Vuoteella, ikkunasta tulevan hämärän valossa, näkyi karkeasta kankaasta
tehty säkki, jonka laskoksien läpi epäselvästi erottautui pitkä, jäykkä
muoto. Siinä oli apotti Farian viimeinen kääreliina, se, joka vartijan
mielestä maksoi niin vähän. Kaikki oli siis lopussa. Toimelias Faria,
ystävä, johon Dantès oli tottunut, ei siis ollut olemassa muualla kuin
hänen muistossaan. Hän istahti tuon kamalan vuoteen jalkopäähän ja
vaipui synkän ja katkeran alakuloisuuden valtaan.
Yksin! Jälleen yksin! Hän oli pudonnut hiljaisuuteen, hän oli jälleen
tyhjyyden edessä.
Yksin! Hän ei enää saisi nähdä häntä, ei enää kuulla sen ainoan olennon
ääntä, joka vielä oli kiinnittänyt hänet elämään. Eikö olisi viisaampaa
mennä Farian lailla kysymään jumalilta selitystä elämän suureen
arvoitukseen, vaikka sinne mennessään saisikin kulkea kärsimyksen
suuren portin kautta?
Itsemurhan ajatus, jonka hänen ystävänsä oli ajanut pois ja
läsnäolollaan pitänyt loitolla, nousi jälleen pelottavana kummituksena
esiin.
-- Jos voisin kuolla, ajatteli hän, -- niin menisin sinne minne hänkin
ja varmasti hänet löytäisin. Mutta miten kuolisin? Onhan se niin
helppoa, sanoi hän hymyillen. -- Jään tänne, syöksyn ensimmäisen tänne
tulevan kimppuun, surmaan hänet, ja minut mestataan.
Mutta samassa tuli vastavaikutus.
-- Kuolla! sanoi hän. -- Miksi olisin elänyt niin kauan, kärsinyt niin
paljon kuollakseni juuri nyt? Olisin kyllä voinut kuolla vuosia
takaperin, jolloin olin päättänyt sen tehdä, mutta nyt auttaisin sillä
todellakin liian paljon kurjaa kohtaloani. Ei, tahdon elää, tahdon
taistella viimeiseen asti. Tahdon voittaa takaisin sen onnen, joka
minulta riistettiin! Ennen kuin kuolen, unohtaisinko, että minun on
kostettava pyöveleilleni, ja ehkä -- kukapa tietää -- minun on
palkittava muutamia ystäviä. Mutta nyt minut unohdetaan tänne, eikä
minua viedä pois siten kuin ystäväni Faria viedään.
Nämä sanat lausuttuaan Edmond jäi liikkumattomana seisomaan.
Kauhistuttava ajatus syttyi hänen mieleensä. Hän tarttui kädellään
otsaansa ikään kuin häntä pyörryttäisi, käveli pari kolme kertaa
huoneen ympäri ja pysähtyi vuoteen eteen...
-- Kuka herättää minussa tämän ajatuksen? mutisi hän. -- Sinäkö,
Jumala? Koska ainoastaan kuolleet vapaasti pääsevät täältä pois, niin
astukaamme kuolleen sijaan.
Ja heti, miettimättä sen enempää, aivan kuin peläten ajatustensa
hävittävän tämän tuuman, jos hän niille antaa aikaa, hän kumartui tuon
kamalan säkin puoleen, ratkoi sen auki Farian tekemällä veitsellä, veti
ruumiin sieltä pois, vei sen omaan tyrmäänsä, pani vuoteeseensa, laski
sen pään päälle palttinapalan, jota hän tavallisesti piti öisin,
verhosi peitteellään vainajan, suuteli viimeisen kerran kylmää otsaa,
käänsi kasvot seinään päin, jotta vartija tullessaan illalla tuomaan
ruokaa luulisi hänen menneen tapansa mukaan varhain levolle, meni
käytävään, veti vuoteen seinään kiinni, palasi toiseen vankihuoneeseen,
otti neulan ja lankaa, riisuutui alasti, jotta kankaan alla tuntuisi
hänen paljas ruumiinsa, meni säkkiin, asettui samaan asentoon kuin
kuollutkin ja ompeli säkin sisältäpäin kiinni. Dantès olisi voinut
odottaa siihen asti, kunnes vartija oli tehnyt iltakäyntinsä, mutta hän
pelkäsi kuvernöörin muuttavan päätöksensä ja määräävän hautauksen
aikaisemmaksi.
