Palatessaan seuraavana aamuna toverinsa huoneeseen Dantès tapasi Farian
istumassa tyynenä vuoteellaan.
Tyrmän pienestä ikkunasta tulevassa valossa hän piteli vasemmassa
kädessään, siinä, joka oli jäänyt liikuntakykyiseksi, paperipalaa, jota
aina oli pidetty pieneen rullaan käärittynä ja joka sen vuoksi ei
tahtonut pysyä suorana.
Sanaakaan sanomatta hän näytti tätä paperia Dantèsille.
-- Mikä se on? kysyi tämä.
-- Katsokaahan tarkkaan, sanoi apotti hymyillen.
-- Minä katselen niin tarkkaan kuin voin, sanoi Dantès, -- enkä näe
muuta kuin puoliksi palaneen paperin, jolle on kirjoitettu goottilaisia
kirjaimia kummallisella musteella.
-- Tämä paperi, ystäväni, sanoi Faria, -- voin sen myöntää teille nyt,
kun olen teitä koetellut -- tämä paperi on aarteeni, josta toinen puoli
tästä päivästä laskien kuuluu teille.
Kylmä hiki nousi Dantèsin otsalle. Tähän päivään asti -- siis kuinka
pitkän ajan! -- hän oli välttänyt ottamasta apotti Farian kanssa
puheeksi tätä aarretta, jonka perusteella vanhusta pidettiin hulluna.
Hienotunteisena ei Edmond ollut tahtonut koskea tähän arkaan kohtaan.
Faria puolestaan ei ollut siitä maininnut. Edmond oli pitänyt vanhuksen
vaitioloa järjen palaamisen merkkinä. Kun hän tänään, tuollaisen
ankaran kohtauksen jälkeen, lausui nuo muutamat sanat, niin ne
ilmaisivat Dantèsin mielestä sielullista häiriötä.
-- Aarteenneko? sopersi Dantès.
Faria hymyili.
-- Niin, sanoi hän. -- Olette, Edmond, joka suhteessa jalo luonne, ja
kalpeudestanne ja vapisemisestanne voin päättää, mitä mielessänne tällä
hetkellä liikkuu. Ei, olkaa rauhassa, en ole hullu. Tämä aarre on
todellakin olemassa, ja ellen minä ole saanut sitä omistaa, niin te
ainakin saatte. Kukaan ei ole tahtonut kuulla eikä uskoa sanojani,
sillä minua on pidetty hulluna. Mutta tehän tiedätte, etten ole hullu,
kuunnelkaa siis minua ensin ja sitten uskokaa tai olkaa uskomatta.
-- Voi minua, ajatteli Edmond, -- hän on jälleen vaipunut tuohon
onnettomaan tilaansa. Tämä onnettomuus minulta enää vain puuttui.
Sitten hän jatkoi ääneen:
-- Ystäväni, taudinkohtaus on teitä ehkä uuvuttanut, ettekö tahdo ensin
hiukan levätä? Huomenna kyllä kuulen tarinanne, mutta tänään tahdon
teitä hoidella. Sitä paitsi, sanoi hän hymyillen, -- mitä aarteeseen
tulee, onko tuo asia kovin kiireellinen?
-- On, hyvin kiireellinen, Edmond, vastasi vanhus. -- Kukapa tietää,
eikö huomenna tai ylihuomenna tule jo uusi kohtaus? Ajatelkaa, että
kaikki on silloin loppunut. Niin, totta on, usein olen katkeralla
nautinnolla ajatellut tuota rikkautta, joka tekisi kymmenen perhettä
pohatoiksi ja jota vainoojani eivät ole saaneet käsiinsä. Tämä ajatus
on jonkinmoisena kostonajatuksena, ja nautin siitä yön yksinäisyydessä
ja epätoivoissani istuessani vankilassa. Mutta kun nyt rakkaudesta
teihin olen antanut maailmalle anteeksi, kun näen, mikä onnen määrä voi
tulla osaksenne, niin tahtoisin niin pian kuin mahdollista antaa tuon
rikkauden teidän arvoisellenne omistajalle.
Edmond käänsi päänsä hymyillen poispäin.
-- Ette siis vieläkään usko, Edmond, jatkoi Faria, -- eikö ääneni ole
saanut teitä vakuutetuksi? Huomaan teidän kaipaavan todistuksia. No
niin, lukekaa tämä paperi, jota en ole kenellekään näyttänyt.
