Dantès oli melkein pyörryksissä, tukehtumaisillaan, mutta hänellä oli
kuitenkin niin paljon mielenmalttia, että pidätti henkeään. Oikeaan
käteensä hän oli ottanut kaikkien mahdollisuuksien varalta puukon;
sillä hän nyt nopeasti halkaisi säkin ja pisti siitä ulos ensin kätensä
ja sitten päänsä. Hän koetti päästä nousemaan veden pinnalle, mutta
tunsikin painuvansa yhä syvemmälle. Silloin hän koukisti ruumistaan,
tarttui köyteen, jolla jalat oli sidottu, ja ponnistaen viimeiseen asti
voimiaan leikkasi köyden poikki juuri samana hetkenä, kun oli
tukehtumaisillaan. Sitten hän polkaisi kaikin voimin, nousi vapaana
meren pinnalle, ja tykinkuula veti tuntemattomaan syvyyteen säkin,
josta oli vähällä tulla hänen kääreliinansa.
Dantès ei muuta kuin hengähti syvään ja sukelsi uudelleen, sillä ensi
työ oli välttää kaikkien katseet.
Kun hän uudelleen nousi veden pintaan, oli hän ainakin viidenkymmenen
jalan päässä putoamispaikastaan. Hänen päänsä päällä oli musta ja
myrskyinen taivas, jota myöten tuuli ajeli pilviä. Niiden välistä näkyi
toisinaan taivaan sini ja kirkas tähti. Hänen edessään oli tumma ja
pauhaava ulappa, jonka aallot alkoivat kuohua aivan kuin myrskyn
edellä. Mutta hänen takanaan, mustempana kuin taivas, mustempana kuin
meri, kohosi pelottavana jättiläisenä graniittilinna, jonka varjo
näytti saalistaan tavoittavalta käsivarrelta. Korkeimmalla kalliolla
näkyi kaksi soihdun valaisemaa varjoa.
Hän oli näkevinään näiden varjojen levottomina kumarassa tarkastavan
merta. Nuo omituiset haudankaivajat olivat varmaankin kuulleet, miten
hän kiljaisi pudotessaan mereen. Dantès sukelsi siis uudelleen ja ui
jokseenkin pitkän matkan veden alla. Hän oli sellaiseen tottunut ja
hänen temppunsa olivat usein koonneet Pharo-lahdelle ihailijajoukon,
joka oli julistanut hänet Marseillen taitavimmaksi sukeltajaksi.
Kun hän palasi meren pintaan, oli soihtu kadonnut.
Hänen täytyi nyt määrätä matkansa suunta. Ratonneau ja Pomègue olivat
lähimmät saaret. Mutta ne olivat asuttuja, ja samoin oli pienen Daumen
saarenkin laita. Turvallisin oli siis Tiboulenin tai Lemairen saari.
Molemmat ovat puolen peninkulman päässä Ifin linnasta.
Dantès päätti joka tapauksessa pyrkiä jompaankumpaan näistä. Mutta
miten hän löytäisi tien yön pimeydessä?
Samassa välähti Pharon majakka hänen silmiinsä kuin tähti.
Jos hän suunnistaisi suoraan tätä majakkaa kohden, jäisi Tiboulenin
saari silloin hiukan hänen vasemmalle puolelleen. Uidessaan siis hiukan
vasemmalle päin hän joutui varmasti tähän saareen.
Mutta matkaa oli vähintään puoli peninkulmaa.
Apotti oli monta kertaa sanonut Dantèsille, kun oli nähnyt tämän
epätoivoisena:
-- Dantès, älkää antako alakuloisuudelle valtaa. Hukutte uidessanne,
ellette pidä voimianne yllä.
Painuessaan suolaisen aallon alle hän oli muistanut nämä sanat.
Kiireesti hän silloin nousi pinnalle ja halkoi voimakkaasti
käsivarsillaan vettä nähdäkseen, oliko hän menettänyt entiset voimansa.
Ilokseen hän huomasi olevansa yhä vielä tämän elementin herra, jossa
hän lapsena oli leikkinyt.
Sitä paitsi lisäsi pelko, tuo kiihkeä vainooja, Dantèsin voimia.
