purjein saarta
kohden ja tunsi sen Jacopon purreksi. Hän antoi Jacopolle merkin, johon
tämä vastasi, ja kahden tunnin päästä olivat purret vieretysten.
Jacopo toi surullisen vastauksen Edmondin molempiin kysymyksiin.
Vanha Dantès oli kuollut.
Mercedes oli kadonnut.
Edmond otti nämä molemmat uutiset vastaan tyynen näköisenä. Mutta heti
sen jälkeen hän meni maihin ja kielsi ketään seuraamasta.
Kahden tunnin päästä hän palasi. Jacopon aluksesta tuli kaksi miestä
Dantèsin purteen auttamaan, ja hän määräsi keulan käännettäväksi
Marseillen satamaa kohden. Hän oli aavistanut isänsä kuolleen. Mutta
miten oli käynyt Mercedeksen?
Ilmaisematta salaisuuttaan Dantès ei voinut turvautua minkään agentin
apuun. Sitä paitsi hän tahtoi saada tietoja muistakin asioista, joissa
luotti ainoastaan itseensä. Tarkastellessaan itseään peilistä hän oli
aivan varma siitä, ettei kukaan häntä tuntenut. Olihan hänellä sitä
paitsi nyt käytettävänään kaikki keinot salatakseen itsensä. Eräänä
aamuna hänen purtensa saapui siis Marseillen satamaan ja pysähtyi juuri
siihen paikkaan, jossa hän tuona kamalana iltana oli astunut veneeseen
lähteäkseen Ifin linnaan.
Dantès vapisi hiukan nähdessään santarmin tulevan tarkastusveneessä
häntä kohden. Mutta hän oli saavuttanut jo suuren varmuuden
käytöksessään ja näytti passia, jonka oli Livornossa ostanut. Tämän
muukalaisen passin suojassa, jota Ranskassa kunnioitettiin enemmän kuin
ranskalaista, hän saattoi aivan turvassa astua maihin.
Laskiessaan jalkansa Cannebièrelle hän näki ensimmäiseksi erään
Pharaonin miehen. Mies oli ollut hänen komennuksensa alaisena, ja nyt
Dantès saattoi tutkia, kuinka suuressa määrin hänen ulkomuotonsa oli
muuttunut. Hän meni suoraan miehen luo ja teki hänelle muutamia
kysymyksiä, joihin mies vastasi osoittamatta sanoillaan tai ilmeillään
mitään tuntemisen merkkiä.
Dantès ojensi miehelle rahan kiittäen häntä tiedonannoista. Vähän ajan
kuluttua hän kuuli tuon kunnon miehen juoksevan jäljestään.
Dantès kääntyi.
-- Anteeksi, sanoi merimies, -- mutta olette varmaankin erehtynyt.
Luulitte antaneenne minulle kahden frangin rahan ja annoittekin
kahdenkymmenen frangin kultarahan.
-- Erehdyin todellakin, ystäväni, sanoi Dantès. -- Mutta kun
rehellisyytenne ansaitsee palkinnon, niin tässä on toinen, jonka pyydän
teitä vastaanottamaan. Juokaa tovereittenne kanssa minun terveydekseni.
Merimies katsoi niin ällistyneenä Dantèsiin, että ei muistanut
kiittääkään.
-- Hän on varmaan joku Intiasta saapunut pohatta, tuumi merimies.
Dantès jatkoi matkaansa. Joka askelella uusi muisto ahdisti hänen
sydäntään. Kaikki lapsuuden muistot, joita ei milloinkaan voi
hävittää, heräsivät eloon. Tullessaan Noailles-kadulle ja nähdessään
Meilhan-puistokadun hän tunsi jalkansa hervottomiksi ja oli vähällä
joutua hevosten jalkoihin. Viimein hän saapui sen talon kohdalle, jossa
hänen isänsä oli asunut. Köynnökset olivat kadonneet ikkunasta, jossa
vanhus oli niitä uskollisesti hoidellut.
