Aarre tuli nyt Farian silmissä entistä arvokkaammaksi, kun se voi
hyödyttää sitä henkilöä, jota hän rakasti omana poikanaan. Joka päivä
hän kuvaili aarteen suuruutta ja selitti Dantèsille, mitä nykyajan
ihminen voi saada aikaan omistaessaan kolme- tai neljätoista miljoonaa
ja käyttäessään sen ystäviensä hyväksi. Silloin Dantèsin kasvot
synkistyivät, sillä hän muisti kostovalan, jonka oli vannonut, ja hän
ajatteli, kuinka paljon nykyaikana mies, jolla on kolme- tai
neljätoista miljoonaa, voi tehdä pahaa vihamiehilleen.
Apotti ei tuntenut Monte-Criston saarta, mutta Dantès tunsi. Hän oli
monesti purjehtinut ohi tämän saaren, joka oli kahdenkymmenenviiden
peninkulman päässä Pianosasta, Korsikan ja Elban saaren välillä, ja
kerran hän oli sinne noussut maihinkin. Tämä saari oli aina ollut aivan
asumaton. Se on melkein keilan muotoinen kallio, ja vulkaaninen voima
oli nostanut sen meren pohjasta.
Dantès piirsi Farialle saaren kartan, ja apotti neuvoi, miten hänen
tuli käyttää rikkauksiaan.
Mutta Dantès ei ollut läheskään niin innostunut ja luottavainen kuin
vanhus. Hän oli kyllä aivan varma siitä, että apotti ei ollut hullu, ja
se tapa, millä hän oli keksinyt salaisuuden, lisäsi vain hänen
ihailuaan, mutta hän ei voinut uskoa, että tämä aarre vieläkin olisi
koskematta.
Mutta aivan kuin kohtalo olisi tahtonut riistää vangeilta viimeisenkin
toivon ja osoittaa, että heidän oli pakko jäädä ikuiseen vankeuteen,
osui uusi onnettomuus heidän tielleen. Merenpuoleista käytävää, joka
oli menemäisillään raunioiksi, alettiin korjata. Kivijalka uusittiin ja
se kolo, jonka Dantès oli jo puoliksi luonut umpeen, täytettiin isoilla
kivillä. Ellei hän olisi ryhtynyt tähän varokeinoon, johon apotti oli
häntä kehottanut, niin heidän onnettomuutensa olisi ollut vieläkin
suurempi, sillä heidän pakoyrityksensä olisi tullut ilmi ja heidät
olisi ehdottomasti erotettu. Uusi, entistä jykevämpi ja paksumpi muuri
olisi silloin noussut heidän väliinsä.
-- Katsokaahan, sanoi nuori mies alakuloisesti hymyillen Farialle, --
Jumala näyttää tahtovan riistää minulta senkin ansion, jota sanoitte
uskollisuudekseni teitä kohtaan. Olin luvannut jäädä ainaiseksi
luoksenne, enkä nyt edes voisi rikkoa lupaustani. Omistan yhtä vähän
aarteita kuin tekin, eikä kumpikaan pääse täältä pois. Mutta,
ystäväni, eihän todellinen aarteeni ole ollut se, joka odottaa minua
Monte-Criston kallioiden sisällä, vaan teidän läsnäolonne, viiden
kuuden tunnin päivittäinen seurustelumme vartijan tietämättä, nuo älyn
säteet, jotka olette luonut aivoihini, nuo kielet, jotka olette
mieleeni teroittanut ja jotka siellä nyt kehittyvät edelleen, nuo eri
tieteet, jotka olette tehnyt minulle niin helpoiksi, koska itse ne
perin pohjin omistatte -- se on minun aarteeni, ystäväni, siten olette
tehnyt minut onnelliseksi ja rikkaaksi. Uskokaa minua ja tyyntykää, ne
merkitsevät minulle paljon enemmän kuin kultatynnyrit ja
jalokivikirstut. Saada pitää teidät mahdollisimman kauan luonani
rikastuttamassa älyäni, karaisemassa luonnettani, valmistaa sieluani
ottamaan vastaan kaikki kauheat ja vaikeat tehtävät, jos kerran pääsen
vapaaksi, ja täyttämään ne niin hyvin, että epätoivo, joka oli
saamaisillaan minut valtaansa juuri sinä hetkenä, kun tutustuin teihin,
ei enää löydä ajatuksissani sijaa, se on minun rikkauteni. Se ei ole
haihtuvainen. Sen olen teiltä todellakin saanut, eivätkä kaikki
maailman hallitsijat, vaikka he olisivatkin Cesare Borgioita, voisi
sitä minulta riistää.