Pysytellen paikallaan hän kuunteli, oliko vene tulossa häntä ajamaan
takaa. Noustessaan korkean aallon harjalle hän aina loi ympärilleen
nopean katseen. Jokainen muita aaltoja korkeampi aalto tuntui hänestä
takaa-ajavalta veneeltä, ja silloin hän ponnisti entistä enemmän
voimiaan. Siten hän kyllä pääsi eteenpäin, mutta saattoi myös helposti
kuluttaa voimansa loppuun.
Hän ui taukoamatta, ja linna alkoi jo hävitä yön pimeyteen. Hän ei sitä
enää erottanut, mutta hän tunsi, missä se oli.
-- Nyt olen uinut jo kokonaisen tunnin, mutta kun on vastatuuli, niin
olen menettänyt neljänneksen nopeudestani, totesi hän jonkin ajan
kuluttua. -- Ellen vain ole suunnasta erehtynyt, niin en ole
kaukanakaan Tiboulenin saaresta... Mutta jos olisin erehtynyt?
Uimarin koko ruumis värisi. Hän koetti hetkisen kellua selällään
levätäkseen. Mutta meri kävi yhä levottomammaksi, ja hän huomasi, ettei
hän voinut käyttää tätä lepokeinoa.
-- Olkoon kuinka tahansa, ajatteli hän. -- Minä uin niin kauan kuin
jaksan, kunnes käteni herpaantuvat, kunnes vaivun pohjaan.
Ja hän alkoi epätoivon voimalla uida.
Äkkiä hän huomasi jo ennestäänkin tumman taivaan mustenevan yhä enemmän
ja synkän pilven painuvan häntä kohden. Samassa hän tunsi kovan
pistoksen polvessaan. Mielikuvitus sanoi silloin heti, että häneen oli
ammuttu kuula ja että hän aivan kohta kuulee pyssyn pamahduksen. Mutta
mitään laukausta ei kuulunut. Dantès ojensi kätensä ja tunsi sen
koskettavan johonkin kiinteään; hän koukisti oikeata jalkaansa, ja se
kosketti maahan. Silloin hän huomasi, mitä oli pitänyt pilvenä.
Kahdenkymmenen askelen päässä hänestä oli omituinen kallioryhmä, joka
muistutti parhaimman palamisensa aikana kivettynyttä nuotiota. Se oli
Tiboulenin saari.
Dantès nousi vedestä ja vaipui Jumalaa kiittäen teräville kiville,
jotka tänä hetkenä tuntuivat hänestä pehmeämmiltä kuin pehmein vuode.
Sitten hän välittämättä tuulesta ja myrskystä ja juuri alkavasta
sateesta vaipui väsymyksen uuvuttamana uneen ja nukkui niin kuin mies,
jonka ruumis herpaantuu, mutta jonka sielu valvoo odottamattoman suuren
onnen vallassa.
Tunnin päästä Edmond heräsi kamalaan ukkosen jyrähdykseen. Myrsky oli
päässyt valloilleen ja pieksi ilmaa täydellä raivolla. Toisinaan lensi
salama taivaalta aivan kuin tulinen käärme valaisten laineet ja pilvet,
jotka kiitivät toistensa tieltä.
Dantèsin merimiessilmä ei ollut häntä pettänyt. Hän oli noussut
todellakin sille saarelle, jonka nimi on Tiboulen. Hän tiesi, että se
oli autio, alaston, ja että siinä ei ollut missään suojaa. Mutta heti
kun myrsky tyyntyisi, hän uisi Lemairen saareen, joka oli yhtä alaston,
mutta isompi ja siis myös turvallisempi.
Pitkälle ulottuvan kallionkielekkeen alle Dantès pääsi toistaiseksi
turvaan, sinne hän pakeni, ja melkein samalla hetkellä alkoi myrsky
raivota täydellä voimallaan.
Edmond tunsi kallion vapisevan. Laineet löivät jättiläiskorkean
pyramidin juurta vastaan, ja pärskeet osuivat häneen asti. Vaikka hän
olikin aivan turvassa, niin hänet valtasi keskellä tätä myrskyn
mylvintää ja salamoiden tulikieliä aivan kuin pyörryttävä huumaus. Hän
oli tuntevinaan, miten koko saari vapisi hänen allaan ja miten se aivan
kuin ankkuroitu alus katkoi köydet ja joutui keskelle myrskyn
pyörteitä.
Hän muisti olleensa kokonaisen vuorokauden syömättä. Hänen oli nälkä ja
jano.
