Kuljettuaan kumarassa, mutta silti jokseenkin mukavasti, Dantès saapui
maanalaista käytävää pitkin apotin huoneeseen. Täällä käytävä suippeni
niin, että mies pääsi juuri ja juuri ryömimällä eteenpäin. Apotin
huoneen lattia oli kivilaatoista; irroittamalla huoneen pimeimmässä
nurkassa olevan laatan hän oli aloittanut vaivalloisen työnsä, jonka
lopun Dantès oli nähnyt.
Päästyään sisään ja noustuaan seisomaan alkoi nuori mies tarkkaan
silmäillä huonetta. Ensinäkemällä ei siinä ollut mitään erikoista.
-- Hyvä, sanoi apotti, -- kello on vasta neljänneksen yli kahdentoista,
ja saamme olla vielä moniaita tunteja rauhassa.
Dantès silmäili ympärilleen etsien kelloa, josta apotti oli niin
tarkoin voinut sanoa ajan.
-- Katsokaahan tätä ikkunastani tulevaa päivänsädettä, sanoi apotti, --
ja katsokaa noita seinään vetämiäni viivoja. Näiden viivojen avulla,
jotka olen laatinut ottamalla varteen maapallon kaksinaisen liikkeen ja
sen ellipsiradan, joka kiertää aurinkoa, voin määrätä ajan tarkemmin,
kuin jos minulla olisi kello, sillä sen käynti voi vaihdella, jota
vastoin auringon ja maan liike ei koskaan vaihtele.
Dantès ei ymmärtänyt mitään näistä selityksistä; nähdessään auringon
nousevan vuorien takaa ja laskevan Välimereen hän oli aina luullut,
että se liikkui eikä maa. Maapallon kaksinainen liike, jota hän ei
huomannut, tuntui hänestä melkein mahdottomalta; hänen puhetoverinsa
jokaisen sanan takaa väikkyi tieteen salaisuuksia, joita oli yhtä ihana
kaivaa kuin niitä kulta- ja jalokivikaivoksia, jotka hän lapsena oli
nähnyt Guzaratessa ja Golcondassa.
-- Minun tekisi kovin mieli tarkastaa teidän aarteitanne, sanoi hän
apotille.
Apotti meni lieden luo, irroitti taltalla kiven, joka ennen oli ollut
lieden pohjustana ja jonka alla oli jokseenkin syvä kolo; tähän koloon
hän oli kätkenyt kaikki Dantèsille mainitsemansa esineet.
-- Mitä tahdotte ensin nähdä? kysyi hän.
-- Näyttäkää minulle Italian kuningaskuntaa käsittelevä teoksenne.
Faria otti aarrekaapistansa kaksi tai kolme kangaskääröä, jotka oli
kierretty kokoon kuin papyruslehdet; ne olivat neljän tuuman levyisiä
ja melkein kahdeksantoista tuuman pituisia kangasliuskoja. Näillä
numeroiduilla liuskoilla oli kirjoitusta, jota Dantès osasi lukea,
sillä se oli tehty apotin äidinkielellä, siis italiankielellä, jota
Dantès provencelaisena täydellisesti ymmärsi.
-- Katsokaahan, sanoi hän, -- tässä on kaikki; noin viikko sitten
kirjoitin sanan _loppu_ kuudennenkymmenennen liuskan alareunaan. Kaksi
paitaani ja kaikki nenäliinani olen käyttänyt siihen; jos joskus pääsen
vapaaksi, ja jos Italiassa on ainoatakaan kirjanpainajaa, joka uskaltaa
sen julkaista, niin olen kuuluisa.
-- Niin olette, vastasi Dantès, -- sen käsitän. Ja nyt näyttäkää
minulle kynät, joilla olette sen kirjoittanut.
-- Tässä, sanoi Faria.
Ja hän näytti nuorelle miehelle kuuden tuuman pituista puikkoa, joka
oli siveltimen varren paksuinen; sen päähän oli langalla sidottu apotin
mainitsema ruoto, jossa näkyi musteen jälkiä; se oli veistetty suipoksi
ja halkaistu aivan kuin tavallinen kynä.
Dantès tarkasti sitä etsien katseillaan asetta, jolla se oli voitu niin
hyvin muodostaa.
-- Niin, sanoi Faria, -- kynäveitsi, sitähän etsitte? Se onkin minun
mestariteokseni; olen tehnyt sen samoin kuin tämän puukonkin vanhasta
rautaisesta kynttilänjalasta.
Veitsi oli terävä kuin partaveitsi. Sen etu oli siinä, että sitä voi
samalla käyttää sekä puukkona että tikarina.
Dantès tarkasti näitä esineitä yhtä tarkkaan kuin aikoinaan oli
Marseillen kaupoissa katsellut villien tekemiä esineitä, joita
merimiehet olivat tuoneet pitkien matkojen takaa.
-- Nyt ihmettelen ainoastaan yhtä asiaa, sanoi Dantès, -- kuinka päivät
ovat riittäneet tähän kaikkeen.
-- Otin yöt lisäksi, vastasi Faria.
-- Yöt! Oletteko siis kissan sukua ja näette pimeässäkin?
-- En, mutta Jumala on antanut ihmiselle ymmärryksen, jotta hän voi
auttaa puutteellisia aistejaan; minä hankin itselleni valoa.
-- Mitenkä?
-- Minulle tuodusta lihasta erotan rasvan, sulatan sen ja saan siitä
sakeata öljyä. Katsokaahan, tässä on minun lamppuni.
Ja apotti näytti Dantèsille eräänlaatuista lamppua. Se muistutti niitä,
joita käytetään ilotulituksissa.
-- Tässä on kaksi palanutta piikiveä ja palttinaa.
-- Mutta tulitikut?
-- Valitin saaneeni ihottuman ja pyysin sitä varten rikkiä, jota
sainkin.
Dantès laski esineet kädestään pöydälle ja ajatellessaan moista
kestävyyttä ja sielunlujuutta painoi päänsä kumaraan.
-- Tässä ei ole kaikki, sanoi Faria, -- sillä kaikkia aarteitaan ei saa
panna samaan kätköön; sulkekaamme tämä.