Näin kuluivat miesten päivät, elleivät suorastaan onnellisesti, niin
kuitenkin tyynesti. Faria, joka niin kauan oli ollut vaiti aarteesta,
puhui siitä joka hetki. Aivan niin kuin hän oli odottanutkin, pysyivät
hänen oikea käsivartensa ja jalkansa jäykkinä, ja hän oli melkein
kadottanut kaiken toivon saada niitä koskaan enää liikkumaan. Mutta hän
kuvitteli aina nuoren ystävänsä pääsevän pakoon ja iloitsi siitä hänen
puolestaan. Siltä varalta, että kirje hukkuisi, hän pakotti Dantèsin
oppimaan sen ulkoa. Sitten hän hävitti kirjeen jälkimmäisen puoliskon
varmana siitä, että jos alkupuolen joku löytäisikin, niin ei voisi
arvata siitä koko kirjeen sisällystä. Tuntikausia Faria neuvoi
Dantèsia, miten hänen tuli toimia sinä hetkenä, jona hän pääsi
vapaaksi. Heti, kun hän oli vapaa, samana päivänä, samana tuntina,
samana minuuttina, hänen oli yritettävä päästä Monte-Cristoon millä
keinolla tahansa, jäätävä sinne sellaisen syyn nojalla, joka ei
herättäisi kenessäkään epäluuloja, ja kun hän kerran olisi siellä, niin
hänen tuli koettaa löytää tuo kummallinen luola ja sen aarre.
Tätä odotellessa kuluivat päivät, elleivät juuri nopeasti, niin ainakin
siedettävästi. Faria oli taas päässyt täysiin henkisiin voimiinsa,
vaikka ei voinutkaan liikuttaa oikeata kättään ja jalkaansa, ja
hän oli opettanut nuorelle toverilleen muun muassa tuota suurta
kärsivällisyyttä, jonka avulla vanki voi tyhjästä luoda jotakin. He
olivat siis aina puuhassa.
Mutta tästä ulkonaisesta rauhallisuudesta huolimatta oli nuoren miehen
sydämessä, ja ehkä vanhuksenkin, salattuja ajatuksia, tukahdutettuja
huokauksia jotka pääsivät ilmoille silloin, kun Faria oli tullut
huoneeseensa ja Edmond oli palannut tyrmäänsä.
Eräänä yönä Edmond heräsi äkkiä unestaan. Hän oli kuulevinaan nimeään
huudettavan.
Hän avasi silmänsä ja koetti nähdä pimeän halki.
Hänen nimensä, tai oikeammin sanoen valittava ääni, joka huusi hänen
nimeään, kuului hänen korviinsa.
Hän nousi vuoteeltaan tuskanhien valuessa otsaltaan ja kuunteli. Hän ei
voinut enää epäilläkään, valitus kuului hänen toverinsa tyrmästä.
-- Hyvä Jumala, huudahti hän. -- Olisikohan hän jälleen sairastunut?
Hän siirsi vuoteensa syrjään, irroitti kiven seinästä, syöksyi
käytävään ja saapui sen toiseen päähän. Lattialaatta oli nostettu
paikoiltaan.
Aikaisemmin mainitsemamme heikosti valaisevan lampun valossa Dantès
näki vanhuksen seisovan kalpeana vuoteensa nojassa. Hänen vääntyneillä
kasvoillaan oli samat kaameat taudin oireet, jotka Dantès jo tunsi ja
jotka ensi kerralla olivat häntä niin kauhistuttaneet.
-- Ystäväni, sanoi Faria tyynesti, -- ymmärrättehän? Eihän minun
tarvitse teille mitään selittää?
Dantès huudahti tuskasta ja menettäen kokonaan malttinsa juoksi ovea
kohti huutaen:
-- Auttakaa! Auttakaa!
Farialla oli vielä kylliksi voimia pidättääkseen häntä.
-- Vaiti, sanoi hän, -- tai olette hukassa. Älkäämme enää ajatelko
muuta kuin teitä, miten teemme vankeutenne siedettäväksi ja millä
tavoin voitte päästä pakoon. Te tarvitsisitte vuosikausia tehdäksenne
uudestaan kaiken sen, mitä olemme täällä saaneet aikaan, ja se olisi
tuhottu samana hetkenä, kun vartijamme saisivat tiedon toimistamme.
