Dantès ei vielä ollut kokonaista päivääkään ollut laivassa, kun hän jo
tiesi, millaisen väen kanssa oli tekemisissä. Vaikka ei ollutkaan
käynyt apotti Farian koulua, osasi Jeune-Amélien omistaja melkein
kaikkia niitä kieliä, joita puhutaan sen suuren ulapan rannalla, jonka
nimi on Välimeri. Hän ei tarvinnut mitään tulkkeja, jotka aina ovat
ikävystyttäviä ja usein liian lavertelevia, vaan saattoi helposti tulla
toimeen sekä merellä kohtaamiensa alusten että rannikolla liikkuvien
soutajien kanssa ja myös niiden nimettömien ja isänmaattomien
ja näennäisesti toimettomien ihmisten kanssa, joita aina on
merenrantakaupunkien satamissa ja jotka saavat toimeentulonsa jollakin
salaperäisellä tavalla. Kaikesta siitä Dantès arvasi olevansa
salakuljettajan aluksessa.
Sen vuoksi laivuri ottikin hänet epäluuloisesti vastaan. Kaikki
rannikon tullimiehet tunsivat hänet tarkoin, ja kun hänen ja noiden
herrojen välisessä taistelussa käytettiin mitä ovelimpia keinoja, oli
hän alussa luullut Dantèsia tullilaitoksen vakoojaksi. Mutta se
loistava tapa, millä Dantès oli suoriutunut hänelle asetetusta
kokeesta, oli hänet täydellisesti rauhoittanut. Kun hän sitten näki
tuon valkoisen savupilven leijailevan hatunsulan tavoin Ifin linnan
harjalla ja kuuli kaukaisen laukauksen, niin hän ensi hetkessä ajatteli
joutuneensa tekemisiin sellaisen herran kanssa, jonka tuloa ja lähtöä
kunnioitettiin aivan kuin kuningastakin tykinlaukauksella. Se ei tehnyt
häntä läheskään niin rauhattomaksi, kuin jos tulokas olisi ollut
tullimies. Mutta tämä toinenkin epäluulo hävisi, kun hän näki
tulokkaansa pysyvän aivan rauhallisena.
Edmondilla oli siis se etu, että hän tiesi, mikä hänen isäntänsä oli,
mutta tämä ei tietänyt, kuka hän oli. Hän ei ilmaissut itseään
laivurille eikä uusille tovereilleen. Hän antoi tarkkoja tietoja
Napolista ja Maltasta, jotka hän tunsi yhtä hyvin kuin Marseillen, ja
piti hämmästyttävän johdonmukaisesti kiinni ensimmäisestä
kertomuksestaan. Niin viekas kuin genovalainen laivuri olikin, antoi
hän Edmondin pettää itsensä. Hän oli samanlainen kuin monet muutkin
älykkäät ihmiset: eivät koskaan tiedä sitä, mitä heidän tulisi tietää,
eivätkä usko muuta kuin sitä, jonka uskomisesta on heille hyötyä.
Tällaiset siis olivat heidän suhteensa, kun saavuttiin Livornoon.
Edmond tahtoi kokeilla, tuntisiko hän oman itsensä vielä neljäntoista
vuoden jälkeen, jona aikana hän ei ollut kuvaansa nähnyt. Hän muisti
hyvin tarkoin, minkä näköinen oli ollut nuorena. Toveriensa silmissä
hän oli jo täyttänyt pyhälle neitsyelle tekemänsä lupauksen. Hän tiesi,
että Livornossa San Fernando -kadun varrella oli parturi ja meni tämän
luokse leikkauttamaan tukkansa ja partansa.
Parturi katsoi kummissaan pitkätukkaista ja -partaista miestä, joka
muistutti Tizianin maalausta. Tähän aikaan ei vielä kuulunut muotiin
pitää tukkaansa ja partaansa niin tuuheana.
Kun parturi oli tehnyt tehtävänsä, kun Edmond tunsi leukansa taas
sileäksi ja tukka oli leikattu tavallisen lyhyeksi, pyysi hän peiliä
katsellakseen kuvaansa.
Hän oli siis 33-vuotias, ja neljätoista vankeusvuotta olivat suuresti
muuttaneet hänen kasvojensa luonnetta. Nuorina ne olivat olleet
pyöreät, hymyilevät ja tyytyväisen näköiset, niin kuin ainakin
onnellisella ihmisellä, jonka ensimmäiset elämän askelet ovat olleet
helppoja ja joka pitää tulevaisuutta luonnollisena menneisyyden
jatkona. Kaikki oli nyt muuttunut.