He panivat laatan paikoilleen; apotti sirotti hiukan tuhkaa sen päälle,
tasoitti sen jalallaan peittääkseen siten kaikki laatan irroittamisen
jäljet, meni vuoteensa luo ja siirsi sen syrjään.
Vuoteen pääpuolen kohdalla, kiven takana, joka sulki sen melkein
täydellisesti, oli kolo ja siinä kahdenkymmenenviiden tai
kolmenkymmenen jalan pituiset köysitikkaat.
Dantès tarkasti niitä; ne olivat täysin kestävät.
-- Mistä olette saanut köyttä tähän verrattomaan työhön? kysyi hän.
-- Ensiksi käytin siihen muutamia paitojani, sitten revin siekaleita
lakanoistani niinä kolmena vuotena, jotka olin Fenestrellessä vankina.
Kun minut siirrettiin Ifiin, onnistui minun tuoda ne mukanani, ja
täällä jatkoin työtäni.
-- Mutta eikö huomattu, että teidän lakanoissanne ei ollut enää
palteita?
-- Minä ompelin ne uudelleen.
-- Millä?
-- Tällä neulalla.
Ja avaten erään siekaleen vaatteistaan näytti Faria pitkää, terävää
ruotoa, jossa vielä oli lanka.
-- Niin, jatkoi Faria, -- aioin ensin irroittaa ristikon ikkunastani,
joka on hiukan laajempi kuin teidän, niin kuin näette, ja jota olisin
laajentanut vielä lisää pakohetkelläni, mutta kun huomasin sen olevan
sisäpihan puolella, niin luovuin aikeestani, sillä pidin sitä liian
vaarallisena. Olen kuitenkin säilyttänyt köysitikkaat voidakseni
käyttää niitä, jos sattuma tarjoaa pakokeinon.
Dantès vaipui mietteisiin. Tämä mies, joka oli niin älykäs, niin
kekseliäs, niin syvällinen, saattoi ehkä nähdä selvemmin hänen
onnettomuutensa kuin hän itse.
-- Mitä mietitte? kysyi apotti hymyillen pitäen Dantèsin
hajamielisyyttä korkeimman asteen ihailuna.
-- Ajattelen ensiksikin tavatonta älyänne. Mitähän olisittekaan tehnyt
vapaana?
-- Ehkä en mitään. Tämä aivojeni liiallinen toiminta hupenisi
kaikenlaisiin vähäpätöisyyksiin. Vain onnettomuus voi kaivaa esiin
ihmisälyssä piilevät salaperäiset aarteet; tarvitaan painetta, jotta
ruuti räjähtää. Vankeus on koonnut kaikki sinne tänne hajaantuneet
sielulliset ominaisuuteni, ne ovat ahtaassa tilassa pakkautuneet
yhteen; ja tiedättehän, että pilvien törmätessä toisiinsa syntyy
sähköä, salaman sähköä ja valon sähköä.
-- Ei, minä en tiedä mitään, sanoi Dantès alakuloisena tietojensa
vajavuudesta, -- enkä edes käsitä kaikkia sanojanne. Te olette
onnellinen, kun tiedätte niin paljon!
Apotti hymyili.
-- Sanoitte äsken ajatelleenne kahta asiaa.
-- Niin.
-- Olette maininnut toisen; mikä on toinen?
-- Toinen on, että olette kertonut minulle elämänne, mutta ette tunne
minun elämääni.
-- Teidän elämänne, nuori mies, on siksi lyhyt, ettei siihen voi
sisältyä mitään tärkeitä tapahtumia.
-- Siihen sisältyy tavattoman suuri onnettomuus, sanoi Dantès, --
onnettomuus, jota en ole ansainnut. Ja jotta en soimaisi Jumalaa, niin
kuin usein olen tehnyt, tahtoisin syyttää ihmisiä onnettomuudestani.
-- Te väitätte siis olevanne viaton rikokseen, josta teitä syytetään?
-- Aivan syytön, vannon sen niiden kahden henkilön nimessä, jotka ovat
minulle rakkaimmat maailmassa, isäni ja Mercedeksen.
-- Kertokaahan minulle elämäntarinanne, sanoi apotti sulkien kätkön ja
lykäten vuoteen paikoilleen.
Dantès kertoi nyt elämäntarinansa, ja se rajoittui matkoihin, jotka hän
oli tehnyt kerran Intiaan ja kaksi tai kolme kertaa Levanttiin; lopulta
hän tuli viimeiseen matkaansa, kapteeni Leclèren kuolemaan, kääröön,
joka hänen oli vietävä marsalkalle, marsalkan tapaamiseen, hänen
antamaansa ja herra Noirtier'lle osoitettuun kirjeeseen. Sitten hän
kertoi, miten saapui Marseilleen, tapasi isänsä, kertoi rakkaudestaan
Mercedekseen, kihlajaisateriasta, vangitsemisestaan, kuulustelusta,
väliaikaisesta vankeudestaan oikeuspalatsissa, lopulta vankeudestaan
Ifin linnassa. Tultuaan niin pitkälle ei Dantès edes tietänyt, kuinka
kauan hän oli vankilassa ollut.
Kertomuksen päätyttyä apotti vaipui syviin mietteisiin.
-- On olemassa, sanoi hän viimein, -- syvällinen oikeusselviö, joka
viittaa juuri siihen, mitä äsken sanoin, että ellei ole kysymys
puutteellisesta organismista, niin ihmisolemus kammoo rikosta. Mutta
hienostuminen on antanut meille tarpeita, paheita, teennäisiä pyyteitä,
jotka saavat meidät tukahduttamaan hyvät vaistomme ja johdattavat
meidät rikokseen. Tästä johtuu päätelmä: Jos tahdotte löytää syyllisen,
niin etsikää ensiksi se, jolle rikos on ehkä tuottanut jotakin hyötyä.
Kenelle oli hyötyä teidän katoamisestanne?
-- Ei kenellekään. Olinhan minä niin vähäpätöinen.
