Dantès sai kokea kaikki ne tuskan eri asteet, joiden alaisiksi joutuvat
vankiloihin unohdetut vangit.
Alussa hän oli ylpeä: se mieliala johtuu syyttömyyden tietoisuudesta ja
toivosta. Sitten hän alkoi epäillä syyttömyyttään, joten kuvernööri oli
ollut oikeassa puhuessaan mielenhäiriöstä. Sitten hän kadotti kaiken
ylpeytensä, hän rukoili, ei enää Jumalaa vaan ihmisiä. Jumala on
viimeinen pelastuksen toivo. Onneton, joka panee kaiken toivonsa
Jumalaan, ei tule siihen mielialaan, ennen kuin on turvautunut kaikkiin
muihin.
Dantès pyysi, että hänet muutettaisiin toiseen tyrmään, vaikka
huonompaankin ja syvempäänkin. Muutos on aina muutos ja tuottaisi
Dantèsille muutaman päivän virkistyksen. Hän pyysi saada mennä
kävelemään, saada hengittää raitista ilmaa, hän pyysi kirjoja,
soittimia. Ei mihinkään hänen pyyntöönsä suostuttu, mutta hän pyysi
yhtä kaikki yhä uudelleen. Hän oli tottunut puhumaan vartijansa kanssa,
vaikka tämä olikin ehkä vielä edeltäjäänsä harvasanaisempi. Mutta kun
sai puhua toiselle ihmiselle, vaikkapa mykällekin, niin aina virkisti.
Dantès puhui saadakseen kuulla oman äänensä. Hän oli koettanut puhua
yksin ollessaan, mutta se oli pelottanut häntä.
Toisinaan vapautensa aikana Dantès oli kauhulla ajatellut vankiloita,
joissa on maankiertäjiä, rosvoja ja murhaajia. Nyt hän toivoi
joutuvansa tuollaiseen suojaan, että saisi nähdä ympärillään muitakin
kasvoja kuin mykän vartijan. Hän kadehti kuritushuoneen asukkaita,
joilla on häpeällinen pukunsa, kahleet ja naarmut hartioissa.
Kaleeriorjat olivat edes kaltaistensa seurassa, he hengittivät ilmaa,
näkivät taivaan. Kaleeriorjat olivat hyvin onnellisia.
Eräänä päivänä hän rukoili vartijaa, että hänelle annettaisiin toveri,
kuka tahansa, vaikkapa tuo hullu apotti. Vartijan tylyn ulkomuodon
alla, olkoon se kuinka sydämetön tahansa, on aina hiukan ihmistä. Hän
ilmoitti numero 34:n pyynnön kuvernöörille. Mutta tämä, viisaana kuin
valtiomies, kuvitteli Dantèsin aikovan yllyttää vangit kapinaan tai
auttavan jotakuta ystäväänsä pakopuuhissa, ja vastasi kieltävästi.
Dantèsin kävi nyt niin kuin olemme maininneet, hän kääntyi Jumalan
puoleen. Kaikki hurskaat ajatukset, jotka muuten ovat hajallaan
maailmassa ja yhdistävät kohtalon koettelemia, kokoontuivat nyt hänen
sieluunsa sitä virkistämään. Hän muisti äitinsä opettamat rukoukset ja
löysi niistä ennen arvaamattomia ajatuksia, sillä onnellisen ihmisen
rukous on vain yksitoikkoista ja sisällyksetöntä sanahelinää, kunnes
onnettomuus jonakin päivänä tulee selittämään hänelle sitä juhlallista
kieltä, jolla hän puhuu Jumalan kanssa.
Hän siis rukoili, ei hartaasti, vaan tavallaan raivokkaasti.
Rukoillessaan ääneen ei hän enää pelännyt omaa ääntään. Hän joutui
jonkinmoisen huumauksen valtaan. Hän piti nyt elämänsä tapauksia
Jumalan tahtona, otti niistä oppia, asetti itselleen määrättyjä
tehtäviä ja lopetti jokaisen rukouksen lauseella, jonka ihmiset paljon
useammin lausuvat toisilleen kuin Jumalalle. Ja anna meille meidän
syntimme anteeksi niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka meitä
vastaan ovat rikkoneet.
Näistä palavista rukouksistaan huolimatta Dantès jäi vankeuteen.
Silloin hänen mielensä tuli raskaaksi, pilvi painui hänen silmilleen.
Dantès oli yksinkertainen mies, eikä ollut saanut nauttia mitään
opetusta. Historia oli hänelle tuon verhon peitossa, jonka vain tiede
pystyy nostamaan. Hän ei voinut tyrmänsä yksinäisyydessä ja ajatustensa
erämaassa luoda uudestaan menneitä aikoja, herättää eloon sammuneita
kansoja, rakentaa uudelleen hävinneitä kaupunkeja, jotka mielikuvitus
suurentaa ja kaunistaa ja jotka kulkevat silmien ohitse satumaisen
valon kirkastamina. Hänellä ei ollut muuta kuin lyhyt menneisyytensä,
synkkä nykyisyytensä ja toivoton tulevaisuutensa. Ei mikään saattanut
siis hänen mieltään virkistää. Hänen voimakkaan sielunsa, joka niin
mielellään olisi tahtonut lentää kautta aikakausien, oli siis pakko
pysyä vankina kuin haukka häkissään. Hän takertui silloin yhteen
ainoaan ajatukseen, onneensa, jonka säälimätön kohtalo ilman todellista
syytä oli särkenyt. Hän takertui tähän ajatukseen, mietti sitä joka
puolelta ja ikään kuin repi sitä kauniilla hampaillaan niin kuin Danten
helvetissä Ugolino kalvaa arkkipiispa Ruggieron pääkalloa. Dantèsin
usko oli ollut vain pintapuolista, hän kadotti sen niin kuin muut sen
kadottavat myötäkäymisen jälkeen, eikä se koskaan ollut kantanut mitään
hedelmiä.