Dantès ojensi kätensä ja päänsä ja joi kallion kolosta sadevettä.
Hänen noustessaan jälleen näytti salama avaavan taivaan aina Jumalan
häikäisevään valtaistuimeen asti ja valaisevan koko avaruuden. Tämän
salaman valossa Dantès näki Lemairen ja Croisille-niemen välille
ilmestyvän haamun, joka liukui laineelta syvyyteen. Se oli pieni
kalastajavene, joka oli joutunut myrskyn valtaan. Sekuntia myöhemmin se
nousi toisen aallon harjalle ja lähestyi huimaavaa vauhtia. Dantès
tahtoi huutaa ja etsi jotakin riepua heiluttaakseen sitä ja
ilmaistakseen veneessäolijoille uhkaavasta vaarasta. Mutta he
huomasivat sen itsekin. Toisen salaman valossa nuori mies näki neljän
miehen takertuvan mastoihin ja tankoihin ja viidennen taittuneeseen
ruoriin. Miehet olivat ehkä nähneet hänetkin, sillä epätoivoisia
huutoja kaikui tuulen vinkunassa hänen korviinsa. Kaislan tavoin
taipuneen maston päässä lepatti risainen purje, äkkiä katkesivat sen
siteet ja se hukkui taivaan pimeyteen, aivan kuin suuri valkoinen
lintu.
Samassa kuului kamala pauke, kauhunhuudot yltivät Dantèsin korviin
asti. Uuden salaman valossa hän näki pienen purren säpäleinä ja
sirpaleitten keskellä kauhun vääntämiä kasvoja ja taivasta kohti
ojennettuja käsiä.
Sitten kaikki oli jälleen pimeätä, tuo kamala näky oli kestänyt salaman
ajan.
Dantès riensi liukkaita kallioita alas, itse putoamaisillaan mereen.
Hän katseli, kuunteli, mutta ei nähnyt eikä kuullut enää mitään. Ei
kuulunut enää ihmishuutoja, ei näkynyt heidän ponnistuksiaan. Vain
myrsky ulvoi ja kuohutti laineita.
Vähitellen tuuli tyyntyi. Aamu alkoi koittaa, ja tähdet kiiluivat
kirkkaammin kuin koskaan ennen. Kohta sipaisi idän taivaan liepeellä
pitkä punainen juova mustansinisiä laineita. Aallot hyökyivät, äkkiä
välke nousi niiden harjalle, ja niiden kuohuvat kärjet muuttuivat
kullanhohtaviksi.
Päivä nousi.
Liikkumattomana ja mykkänä Dantès tuijotti eteensä aivan kuin olisi
ensi kertaa nähnyt tämän näyn. Hän oli sen todellakin unohtanut
istuessaan Ifin linnassa. Hän kääntyi linnaan päin, tarkastaen samalla
merta ja maata.
Synkkä rakennus kohosi laineiden keskeltä mahtavana ja liikkumattomana.
Oli viiden aika aamulla. Meri alkoi tyyntyä.
-- Kahden tai kolmen tunnin päästä vartija menee koppiini, löytää
onnettoman ystäväni ruumiin, tuntee hänet, etsii minua turhaan ja
nostaa hälinän. Silloin löydetään reikä ja käytävä, kuulustellaan
miehiä, jotka heittivät minut mereen ja epäilemättä kuulivat huutoni.
Heti lähtevät aseelliset sotilaat etsimään pakolaisparkaa, jonka
tiedetään olevan lähettyvillä. Tykinlaukaus ilmoittaa, että ei saa
antaa suojaa harhailevalle, alastomalle ja uupuneelle miehelle.
Marseillen vakoilijat ja poliisit saavat tiedon ja etsivät rannikolta,
kuvernööri mereltä. Kun merellä ahdistetaan ja maalla vainotaan, niin
minne pääsen? Minun on nälkä ja jano, heitin pois puukonkin, joka
uidessa minua haittasi. Olen ensimmäisen tielleni osuvan talonpojan
armoilla, joka tahtoo ansaita kaksikymmentä frangia. Olen voimaton, en
jaksa ajatella mitään, en keksi mitään. Jumala, hyvä Jumala, näethän,
että olen jo kylliksi kärsinyt, tee minun puolestani enemmän kuin itse
voin.