-- Huomenna, ystäväni, sanoi Edmond, joka ei millään muotoa tahtonut
yhtyä vanhuksen hulluihin haaveisiin. -- Minä luulin sopineemme, että
vasta huomenna puhumme siitä.
-- Emme puhu siitä ennen kuin vasta huomenna, mutta lukekaa tämä paperi
tänään.
-- En saa ärsyttää häntä, ajatteli Edmond.
Ja ottaen paperin, jonka toisen puolen tuli oli polttanut, hän luki
sen.
-- No? kysyi apotti Faria, kun nuori mies oli lopettanut lukemisensa.
-- Enhän minä näe siinä muuta kuin katkonaisia rivejä, sanoi Dantès, --
hajanaisia sanoja. Tuli on polttanut osan lauseista, ja niiden sisällys
on tullut käsittämättömäksi.
-- Niin teidän mielestänne, ystäväni, joka luette sen ensi kertaa,
mutta ei minun, joka monta yötä olen niitä miettinyt, muodostanut
kokonaiseksi jokaisen lauseen, täydentänyt jokaisen ajatuksen.
-- Ja luuletteko saaneenne selville salatun sisällyksen?
-- Olen siitä aivan varma, saattehan itse nähdä. Mutta ensiksi kuulkaa,
miten olen saanut tämän paperin.
-- Vaiti! huudahti Dantès. -- Askelia...! Joku tulee ... minä lähden...
Hyvästi.
Ja Dantès, joka oli onnellinen päästessään kuulemasta kertomusta ja
siten tulemasta vakuutetuksi ystävänsä mielenhäiriöstä, livahti kuin
käärme ahtaaseen käytävään, ja Faria, joka pelon vaikutuksesta tuli
hyvin toimintakykyiseksi, lykkäsi jalallaan kivilaatan paikoilleen, ja
peitti sen mattopahasella, jotta liitteiden uurteita ei näkyisi.
Tulija oli kuvernööri, joka kuultuaan vartijalta, että Faria oli saanut
taudinpuuskan, tuli kuulemaan, kuinka vaarallinen se oli.
Faria otti hänet istuallaan vastaan, vältti jokaista huomattavampaa
liikettä ja salasi kuvernööriltä halvauksen, joka oli jo jäykistänyt
toisen puolen hänen ruumiistaan. Hän pelkäsi kuvernöörin säälivän
häntä, siirtävän hänet toiseen, terveellisempään tyrmään ja siten
erottavan hänet nuoresta ystävästään. Mutta kaikeksi onneksi ei niin
käynyt, ja kuvernööri poistui varmana siitä, että hulluparka, jota
kohtaan hän sydämensä syvyydessä tunsi jonkinmoista hellyyttä, olikin
ainoastaan hiukan pahoinvoipa.
Tällä aikaa istui Edmond vuoteellaan, piteli käsillään päätään ja
koetti koota ajatuksiaan. Farian puhe heidän tutustumisestaan alkaen
oli ollut niin selvää, niin laaja-alaista ja loogillista, että hän ei
voinut käsittää, miten mies voi olla niin tavattoman viisas jokaisessa
muussa suhteessa ja hullu tässä yhdessä. Erehtyikö Faria aarteensa
suhteen, vai erehtyivätkö kaikki muut hänen suhteensa?
Dantès pysytteli koko päivän tyrmässään uskaltamatta mennä ystävänsä
luo. Hän koetti näin lykätä tuonnemmaksi hetken, jolloin saisi
varmuuden apotin hulluudesta. Jos hän tulisi siitä vakuutetuksi, olisi
se kamalaa.
Mutta illalla, kun vartija oli tapansa mukaan käynyt, eikä Faria nähnyt
nuoren miehen palaavan, hän koetti päästä tämän luo. Edmond vapisi
kuullessaan, kuinka vaivalloisesti vanhus pääsi eteenpäin, olihan hänen
toinen jalkansa aivan hervoton, eikä hän voinut käyttää molempia
käsivarsiaan. Edmondin täytyi vetää hänet sisään, sillä hän ei omin
voimin olisi päässyt Dantèsin huoneeseen käytävän ahtaasta aukosta.
-- Minä aivan säälimättömästi ahdistan teitä, sanoi Faria
hyväntahtoisesti hymyillen. -- Luulitte pääsevänne lahjoitustani
pakoon; mutta se ei onnistu. Kuulkaa siis.
Edmond huomasi, ettei hän voinut keskustelua välttää. Hän vei vanhuksen
istumaan vuoteelleen ja istui rahille hänen eteensä.
