Dantès sulki tuon kauan ja kiihkeästi odotetun ystävän syliinsä ja vei
hänet ikkunan luo nähdäkseen hänet päivän himmeässä valossa.
Hän oli lyhyenläntä mies, jonka tukan oli enemmän suru kuin ikä
harmaannuttanut. Terävät silmät välkkyivät tuuheiden, harmahtavien
kulmakarvojen alta, musta parta ulottui rinnalle asti. Hänen syvien
ryppyjen uurtamat kasvonsa ja voimakkaat piirteensä puhuivat miehestä,
joka on tottunut käyttämään enemmän henkisiä kuin ruumiillisia
voimiaan. Hänen otsaltaan virtasi hiki.
Hän näytti olevan noin kuudenkymmenenviiden korvilla, vaikka hänen
vilkkaista liikkeistään saattoi päättää, että hän olikin nuorempi,
vaikka pitkällinen vankeus oli hänet vanhentanut. Hänen pukunsa oli
riekaleina.
Jonkinmoisella nautinnolla hän otti vastaan nuoren miehen innostuneet
ystävyyden osoitukset. Hänen jäätynyt mielensä näytti hetkiseksi
lämpenevän ja sulavan tämän kiihkeän luonteen kosketuksesta. Lämpimästi
hän kiitteli Dantèsia hänen sydämellisyydestään, vaikka hän olikin
suuresti pettynyt kohdatessaan uuden tyrmän siellä, missä odotti
löytävänsä vapauden.
-- Katsokaammehan ensiksikin, sanoi hän, -- voimmeko salata vartijalta
käytävän aukon. Koko rauhamme tulevaisuudessa riippuu siitä, etteivät
he huomaa, mitä on tapahtunut.
Hän kumartui aukon puoleen, nosti vaivatta raskaan kiven ja asetti sen
paikoilleen.
-- Kivi on hyvin huolimattomasti irroitettu, sanoi hän päätään
pudistaen. -- Eikö teillä ole työaseita?
-- Onko teillä niitä? kysyi Dantès kummastuneena.
-- Olen tehnyt muutamia. Paitsi viilaa on minulla kaikki mitä
tarvitsen, taltta, pihdit, vipu.
-- Olisinpa halukas näkemään nuo kärsivällisyytenne ja
kekseliäisyytenne aikaansaamat työkalut, sanoi Dantès.
-- Tässä on ensiksikin taltta.
Ja hän näytti terävää ja pitkää rautaa, joka oli kiinnitetty
pyökkipuiseen varteen.
-- Mistä te tämän olette valmistanut? kysyi Dantès.
-- Vuoteeni sinkilästä. Tämän avulla olen kaivanut koko sen käytävän,
joka on minut tänne tuonut, noin viisikymmentä jalkaa.
-- Viisikymmentä jalkaa! huudahti Dantès melkein kauhistuen.
-- Puhukaa hiljempaa, nuori mies. Toisinaan kuunnellaan vankiloiden
ovilla.
-- Tietäväthän he minun olevan yksin.
-- Vaikkakin.
-- Sanoitteko puhkaisseenne muuria viisikymmentä jalkaa tullessanne
tänne?
-- Niin olen tehnyt, kammioni on jokseenkin sen matkan päässä teidän
kammiostanne. Mutta minä laskin väärin suunnan, sillä minulla ei
ollut geometrisiä kojeita enkä voinut arvioida suhteita oikein.
Neljänkymmenen jalan sijaan onkin tullut viisikymmentä. Uskoin
saapuvani, niin kuin teille jo kerroin, ulkomuuriin ja puhkaisevani sen
paetakseni sen kautta. Olen kulkenut sen käytävän viertä, jonka
varrella huoneenne on, sen sijaan että olisin mennyt sen alitse. Koko
työni on mennyt hukkaan, sillä käytävä päättyy pihaan, joka on täynnä
sotilaita.
-- Se on kyllä totta, sanoi Dantès, -- mutta käytävä kulkee vain
huoneeni yhden seinän kanssa yhdensuuntaisesti ja tässähän on neljä
seinää.
-- On kyllä, mutta yhtenä on ensiksikin kallio. Kymmenen kaivosmiestä
tarvitsisi kymmenen vuotta voidakseen kaikkine työaseineen sen
puhkaista. Tämä toinen seinä nojaa varmaankin kuvernöörin asunnon
perustaan; joutuisimme kellariin ja sieltä kiinni. Mutta minne päin on
viimeinen seinä?