Samassa kun Edmond voimiensa loputtua ja ajatuksiensa uuvuttua aivan
kuin kuumeen vallassa lausui tämän palavan rukouksen kääntyneenä Ifin
linnaan päin, hän näki Pomègue-saaren kärjen kohdalla valkoisen purjeen.
Hänen merimiessilmänsä tunsi puolihämärässäkin sen genovalaiseksi
tartaaniksi. Se tuli Marseillen satamasta ja kiiti ulappaa kohden
avaten terävällä keulallaan välkkyvän tien leveille kyljilleen.
-- Puolessa tunnissa, huudahti hän, -- voisin saavuttaa tuon aluksen,
ellen pelkäisi, että minua kuulustellaan, tunnetaan pakolaiseksi ja
viedään Marseilleen! Mitä minun pitää tehdä, mitä minun pitää tehdä?
Minkä tarinan keksin pettääkseni heitä? Nuo ovat tullikavaltajia,
puoliksi merirosvoja. Rannikkopurjehduksen varjolla he ryöstelevät. He
myyvät minut mieluummin kuin tekevät hyvän työn, josta heille ei ole
mitään hyötyä. Odottakaamme. Mutta odottaminen on mahdotonta. Kuolen
nälkään. Muutaman tunnin päästä ovat viimeisetkin voimani loppuneet.
Vartijan käynnin hetki lähestyy. Vielä ei ole hälytetty, vielä ei
epäillä mitään. Voinhan sanoa, että olen tuon murskaantuneen purren
miehiä. Kukaan ei epäile minua.
Dantès kääntyi katsomaan sinnepäin, missä pieni vene oli murskaantunut,
ja vavahti. Erään kallion kielekkeeseen oli jäänyt veneessä olleen
merimiehen fryygialainen päähine, ja sen lähellä uiskenteli kölin
palasia, joita laineet sysivät saaren kallioita vastaan aivan kuin
voimattomia muurinmurtajia.
Samassa Dantès oli tehnyt päätöksensä. Hän heittäytyi uudelleen mereen,
ui päähineen luo, pani sen päähänsä, tarttui kölin kappaleeseen ja
alkoi uida niin, että tuli saapuvan aluksen tielle.
-- Nyt olen pelastettu, ajatteli hän.
Ja tämä varmuus vahvisti hänen voimiaan.
Pian hän näki tartaanin, joka melkein vastatuulessa luovaili Ifin
linnan ja Planier'n majan välillä. Hetkisen Dantès pelkäsi, että alus
olisikin äkkiä kääntynyt ulapalle päin, jos se aikoi Korsikaan tai
Sardiniaan. Mutta sen purjehtimistavasta uimari huomasi piankin, että
se pyrki kulkemaan Jarros-saaren ja Caleseragne-saaren välitse, niin
kuin ainakin Italiaan lähtevät laivat.
Vähitellen lähestyivät uimari ja alus toisiaan. Tehdessään
luovauskäänteen alus kulki kerran noin puolen meripeninkulman päässä
hänestä. Hän kohottautui silloin laineille ja heilutti lakkiaan apua
pyytääkseen, mutta aluksessa ei kukaan häntä nähnyt, se teki käänteen
ja aloitti uuden luovin. Dantès alkoi huutaa. Mutta laskettuaan matkan
pituuden hän huomasi, ettei hänen äänensä kuuluisi alukseen asti,
varsinkin kun tuulen viima ja laineiden loiske sen tukahduttivat.
Hän iloitsi, että oli ottanut tuekseen kölinpalasen. Heikko kun oli,
hän tuskin olisi jaksanut pysyä veden pinnalla, kunnes oli päässyt
aluksen luo. Ja jos alus olisi kulkenut hänen ohitseen, niin hän ei
olisi enää voinut palata maihin.
Vaikka Dantès olikin melkein varma aluksen kulkusuunnasta, niin hän
kuitenkin pelokkaana seurasi sitä silmillään, kunnes näki sen tekevän
käännöksen ja lähestyvän jälleen häntä.
Nyt Dantès ponnisti viimeiset voimansa, nousi melkein pystyyn
laineille, heilutti lakkiaan ja päästi kaamean kiljahduksen, niin kuin
merimiehet päästävät hädässä ollessaan.