Silloin hänen viimeinenkin toivonsa olisi mennyt hukkaan.
Joka tapauksessa oli nyt hänen tuumansa selvä.
Hän aikoi tehdä näin.
Jos haudankaivajat kantaessaan häntä huomaavatkin, että hän oli elävä
olento, niin hän ei anna heille aikaa tointua hämmästyksestään, vaan
avaa säkin voimakkaalla puukoniskulla ylhäältä alas asti, käyttää
hyväkseen heidän kauhuaan ja pakenee. Jos he aikovat ottaa hänet
kiinni, niin hän turvautuu puukkoonsa.
Jos he vievät hänet hautausmaalle asti ja panevat hänet hautaan, niin
hän antaa heidän luoda multaa päälleen. Kun he ovat lähteneet, hän
kaivautuu pehmeän mullan läpi ja pakenee. Hän toivoi, että multakerros
ei ollut kovin paksu.
Jos hän erehtyi, jos multakerros oli liian paksu, niin hän tukehtui ja
kuoli, ja silloinhan kaikki oli lopussa.
Dantès ei ollut eilisestä asti syönyt, hän ei ollut syönyt aamulla eikä
hän sitä vieläkään ajatellut. Ensimmäinen vaara, jonka alaiseksi hän
saattoi joutua, oli siinä, että vartija tuodessaan hänen ruokansa
huomaa vaihdon. Kaikeksi onneksi Dantès oli monta kymmentä kertaa
vartijan tullessa ollut vuoteessa. Ja silloin mies tavallisesti oli
laskenut leivän ja keitoksen pöydälle ja mennyt pois sanaakaan
sanomatta.
Mutta tällä kertaa vartija saattoi poiketa tavoistaan, puhua Dantèsille
ja kun ei kuullut hänen vastaavan, lähestyä vuodetta ja huomata kaiken.
Kun kello läheni seitsemää illalla, alkoi Dantès käydä levottomaksi.
Toisella kädellään, joka oli hänen sydämellään, hän koetti hillitä sen
sykintää, toisella hän kuivasi hikeä otsaltaan. Tuon tuostakin kävi
väristys kautta koko ruumiin, ja sydän oli aivan kuin jäiseen
ruuvipenkkiin puristettu. Tunnit kuluivat, eikä Ifin linnassa
tapahtunut mitään muutosta, ja Dantès huomasi välttäneensä ensimmäisen
vaaran; se ennusti hyvää. Kuvernöörin määräämän hetken lähestyessä
kuului askelia portailta. Edmond ymmärsi nyt hetkensä tulleen. Hän
kokosi kaiken rohkeutensa ja pidätti henkeään. Hän olisi ollut
onnellinen, jos olisi voinut estää suonensa sykkimästä.
Tulijat pysähtyivät oven eteen. Heitä oli kaksi. Dantès arvasi heidät
haudankaivajiksi, jotka tulivat häntä noutamaan. Tämä ajatus varmeni
hänen kuullessaan heidän laskevan paarit maahan.
Ovi aukeni, valo osui Dantèsin silmiin. Kankaan läpi hän näki kahden
varjon lähestyvän häntä. Kolmas, joka seisoi oven luona, piti kädessään
soihtua. Vuoteen luo tulleet miehet tarttuivat säkin kumpaankin päähän.
-- Kylläpä hän vielä painaa, vaikka olikin niin laiha ukko, sanoi
toinen nostaessaan häntä pääpuolesta.
-- Sanotaan luiden painon lisääntyvän puoli naulaa vuodessa, sanoi
toinen nostaessaan häntä jalkopäästä.
-- Oletko sitonut köyden? kysyi ensimmäinen.
-- Olisinhan hassu, jos tarpeettomasti ottaisin painoa lisää, vastasi
toinen, -- minä sidon sitten siellä.