Sitä paitsi, olkaa rauhassa, ystäväni, vankila, josta kohta lähden, ei
kauankaan pysy tyhjänä, toinen onneton tulee minun sijaani. Tuon toisen
silmissä olette pelastuksen enkeli. Tuo toinen on ehkä nuori, voimakas
ja kärsivällinen niin kuin tekin, hän voi auttaa teitä pakoretkellänne,
jota vastoin minä sitä ainoastaan ehkäisisin. Jumala auttaa teitä
todellakin. Hän antaa teille enemmän kuin riistää, ja minun aikani
onkin jo kuolla.
Edmond ei voinut tehdä muuta kuin panna kätensä ristiin ja huudahtaa:
-- Ystäväni, ystäväni, olkaa vaiti!
Sitten, kooten jälleen tarmonsa, joka oli tämän odottamattoman iskun ja
vanhuksen sanojen vaikutuksesta hetkiseksi herpaantunut, hän sanoi:
-- Olen kerran ennen jo pelastanut henkenne, pelastan sen toisenkin
kerran.
Hän nosti vuoteen jalan ylös ja otti sen sisältä pienen pullon, jossa
vielä oi kolmannes jäljellä punaista nestettä.
-- Kas tässä se on, sanoi hän. -- Tätä pelastavaa lääkettä on vielä
jäljellä. Sukkelaan, sukkelaan, sanokaa, mitä minun tulee tehdä
pelastaakseni teidät? Onko teillä mitään uusia määräyksiä annettavana?
Sanokaa, ystäväni, minä kuuntelen.
-- Kaikki toivo on mennyt, vastasi Faria päätään pudistaen, -- mutta
vähät siitä. Jumala, joka luomansa ihmisen rintaan on istuttanut
voimakkaan rakkauden elämään, tahtoo, että ihminen tekee kaiken
voitavansa säilyttääkseen tämän elämän, joka usein on niin tuskallinen,
mutta aina rakas.
-- Niin, niin, huudahti Dantès, -- ja minä pelastan teidät, sen lupaan.
-- Koettakaa siis. Ruumiini alkaa jo kylmetä, tunnen veren nousevan
aivoihini, tuo kamala vapiseminen, joka saa hampaani kalisemaan ja
tuntuu irroittavan kaikki jäseneni, alkaa jo puistattaa ruumistani.
Viiden minuutin päästä puhkeaa puuska, neljännestunnin päästä ei
minusta ole jäljellä muuta kuin eloton ruumis.
-- Voi minua! sanoi Dantès tuskan vihloessa hänen sydäntään.
-- Teette samoin kuin edelliselläkin kerralla, mutta ette odota niin
kauan. Kaikki elinvoimat ovat jo kuluneet, eikä kuolemalla, sanoi hän
osoittaen jäykkää kättään ja jalkaansa, -- ole muuta kuin puolet
työstään jäljellä. Jos kaadettuanne kaksitoista tippaa kymmenen sijasta
suuhuni ette näe minun liikahtavan, silloin kaadatte loput. Nyt
nostakaa minut vuoteelleni, sillä en jaksa enää seisoa.
Edmond nosti vanhuksen syliinsä ja laski hänet vuoteelle.
-- Nyt, ystäväni, sanoi Faria, -- te kurjan elämäni ainoa lohdutus, te
jonka taivas antoi minulle hiukan liian myöhään, mutta antoi kuitenkin
kalliina lahjana, josta sitä kiitän. Tänä hetkenä, kun ehkä ainiaaksi
eroan teistä, toivotan teille kaikkea sitä onnea, minkä ansaitsette.
Poikani, minä siunaan sinua!
Nuori mies laskeutui polvilleen painaen päänsä vanhuksen vuodetta
vastaan.
-- Mutta kuunnelkaa tarkoin mitä sanon teille tänä viimeisenä hetkenä.
Spadan aarre _on_ olemassa. Jumala siirtää kaikki esteet ja välimatkat
pois. Minä näen sen toisen luolan perällä. Silmäni tunkeutuvat maan
sisään ja lumottuina katselevat niin suurta rikkautta. Jos teidän
onnistuu paeta, niin muistakaa, että apotti-parka, jota koko maailma
piti hulluna, ei ollutkaan hullu. Rientäkää Monte-Cristoon, nauttikaa
rikkaudestanne, nauttikaa siitä, olettehan jo niin paljon saanut
kärsiä.