-- Älkää vastatko niin, sillä vastauksestanne puuttuu sekä logiikka
että filosofia; kaikki on suhteellista, rakas ystäväni, kuninkaasta
alkaen, joka on seuraajansa tiellä, virkamieheen asti, joka on
ylimääräisen tiellä; jos kuningas kuolee, perii seuraaja kruunun; jos
virkamies kuolee, perii ylimääräinen tuhannenkahdensadan livren palkan.
Nuo tuhatkaksisataa livreä muodostavat hänen siviililistansa ja ovat
hänelle yhtä välttämättömät kuin kaksitoista miljoonaa kuninkaalle.
Jokainen, yhteiskunnan arvoasteikon alimmalta portaalta ylimmälle asti,
muodostaa ympärilleen pienen etujen maailman, jolla on omat pyörteensä
ja käyrät atominsa, niin kuin Descartesin maailmoilla. Mutta nämä
maailmat suurenevat sen mukaan kuin ne nousevat arvoasteikossa. Ne
muodostavat nurinkäännetyn spiraalin, joka tasapainon lain
perustuksella pysyy kärkensä nojassa pystyssä. Palatkaamme teidän
maailmaanne. Teidät aiottiin juuri nimittää Pharaonin kapteeniksi?
-- Niin.
-- Te aioitte juuri mennä naimisiin kauniin tytön kanssa?
-- Niin.
-- Kenelle oli etua siitä, ettei teistä tullut Pharaonin kapteenia?
Kenelle oli etua siitä, ettette mennyt naimisiin Mercedeksen kanssa?
Vastatkaa ensin ensimmäiseen kysymykseen, järjestys on kaikkien
probleemien avain. Kenelle oli hyötyä siitä, ettei teistä tullut
Pharaonin kapteenia?
-- Ei kenellekään. Laivaväki piti minusta. Jos merimiehet olisivat
saaneet valita päällikkönsä, niin olen varma siitä, että he olisivat
valinneet minut. Yksi ainoa saattoi kadehtia sitä. Olin vähää ennen
riidellyt hänen kanssaan ja olin vaatinut häntä kaksintaisteluun ja hän
oli siitä kieltäytynyt.
-- Vai niin! Mikä oli tuon miehen nimi?
-- Danglars.
-- Mikä virka hänellä oli laivassa?
-- Hän oli tilinpitäjä.
-- Jos olisitte tullut kapteeniksi, niin olisitteko pitänyt hänet siinä
toimessa?
-- En, jos se minusta olisi riippunut, sillä luulen huomanneeni hänen
tileissään väärennyksiä.
-- Hyvä. Entä oliko joku läsnä kun viimeistä kertaa keskustelitte
kapteeni Leclèren kanssa?
-- Ei, olimme kahden.
-- Saattoiko kukaan kuulla keskusteluanne?
-- Saattoi kyllä, sillä ovi oli auki, jopa ... odottakaahan ... niin,
niin, Danglars kulki ohitse juuri sinä hetkenä, kun kapteeni Leclère
ojensi minulle marsalkalle vietävän käärön.
-- Hyvä, sanoi apotti, -- nyt olemme oikeilla jäljillä. Otitteko ketään
mukaanne laskeutuessanne maihin Elban luona?
-- En ketään.
-- Saitte kirjeen?
-- Sain, marsalkalta.
-- Minne panitte kirjeen?
-- Lompakkooni.
-- Teillä oli siis lompakko mukananne? Mitenkä saattoi niin iso
lompakko, johon voi panna virallisen kirjeen, mahtua merimiehen
taskuun?
-- Olette oikeassa, lompakkoni oli laivassa.
-- Siis vasta laivassa panitte kirjeen lompakkoonne?
-- Niin.
-- Missä oli kirje astuessanne Porto-Ferrajosta laivaan?
-- Se oli kädessäni.
-- Kun palasitte Pharaoniin, saattoi siis jokainen nähdä, että teillä
oli kirje?
-- Niin saattoi.
-- Danglars yhtä hyvin kuin muutkin?
-- Danglars yhtä hyvin kuin muutkin.
-- Kuulkaahan nyt, muistelkaahan tarkoin: muistatteko, millainen
ilmianto oli?
-- Kyllä muistan; luin sen kolmeen kertaan, ja jokainen sana painui
mieleeni.
-- Kerratkaahan ne.
Dantès mietti hetkisen.
-- "Kuninkaalliselle prokuraattorille antaa eräs kuninkaan ja
valtaistuimen ystävä tiedoksi, että Edmond Dantès -niminen mies,
Pharaon-laivan perämies, saapuessaan tänä aamuna Smyrnasta,
poikettuaan Napoliin ja Porto-Ferrajoon, on vienyt Murat'lta kirjeen
kruununanastajalle ja häneltä saanut kirjeen vietäväksi Pariisiin
bonapartelaiselle komitealle.
"Todistuksen hänen rikollisuudestaan saa vangitsemalla hänet, sillä
kirje on joko hänellä tai hänen isällään tai Pharaon-laivassa."
Apotti kohautti olkapäitään.
-- Se on päivänselvää, sanoi hän, -- ja olette ollut liian lapsellinen
ja liian hyvä, kun ette heti alussa ole arvannut kaikkea.
-- Niinkö luulette? huudahti Dantès. -- Sehän olisi suorastaan
halpamaista!
-- Millainen oli Danglars'in käsiala tavallisesti?
-- Kaunis ja vino käsiala.
-- Millainen oli tuon nimettömän kirjeen käsiala?
-- Taaksepäin vino.
Apotti hymyili.
-- Väärennetty, eikö niin?
-- Se oli siksi liian selvä.
-- Odottakaahan, sanoi hän.
Hän otti kynänsä tai pikemmin sanoen sen, mitä hän kynäksi sanoi,
kastoi sen musteeseen ja kirjoitti vasemmalla kädellään tätä varten
valmistetulle palttinalle ilmiannon pari kolme ensimmäistä riviä.
Dantès peräytyi ja katsoi melkein kauhuissaan apottiin.
-- Kummallista, huudahti hän, -- kuinka tämä käsiala muistuttaa sitä.
-- Siksi, että tuo ilmianto oli kirjoitettu vasemmalla kädellä. Olen
tullut huomaamaan erään asian, jatkoi apotti.