-- Tiedättehän, että olin kardinaali Spadan, tämän ruhtinassuvun
viimeisen jäsenen sihteeri, uskottu ja ystävä. Saan kiittää tätä miestä
kaikesta siitä onnesta, mitä olen elämässäni saanut nauttia. Hän ei
ollut rikas, vaikka hänen sukunsa rikkaudet olivat tulleet
sananparreksi, niin että usein olen kuullut sanottavan: rikas kuin
Spada. Hän eli tämän rikkauden maineen avulla. Hänen palatsinsa oli
paratiisini. Opetin hänen veljenpoikiaan, jotka nyt ovat kuolleet, ja
kun hän oli yksin maailmassa, noudatin täydellisesti kaikkia hänen
määräyksiään korvatakseni siten kaiken sen hyvän, mitä hän oli minulle
tehnyt kymmenen vuoden aikana.
Kohta tiesin kaiken, mikä koski kardinaalin sukua. Usein olin nähnyt
armollisen herran tutkivan vanhoja kirjoja ja etsivän tomuisten
perhepapereiden joukosta jotakin. Eräänä päivänä, kun moitin häntä
siitä, että hän sillä tavoin tarpeettomasti valvoi ja uuvutti itseään,
hän katsoi minuun katkerasti hymyillen ja avasi eteeni Rooman kaupungin
historian. Paavi Alexander VI:n elämäkerran kahdennessakymmenennessä
luvussa oli seuraava kohta, jota en koskaan ole voinut unohtaa:
"Suuret romagnalaiset sodat olivat loppuneet. Cesare Borgia, joka oli
päässyt voitolle, tarvitsi rahoja ostaaksensa koko Italian. Paavikin
tarvitsi rahaa päästäksensä Ludvig XII:sta, joka kärsimistään
tappioista huolimatta yhtä kaikki oli vielä pelottava. Oli siis
keksittävä jokin tuottava yritys, ja se oli jokseenkin vaikeata tässä
köyhtyneessä Italiassa.
"Hänen Pyhyytensä keksi keinon. Hän päätti valita kaksi uutta
kardinaalia.
"Jos pyhä isä valitsi näiksi kaksi Rooman huomattavaa ja etenkin
rikasta miestä, niin hän saattoi hyötyä tästä seuraavalla tavalla:
ensiksi hän saattoi myydä kaikki ne tärkeät virat ja huomattavat
toimet, joista näiden vastavalittujen täytyi luopua, ja toiseksi
hän saattoi saada jokseenkin korkean hinnan näistä kahdesta
kardinaalinhatusta.
"Laskelmassa oli kolmaskin puoli, joka kohta selviää.
"Paavi ja Cesare Borgia keksivät piankin nuo kaksi tulevaa kardinaalia.
Ne olivat Giovanni Rospigliosi, jolla yksinään oli hoidettavanaan neljä
pyhän istuimen tärkeintä virkaa, ja Cesare Spada, joka oli Rooman
ylhäisin ja rikkain mies. Nämä molemmat miehet osasivat antaa arvon
tälle paavin suosiolle. He olivat kunnianhimoisia. Kun heidät oli
nimitetty, ilmestyi pian niitä, jotka ostivat heidän entiset virkansa.
"Seurauksena oli, että Rospigliosi ja Spada maksoivat päästäkseen
kardinaaleiksi, ja kahdeksan muuta miestä maksoi päästäkseen siihen
asemaan, missä nämä molemmat miehet olivat sitä ennen olleet.
Keinottelijoiden kassaan tuli tällä tavoin kahdeksansataatuhatta
scudoa.
"Jo on aika puhua keinottelun viimeisestä osasta. Kun paavi oli
osoittanut ystävällisyyttään Rospigliosille ja Spadalle, oli ojentanut
heille molemmille heidän uuden arvonsa merkit, oli hän varma siitä,
että nämä korvatakseen kiitollisuudenvelkansa olivat muuttaneet kaiken
rikkautensa rahaksi ja tuoneet sen Roomaan jäädäkseen sinne ainiaaksi
asumaan. Paavi ja Cesare Borgia kutsuivat heidät molemmat illalliselle.