Kova puistatus esti vanhusta jatkamasta. Dantès kohotti hänen päätään
ja näki silmien veristyvän. Näytti aivan siltä, kuin verilaine olisi
noussut hänen rinnastaan otsaan.
-- Hyvästi, hyvästi, sopersi vanhus puristaen suonenvedontapaisesti
nuoren miehen kättä, -- hyvästi!
-- Ei vielä, ei vielä, huudahti tämä. -- Älkää jättäkö minua! Oi, hyvä
Jumala! Auttakaa ... apua ... tulkaa tänne...
-- Hiljaa, hiljaa, sopersi vanhus, -- ettei meitä erotettaisi, vaan
että voisitte pelastaa minut.
-- Olette oikeassa. Niin, niin, olkaa aivan rauhassa, minä pelastan
teidät! Vaikka kärsittekin paljon, niin näytätte kärsivän vähemmän kuin
edellisellä kerralla.
-- Älkää erehtykö! Kärsin sen vuoksi vähemmän, että minulla ei ole
voimia kärsiä. Teidän iällänne uskoo elämään, sillä onhan nuoruuden
etuoikeus uskoa ja toivoa. Mutta vanhukset näkevät kuoleman selvemmin.
Nyt ... se tulee ... kaikki on loppunut ... näköni himmenee ... järkeni
sammuu... Kätenne, Dantès...! Hyvästi... Hyvästi!
Hän kokosi voimansa viimeiseen ponnistukseen ja suuntasi siihen kaiken
henkisen voimansa:
-- Monte-Cristo, sanoi hän, -- älkää unohtako Monte-Cristoa! -- ja
vaipui jälleen vuoteelleen.
Taudinpuuska oli kamala. Sen jälkeen oli vuoteella koukistunut,
liikkumaton olento; kaikki, mitä oli jäljellä vähän aikaa sitten sille
laskeutuneesta älykkäästä miehestä.
Dantès otti lampun, asetti sen vuoteen pääpuoleen seinästä ulkonevalle
kivelle, ja tuijottaen ruumista odotti hetkeä, jolloin voisi käyttää
pelastavaa lääkettä.
Kun hän luuli oikean hetken tulleen, tarttui hän puukkoon, avasi
hampaat, jotka eivät olleet niin kireästi yhdessä kuin edellisellä
kerralla, kaatoi kaksitoista tippaa nestettä suuhun ja odotti. Pullossa
oli vielä jäljellä kaksi kertaa niin paljon kuin hän oli kaatanut.
Hän odotti kymmenen minuuttia, neljänneksen, puolen tuntia, ruumis ei
liikahtanut. Vavisten, kylmän hien valuessa otsaltaan hän laski
sekunnit sydämensä sykinnän perusteella.
Sitten hän arveli voivansa koettaa viimeistä keinoa. Hän vei pullon
Farian sinisille huulille ja kaatoi sisällyksen suuhun.
Lääke vaikutti aivan kuin sähkövirta, vanhuksen jäsenet alkoivat
kiivaasti vapista, silmät aukenivat kamalasti, hänen huudahduksensa
muistutti kiljahdusta, sitten koko väräjävä ruumis vähitellen jälleen
jäykistyi liikkumattomaksi.
Hänen silmänsä vain jäivät auki.
Kului puoli tuntia, tunti, puolitoista tuntia. Tämän puolentoista
tunnin aikana tunsi Dantès, joka piteli kättään ystävänsä sydämellä,
miten ruumis kylmeni ja miten sydämen sykintä vähitellen taukosi.
Vihdoin oli kaikki aivan liikkumatonta. Sydämen viimeinen sykähdys
sammui, kasvot tulivat sinisiksi, silmät jäivät auki, mutta katse oli
eloton.
Kello oli kuusi aamulla, päivä alkoi koittaa, ja sen heikot, tyrmään
tunkeutuvat säteet heikensivät lampun kituvan lieskan. Outoja välkkeitä
väikkyi kuolleen kasvoilla saattaen ne ajoittain näyttämään eläviltä.
Niin kauan kuin tätä yön ja päivän taistelua kesti, saattoi Dantès
vielä epäillä. Mutta kun päivä oli noussut, silloin hän ymmärsi
olevansa ruumiin kanssa kahden.