-- Minkä?
-- Että kaikki oikealla kädellä kirjoitetut käsialat ovat erilaisia ja
kaikki vasemmalla kirjoitetut samanlaisia.
-- Olettepa te kaiken nähnyt ja kaiken huomannut!
-- Jatkakaamme. Kenelle oli etua siitä, ettette mennyt naimisiin
Mercedeksen kanssa?
-- Eräälle nuorelle miehelle, joka rakasti häntä.
-- Hänen nimensä?
-- Fernand.
-- Sehän on espanjalainen nimi.
-- Hän olikin kotoisin Catalansista.
-- Luuletteko, että hän olisi voinut kirjoittaa tuon kirjeen?
-- En! Hän olisi ennemmin pistänyt minua puukollaan.
-- Niin, se on espanjalaisen luonteen mukaista, he voivat tappaa, mutta
eivät menetellä raukkamaisesti.
-- Sitä paitsi, jatkoi Dantès, -- hän ei tietänyt mitään ilmiannossa
mainituista yksityiskohdista.
-- Ette siis ollut niitä ilmaissut kenellekään?
-- En kenellekään.
-- Ette edes rakastetullenne?
-- En edes morsiamelleni.
-- Kirjoittaja on siis Danglars.
-- Nyt olen siitä varma.
-- Odottakaahan ... tunsiko Danglars Fernandin?
-- Ei ... tunsi... Minä muistuttelen...
-- Mitä?
-- Kihlajaisteni edellisenä iltana näin heidät yhdessä ukko Pamphilen
ravintolan lehtimajassa. Danglars oli ystävällinen ja laski leikkiä,
Fernand oli kalpea ja rauhaton.
-- Olivatko he kahden?
-- Eivät, heidän seurassaan oli kolmaskin toveri, jonka hyvin tunsin ja
joka epäilemättä oli tutustuttanut heidät toisiinsa, muudan räätäli
Caderousse; mutta hän oli humalassa; odottakaahan ... odottakaahan...
Kuinka en muistanut sitä? Viereisellä pöydällä oli mustepullo, paperia
ja kyniä. (Dantès nosti kätensä otsalleen.) Oi, noita roistoja, noita
roistoja!
-- Tahdotteko vielä tietää lisää? sanoi apotti nauraen.
-- Tahdon, tahdon, sillä te näette selvästi kaiken. Tahdon tietää,
miksi minua ei kuulusteltu muuta kuin yksi ainoa kerta, miksi en
joutunut tuomarin eteen ja miksi minut tuomittiin ilman tutkintoa.
-- Tämä kohta on sotkuisempi, sanoi apotti, -- oikeuslaitoksella on
omat synkät ja salaperäiset temppunsa, joista on vaikea päästä
selville. Se, mitä tähän asti olemme tehneet noiden molempien
ystävienne suhteen, on ollut vain lasten leikkiä; tässä kohdassa
tarvitsen tarkempia tietoja.
-- Kyselkää, sillä näettehän selvemmin elämääni kuin minä itse.
-- Kuka teitä kuulusteli? Kuninkaallinen prokuraattoriko, hänen
sijaisensa vai tutkintotuomari?
-- Hänen sijaisensa.
-- Nuori vai vanha?
-- Nuori; kahdenkymmenenseitsemän tai -kahdeksan ikäinen.
-- Hyvä! Ei vielä turmeltunut, mutta jo kunnianhimoinen, sanoi apotti.
-- Millä tavoin hän teitä kohteli?
-- Pikemmin lempeästi kuin ankarasti.
-- Kerroitteko hänelle kaiken?
-- Kerroin.
-- Ja muuttuiko hänen menettelytapansa kuulustelun aikana?
-- Muuttui hetkiseksi, kun hän oli lukenut kirjeen, joka oli syynä
vangitsemiseeni. Onnettomuuteni näytti aivan musertavan hänet.
-- Onnettomuutenneko?
-- Niin.
-- Oletteko aivan varma siitä, että hän säälitteli teidän
onnettomuuttanne?
-- Hän todisti ainakin kauniilla tavalla ystävyyttään.
-- Millä tavalla?
-- Hän poltti sen ainoan paperin, joka oli minulle raskauttava.
-- Minkä? Ilmiannonko?
-- Ei, kirjeen.
-- Oletteko siitä varma?
-- Hän teki sen minun nähteni.
-- Se on eri asia; tuo mies voi olla suurempi rikollinen kuin
uskottekaan.
-- Saatte minut vapisemaan, kautta kunniani! sanoi Dantès. -- Onko
maailma sitten täynnä tiikereitä ja krokotiileja?
-- On. Mutta kaksijalkaiset tiikerit ja krokotiilit ovat vaarallisempia
kuin nelijalkaiset.
-- Jatkakaamme, jatkakaamme.
-- Mielelläni. Sanoitte siis hänen polttaneen kirjeen?
-- Niin, ja hän sanoi: "Näettehän, teitä vastaan ei ole muuta kuin tämä
todistus, ja sen minä hävitän."
-- Moinen teko on liian jalo ollakseen luonnollinen.
-- Niinkö uskotte?
-- Olen siitä varma. Kenelle tuo kirje oli osoitettu?
-- Herra Noirtier'lle, Coq-Héron-katu n:o 13 Pariisissa.
-- Voitteko otaksua, että prokuraattorin sijaisella oli jotakin hyötyä
siitä, että tuo kirje hävisi?
-- Ehkä; sillä hän sai minut lupaamaan pari kolme kertaa oman etuni
vuoksi, etten puhu tästä kirjeestä kenellekään, ja hän vannotti minua
olemaan lausumatta sen henkilön nimeä, jolle kirje oli osoitettu.
-- Noirtier? sanoi apotti. -- Noirtier? Tunsin erään Noirtier'n entisen
Etrurian kuninkaan hovissa, Noirtier'n, joka vallankumouksen aikana oli
ollut girondisti. Mikä oli tuon prokuraattorin sijaisen nimi?
-- Villefort.
Apotti purskahti nauruun.
Dantès katsoi häneen kummastuneena.