Tämä seinä oli se, josta pienen aukon kautta tuli valo tyrmään. Aukko,
joka suippeni ulkoseinää kohden, oli suljettu kolminkertaisella
rautaristikolla, joten pakeneminen sen kautta oli täysin mahdotonta.
Äskentullut veti tätä kysyessään pöydän ikkunan luo.
-- Nouskaa pöydälle, sanoi hän Dantèsille.
Dantès totteli, nousi pöydälle ja, arvaten vieraansa tarkoituksen,
nojasi selkänsä muuriin ja ojensi hänelle molemmat kätensä.
Ketterämmin kuin olisi voinut hänen ikäiseltään odottaa mies nousi
ensin pöydälle, sitten pöydältä Dantèsin käsille, sitten hänen
olkapäilleen. Selkä köyryssä, sillä tyrmän katto esti hänen
oikaisemasta itseään, hän pisti päänsä ensimmäisen ristikon ruutujen
välistä ja saattoi tässä asennossa katsoa alas.
Vähän ajan päästä hän veti nopeasti päänsä sisään.
-- Niin, niin, sanoi hän, -- niin arvelinkin.
Ja hän kiipesi Dantèsin avulla takaisin pöydälle ja siitä lattialle.
-- Mitä te arvelitte? kysyi nuori mies levottomana hypäten vuorostaan
pöydältä.
Vanha vanki mietti.
-- Niin, sanoi hän. -- Tyrmänne neljäs seinä on ulkokäytävän puolella,
se on jonkinmoinen vartijoiden kiertotie, jolla liikkuu aina sotilaita.
-- Oletteko siitä varma?
-- Näin sotilaan lakin ja hänen kiväärinsä pistimen ja vetäydyin niin
pian kuin mahdollista pois, ettei hän näkisi minua.
-- Entä sitten? kysyi Dantès.
-- Huomaattehan, että teidän tyrmänne kautta on mahdoton paeta.
-- Siis? kysyi nuori mies.
-- Siis, sanoi vanha vanki, -- tapahtukoon Jumalan tahto.
Ja suuren alistumisen ilme tuli vanhuksen kasvoille.
Dantès katseli tuota miestä, joka niin tyynesti luopui vuosikausia
kestäneestä toivostaan, kummastellen ja samalla ihaillen.
-- Tahdotteko nyt sanoa kuka olette? kysyi Dantès.
-- Kyllä, jos se teitä vielä voi huvittaa, nyt kun en voi teitä millään
tavoin hyödyttää.
-- Te voitte minua lohduttaa ja tukea, sillä te näytätte olevan
voimakkaista voimakkain.
Apotti hymyili alakuloisesti.
-- Olen apotti Faria, sanoi hän, -- olen ollut vankina vuodesta 1811
asti Ifin linnassa, niin kuin tiedätte. Olin kolme vuotta vankina
Fenesterellen linnassa. Vuonna 1811 siirrettiin minut Piemontista
Ranskaan. Sain silloin kuulla, että Napoleon, jota onni oli suosinut,
sai pojan, joka jo kehdossaan sai nimekseen Rooman kuningas. Silloin en
voinut aavistaakaan sitä, mitä minulle kerroitte, että neljä vuotta
myöhemmin tuo jättiläinen olisi kukistettu. Kuka hallitsee Ranskaa nyt?
Napoleon II:ko?
-- Ludvig XVIII.
-- Ludvig XVIII, Ludvig XVI:n veli. Taivaan tahto on kummallinen ja
salaperäinen. Mitä onkaan Sallimus tarkoittanut kukistaessaan miehen,
jonka oli nostanut, ja nostaessaan miehen, jonka oli kukistanut?
Dantès katsoi pitkään tähän mieheen, joka näin saattoi hetkeksi unohtaa
oman kohtalonsa ajatellakseen maailman kohtaloa.
-- Niin, niin, samoinhan kävi Englannissa. Kaarle I:n jälkeen Cromwell,
Cromwellin jälkeen Kaarle II, ja ehkä Jaakko II:n jälkeen joku vävy,
joka nousee kuninkaaksi, ja silloin tehdään kansalle uusia
myönnytyksiä, silloin annetaan perustuslaki, silloin koittaa vapaus!