Kamala, voittamaton kauhu valtasi hänet. Hän ei enää uskaltanut
puristaa vuoteen laidan ulkopuolella riippuvaa kättä, ei enää
uskaltanut katsahtaa noihin elottomiin silmiin, joita hän monta kertaa
oli turhaan koettanut sulkea ja jotka yhä uudelleen aukenivat. Hän
sammutti lampun, kätki sen huolellisesti ja pakeni vetäen lattialaatan
paikoilleen niin huolellisesti kuin voi. Jo oli aikakin, sillä vartija
saapui.
Tällä kertaa hän tuli ensin Dantèsin tyrmään. Lähdettyään sieltä hän
meni Farian luo, jolle hän toi aamiaisen ja puhtaita liinavaatteita.
Dantèsissa heräsi voittamaton uteliaisuus saada tietää, mitä tapahtui
onnettoman naapurin huoneessa. Hän saapui juuri parahiksi maanalaisen
käytävän päähän kuullakseen vartijan hätääntyneet sanat ja avunhuudot.
Kohta saapui muitakin vartijoita, sitten kuului tasaisia sotilaiden
askelia. Sotilaitten jäljestä tuli kuvernööri.
Dantès kuuli vuoteen natisevan ruumista pudistettaessa. Hän kuuli
kuvernöörin äänen, kun tämä käski kaatamaan vettä ruumiin kasvoille. Ja
kun hän huomasi, ettei vanki tälläkään tavalla herännyt, lähetti hän
noutamaan lääkäriä. Kuvernööri poistui, ja Dantèsin korviin kuului
sääliviä sanoja, joihin yhtyi pilkkanauru.
-- Nyt on hullu, sanoi joku, -- mennyt hakemaan aarrettaan. Hauskaa
matkaa!
-- Miljoonistaan huolimatta ei hänellä ole varaa edes kustantaa
itselleen kääreliinoja, sanoi toinen.
-- Ifin linnan kääreliinat eivät maksa paljoakaan, sanoi kolmas.
-- Ehkä, sanoi ensimmäinen, -- hänelle annetaan hiukan hienommat, koska
hän on kirkonmies.
-- Silloin hän pääsee säkkiin.
Edmond kuunteli tarkkaan jokaista sanaa, mutta ei ymmärtänyt paljoakaan
niistä. Pian äänet vaikenivat, ja hän kuuli kaikkien poistuvan
kammiosta.
Mutta hän ei uskaltanut mennä sinne. Ruumiin luo oli voitu jättää joku
vartija.
Hän pysyi siis liikkumattomana paikallaan henkeään pidättäen.
Noin tunnin päästä kuului hiljaisuudessa hälinää, joka kasvoi yhä
voimakkaammaksi.
Kuvernööri palasi lääkärin ja muutamien upseerien seurassa.
Hetkisen oli kaikki hiljaista. Lääkäri varmaankin lähestyi vuodetta ja
tutki kuollutta.
Kohta alkoi kuulua kysymyksiä.
Lääkäri selitti potilaan kuolleen.
Kysymykset ja vastaukset olivat niin kylmäkiskoisia, että Dantèsia
suututti. Hänen mielestään olisi kaikkien pitänyt tuntea hiukan samaa
rakkautta vainajaa kohtaan, kuin hän oli tuntenut.
-- Ilmoituksenne pahoittaa mieltäni, sanoi kuvernööri. -- Hän oli
lempeä ja hyväntahtoinen vanki, jota ei ollut vaikea vartioida, ja hän
huvitti meitä hulluudellaan.
-- Häntä ei olisi tarvinnut laisinkaan vartioida, vastasi vartija, --
hän olisi jäänyt tänne vaikka viideksikymmeneksi vuodeksi
koettamattakaan paeta, siitä vastaan.
-- Mutta, jatkoi kuvernööri, -- tiedättehän, että tällaisissa
tapauksissa emme tyydy pelkkään tarkastukseen. Huolimatta kaikista
kuoleman tuntomerkeistä täyttäkää siis lain määräämät muodot.
-- Kuumentakaa rauta, sanoi lääkäri. -- Onhan se toimenpide oikeastaan
tarpeeton.
Kuullessaan raudan kuumentamisesta Dantès tunsi väristyksen
ruumiissaan.