"Pyhä isä ja hänen poikansa olivat menettelytapaan nähden olleet eri
mieltä. Cesare arveli käyttää jotakin niistä keinoista, joita hän aina
piti valmiina ystäviään varten. Toinen oli tuo kuuluisa avain, joka
ojennettiin asianomaiselle ja pyydettiin häntä avaamaan erään kaapin
ovi. Avaimessa oli pieni piikki, kaapin lukko oli hyvin kireä, tuo
pieni kärki pisti käteen, ja avaaja kuoli seuraavana päivänä. Toinen
keino oli leijonasormus, jonka Cesare pisti sormeensa silloin kun hän
antoi muutamille kättä. Leijona raapaisi suosikin kättä, ja naarmu
tuotti vuorokauden päästä kuoleman.
"Cesare ehdotti siis, että molemmat kardinaalit joko lähetettäisiin
avaamaan kaappi tai annettaisiin heille kummallekin ystävällisesti
kättä, mutta Alexander VI vastasi: 'Ei saa kitsailla päivällisen
suhteen, kun on kysymys kahdesta kardinaalista, niin arvokkaasta
kardinaalista kuin Rospigliosi ja Spada. Aavistus sanoo minulle, että
saamme menomme runsaasti korvatuksi. Sitä paitsi unohdat, Cesare, että
vatsanväänteet ilmaantuvat heti, jota vastoin pistos tai naarmu vasta
seuraavana päivänä.'
"Cesare tunnusti tämän selityksen oikeaksi. Sen vuoksi molemmat
kardinaalit kutsuttiin päivälliselle.
"Päivälliset pidettiin huvilassa, joka paavilla oli San Pietro di
Catenen lähellä. Kardinaalit tunsivat tämän kuuluisaksi tulleen paikan
hyvin.
"Rospigliosi, joka oli aivan huumaantunut uudesta arvostaan,
valmistautui pidoissa runsaasti syömään ja ystävällisesti hymyilemään.
Spada, joka oli varovainen mies ja rakasti ainoastaan veljenpoikaansa,
nuorta kapteenia, jolla oli loistava tulevaisuus edessään, otti paperia
ja kynän ja kirjoitti testamenttinsa.
"Hän käski sitten veljenpoikansa odottaa häntä huvilan lähistöllä.
Mutta sanaa vievä palvelija ei kohdannut häntä.
"Spada tiesi, minkälaatuisia nämä kutsut olivat. Sen jälkeen kun
kristinusko, tuo suuri sivistäjä, oli tuonut hienoja tapoja Roomaan, ei
enää centurioni tullut hallitsijan puolesta lausumaan: 'Cesar käskee
sinun kuolla', vaan nyt saapui hymyilevä kardinaali lausumaan paavin
tervehdyksen: 'Hänen Pyhyytensä pyytää teitä aterioimaan kanssaan.'
"Spada läksi kello kahden aikaan San Pietro di Catenea kohden. Paavi
odotti häntä siellä. Ensimmäinen henkilö, jonka hän siellä huomasi, oli
hänen veljenpoikansa, joka juhlapukimissa iloisesti keskusteli Cesare
Borgian kanssa. Tämä osoitti hänelle hyvin suurta ystävällisyyttä.
Spada kalpeni, Cesare loi häneen ivallisen katseen, joka ilmaisi, että
kaikkiin varokeinoihin oli ryhdytty ja että ansa oli hyvin viritetty.
"Syötiin päivällistä. Spada oli ennättänyt kysyä veljenpojaltaan
ainoastaan: 'Oletko saanut terveiseni?' Veljenpoika vastasi kieltävästi
ja ymmärsi täydellisesti, mitä kysymys tarkoitti. Mutta nyt oli jo
liian myöhäistä, sillä hän oli jo juonut lasillisen mainiota viiniä,
jonka paavin kamariherra oli hänelle erikoisesti tarjonnut. Samassa
Spada näki häntä kohden tuotavan toista pulloa, josta hänelle runsaasti
tarjottiin. Tuntia myöhemmin selitti lääkäri heidän sairastuneen
myrkyllisten sienien syömisestä. Spada kuoli huvilan portailla, hänen
veljenpoikansa kuoli oman talonsa portilla tehden vaimolleen
viittauksen, jota tämä ei ymmärtänyt.
"Heti paikalla riensivät paavi ja Cesare ottamaan perinnön haltuunsa
tarkastaessaan muka vainajan papereita. Mutta koko perintö supistui
paperipalaan, jolle Spada oli kirjoittanut:
"'Täten testamenttaan rakkaalle veljenpojalleni huonekaluni ja kirjani,
joiden joukossa on kaunis kultaisilla kulmilla koristettu rukouskirja,
toivoen, että hän säilyttää sen muistona rakkaasta sedästään.'