Tällä kertaa hänet huomattiin ja kuultiin. Alus keskeytti aikomansa
kaaren ja käänsi keulansa häntä kohden. Samassa hän näki, että siitä
laskettiin pieni vene vesille. Se lähestyi häntä kahden miehen
soutamana. Dantès jätti silloin hirren, jota hän ei enää arvellut
tarvitsevansa, ja ui voimakkaasti eteenpäin säästääkseen auttajiltaan
puolet matkasta.
Mutta uimari oli liiaksi luottanut melkein loppuneisiin voimiinsa. Hän
huomasi, kuinka hyödyllinen oli ollut tuo puunpalanen, joka uiskenteli
sadan jalan päässä hänestä. Hänen käsivartensa alkoivat jäykistyä,
jalat olivat menettäneet joustavuutensa, hänen liikkeensä olivat
katkonaisia, ja hän läähätti.
Hän kiljaisi, soutajat ponnistivat voimiaan, ja toinen heistä huusi
italiankielellä:
-- Rohkeutta!
Samassa laine, jonka harjalle hän ei enää jaksanut nousta, löi hänen
ylitseen ja peitti hänet kuohuunsa.
Vesi löi hänen päänsä ylitse, ja hän näki sen läpi taivaan sinen ja
siinä mustia täpliä.
Suurilla voimanponnistuksilla hän pääsi jälleen veden pinnalle. Hän
tunsi jonkun tarttuvan tukkaansa, sitten hän ei enää nähnyt eikä
kuullut mitään. Hän oli pyörtynyt.
Kun hän avasi silmänsä, makasi hän kannella. Alus jatkoi matkaansa.
Ensimmäiseksi hän katsoi, mihin suuntaan mentiin, ja näki Ifin linnan
jääneen kauas.
Dantès oli niin uupunut, että hänen riemuhuudahdustaan pidettiin
valituksena.
Niin kuin jo mainitsimme, hän makasi kannella. Eräs merimies hieroi
hänen jäseniään villakankaalla, toinen kaatoi pullosta juomaa hänen
suuhunsa. Kolmas vanha merimies, joka samalla oli perämies ja laivan
omistaja, katseli häntä itsekkään säälivästi, niin kuin yleensä ihmiset
nähdessään tapaturman, josta he äskettäin ovat pelastuneet ja joka
huomispäivänä voi heitä kohdata.
Muutama pisara rommia sai nuoren miehen sydämen jälleen sykkimään, ja
kun merimies polvillaan hänen vieressään hieroi hänen jäseniään
villaisella vaatteella, niin ne alkoivat saada entisen joustavuutensa.
-- Kuka olette? kysyi huonolla ranskankielellä kapteeni.
-- Olen maltalainen merimies, vastasi Dantès huonolla italiankielellä.
-- Tulimme Syracusasta lastinamme viiniä ja viikunoita. Myrsky yllätti
meidät tänä yönä Morgion-niemen kohdalla ja veneemme meni pirstaleiksi
kallioita vastaan, jotka näette tuolla.
-- Mistä tulette?
-- Noilta kallioilta, joihin kaikeksi onneksi takerruin, jota vastoin
laivuriparka löi päänsä niihin murskaksi. Muut kolme toveriani
hukkuivat. Luulen olevani ainoa elossaoleva. Huomasin aluksenne, ja kun
pelkäsin saavani kauankin odottaa tuolla autiolla ja alastomalla
saarella, niin otin alleni veneemme kappaleen ja koetin uida teitä
kohden. Kiitos, jatkoi Dantès, -- te olette pelastanut henkeni. Olin jo
hukkumaisillani, kun muuan merimiehenne tarttui tukkaani kiinni.
-- Minä se olin, vastasi rehellisen ja avomielisen näköinen
mustapartainen mies. -- Jo oli aikakin, sillä olitte jo menossa.
-- Niin olinkin, sanoi Dantès ojentaen hänelle kätensä, -- niin,
ystäväni, kiitän teitä kerran vielä.
-- Kyllähän minä hiukan arkailin, sanoi merimies, -- kun teillä on
kuusi tuumaa pitkä parta ja pitkä tukka, sillä olitte enemmän rosvon
kuin kunniallisen miehen näköinen.
Dantès muisti, että Ifin linnassa oleskelunsa aikana hän ei ollut
leikannut tukkaansa eikä ajanut partaansa.
-- Niin, eräänä vaaran hetkenä tein pyhälle madonnalle lupauksen, etten
kymmeneen vuoteen aja partaani enkä leikkaa tukkaani. Tänään on aika
kulunut umpeen, ja olin hukkua juuri vuosipäivänä.