-- Mikä teitä vaivaa? kysyi hän.
-- Näettekö tuon päivänsäteen? kysyi apotti.
-- Näen.
-- No niin; kaikki on minulle nyt selvempää ja kirkkaampaa kuin tuo
säde. Lapsiraukka, nuori mies parka! Ja tuo virkamies oli teille
ystävällinen?
-- Oli.
-- Tuo kunnon prokuraattorin sijainen poltti, hävitti kirjeen?
-- Niin.
-- Tuo Noirtier ... mikä sokea raukka olettekaan ... tiedättekö, mikä
oli tuo Noirtier? -- Tuo Noirtier oli hänen isänsä.
Jos salama olisi iskenyt Dantèsin eteen ja avannut kuilun, joka ulottui
helvettiin asti, ei se olisi tehnyt niin äkillistä, niin sähköistä,
niin murskaavaa vaikutusta kuin nämä odottamattomat sanat; hän nousi,
tarttui molemmin käsin päähänsä aivan kuin estääkseen sitä halkeamasta.
-- Hänen isänsä! Hänen isänsä! huudahti hän.
-- Niin, hänen isänsä, jonka nimi on Noirtier de Villefort, jatkoi
apotti.
Kaikki, mikä siihen asti oli ollut Dantèsille hämärää, tuli nyt äkkiä
päivänselväksi. Villefort'in kummallinen käytös kuulustelun aikana,
hävitetty kirje, vaadittu vala, virkamiehen melkein rukoileva ääni,
kaikki se johtui hänen mieleensä; hän kiljahti, horjui aivan kuin
humaltunut ja riensi käytävään, jonka kautta hän pääsi apotin huoneesta
omaansa.
-- Minun täytyy saada olla yksinäni, sanoi hän, -- ajatellakseni tätä
kaikkea.
Palattuaan tyrmäänsä hän vaipui vuoteelleen, jossa vanginvartija
illalla tullessaan tapasi hänet istumassa katse tuijottavana, kasvot
vääntyneinä, mutta liikkumattomana ja mykkänä kuin kuvapatsas.
Hän oli tehnyt kamalan päätöksen ja vannonut pelottavan valan.
Dantèsin herätti tästä mietiskelystä Farian ääni. Kun vanginvartija oli
käynyt hänenkin luonaan, niin hän tuli kutsumaan Dantèsia syömään
illallista kanssaan. Fariaa kun pidettiin hulluna, huvittavana hulluna,
oli hän saanut kaikenlaisia etuoikeuksia, niin kuin tavallista
valkoisempaa leipää ja pienen pullon viiniä sunnuntaisin. Oli juuri nyt
sunnuntai, ja apotti tuli kutsumaan nuorta toveriansa jakamaan hänen
leipänsä ja viininsä.
Dantès seurasi häntä; hänen kasvonsa rypyt olivat kadonneet ja piirteet
olivat tulleet entiselleen; mutta niihin oli ilmaantunut jäykkyyttä ja
lujuutta, josta voi arvata hänen tehneen lujan päätöksen. Apotti katsoi
häneen terävästi.
-- Olen pahoillani, että autoin teitä etsimisessänne ja sanoin mitä
sanoin, lausui hän.
-- Miksikä niin? kysyi Dantès.
-- Siksi, että olen tuonut sieluunne tunteen, jota siellä ei tätä ennen
ollut: kostonhimon.
Dantès hymyili.
-- Puhukaamme jostakin muusta, sanoi hän.
Apotti katseli häntä hetkisen ja pudisti surullisena päätään; sitten he
puhuivat muusta.
Vanha vanki kuului niihin paljon kärsineisiin ihmisiin, joiden
keskustelussa on runsaasti hyviä tietoja ja jotka koko ajan pitävät
toisen virkeänä; mutta hän ei ollut itsekäs eikä puhunut omista
kärsimyksistään.
Dantès kuunteli ihastuneena hänen jokaista sanaansa; aivan kuin
revontulet valaisevat pohjoisilla seuduilla purjehtivien merimiesten
tietä, niin näyttivät ne hänelle uusia ihmeellisiä näköaloja, joita
satumainen valaistus kirkasti. Dantès ymmärsi, kuinka onnellinen olisi
älykäs ihminen saadessaan seurata tätä miestä niille moraalisen,
filosofisen ja yhteiskunnallisen sivistyksen kukkuloille, joilla hän
tavallisesti oleskeli.
-- Teidän pitäisi opettaa minulle hiukan kaikkea sitä, mitä tiedätte,
sanoi Dantès, -- vaikkapa ei muun vuoksi kuin siksi, että teillä ei
olisi ikävä minun seurassani. Luullakseni olisitte mieluummin yksin
kuin minun kaltaiseni sivistymättömän ja kehittymättömän miehen
seurassa. Jos suostutte pyyntööni, niin lupaan olla enää koskaan
puhumatta teille pakenemisesta.
Apotti hymyili.
-- Rakas lapsi, sanoi hän, -- ihmistieto on hyvin rajoitettu, ja kun
olisin opettanut teille matematiikkaa, fysiikkaa, historiaa ja pari
kolme elävää kieltä, niin tietäisitte saman kuin minäkin, enkä
tarvitsisi kuin pari vuotta opettaakseni kaiken tietoni teille.
>- Pari vuotta! sanoi Dantès. -- Luuletteko minun oppivan kaiken tuon
parissa vuodessa?
-- Ette tietojen käyttämistä, mutta niiden perusteet; oppiminen ei ole
samaa kuin tietäminen. Maailmassa on sekä tietorikkaita että oppineita.
Muistin avulla tullaan edelliseksi, filosofoimisen avulla
jälkimmäiseksi.
-- Mutta eikö filosofiaa voi oppia?
-- Filosofiaa ei opi. Filosofia on kaiken tietämyksen määrä, tietojen
omistajan kyky sovelluttaa niitä. Filosofia on se säteilevä pilvi,
jolle Kristus laski jalkansa noustessaan taivaaseen.
-- Kertokaahan, sanoi Dantès, -- mitä minulle ensiksi opetatte. Minussa
on tiedon jano.
-- Kaikki! sanoi apotti.