Saattepahan nähdä, nuori mies, sanoi hän kääntyen Dantèsin puoleen ja
katsoen häneen loistavin silmin, jotka saivat nuorukaisen ajattelemaan
profeettoja. -- Olette vielä niin nuori, että voitte sen nähdä.
-- Niin, jos pääsen täältä pois.
-- Sehän on totta, sanoi apotti Faria. -- Olemmehan vankeja. Toisinaan
unohdan sen, ja silloin, koska silmäni voivat unohtaa muurit, luulen
olevani vapaa.
-- Mutta miksi te olette vankilaan joutunut?
-- Minäkö? Siksi, että vuonna 1807 uneksin sitä, minkä Napoleon aikoi
toteuttaa vuonna 1811; siksi, että samoin kuin Machiavelli tahdoin
noiden pikku ruhtinaskuntien sijaan, jotka Italiasta tekevät pienten ja
heikkojen tyrannien pesän, luoda yhtenäisen voimakkaan valtakunnan;
siksi, että eräässä typerässä kruunupäässä luulin löytäväni uuden
Cesare Borgian, joka näytti minua ymmärtävän pettääksensä minut sitten
sitä helpommin. Se oli Alexander VI:n ja Clemens VII:n tuuma, mutta se
kai aina jää sikseen, koska he eivät sitä voineet toteuttaa ja koska
Napoleonkaan ei voinut sitä saada aikaan. Italia on todellakin kirottu
maa!
Ja vanhus painoi päänsä kumaraan.
Dantès ei käsittänyt, kuinka ihminen voi panna henkensä alttiiksi
sellaisten asioiden tähden. Hän tiesi kyllä Napoleonista, sillä hän oli
hänet nähnyt ja hänen kanssaan puhunut, mutta hänellä ei ollut
tietoakaan siitä, keitä olivat Alexander VI ja Clemens VII.
-- Ettekö ole, sanoi Dantès alkaen uskoa samaa kuin vartijansa ja koko
Ifin linna, -- pappi, jota pidetään ... sairaana?
-- Jota pidetään hulluna, eikö niin?
-- En uskaltanut sitä sanoa, lausui Dantès hymyillen.
-- Niin, niin, jatkoi Faria katkerasti nauraen, -- niin, minua pidetään
hulluna. Minähän jo kauan aikaa olen huvittanut tässä linnassa
kävijöitä, ja hauskuttaisin pikku lapsiakin, jos niitä olisi tässä
toivottoman tuskan talossa.
Dantès seisoi hetkisen vaiti paikallaan.
-- Te siis luovutte pakoaikeistanne? sanoi hän.
-- Huomaan pakenemisen mahdottomaksi. Ihminen kapinoi Jumalaa vastaan
yrittäessään sellaista, minkä Jumala ei salli tapahtuvan.
-- Miksi vaivutte epätoivoon? Ettekö voi aloittaa toiseen suuntaan kuin
tähän asti?
-- Mutta tiedättekö mitä olen tehnyt, puhuessanne tuolla tavoin
aloittamisesta? Tiedättekö, että tarvitsin neljä vuotta valmistaakseni
työkaluni? Tiedättekö, että kaksi vuotta olen kaivanut maata, joka on
ollut kovaa kuin graniitti? Tiedättekö, että minun on täytynyt siirtää
syrjään kiviä, joita ennen en olisi luullut voivani liikuttaakaan, että
toisinaan olen tehnyt koko päiviä tätä jättiläismäistä työtä, että
toisinaan olin illalla onnellinen, kun olin voinut saada irti tuuman
verran vanhaa sementtiä, joka ajan mittaan tulee yhtä kovaksi kuin
graniitti? Tiedättekö, että voidakseni jonnekin ajaa kaiken tämän
mullan ja kaikki nämä kivet sain puhkaista erään porraskäytävän, jonne
vähitellen olen kaiken tämän kätkenyt? Nyt käytävä on täynnä, enkä
tiedä enää minne panisin kourallisen multaa. Tiedättekö, että juuri sen
vuoksi, että uskoin pääseväni tuumani perille, jaksoin tämän kaiken
tehdä, ja nyt Jumala siirtääkin tämän päämäärän pois ja muuttaa sen
tiesi minne? Sanon sen teille kerta vielä, etten tästä lähin tee enää
yhtään mitään päästäkseni vapaaksi, koska Jumalan tahto on, etten enää
koskaan saa vapautta maistaa.