"Perilliset etsivät kaikkialta, ihailivat rukouskirjaa, ottivat
huonekalut haltuunsa ja kummastelivat, kuinka Spada, jota oli pidetty
rikkaana miehenä, oikeastaan olikin tavattoman köyhä. Aarteita ei
löydetty mistään, ellei niiksi lue hänen kirjastoaan ja
laboratoriotaan.
"Siinä oli kaikki. Cesare ja hänen isänsä etsivät kaikkialta ja
vakoilivat, mutta löysivät vain noin tuhannen scudon arvosta jalokiviä
ja melkein saman verran rahaksi lyötyä kultaa. Mutta veljenpoika oli
ennättänyt kotiin tullessaan sanoa vaimolleen:
"'Etsikää setäni papereiden joukosta, siellä on oikea testamentti.'
"Etsittiin entistä huolellisemmin, mutta turhaan. Omaisuus supistui
kahteen palatsiin ja Palatinuksen takana olevaan huvilaan. Mutta siihen
aikaan ei kiinteimistöllä ollut suurtakaan arvoa. Molemmat palatsit ja
huvila jäivät perillisille, sillä paavi ja hänen poikansa eivät niistä
välittäneet.
"Kului kuukausia ja vuosia. Alexander kuoli myrkkyyn, tiedätte ehkä,
minkä salaliiton uhrina. Cesaren oli pakko lähteä Roomasta ja hän kuoli
yöllisessä kahakassa ja melkein historian unohtamana.
"Paavin kuoltua ja hänen poikansa jouduttua maanpakoon odotettiin
Spadan perheen alkavan elää yhtä mahtavasti kuin kardinaalinkin aikana,
mutta niin ei käynyt. Spadat pysyivät kummallisen varattomina, ikuinen
salaisuus verhosi tämän synkän asian, ja juoruttiin, että Cesare, joka
oli kavalampi kuin isänsä, oli paavilta anastanut molempien
kardinaalien omaisuuden. Sanon molempien, sillä kardinaali Rospigliosi,
joka ei ollut ryhtynyt mihinkään varokeinoihin, riistettiin aivan
puhtaaksi."
-- Eihän tämä, keskeytti Faria hymyillen, -- tunnu teistä erikoisen
järjettömältä, vai kuinka?
-- Ystäväni, sanoi Dantès, -- on kuin lukisin hyvin jännittävää
kertomusta. Minä pyydän, jatkakaa.
-- Minä jatkan. -- Suku tottui tähän varattomuuteen. Vuosia kului,
jälkeläisistä muutamat tulivat sotilaiksi, toiset virkamiehiksi,
toisista tuli kirkonmiehiä, toisista rahamiehiä, jotka rikastuivat,
jotkut joutuivat rappiolle. Johdun nyt viimeiseen jälkeläiseen, siihen,
jonka sihteerinä olin.
Olin usein kuullut hänen valittavan, ettei hänen varallisuutensa ollut
oikeassa suhteessa hänen asemaansa; sen vuoksi kehotinkin häntä
sijoittamaan viimeiset varansa elinkorkolaitokseen. Hän seurasi
neuvoani, ja hänen tulonsa kasvoivat siten kaksinkertaisiksi.
Tuo kuuluisa rukouskirja säilyi suvussa, ja kreivi Spada omisti sen. Se
oli kulkenut isältä pojalle, sillä kun ainoassa jäljellejääneessä
testamentissa oli siitä kummallinen määräys, niin suku säilytti sitä
melkein taikauskoisella kunnioituksella. Se oli piirretty kauniilla
goottilaisilla kirjaimilla ja oli niin runsaasti kullalla koristettu,
että juhlapäivinä palvelijan täytyi kantaa sitä kardinaalin edellä.
Nähdessäni nuo monet paperit, välikirjat, kiinnityskirjat ja
pergamenttikirjeet, joita säilytettiin perhearkistossa ja jotka olivat
kuuluneet myrkytetylle kardinaalille, aloin vuorostani, samoin kuin
kymmenet palvelijat, kymmenet taloudenhoitajat, kymmenet sihteerit
ennen minua, penkoa näitä kasoja. Vaikka huolellisesti ja tarkkaan
etsinkin, en löytänyt mitään. Olin lukenut, jopa kirjoittanutkin
Borgia-suvusta laajan tutkimuksen, ainoastaan siinä tarkoituksessa,
että olisin huomannut, oliko heidän varallisuutensa millään tavoin
lisääntynyt kardinaali Cesare Spadan kuoleman jälkeen, mutta en
keksinyt siinä muuta kuin hänen onnettomuustoverinsa kardinaali
Rospigliosin omaisuuden tuottaman lisäyksen.