Samana iltana laativat vangit opetussuunnitelman, jota he alkoivat
toteuttaa seuraavana päivänä. Dantèsilla oli suorastaan ihmeellinen
muisti ja verraton käsittämiskyky. Hänellä oli oivallinen matemaattinen
taju ja mielikuvitusta, joka auttoi häntä kuivien numeroiden ja
jäykkien kaavojen yli, Hän osasi jo hiukan ennestään italiankieltä ja
uuskreikkaa, jota oli oppinut matkaillessaan itämailla. Näiden kahden
kielen avulla hän piankin oppi ymmärtämään muiden kielten rakenteen;
hän alkoi puhua espanjan-, englannin- ja saksankieltä.
Niin kuin hän oli apotti Farialle luvannut, ei hän enää koskaan puhunut
paosta, joko sitten siitä syystä, että opintojen tuottama huvitus
korvasi vapaudenkaipuun, tai siksi, että hän tahtoi ehdottomasti pitää
sanansa, ja päivät kuluivat nopeasti opinnoissa. Vuoden päästä hän oli
aivan toinen mies.
Mitä tuli apotti Fariaan, niin Dantès huomasi, että tämä hänen seuransa
tuottamasta virkistyksestä huolimatta alkoi päivä päivältä synkistyä.
Jokin ajatus näytti taukoamatta ja alinomaa vainoavan häntä. Hän vaipui
syviin mietteisiin, huokasi vasten tahtoaan, nousi äkkiä ja käveli
synkkänä pitkin vankilaansa.
Eräänä päivänä hän pysähtyi kesken kävelynsä ja huudahti:
-- Kunpa ei olisi vartijoita!
-- Vartijaa ei olisi olemassa, jos vain tahdotte, sanoi Dantès, joka
oli aivan kuin kristallin läpi nähnyt hänen ajatuksensa.
-- Olenhan sanonut teille, sanoi apotti, -- että kammoan murhaa.
-- Mutta jos murha tapahtuu itsesäilytysvaistosta, itsepuolustuksen
tarpeesta.
-- Minä en sittenkään voisi sitä tehdä.
-- Ajatteletteko sitä kuitenkin?
-- Taukoamatta, taukoamatta, sanoi apotti.
-- Ja olette keksinyt jonkin keinon, ettekö ole? sanoi Dantès
kiihkeästi.
-- Olen, jos ulommalle käytävälle asetetaan vahti, joka on kuuro ja
sokea.
-- Hän tulee kuuroksi ja sokeaksi, sanoi nuori mies jyrkästi, ja se
kauhistutti apottia.
-- Ei, ei, huudahti hän, -- mahdotonta!
Dantès tahtoi jatkaa keskustelua tähän suuntaan, mutta apotti pudisti
päätään ja kieltäytyi vastaamasta enempää.
Kului kolme kuukautta.
-- Oletteko väkevä? kysyi eräänä päivänä apotti Dantèsilta.
Vastaamatta sanaakaan Dantès otti taltan, väänsi sen käyräksi kuin
hevosenkengän ja oikaisi sen sitten.
-- Lupaatteko, ettette tapa vahtia ennen kuin äärimmäisessä
hätätilassa?
-- Lupaan, kautta kunniani!
-- Siinä tapauksessa, aloitti apotti, -- voimme panna tuumamme
täytäntöön.
-- Ja paljonko tarvitsemme siihen aikaa?
-- Vähintään vuoden.
-- Mutta voimme kai ryhtyä työhön?
-- Voimme heti.
-- Nyt olemme menettäneet kokonaisen vuoden! huudahti Dantès.
-- Pidättekö sitä vuotta hukkaan menneenä? sanoi apotti.
-- Anteeksi, anteeksi, huudahti Edmond punastuen.
-- Vaiti, sanoi apotti; -- ihminen ei ole koskaan muuta kuin ihminen,
ja te olette kuitenkin parhaimpia niiden joukossa, jotka olen tuntenut.
Kas, tällainen on suunnitelmani.
Apotti näytti silloin Dantèsille laatimansa piirustuksen: se oli hänen
kammionsa, Dantèsin kammion ja niitä yhdistävän käytävän asemakaava.
Keskelle tätä käytävää hän oli laatinut sivukäytävän, samanlaisen kuin
kaivoksissa. Tämä sivukäytävä vei sen ulomman käytävän alle, jolla
vartija käveli. Päästyään kerran sinne he kaivavat ison kolon ja
irroittavat laatan, josta käytävän permanto oli muodostettu. Sopivana
hetkenä se sitten painuisi sotilaan alta, ja hän putoaisi kuoppaan.
Dantèsin piti hyökätä hänen kimppuunsa hetkenä, jolloin hän olisi
pökerryksissä putoamisestaan eikä voisi puolustautua, sitoa hänen
kätensä, tukkia hänen suunsa, minkä jälkeen pakolaiset avattuaan
käytävässä olevan ikkunan laskeutuisivat köysitikkaiden avulla
linnoituksen ulkomuuria myöten ja pakenisivat.
Dantès taputti käsiään, ja hänen silmänsä loistivat ilosta; tuuma oli
niin yksinkertainen, että sen täytyi onnistua!
Samana päivänä miehet ryhtyivät työhönsä sitä suuremmalla innolla, kun
se tapahtui pitkän lepoajan jälkeen ja molemmat nähtävästi toteuttivat
salaisia ajatuksiaan.
Heidän työnsä keskeytyi vain silloin, kun molempien täytyi olla omassa
huoneessaan vartijan tullessa sinne. He olivat sitä paitsi tottuneet
erottamaan hänen askeltensa äänen, kun hän tuli portaita alas, eikä hän
kertaakaan yllättänyt kumpaakaan. Uudesta käytävästä irroitettu hiekka
olisi lopulta täyttänyt entisen käytävän kokonaan, mutta he heittivät
sen vuoroin Dantèsin, vuoroin Farian kammion ikkunasta ulos, vähitellen
ja tavattoman varovaisesti: he murensivat sen aivan hienoksi, ja
yötuuli vei sen kauaksi jättämättä mitään jälkeä.