Edmond painoi päänsä kumaraan, jotta ei näyttäisi, kuinka hän iloitsi
vain siitä, että oli saanut toverin. Hän ei jaksanut nyt tätä sääliä.
Apotti Faria meni istumaan Dantèsin vuoteelle.
Edmond jäi seisomaan. Nuori mies ei koskaan ollut ajatellut pakoa. Se
näytti niin mahdottomalta, ettei hän tahtonut sitä yrittääkään, vaan
vaistomaisesti vältti pelkkää ajatustakin. Kaivaa viisikymmentä jalkaa
maan alla, uhrata tähän työhön kaksi vuotta päästäksensä jyrkkänä
mereen laskeutuvalle kalliolle, syöksyä viisikymmentä, kuusikymmentä,
ehkä sata jalkaa syvyyteen pudotakseen päänsä murskaksi kallioon, ellei
vartijan kuula jo sitä ennen ole tappanut, joutua uimaan puoli
peninkulmaa, jos muista vaaroista on päässyt, -- ei, mieluummin alistui
kohtaloonsa, ja olemmehan nähneet, että Dantèsissa tämä alistuminen oli
mennyt niin pitkälle, että hän halusi kuolla.
Mutta nyt, kun nuori mies oli nähnyt vanhuksen takertuvan elämään niin
kiihkeästi ja esimerkillään näyttävän, kuinka pitkälle epätoivoinen
päättäväisyys voi mennä, hän alkoi miettiä ja mittailla omaa
rohkeuttaan. Joku muu oli yrittänyt sitä, mitä hän ei ollut
ajatellutkaan tehdä. Eräs toinen, häntä vanhempi, heikompi, kömpelömpi,
oli kekseliäisyydellä ja kärsivällisyydellä hankkinut itselleen kaikki
työaseet, joita oli tarvinnut tätä uskomatonta työtään varten; toinen
oli kaiken sen tehnyt, se ei siis ollut mahdotonta Dantèsille. Faria
oli kaivanut viisikymmentä jalkaa, hän kaivaa sata. Faria oli
viidenkymmenen vuoden ikäisenä tarvinnut tähän työhön kolme vuotta, hän
oli puolta nuorempi, hän oli valmis käyttämään siihen kuusi. Faria,
apotti, tiedemies, kirkonmies, ei ollut pelännyt uida Ifin linnasta
Daumen, Ratonneaun tai Lemairen saareen. Hän, Edmond, merimies, hän,
Dantès, uskalias sukeltaja, joka niin usein oli ollut etsimässä
korallioksaa meren pohjasta, pelkäisikö hän uida niin pitkää matkaa?
Olihan hän uinut meressä tuntikausia astumattakaan rantaan välillä. Ei,
ei, Dantès ei tarvinnut rohkaistuakseen muuta kuin esimerkin. Kaiken
sen, minkä toinen oli tehnyt tai saattanut tehdä, tekee Dantès.
Nuori mies mietti hetkisen.
-- Olen keksinyt keinon, sanoi hän vanhukselle.
Faria vavahti.
-- Tekö? sanoi hän kohottaen päätään, ja kaikesta huomasi, että jos
Dantès puhui totta, ei hänen toivottomuutensa kestäisi kauankaan. --
Te, te, mitä olette keksinyt!
-- Se käytävä, jonka olette kaivanut tullaksenne tänne minun luokseni,
on yhdensuuntainen ulomman käytävän kanssa, eikö olekin?
-- On.
-- Se ei siis voi olla siitä muuta kuin noin viidentoista jalan päässä?
-- Enintään.
-- No niin, käytävän keskikohdalle teemme uuden käytävän, joka lähtee
siitä aivan kuin ristin poikkipuu. Tällä kertaa mittailette tarkemmin.
Tulemme ulomman käytävän alle. Surmaamme vartijan ja pakenemme. Tämän
tuuman onnistumiseen ei tarvita muuta kuin rohkeutta, jota teillä on,
ja voimaa, jota on minulla. En puhukaan kärsivällisyydestä, te olette
antanut siitä todistuksen, ja minä teen parhaani.