Kasvot olivat tulleet pitemmiksi, hymyilevät huulet olivat saaneet
varman ja jyrkän piirteen, joka ilmaisee päättäväisyyttä. Kulmakarvojen
välissä oli syvä ryppy. Hänen silmissään oli alakuloinen ilme, ja
niistä välkähti toisinaan ihmishalveksimisen ja vihan tummia salamoita.
Kun hänen kasvonsa eivät niin pitkään aikaan olleet olleet
auringonsäteitten vaikutuksen alaisina, olivat ne kalvakat, ikään kuin
ylhäisellä tavalla kauniit, mitä kauneutta vielä lisäsi oppineisuuden
luoma älykäs varmuus. Vaikka hän olikin jokseenkin pitkä mies, oli hän
ainaisilla ponnistuksilla hankkinut itselleen lyhytkasvuisten
keskitetyn voiman. Ääni oli rukousten, itkun ja kirousten vaikutuksesta
muuttunut, se sointui vuoroin kuin omituinen kello, vuoroin oli siinä
tyly ja melkein karkea sävy.
Oleskeltuaan kauan puolihämärässä ja pimeässä hän oli saavuttanut
merkillisen kyvyn nähdä esineet pimeässä aivan kuin hyeena ja susi.
Jeune-Amélien omistaja tahtoi kaikin keinoin pidättää palveluksessaan
Edmondin ja oli luvannut tälle osan tulevasta voitosta. Edmond oli
suostunut ehtoihin. Parturin luota hän kiiruhti kauppaan, josta hän
osti itselleen valmiin merimiehenpuvun: siniset housut, raitaisen
paidan ja fryygialaisen lakin.
Jeune-Amélien omistaja ei ollut tuntea tätä siroa ja hienoa merimiestä
samaksi, jonka aivan hiljattain oli nähnyt puolikuolleena aluksensa
kannella.
Ihastuen hänen oivalliseen ulkomuotoonsa hän uudisti
palkkatarjouksensa. Mutta Dantès, jolla oli omat tuumansa, ei tahtonut
sitoutua pitemmäksi aikaa kuin kolmeksi kuukaudeksi.
Jeune-Amélien väki oli hyvin toimeliasta ja sai totella ankaraa
omistajaa, joka ei ollut tottunut heittämään aikaansa hukkaan. Tuskin
he olivat olleet viikon päivät Livornossa, kun aluksen pullea ruuma oli
täynnä kuviollista musliinia, kiellettyä pumpulia, englantilaista
ruutia ja tupakkaa, jotka tullilaitos oli unohtanut leimata. Tämä oli
nyt vietävä Livornon vapaasatamasta Korsikaan, josta eräät liikemiehet
aikoivat toimittaa lastin Ranskaan.
Lähdettiin matkaan. Jälleen kynti Edmond sinervää merta, lapsuutensa
ensimmäistä näköpiiriä, jonka hän niin usein oli vankilassa unelmissaan
nähnyt. Oikealle puolelle jäi Gorgona, vasemmalle puolelle Pianosa, ja
he lähestyivät Paolin ja Napoleonin synnyinseutua.
Seuraavana aamuna noustessaan tapansa mukaan hyvin varhain kannelle
laivuri näki Dantèsin nojautuvan laivan laitaan ja omituinen ilme
kasvoillaan katselevan kummallista kalliosaarta, jonka nousevan
auringon valo loi rusohohtavaksi. Se oli Monte-Criston saari.
Jeune-Amélie kulki sen ohitse noin neljännespeninkulman päässä ja
jatkoi matkaansa Korsikaan.
Dantès ajatteli katsellessaan tuota hänelle niin merkityksellistä
saarta, että hänen ei tarvitsisi muuta kuin heittäytyä mereen ja hän
olisi puolen tunnin päästä siellä. Mutta mitä hän tekisi siellä ilman
työkaluja, joilla voisi kaivaa, ja ilman aseita, joilla voisi itseään
puolustaa? Ja mitä sanoisivat siitä merimiehet? Mitä sanoisi laivuri?
Hänen täytyi odottaa.