-- Mihin nyt viemme teidät? kysyi laivuri.
-- Mihin vain tahdotte, vastasi Dantès. -- Se pursi, jossa olin, on
hukkunut ja laivuri kuollut. Näettehän, että olen voinut välttää saman
kohtalon, mutta aivan alasti. Kaikeksi onneksi olen jokseenkin hyvä
merimies. Jättäkää minut ensimmäiseen satamaan, johon poikkeatte, kyllä
minä aina saan paikan jossakin kauppalaivassa.
-- Tunnetteko Välimeren?
-- Olen purjehtinut täällä lapsuudestani asti.
-- Tunnetteko ankkuroimispaikat hyvin?
-- Tuskin on sellaista satamaa, jonne en voisi mennä ja tulla silmät
sidottuina.
-- Kuulkaahan, laivuri, sanoi se mies, joka oli huutanut Dantèsille
"rohkeutta", -- jos toveri puhuu totta, niin mikä estäisi häntä
jäämästä seuraamme?
-- Niin, jos hän puhuu totta, sanoi laivuri epäilevän näköisenä. --
Tuossa tilassa luvataan vaikka mitä, välittämättä siitä, mitä voi
pitää.
-- Minä pidän enemmän kuin lupaan, sanoi Dantès.
-- Oho, sanoi laivuri nauraen, -- sen saamme nähdä.
-- Milloin vain tahdotte, vastasi Dantès nousten. -- Minne on matkanne?
-- Livornoon.
-- No niin, sen sijaan että purjehtisitte pitkin rantoja, miksi ette
lähde suoraan tuulen mukaan?
-- Siksi, että silloin joutuisimme suoraan Rion-saarelle.
-- Sen ohi voitte päästä kahdenkymmenen kaapelinmitan päässä.
-- Tarttukaa siis peräsimeen, niin saamme nähdä taitonne.
Nuori mies meni aluksen perään. Painellen hiukan peräsintä hän tunsi,
että alus totteli hyvin.
-- Prasseihin ja taljoihin! komensi hän.
Aluksen miehistöön kuului neljä matruusia. Nämä riensivät paikoilleen,
ja laivuri seurasi hänen määräyksiään.
-- Haalatkaa! huusi Dantès.
Merimiehet tottelivat jokseenkin täsmällisesti.
-- Ja nyt, lujasti kiinni!
Tämä käsky pantiin täytäntöön samoin kuin edellinenkin, ja pieni alus,
sen sijaan, että olisi kulkenut rantoja pitkin, lähestyi Rion-saarta,
jonka ohi se kulki jättäen sen kahdenkymmenen kaapelinmitan päähän
oikealle puolelleen, aivan niin kuin Dantès oli sanonut.
-- Hyvä! sanoi laivuri.
-- Hyvä! sanoivat merimiehet.
Ja kaikki katselivat ihaillen tuota miestä, jonka katseeseen oli
palannut terävyys ja ruumiiseen sellainen joustavuus, ettei hänessä
olisi uskonut sitä olevankaan.
-- Näettehän, sanoi Dantès heittäen ruorin kädestään, -- että
teillä voi olla minusta hyötyä, ainakin matkallanne. Ellette huoli
minusta Livornossa, niin jätätte minut maihin, ja ensimmäisestä
kuukausipalkastani maksan teille korvauksen ruoasta ja vaatteista,
jotka lainaatte minulle.
-- Hyvä on, hyvä on, sanoi laivuri, -- kyllähän me asioista sovimme,
jos olette järkevä.
-- Mies kuin mies, sanoi Dantès. -- Annatte minulle saman kuin
tovereillekin, ja sillä hyvä.
-- Ei se ole oikein kohtuullista, sanoi se, joka Dantèsin oli merestä
vetänyt, -- sillä te olette meitä taitavampi.
-- Mitä hittoa siihen sekaannut? Kuuluuko se sinuun, Jacopo? kysyi
laivuri. -- Jokainen saa itse määrätä palkkansa.
-- Se on totta, vastasi Jacopo. -- Tein ainoastaan pienen huomautuksen.
-- Tekisit vieläkin paremmin, jos lainaisit tälle miesraukalle housut
ja puseron, jos sinulla on kahdet.