-- Odottakaahan hetkinen, sanoi apotti. -- Ette tiedä, minkälaatuinen
on rohkeuteni ja miten olen aikonut käyttää voimaani. Mutta kuulkaahan
minua tarkoin, nuori ystäväni, palvelin mielestäni Jumalaa
vapauttamalla hänen luomansa olennon, joka syyttömästi oli tuomittu.
-- No, kysyi Dantès, -- eikö asian laita ole yhä vielä sama, ja
oletteko tuntenut olevanne syyllinen sen jälkeen kuin minut kohtasitte?
-- En, mutta en tahdo tullakaan syylliseksi. Tähän asti luulin olevani
tekemisissä ainoastaan kuolleen aineen kanssa, nyt te tahdotte minun
ryhtyvän tekemisiin ihmisten kanssa. Olen voinut puhkaista muurin ja
hävittää portaat, mutta en voi puhkaista ihmisrintaa ja hävittää
ihmisen olemusta.
Dantès teki pienen hämmästystä osoittavan liikkeen.
-- Mutta jos sillä tavalla pääsisitte vapaaksi, sanoi hän, -- niin
kuinka sellaiset seikat voivat teitä estää?
-- Miksi te ette jonakin iltana ole pöytänne jalalla surmannut
vartijaanne, pukeutunut hänen pukuunsa ja koettanut paeta?
-- Siksi, että se ajatus ei ole tullut mieleeni, vastasi Dantès.
-- Siksi, että vaistomaisesti kammoatte sellaista rikosta niin
suuresti, ettette ole sitä tullut edes ajatelleeksi, sanoi vanhus. --
Kaikissa yksinkertaisissa ja luvallisissa asioissa varoittaa
omatuntomme meitä väistymästä oikealta tieltä. Tiikeri, jota luonto ja
kohtalon määräys vaatii vuodattamaan verta, ei tarvitse muuta kuin että
sen hajuaisti ilmoittaa saaliin olevan lähellä, heti se syöksyy tuon
saaliin kimppuun ja repii sen. Se tottelee vaistoaan. Mutta ihminen
sitä vastoin kauhistuu verta. Yhteiskunnalliset lait eivät kiellä
vuodattamasta verta, vaan luonnon lait.
Dantès oli hämillään. Se selitti, mitä hänen tietämättään oli
tapahtunut hänen aivoissaan tai oikeammin sanoen hänen sielussaan,
sillä muutamat ajatukset saavat alkunsa aivoista ja toiset sydämestä.
-- Ja sitä paitsi, jatkoi Faria, -- olen niinä kahtenatoista vuotena,
jotka olen vankilassa viettänyt, muistellut kaikkia kuuluisia
pakoyrityksiä. Ne ovat hyvin harvoin onnistuneet. Tuollainen onnistunut
pako on tarkkaan mietitty ja huolellisesti pantu toimeen. Siten
herttua Beaufort pakeni Vincennes'in vankilasta, apotti Dubuquoi
For-l'Evêquesta, Latude Bastillesta. Toisinaan tarjoaa sattuma
pakotilaisuuden ja se onkin parasta. Odottakaamme sattumaa, uskokaa
minua, ja kun tuo sattuma tulee, niin käyttäkäämme sitä hyväksemme.
-- Te olette kyllä voinut odottaa, sanoi Dantès huoaten. -- Tuo pitkä
työ piti mielenne aina vireessä, ja kun teillä ei ollut työtä
hupinanne, niin oli teillä toivo lohdutuksenanne.
-- En minä tehnyt yksinomaan sitä, sanoi apotti.
-- Mitä sitten teitte?
-- Kirjoitin ja tutkin.
-- Teille annetaan siis paperia, kyniä ja mustetta?
-- Ei, vastasi apotti, -- mutta olen ne valmistanut.
-- Valmistatteko paperia, kyniä ja mustetta? huudahti Dantès.
-- Valmistan.
Dantès katsoi ihaillen vieraaseensa. Hänen oli vielä kuitenkin vaikea
uskoa tämän sanoja. Faria huomasi hänen hienoisen epäilynsä.
-- Kun tulette minun luokseni, sanoi Faria, -- niin näytän teille
kokonaisen teoksen, joka on tulos ajatuksistani, tutkimuksistani ja
mietelmistäni. Olen niitä ajatellut Roomassa Colosseumin varjossa,
Venetsiassa Pyhän Markuksen pylvästössä, Firenzessä Arnon rannalla,
eikä johtunut mieleenikään, että vartijani antaisi minulle tilaisuuden
kirjoittaa ne muistiin Ifin linnan muurien suojassa. Se on _Tutkimus
Italian yhtenäisen kuningaskunnan mahdollisuuksista_. Siitä tulee paksu
nidos.