Kaikeksi onneksi Dantès osasi odottaa. Hän oli neljätoista vuotta
odottanut vapauttaan. Nyt hän oli vapaa ja saattoi varsin hyvin odottaa
kuusi kuukautta tai vuoden tullakseen rikkaaksi.
Seuraavana päivänä he heräsivät Alerian kohdalla. Koko päivän he
kuljeksivat rantoja, illalla sytytettiin tulia rannoille. Näiden tulien
asemasta voi varmaankin päättää, että saattoi laskea maihin, sillä
lyhty nostettiin etumastoon lipun sijaan, ja alus lähestyi rantaa
pyssyn kantomatkan päähän.
Dantès oli huomannut, että laivuri varmaankin juhlahetken kunniaksi oli
asettanut laivan keulaan kaksi pientä tykkiä, jotka voivat lennättää
tuhannen jalan päähän pieniä neljännesnaulan painoisia kuulia.
Mutta tänä iltana varokeinot olivat turhia. Kaikki tapahtui
mahdollisimman rauhallisesti ja tasaisesti. Neljä venettä tuli kaikessa
hiljaisuudessa aluksen viereen, joka epäilemättä kunnioittaakseen niitä
laski omankin veneensä vesille. Nämä viisi venettä toimivat niin hyvin,
että kello kaksi aamulla oli koko lasti viety aluksesta maihin.
Vielä samana yönä -- niin suuri järjestyksen ihminen oli Jeune-Amélien
omistaja -- jaettiin palkkio miehille. Kukin sai osakseen sata Toscanan
liiraa.
Mutta tähän ei matka loppunut. Keula käännettiin Sardiniaan päin.
Sieltä oli otettava uusi lasti.
Toinen toimi onnistui yhtä hyvin kuin ensimmäinenkin. Jeune-Amélieta
seurasi onni.
Uusi lasti oli vietävä Luccan herttuakuntaan. Siihen kuului melkein
yksinomaan havanna-sikareja ja xeres- ja malaga-viinejä.
Täällä syntyi pieni kahakka tullilaitoksen, Jeune-Amélien omistajan
ainaisen vihollisen kanssa. Eräs tullimies kuoli ja kaksi merimiestä
haavoittui. Dantès oli toinen näistä merimiehistä, kuula oli lävistänyt
oikean olkalihaksen.
Dantès oli melkein onnellinen tästä kahakasta ja melkein tyytyväinen
haavaansa. Nämä molemmat kovat opettajat olivat näyttäneet hänelle,
millä tavoin hän käyttäytyi vaaran hetkenä ja millä tavoin hän kesti
tuskan. Hän oli hymyillen katsonut vaaraa vasten silmiä ja saadessaan
haavan hän oli lausunut aivan kuin kreikkalainen filosofi: "Tuska, sinä
et tee kipeää!"
Hän oli myöskin tarkastanut kuollutta tullimiestä, ja lieneekö se
johtunut toiminnan kiihottaman veren vaikutuksesta vai olivatko hänen
inhimilliset tunteensa jäähtyneet, mutta tämä näky ei tehnyt häneen
mitään syvää vaikutusta. Dantès oli nyt astunut tielle, jota myöten hän
tahtoi maalinsa saavuttaa. Sydän hänen rinnassaan oli melkein
kivettynyt.
Jacopo oli nähnyt hänen kaatuvan ja luullut hänen kuolleen, mutta
sitten hoitanut hänen haavaansa niin kuin oiva toveri ainakin.
Tämä maailma ei siis ollut niin hyvä kuin tohtori Pangloss väitti eikä
niin huono kuin Dantès arveli, koska tämä mies, joka olisi voinut periä
toverinsa voitto-osuuden, oli selvästi osoittanut surua luullessaan
häntä kuolleeksi.
Sardinialaisten yrttien avulla haava parantui hyvinkin pian. Edmond
tahtoi koetella Jacopoa. Hän tarjosi tälle hoitovaivojen korvaukseksi
voitto-osuutensa, mutta Jacopo kieltäytyi loukkaantuneena sitä
vastaanottamasta. Edmond alkoi tuntea jonkinmoista ystävyyttä tätä
miestä kohtaan. Enempää ei Jacopo pyytänytkään. Hän oli vaistomaisesti
tuntenut, että Edmond oli korkeammalla tasolla kuin muut heistä, vaikka
hän sen olikin osannut salata. Ja tuo kunnon merimies oli tyytyväinen
siihen vähään, minkä Edmond hänelle antoi.