Toista vuotta kului tähän työhön, joka suoritettiin taltalla, veitsellä
ja puukangella. Työn aikana Faria jatkoi Dantèsin opettamista, puhui
hänen kanssaan eri kieliä, kertoi kansoista ja suurista miehistä.
Apotti, joka oli kuulunut hienoon maailmaan, osoitti esiintymisessään
eräänlaista alakuloista arvokkuutta, ja Dantès, jolla oli luontainen
mukautumisen kyky, osasi omaksua itselleen tuon hienon kohteliaisuuden
ja ylhäiset seurustelutavat, joita ei saavuta muuten kuin tottumuksen
tietä, seurustelemalla ylhäisissä piireissä tai etevien henkilöiden
kanssa.
Viidentoista kuukauden kuluttua käytävä oli valmis, kuoppa oli kaivettu
ulomman käytävän alle; vartija kuului astelevan siellä edestakaisin, ja
vangit, joiden oli pakko odottaa pimeää, kuutamotonta yötä voidakseen
varmasti päästä pakoon, eivät pelänneet mitään muuta, kuin että maa
pettää liian varhain sotilaan jalkojen alla. Tämä onnettomuus estettiin
siten, että pantiin tueksi pölkky, joka oli löydetty käytävää
tehtäessä. Dantès oli parhaillaan panemassa sitä paikoilleen, kun hän
äkkiä kuuli apotti Farian, joka oli jäänyt Dantèsin kammioon hiomaan
rautanaulaa köysitikkaiden kiinnittämistä varten, huutavan häntä
hätääntyneellä äänellä. Dantès riensi hänen luokseen ja tapasi apotin
keskellä huonetta kalpeana, kasvot hikeä valuen ja kädet nyrkissä.
-- Hyvä Jumala, huudahti Dantès, -- mitä on tapahtunut ja mikä teidän
on?
-- Joutuin, joutuin! sanoi apotti, -- kuulkaa minua.
Dantès katseli apotin kalmankalpeita kasvoja, hänen silmiensä ympärille
muodostuneita mustia renkaita, hänen kelmeitä huuliaan, hänen pystyyn
noussutta tukkaansa, ja kauhistuneena hän pudotti kädessään olleen
taltan.
-- Mitä on tapahtunut! huudahti Edmond.
-- Minä olen mennyttä miestä! sanoi apotti. -- Kuulkaa minua. Kamala,
ehkä kuolettavakin tauti valtaa kohta minut. Tunnen sen tulevan.
Minulla oli samanlaatuinen jo vuotta ennen vangitsemistani. Tätä tautia
vastaan on vain yksi ainoa lääke, ilmoitan sen teille; juoskaa nopeasti
huoneeseeni, kohottakaa vuoteen jalkaa, se on ontto, siellä on pieni
kristallipullo, joka on puolillaan punaista nestettä, tuokaa se tänne.
Mutta, ei, ei, minut voitaisiin yllättää täällä; auttakaa minua
pääsemään huoneeseeni niin kauan kuin minulla on vielä hiukankaan
voimia. Kukapa tietää, mitä tapahtuu sinä aikana, jonka kohtaus kestää.
Dantès ei menettänyt malttiaan, vaikka häntä kohdannut onnettomuus oli
tavattoman suuri; hän meni käytävään, veti onnettoman toverinsa
perässään ja sai hänet vaivalloisesti viedyksi käytävän toiseen päähän,
saapui apotin huoneeseen ja asetti hänet vuoteelle.
-- Kiitos, sanoi apotti, ja koko hänen ruumiinsa värisi aivan kuin
hän olisi noussut jääkylmästä vedestä. -- Kohta tauti tulee, vaivun
aivan kuin kuolleeksi. Ehkä en tee ainoatakaan liikettä, ehkä en
äännähdäkään, mutta ehkä vaahto tulee suustani, jäykistyn ja huudan;
koettakaa tukahduttaa huutoni, sillä muussa tapauksessa voidaan minut
muuttaa toiseen huoneeseen, ja silloin olemme ainiaaksi erotetut. Kun
tulen liikkumattomaksi, kylmäksi ja kuolleen näköiseksi, niin vasta
silloin, ymmärrättekö, raotatte puukon avulla hampaani, kaadatte
suuhuni kahdeksan tai kymmenen tippaa tuota nestettä, ja ehkä toinnun.
-- Ehkäkö? lausui Dantès surullisesti.
-- Auttakaa, auttakaa! huusi apotti, -- minä ... minä kuo...
Taudinpuuska tuli niin äkkiä ja sellaisella voimalla, että onneton
vanki ei ennättänyt lopettaa lausettaan; hänen otsansa yli kiiti pilvi,
nopeasti ja uhkaavana kuin myrsky merellä; taudinpuuska laajensi hänen
silmänsä, veti suun väärään ja nosti punan poskille: hän huitoi
käsillään, kuola tuli hänen suustaan ja hän karjui; mutta Dantès
tukahdutti hänen huutonsa peitteen alle. Tätä kesti kaksi tuntia. Sen
jälkeen sairas, liikkumattomana kuin kuollut valkoisena ja kylmänä kuin
marmori, velttona kuin tallattu kaisla kaatui, jäykistyi viimeisen
kohtauksen aikana kerta vielä ja tuli sitten siniseksi.
Edmond odotti siksi, kunnes tämä näennäinen kuolema oli vallannut
koko ruumiin ja jäätänyt sen sydämeen asti; silloin hän tarttui
veitseen, painoi sen terän hampaiden väliin, avasi suun tavattoman
vaivalloisesti, kaatoi siihen kymmenen tippaa punaista nestettä ja
odotti.
Kului tunti, eikä vanhus tehnyt ainoatakaan liikettä. Dantès pelkäsi
odottaneensa liian kauan ja katseli häntä epätoivoisena. Lopulta nousi
heikko puna vanhuksen poskille, silmät, jotka koko ajan olivat olleet
auki ja elottomina, saivat entisen katseensa, kuului heikko huokaus, ja
sairas liikahti.
-- Pelastettu, pelastettu! huudahti Dantès.