-- Oletteko sellaisen kirjoittanut?
-- Kahdelle paidalle. Olen keksinyt keinon, jonka avulla saan kankaan
yhtä tasaiseksi ja sileäksi kuin pergamentin.
-- Olette siis kemisti?
-- Hiukan. Olen tuntenut Lavoisier'n ja ollut hyvä ystävä Cabanisin
kanssa.
-- Mutta sellaista teosta varten on teidän tarvinnut tehdä
historiallisia tutkimuksia. Onko teillä kirjoja?
-- Roomassa oli kirjastossani lähes viisituhatta nidosta. Kun ne olin
moneen kertaan lukenut, huomasin, että sataviisikymmentä hyvin valittua
teosta sisältää, ellei juuri kaiken inhimillisen tietämyksen summaa,
niin ainakin kaiken sen, mikä ihmisen on hyödyllistä tietää. Uhrasin
kolme vuotta näiden teosten oppimiseen, niin että osasin ne melkein
ulkoa sinä hetkenä, kun minut vangittiin. Vankilassa terästin
muistiani, ja nyt ne ovat kaikki täydellisesti mielessäni. Voin lukea
ulkoa teille kohtia teoksista, jotka ovat kirjoittaneet sellaiset
miehet kuin Thukydides, Ksenophon, Plutarkhos, Titus Livius, Tacitus,
Strada, Jornandes, Dante, Montaigne, Shakespeare, Spinoza, Machiavelli
ja Bossuet. Mainitsen ainoastaan tärkeimmät.
-- Tehän osaatte siis useita kieliä?
-- Puhun viittä elävää kieltä: saksaa, ranskaa, italiaa, englantia ja
espanjaa. Muinaiskreikan avulla ymmärrän uuskreikkaa. Puhun sitä
huonosti, mutta opiskelen sitä par'aikaa.
-- Opiskelette? sanoi Dantès.
-- Niin, olen muodostanut sanaston kaikista niistä sanoista, jotka
osaan, olen ne järjestänyt, yhdistänyt, kääntänyt ja muodostanut niin,
että niiden avulla voin ilmaista ajatukseni. Osaan lähes tuhat sanaa,
niillä tulen toimeen, vaikka sanakirjassa on luullakseni satatuhatta.
En voi siis olla kaunopuheinen, mutta osaan esittää ajatukseni, ja se
riittää.
Yhä ihastuneempana Dantès piti tätä miestä melkein yliluonnollisena.
-- Mutta eihän teille ole annettu kyniä, hän ihmetteli. -- Miten olette
voinut kirjoittaa tuon laajan teoksen?
-- Olen valmistanut suorastaan verrattomia kyniä niiden isojen
valkoturskien pääruodoista, joita meille annetaan toisinaan
paastopäivinä. Sen vuoksi odotankin keskiviikkoa, perjantaita ja
sunnuntaita aina suurella ilolla, sillä silloin voin lisätä
kynävarastoani, ja historialliset työni ovat, sen tunnustan, rakkain
ajanviettoni. Menneisyyteen vaipuessani unohdan nykyisyyden.
Vaeltaessani vapaana ja riippumattomana historiassa en muista olevani
vanki.
-- Mutta entä muste? sanoi Dantès. -- Mistä teette mustetta?
-- Tyrmässäni on ennen muinoin ollut liesi, sanoi Faria. -- Se on
tukittu vähää ennen tuloani, mutta kauan on siinä pidetty tulta, sen
koko sisäpuoli on aivan mustunut. Otan tätä karstaa, sulatan
sunnuntaina saamaani viiniin, ja siitä saan verratonta mustetta.
Muistutuksia varten, joiden täytyy erityisesti pistää silmään, otan
sormestani verta.
-- Ja milloin saan tämän kaiken nähdä? kysyi Dantès.
-- Milloin vain tahdotte, vastasi Faria.
-- Heti paikalla! huudahti nuori mies.
-- Seuratkaa siis minua, sanoi apotti.
Hän meni maanalaiseen käytävään. Dantès seurasi häntä.