-- Ymmärrättekö nyt vihdoinkin? kysyi Faria.
-- Onko tämä siis kardinaali Spadan laatima selitys ja testamentti,
jota niin kauan oli etsitty? sanoi Dantès, joka ei vieläkään voinut
asiaa oikein hyvin uskoa.
-- On.
-- Kuka on sen tällaiseksi uudelleen laatinut?
-- Minä, joka jäljelläolevan kappaleen avulla olen arvannut lopun
mittaamalla rivien pituuden paperin pituuden avulla ja tunkeutumalla
salattuun sisällykseen jäljelläolevan sisällyksen avulla, aivan niin
kuin maanalaisessa käytävässä löytää tien heikon päivänsäteen avulla,
joka tulee ylhäältä.
-- Ja mitä teitte silloin, kun luulitte olevanne asiasta varma?
-- Päätin lähteä ja lähdinkin heti paikalla matkaan ottaen mukaani
aloittamani Italian yhtenäisyyttä käsittelevän laajan teoksen. Mutta jo
silloin oli minua pitänyt silmällä keisarillinen poliisi, joka siihen
aikaan, ennen kuin Napoleonille oli syntynyt poika, kammoi maakunnan
yhdistämistä. Kun lähdin äkkiä matkaan, heräsi heissä epäluuloja, ja
juuri kun olin astumassa laivaan Piombinossa, otettiin minut kiinni.
Nyt, sanoi Faria, katsoen melkein isällisen hellästi Dantèsiin, -- nyt,
ystäväni, tiedätte siitä yhtä paljon kuin minäkin. Jos joskus yhdessä
pääsemme vapaaksi, niin on toinen puoli aarteesta teidän. Jos kuolen
täällä ja te yksin pääsette pakoon, niin se on kokonaan teidän.
-- Mutta, sanoi Dantès, -- eikö maailmassa ole muita tämän aarteen
laillisempia perillisiä kuin me?
-- Ei, ei, olkaa huoleti, suku on täydellisesti sammunut. Sitä paitsi
teki viimeinen kreivi Spada minut perillisekseen. Lahjoittaessaan
minulle tuon salaperäisen rukouskirjan hän lahjoitti kaiken, mitä se
sisälsi. Jos saamme tämän aarteen haltuumme, niin voimme aivan huoleti
siitä nauttia.
-- Ja te sanoitte tuon aarteen nousevan...
-- Kahteen miljoonaan roomalaiseen scudoon, lähes kolmeentoista
miljoonaan frangiin.
-- Sehän on mahdotonta! sanoi Dantès kauhistuen summan suuruutta.
-- Mahdotonta! Miksikä? jatkoi vanhus. -- Spada-suku oli
viidennentoista vuosisadan mahtavin ja rikkain suku. Sitä paitsi noina
aikoina, jolloin ei mitään keinottelua eikä teollisuutta ollut, oli
tuollainen kullan ja jalokivien kasaantuminen hyvinkin tavallista.
Vielä nytkin on Roomassa perheitä nälkäkuoleman partaalla, vaikka he
omistavat miljoonan arvosta jalokiviä. Mutta ne on säädetty
sukuperinnöksi eivätkä he saa niitä myydä.
Edmond luuli näkevänsä unta, hän häilyi epäilyksen ja ilon välillä.
-- Olin niin kauan ilmoittamatta salaisuuttani teille, sanoi Faria, --
sen vuoksi, että tahdoin teitä koetella ja sitten äkkiä ilahduttaa
teitä. Jos olisimme paenneet ennen taudinkohtausta, niin olisin vienyt
teidät Monte-Criston saareen. Nyt, jatkoi hän hymyillen, -- saatte te
viedä minut sinne. No niin, Dantès, ette edes kiitä minua?
-- Tuo aarre on teidän yksin, ystäväni, sanoi Dantès, -- minulla ei ole
siihen mitään oikeutta. Enhän minä ole sukulaisenne.
-- Olette poikani, Dantès! huudahti vanhus. -- Olettehan vankeuteni
lapsi, kun pappisvirkani kielsi minulta avioliiton. Jumala lähetti
teidät lohduttamaan samalla kertaa miestä, joka ei voinut olla isä, ja
ihmistä, joka ei voinut olla vapaa.
Ja Faria ojensi sen kätensä, jota hän voi vielä liikuttaa, nuorelle
miehelle, joka itkien vaipui hänen syliinsä.