-- Olet oikeassa, lähdetään siis.
-- Mitä he tuolla köydellä tarkoittavat? ajatteli Dantès.
Luultu kuollut kannettiin paareille. Edmond jäykisti ruumiinsa
näytelläkseen paremmin kuollutta. Hänet laskettiin paareille, ja ukko,
jota valaisi edellä kulkeva mies soihtuineen, läksi astumaan portaita
ylös.
Äkkiä hän tunsi yön raikkaan ja voimakkaan ilman. Hän tunsi
mistraltuulen. Häntä vihlaisi samalla äkkiä omituinen ilon ja tuskan
tunne.
Kantajat astuivat parikymmentä askelta, sitten he laskivat paarit
maahan.
Toinen kantaja poistui, ja Dantès kuuli hänen kenkiensä kopinan
kivityksellä.
-- Missähän olen? ajatteli hän.
-- Hän ei ole laisinkaan kevyt! sanoi toinen vartija ja istuutui
Dantèsin viereen paareille.
Dantèsin ensimmäinen tunne oli koettaa päästä karkuun, mutta kaikeksi
onneksi hän hillitsi itsensä.
-- Näytähän valkeaa, senkin elukka, sanoi se, joka oli poistunut, --
muuten en löydä mitään.
Soihtua kantava mies totteli käskyä.
-- Mitä hän etsii? ajatteli Dantès. -- Kai lapiota.
Tyytyväisyyden huudahdus osoitti, että haudankaivaja oli löytänyt
etsimänsä.
-- Vihdoinkin, sanoi toinen, -- kylläpä se kesti kauan.
Samassa joku laski Edmondin viereen raskaan ja kumahtavan esineen. Ja
köysi kietoutui lujaan hänen jalkojensa ympärille.
-- No, onko solmu valmis? kysyi se haudankaivaja, joka oli pysynyt
toimettomana.
-- On, ja hyvin onkin tehty, vastasi toinen, -- sen minä takaan.
-- Siinä tapauksessa matkaan.
Ja paareja alettiin kantaa eteenpäin.
Viidenkymmenen askelen päässä pysähdyttiin, avattiin portti ja
jatkettiin matkaa. Mitä pitemmälle mentiin, sitä selvemmin Dantès kuuli
linnan kalliomuuria vastaan lyövien laineiden loiskeen.
-- Ruma ilma! sanoi toinen kantaja. -- Tällaisena yönä ei ole hyvä olla
merellä.
-- Niin, apotti voi kastua pahasti, sanoi toinen, ja molemmat
purskahtivat nauruun.
Dantès ei aivan hyvin ymmärtänyt tätä leikinlaskua, mutta hiukset
nousivat yhtäkkiä hänen päässään pystyyn.
-- Hyvä, nyt olemme perillä! sanoi ensimmäinen.
-- Pitemmälle, pitemmälle, sanoi toinen, -- tiedäthän, että
viimekertainen jäi puolitiehen, meni kalliota vastaan, ja kuvernööri
haukkui meitä seuraavana päivänä.
Astuttiin vielä pari kolme askelta ylöspäin, sitten Dantès tunsi, miten
tartuttiin hänen päähänsä ja jalkoihinsa ja sitten heilutettiin.
-- Yksi! sanoivat haudankaivajat.
-- Kaksi!
-- Kolme!
Samassa Dantès tunsi lentävänsä ilman halki aivan kuin haavoittunut
lintu, putoavansa, yhä putoavansa niin nopeaan, että hänen sydämensä
jähmettyi kauhusta. Vaikka jokin paino, joka oli kiinnitetty hänen
jalkoihinsa, veti häntä alaspäin huimaavaa vauhtia, kesti tätä
putoamista ikuisuuden. Lopulta hän kamalalla loiskeella putosi aivan
kuin nuoli kylmään veteen. Hän kiljahti, mutta vesi tukahdutti äänen.
Dantès oli heitetty mereen, jonka pohjaan häntä veti jalkoihin
kiinnitetty kolmenkymmenenkahden naulan painoinen tykinkuula.
Meri oli Ifin linnan hautausmaa.