Kuului kiireisiä askelia, oven narinaa, huoneessa käveltiin
edestakaisin, ja vähän ajan päästä tuli vanginvartija sisään sanoen:
-- Tässä on tuliastia ja rauta.
Hetkisen oli hiljaista. Sen jälkeen kuului poltetun lihan kärinää, ja
sen tukahduttava, vastenmielinen käry tunkeutui paksun muurinkin läpi,
jonka takana Dantès kuunteli.
Tämä palavan lihan käry sai hien nousemaan nuoren miehen otsalle, ja
hän luuli pyörtyvänsä.
-- Näettehän, sanoi lääkäri, -- että hän on todellakin kuollut.
Kantapään polttaminen todistaa sen täydellisesti. Hullu parka on
parantunut hulluudestaan ja päässyt vankeudesta.
-- Eikö hänen nimensä ollut Faria? kysyi eräs kuvernööriä seurannut
upseeri.
-- Oli, omien väitteittensä mukaan. Suku on hyvin vanha. Hän oli hyvin
viisas ja järkevä kaikissa asioissa, jotka eivät koskeneet hänen
aarrettaan. Mutta siinä suhteessa hän oli aivan järjetön.
-- Me nimitämme senlaatuista tautia monomaniaksi, sanoi lääkäri.
-- Ei teidän kai ole tarvinnut tehdä mitään valituksia hänen suhteensa?
kysyi kuvernööri vartijalta, jonka toimena oli ruoan tuominen vangille.
-- Ei koskaan, herra kuvernööri, vastasi vartija, -- ei koskaan, ei
milloinkaan. Päinvastoin! Ennen hän huvitti minua kertomalla
kaikenlaisia juttuja. Eräänä päivänä, kun vaimoni oli sairaana, hän
määräsi lääkkeen, joka hänet paransi.
-- En tietänytkään olevani tekemisissä virkaveljen kanssa, sanoi
lääkäri. -- Toivon, herra kuvernööri, jatkoi hän hymyillen, -- että
kohtelette häntä sen mukaisesti.
-- Kyllä, kyllä, olkaa huoleti, hän tulee haudatuksi kaikkein
uusimmassa säkissä. Oletteko tyytyväinen?
-- Onko meidän tehtävä tämä viimeinen työ teidän läsnäollessanne? kysyi
eräs vartija.
-- Tietysti, mutta pitäkää kiirettä. Enhän voi jäädä tähän huoneeseen
koko päiväksi.
Taas mentiin ja tultiin. Vähän sen jälkeen Dantès kuuli palttinaa
pideltävän, vuode narisi, kuului kuinka joku nosti raskaan taakan,
sitten vuode narisi uudestaan, kun sille laskettiin jotakin.
-- Tänä iltana, sanoi kuvernööri.
-- Pidetäänkö kuolinmessu? kysyi joku upseeri.
-- Se on mahdotonta, vastasi kuvernööri. -- Eilen pyysi linnan
kappalainen vapautta matkustaakseen viikoksi Hyères'iin. Menin
takuuseen kaikista vangeistani sinä aikana. Jos apottiparka ei olisi
pitänyt sellaista kiirettä, niin hän olisi kyllä saanut kuolinmessunsa.
-- Joutavia, sanoi lääkäri välinpitämättömästi, niin kuin hänen
ammattiinsa kuului, -- hän on kirkonmies. Jumala ottaa sen varteen eikä
suo helvetille sitä iloa, että pappi sinne joutuisi.
Nauru seurasi tätä sopimatonta leikinlaskua.
Hautajaisvalmistuksia jatkettiin.
-- Tänä iltana! sanoi kuvernööri niiden päätyttyä.
-- Mihin aikaan? kysyi vanginvartija.
-- Kello kymmenen tai yksitoista.
-- Jääkö kukaan valvomaan ruumiin luo?
-- Miksikä? Suljetaan vankila aivan kuin hän olisi elossa, siinä
kaikki.
Askelet poistuivat sen jälkeen, kuului miten ovi narisi ja teljet
paukkuivat. Hiljaisuus, täydellisempi kuin yksinäisyyden hiljaisuus,
kuoleman hiljaisuus täytti kaiken, nuoren miehen jähmettyneen
sydämenkin.
Sitten hän hitaasti nosti päällään lattialaatan ja loi huoneeseen
tutkivan katseen.
Huone oli tyhjä. Dantès nousi käytävästä.