Olin siis jokseenkin varma, että ei paavi eikä suku ollut saanut
perintöä käsiinsä, vaan että se oli jäänyt omistajatta ja oli aivan
kuin nuo arabialaisen sadun aarteet, jotka nukkuvat maan alla haltian
vartioimina. Tutkin, pengoin ja tein laskelmia suvun tuloista
kolmensadan vuoden kuluessa. Kaikki oli turhaa, en saanut mitään
tietää, ja kreivi Spada pysyi yhtä köyhänä kuin ennenkin.
Isäntäni kuoli. Maksaessaan elinkorkolaitokseen hän oli omaisuudestaan
säilyttänyt ainoastaan perhepaperit, viisituhatta nidosta laajan
kirjastonsa ja tuon kuuluisan rukouskirjan. Hän lahjoitti
testamentissaan kaiken minulle sekä sen lisäksi tuhat scudoa, mitkä
hänellä oli puhdasta rahaa, sillä ehdolla, että panisin toimeen
kuolinmessun joku vuosi, laatisin perheen sukutaulun ja kirjoittaisin
suvun historian.
Rauhoittukaa, Edmond, kohta tulemme loppuun.
Vuonna 1807, kuukautta ennen vangitsemistani ja kaksi viikkoa kreivi
Spadan kuoleman jälkeen, joulukuun 25. päivänä lueskelin tuhannenteen
kertaan papereita järjestäessäni niitä, sillä palatsi kuului nyt
toiselle ja minä olin lähdössä Roomasta Firenzeen mukanani omaisuuteni,
noin kymmenentuhatta scudoa, kirjastoni ja kuuluisa rukouskirjani.
Uupuneena työstäni ja koska voin hiukan pahoin liian raskaasta
ateriasta, vaivuin pöytää vasten ja nukahdin. Kello oli kolme
iltapäivällä.
Heräsin kun kello löi kuusi.
Avasin silmäni. Huone oli pilkkopimeä. Soitin, jotta minulle olisi
tuotu valoa. Ei ketään tullut. Päätin silloin itse hankkia valoa.
Toisella kädelläni tartuin kynttilään ja etsin paperinpalaa, jonka
voisin sytyttää hiilloksen päällä tanssivissa viimeisissä liekeissä.
Mutta etten vahingossa ottaisi mitään tärkeätä paperia, muistin
vieressäni olevan rukouskirjan välissä säilyneen aivan kellastuneen
tyhjän paperin, jota oli käytetty jonkinmoisena kirjanmerkkinä. Etsin
hapuillen tuota tarpeetonta paperia, löysin sen, käänsin sen kokoon ja
pistin sen liekkiin sytyttääkseni sen avulla kynttilän.
Mutta sormieni alla, sitä mukaa kuin liekki nousi, näin paperille
ilmestyvän kirjaimia. Silloin kauhistuin. Pusersin paperin käsiini ja
sammutin tulen, sytytin kynttilän suorastaan lieden liekeissä.
Jännittyneenä avasin paperin ja huomasin, että nuo kirjaimet oli
kirjoitettu salamusteella ja että ne tulivat näkyviin vasta sitten, kun
joutuivat kuumuuteen. Melkein kolmas osa oli palanut. Paperi on sama,
jonka luitte tänä aamuna. Lukekaa se uudelleen, ja kun olette lukenut,
niin täydennän katkonaiset rivit ja puolinaiset lauseet.
Ja Faria ojensi Dantèsille paperin, jolle oli kirjoitettu
ruosteenpunaisella musteella seuraavaa:
Tänään huhtikuun 25. päivänä 1498 saa
Alexander VI:n luo ja peläten, että
hän tahtoo minut periä ja val
ja Bentivoglion osaksi, jotka kuolivat myrkytettyinä,
lailliselle perilliselleni, että olen kät
hän on siellä käynyt kanssani, se on
Monte-Criston saareen, kaiken, mitä omi
kiviä, timantteja, arvoesineitä, että yksin
voi nousta melkein kahteen mil
voi sen löytää nostettuaan kahdennenkymmenennen kal
eteläpuolisesta lahdesta suoraan. Kaksi aukko
luolaan, aarre on kaukaisimmassa nur
minkä aarteen hänelle lahjoitan ja mää
ainoana perillisenäni.
Huhtikuun 25. päivänä 1498.