-- Ei ole, vastasi Jacopo, -- mutta housut ja paidan hän kyllä saa.
-- En minä muuta tarvitsekaan, sanoi Dantès. -- Kiitos, ystäväni!
Jacopo laskeutui aluksen luukusta alas ja palasi hetkisen kuluttua
tuoden molemmat vaatekappaleet, jotka Dantès puki sanomattoman suurella
nautinnolla ylleen.
-- Mitä vielä tahdotte? kysyi laivan omistaja.
-- Palasen leipää ja toisen siemauksen tuota mainiota rommia, jota jo
äsken sain maistaa. Sillä en ole pitkään aikaan nauttinut mitään.
Dantèsille tuotiin palanen leipää, ja Jacopo ojensi hänelle pullonsa.
-- Käännä vasemmalle! huusi laivuri peränpitäjälle.
Dantès katsahti samaan suuntaan nostaen pullon suulleen, mutta se
jäikin puolitiehen.
-- Kas, sanoi laivuri, -- mitä Ifin linnassa on tapahtunut?
Pieni valkoinen pilvi, joka oli herättänyt Dantèsin huomiota, ilmestyi
Ifin linnan eteläisen varustuksen huipulle.
Sekuntia myöhemmin kuului etäinen laukaus. Merimiehet kohottivat
päätään ja katsoivat toinen toisiinsa.
-- Mitä tämä tietää? kysyi laivuri.
-- Joku vanki on tänä yönä päässyt karkuun, sanoi Dantès, -- ja nyt
laukaistaan hälytyslaukaus.
Laivuri loi tutkivan katseen nuoreen mieheen, joka tämän sanoessaan oli
vienyt pullon suun huulilleen. Mutta hän näki miehen juovan rommia niin
tyynesti ja tyytyväisesti, että epäilys kuoli heti, kun oli
syntynytkin.
-- Tämä on perhanan hyvää rommia, sanoi Dantès kuivaten paidanhihalla
hikistä otsaansa.
-- Oli miten oli, ajatteli laivuri katsoen häneen, -- jos hän se on,
niin samapa tuo. Minä olen saanut hyvän merimiehen.
Väittäen muka olevansa uupunut pyysi Dantès lupaa saada mennä pitämään
perää, että voisi istua. Peränpitäjä ilahtui ja loi kysyvän katseen
laivan omistajaan. Tämä nyökkäsi hänelle merkiksi, että hän sai antaa
peräsimen uudelle toverilleen.
Siinä istuessaan Dantès saattoi pitää silmällä Marseillen rantaa.
-- Kuinka mones päivä tänään on? kysyi Dantès viereensä istumaan
tulleelta Jacopolta, kun Ifin linna oli kadonnut näkyvistä.
-- Helmikuun 28. päivä, vastasi tämä.
-- Minä vuonna? kysyi taas Dantès.
-- Minäkö vuonna? Kysyttekö vuosilukua?
-- Kysyn, vastasi nuori mies, -- kysyn vuosilukua.
-- Oletteko unohtanut, mikä vuosi nyt on?
-- Minkä sille voin, pelkäsin niin kovasti tänä yönä, vastasi Dantès
nauraen, -- että kadotin melkein järkeni. Muistini on vielä aivan
sekaisin. Minkä vuoden 28. päivä helmikuuta nyt on?
-- Vuoden 1829, vastasi Jacopo.
Dantèsin vangitsemisesta oli kulunut täsmälleen neljätoista vuotta.
Hän oli yhdeksäntoistavuotiaana joutunut Ifin linnaan. Hän läksi sieltä
kolmenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä.
Tuskainen hymy nousi hänen huulilleen. Mitenkähän Mercedeksen oli
käynyt tänä aikana, jona hän oli luullut sulhasensa kuolleen?
Sitten syttyi vihan tuli hänen silmiinsä, kun hän ajatteli niitä kolmea
miestä, jotka olivat hänet tähän pitkälliseen ja kamalaan vankeuteen
saattaneet.
Ja hän uudisti vankilassa vannomansa valan kostaa julmasti
Danglars'ille, Fernandille ja Villefort'ille.
Tämä vala ei enää ollut mikään turha uhkaus, sillä Välimeren paraskaan
purjehtija ei enää olisi voinut saada kiinni pientä tartaania, joka
täysin purjein kiiti Livornoa kohden.