Sairas ei vielä voinut laisinkaan puhua, mutta hän viittasi kauhuissaan
ovea kohden. Dantès kuunteli ja kuuli vartijan askelet, kello oli
seitsemän.
Nuori mies hyökkäsi käytävän aukkoa kohden, pujahti sinne, siirsi
laatan päänsä päällä paikoilleen ja palasi kammioonsa.
Hiukan sen jälkeen aukeni hänen kammionsa ovi vuorostaan, ja vartija
näki vangin entiseen tapaansa istumassa vuoteella.
Tuskin hän oli mennyt, tuskin oli hänen askeltensa ääni lakannut
kaikumasta, kun Dantès levottomana, ajattelemattakaan syömistä, palasi
samaa tietä kuin oli tullut, nosti laatan ylös ja astui apotin
huoneeseen.
Tämä oli tullut tajuihinsa, mutta makasi vielä liikkumattomana ja
voimattomana vuoteellaan.
-- En luullut enää saavani nähdä teitä, sanoi hän Dantèsille.
-- Miksi ette? kysyi nuori mies; -- luulitteko siis kuolevanne?
-- Mutta onhan kaikki valmiina pakoa varten, ja odotin teidän
pakenevan.
Suuttumuksen puna nousi Dantèsin poskille.
-- Ilman teitä! huudahti hän. -- Uskotteko todellakin, että olisin
voinut niin tehdä?
-- Nyt huomaan erehtyneeni, sanoi sairas. -- Olen hyvin heikko, aivan
murtunut, menehtynyt.
-- Rohkeutta, voimanne palaavat kyllä, sanoi Dantès istuutuen vuoteen
viereen ja tarttuen Farian käsiin.
Apotti pudisti päätään.
-- Tätä edellisellä kerralla puuska kesti puolen tuntia, jonka jälkeen
minun oli nälkä ja nousin omin voimin. Tänään en voi liikuttaa oikeata
kättäni enkä jalkaani. Pääni on raskas, ja se ilmaisee aivoissa
tapahtuneen sisäisen vuodon. Kolmannella kerralla jään aivan
liikkumattomaksi tai kuolen heti.
-- Ei, ei, olkaa varma siitä, te ette kuole; jos kolmas kohtaus tulee,
niin olette silloin vapaa. Me pelastamme teidät samoin kuin tälläkin
kertaa, ja paremmin kuin tällä kertaa, sillä meillä on silloin apua.
-- Ei, ystäväiseni, sanoi vanhus, -- älkää pettäkö itseänne. Äskeinen
taudinpuuska on tuominnut minut ikuiseen vankeuteen. Paetakseen täytyy
voida kävellä.
-- No niin, me odotamme viikon, kuukauden, kaksi kuukautta, jos niin
tarvitaan. Sinä aikana voimanne palaavat. Kaikki on valmiina pakoamme
varten, ja voimmehan vapaasti valita ajan ja hetken. Sinä päivänä, kun
tunnette jaksavanne uida, no niin, sinä päivänä panemme tuumamme
täytäntöön.
-- Minä en enää koskaan voi uida, sanoi Faria; -- tämä käsi on
herpaantunut ainiaaksi. Kohottakaahan sitä, niin näette, kuinka se
painaa.
Nuori mies kohotti käsivartta, joka putosi hervottomana alas. Hän
huokasi.
-- Näettehän, Edmond? sanoi Faria. -- Uskokaa minua, tiedän kyllä mitä
sanon. Sen jälkeen kun ensi kerran sain tämän taudinpuuskan, en ole
lakannut miettimästä. Odotin sitä, sillä se on sukuperintö; isäni kuoli
kolmanteen puuskaan, isoisäni samoin. Lääkäri, joka valmisti minulle
tämän lääkkeen, oli kuuluisa Cabanis, ja hän ennusti, että minulle käy
aivan samoin.
-- Lääkäri erehtyy, huudahti Dantès. -- Ja mitä tuohon herpaantumiseen
tulee, niin se ei haittaa; minä otan teidät selkääni ja uin sillä
tavoin.
-- Lapsi, sanoi apotti, -- olette merimies, olette uimari, tiedätte,
että moinen taakka selässään mies ei jaksa uida enempää kuin
viisikymmentä uintivetoa. Älkää hautoko unelmia, joita ei edes hyvä
sydämenne voi pitää mahdollisina. Minä jään siis tänne siksi, kunnes
koittaa vapauteni eli kuolema. Mitä teihin tulee, niin paetkaa,
lähtekää! Te olette nuori, väkevä ja notkea, älkää välittäkö minusta,
vapautan teidät lupauksestanne.
-- Hyvä on! sanoi Dantès. -- Hyvä on, siinä tapauksessa jään minäkin.
Sitten hän nousi ja ojensi kätensä juhlallisesti sairasta kohden:
-- Jeesuksen veren kautta vannon, etten jätä teitä ennen kuin
kuoltuanne!
Faria katseli tuota nuorta miestä, joka seisoi hänen edessään niin
ylevänä ja niin yksinkertaisena, niin jalona, ja luki hänen
uskollisista kasvoistaan, kuinka suuri hänen ystävyytensä oli ja kuinka
pyhänä hän aikoi pitää valansa.
-- Otan lupauksenne vastaan, sanoi sairas, -- kiitos.
Sitten hän ojensi kätensä ja jatkoi:
-- Ehkä saatte palkkanne tästä suuresta uhrautuvaisuudestanne. Mutta
kun minä en voi ettekä te tahdo lähteä, niin meidän täytyy tukkia
parvekkeen alainen käytävä. Sotilas voi huomata onton kaiun jalkojensa
alla, kutsua tarkastajan, silloin kaikki tulee ilmi ja meidät
erotetaan. Menkää siihen työhön, jossa en pahaksi onneksi voi teitä
auttaa. Käyttäkää siihen vaikka koko yö älkääkä palatko ennen kuin
huomenna vartijan käytyä täällä. Minulla on teille jotakin tärkeätä
kerrottavana.
Dantès tarttui apotin käteen, tämä rauhoitti häntä hymyilemällä
hänelle, ja hän läksi työhön totellen ja kunnioittaen vanhaa
ystäväänsä.