Hän nojasi puuta vastaan ja katseli mietteissään kauan tämän pienen
talon ylimmäisiä kerroksia. Vihdoin hän lähestyi ovea, kysyi, oliko
talossa asuntoja vapaana, ja vaikka viidennen kerroksen huoneistossa
olikin asukkaita, niin hän vaatimalla vaati saada nähdä sen, ja
portinvartija meni kysymään saisiko eräs ulkomaalainen tulla katsomaan
niitä kahta huonetta, jotka kuuluivat tähän asuntoon. Huoneistossa asui
nuori mies ja nainen, jotka vasta viikko sitten olivat menneet
naimisiin.
Nähdessään nämä nuoret ihmiset Dantès huokasi syvään. Ei mikään enää
muistuttanut entistä asuntoa. Seinäpaperit olivat toiset, vanhat
huonekalut, Edmondin lapsuuden ystävät, jotka hän muisti pienimpiä
yksityiskohtiaan myöten, olivat kadonneet. Vain seinät olivat entiset.
Dantès kääntyi vuoteeseen päin, se oli samalla paikalla kuin ennenkin.
Kyynelet nousivat väkisinkin hänen silmiinsä. Siinä vanhus varmaankin
oli kuollut poikansa nimi huulillaan.
Nuori pari katseli ihmeissään outoa miestä, jonka poskia pitkin
valuivat suuret kyynelet, vaikka hänen kasvonsa eivät hiukkaakaan
värähtäneet. Mutta kun suru on pyhä, niin nuori pari ei kysellyt
mitään. He väistyivät syrjään, jotta hän saisi rauhassa itkeä. Ja kun
hän lähti, niin he sanoivat hänelle, että hän voisi palata niin usein
kuin tahtoi ja että heidän pieni majansa olisi aina hänelle avoinna.
Kulkiessaan alempana olevan oven ohitse Dantès kysyi, asuiko räätäli
Caderousse yhä siinä. Mutta portinvartija kertoi, että räätäli oli
köyhtynyt ja piti nyt pientä kapakkaa Bellegarden ja Beaucairen välisen
tien varrella.
Dantès astui portaita alas, kysyi, kuka omisti talon, meni hänen
luokseen sanoen olevansa lordi Wilmore (tämä nimi oli hänen passissaan)
ja osti häneltä talon kahdestakymmenestäviidestätuhannesta frangista.
Hän maksoi ainakin kymmenentuhatta frangia liikaa, mutta olisi ostanut
sen, vaikka siitä olisi pyydetty puoli miljoonaa.
Samana päivänä notaari, joka oli tehnyt kauppakirjat, ilmoitti
viidennessä kerroksessa asuvalle nuorelle pariskunnalle, että he saivat
vapaasti valita minkä muun talossa olevan huoneiston tahansa
tarvitsematta maksaa suurempaa vuokraa, jos he vain muuttavat pois
entisistä kahdesta huoneestaan.
Tämä kummallinen tapaus oli viikon ajan kaikkien Meilhan-kadun
asukkaiden keskustelun aiheena.
Mutta vielä enemmän joutuivat ihmiset ihmeisiinsä nähdessään saman
miehen, joka oli käynyt Meilhan-kadun varrella olevassa talossa,
kuljeskelevan Catalansin kylässä, viipyvän tunnin ajan eräässä pienessä
majassa ja tiedustelevan ihmisistä, jotka viisitoista tai kuusitoista
vuotta sitten olivat joko kuolleet tai kadonneet.
Seuraavana päivänä saivat kaikki ne, joilta hän oli kysellyt, aivan
uuden katalonialaisen veneen ja siinä kaksi uutta verkkoa ja uuden
nuotan.
Nämä kunnon ihmiset olisivat mielellään kiittäneet jalomielistä
antajaa, mutta hänen oli nähty nousevan hevosen selkään, antavan
eräälle merimiehelle määräyksiä ja ratsastavan Marseillesta Aixin
portin kautta.