Pitkinä päivinä, kun laiva kiiti sinistä ulappaa eikä myötätuulessa
tarvinnut muuta tehdä kuin hoitaa peräsintä, Edmond alkoi opettaa
Jacopoa samoin kuin apotti Faria oli opettanut häntä. Hän näytti
hänelle merikortista rannikkojen aseman, selitti kompassin
virhenäyttämät ja opetti hänet lukemaan sitä kirjaa, jonka Jumala on
timanttikirjaimilla kirjoittanut päämme päälle.
Ja kun Jacopo kysyi:
-- Mitä hyötyä minulla, yksinkertaisella merimiehellä, on tästä
kaikesta?
Edmond vastasi:
-- Kukapa tietää, ehkä sinusta jonakin päivänä tulee laivan kapteeni:
tulihan maanmiehestäsi Bonapartesta keisari!
Olemme unohtaneet mainita, että Jacopo oli korsikalainen.
Puoli kolmatta kuukautta oli jo kulunut näillä matkoilla. Dantèsista
oli tullut yhtä taitava rannikkopurjehtija kuin hän ennen oli ollut
uljas merimies pitkillä matkoilla. Hän oli tutustunut kaikkiin
rannikoilla asuviin salakuljettajiin. Hän oli oppinut kaikki
salamerkit, joiden avulla nämä puolirosvot antavat toisilleen tietoja.
Monet kymmenet kerrat hän oli kulkenut Monte-Criston saaren ohi, mutta
kertaakaan hän ei ollut saanut tilaisuutta laskea sinne maihin.
Hän oli sen vuoksi tehnyt seuraavan päätöksen:
Heti, kun hänen ja Jeune-Amélien omistajan välinen sopimus loppuu, hän
hankkii itselleen pienen purren (hän saattoi sen tehdä, sillä hän oli
matkoillaan koonnut itselleen useita satoja piastereita), ja jonkin
tekosyyn nojalla purjehtii Monte-Criston saarelle.
Siellä hän saisi aivan vapaasti tehdä tutkimuksiaan.
Ei kai sentään aivan vapaasti, sillä varmaankin ne, jotka olivat
saattaneet hänet sinne, häntä vakoilisivat.
Mutta täytyyhän tässä maailmassa jotakin uskaltaa.
Eräänä päivänä laivan omistaja, joka oli alkanut luottaa häneen yhä
enemmän ja kaikin tavoin koetti säilyttää hänet palveluksessaan,
tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet Via del Oglion varrella
olevaan kapakkaan, jonne Livornon parhaiden salakuljettajien oli tapana
kokoontua.
Tällä kertaa oli kysymys hyvin suuresta asiasta. Eräs laiva oli
lastattu turkkilaisilla matoilla, itämaisilla kankailla ja kashmirilla,
ja oli löydettävä rauhallinen paikka, jossa tavarat voitaisiin vaihtaa
ja josta ne sitten voitaisiin jollakin keinoin viedä Ranskan
rannikolle.
Voitto olisi hyvin suuri, jos kaikki onnistuisi, noin
viisikymmentä-kuusikymmentä piasteria miestä kohden.
Jeune-Amélien kapteeni ehdotti vaihtopaikaksi Monte-Criston saarta,
sillä se oli aivan autio, siellä ei ollut sotilaita eikä tullimiehiä,
ja sen oli Olympon jumalien aikana asettanut keskelle merta varmaankin
itse Merkurius, kauppiaiden ja varkaiden jumala, noiden kahden
ihmisluokan, jotka me olemme tarkoin erottaneet, mutta joita antiikin
maailma näytti pitävän yhtenä.
Monte-Criston nimen kuullessaan Dantès vavahti ilosta. Hän nousi
paikaltaan ja käveli muutamaan kertaan kapakan ympäri. Sitten hän sanoi
käsityksenään, että saari oli kaikin tavoin turvallinen ja että suuriin
puuhiin oli ryhdyttävä nopeasti, jos tahdottiin niiden onnistuvan.
Päätettiin lähteä liikkeelle seuraavana iltana, ja kun meri oli
tyynenpuoleinen ja tuuli myötäinen, niin toivottiin hyvin pian
päästävän tämän puolueettoman saaren vesille.