Uskonnollisuutta seurasi raivo. Edmond syyti kirouksia, jotka saivat
vartijan kauhistuen peräytymään. Hän iski ruumistaan tyrmän seiniä
vastaan. Hän tarttui raivoissaan kaikkeen, mikä sattui hänen käsiinsä.
Hän raivosi varsinkin itseään vastaan, ja hänelle tuotti harmia pieni
hiekanjyvä, oljenkorsi tai tuulen puuska. Sitten johtui hänen mieleensä
tuo ilmiantokirje, jonka Villefort oli hänelle näyttänyt. Jokainen sen
rivi loisti hänen silmiensä edessä aivan kuin "Mene Tekel Ufarsin"
Belsazarin pidoissa. Hän sanoi itselleen, että hänet oli syössyt
tähän kurjuuteen ihmisten viha eikä Jumalan rangaistus. Hän vannoi
näille tuntemattomille kaikkea sitä kostoa, minkä hänen kiihkeä
mielikuvituksensa saattoi keksiä, ja hänen mielestään olivat kaikkein
kamalimmatkin kärsimykset liian lieviä ja liian lyhytaikaisia, sillä
kärsimyksen jälkeen tuli kuolema, ja kuolemassa oli, jollei rauha, niin
ainakin tunnottomuus, joka oli rauhan kaltainen.
Tämän jälkeen hän vaipui itsemurhan ajatuksiin. Nämä ajatukset ovat
kuin kuolleen meren upottava lieju, joka vetää uimarin yhä syvemmälle,
tukahduttaa ja nielee. Kun kerran siihen on joutunut eikä taivaallinen
apu saavu, niin kaikki on hukassa, ja jokaisella ponnistuksella vaipuu
yhä syvemmälle.
Mutta tämä moraalinen kuolemankamppailu on helpompi kuin sen edellä
käyvä kärsimys ja se rangaistus, joka sitä ehkä seuraa. Se on
jonkinmoinen päätä huimaava lohdutus, joka näyttää pelottavan syvän
kuilun ja sen pohjalla tyhjyyden. Tultuaan näin pitkälle Dantès alkoi
saada lohtua tästä ajatuksesta. Kaikki tuskat, kaikki kärsimykset, tuo
kummitusten lauma, jonka ne tuovat mukanaan, näyttivät katoavan siitä
vankilan kolkasta, jonne kuoleman enkeli laski hiljaa jalkansa. Dantès
katseli tyynesti mennyttä elämäänsä, kauhulla tulevaa, ja valitsi sen,
mikä näytti lepopaikalta.
-- Olen kadottanut kaiken, minkä vuoksi olisin elämää rakastanut, hän
ajatteli. -- Kuolema hymyilee minulle aivan kuin imettäjä lapselle,
jonka hän tahtoo vaivuttaa uneen. Kuolen mielelläni ja nukahdan
väsyneenä ja murtuneena, samoin kuin tuona iltana, jolloin
epätoivoissani ja raivoissani olin astellut kolmetuhatta kertaa tyrmäni
ympäri, yhteensä kolmekymmentätuhatta askelta, lähes viisi peninkulmaa.
Kun tämä ajatus oli syntynyt nuoren miehen mielessä, hän tuli
tyynemmäksi ja hymyilevämmäksi. Silloin hän oli tyytyväisempi kovaan
vuoteeseensa ja mustaan leipäänsä, söi vähemmän, ei nukkunut enää
laisinkaan ja piti melkein siedettävänä tätä elämän pientä murua, josta
hän tiesi voivansa lähteä milloin itse tahtoi, aivan kuin ihminen
heittää pois kuluneet vaatteet.
Kahdella tavalla hän saattoi kuolla. Toinen oli hyvin yksinkertainen,
sitoa nenäliinansa ikkunan ristikkoon ja hirttää itsensä. Toinen oli
se, että oli syövinään ja kuolikin nälkään. Edellinen tapa oli
Dantèsille hyvin vastenmielinen. Hän oli tottunut inhoamaan
merirosvoja, jotka hirtetään laivan raakapuuhun. Hirttäminen oli siis
hänen mielestään jonkinmoinen alentava rangaistus, jonka alaiseksi hän
ei tahtonut joutua. Hän päätti kuolla nälkään.
Melkein neljä vuotta oli kulunut näiden mielialojen vaihdellessa.
Toisen vuoden lopulla hän taukosi laskemasta ja vaipui taas tuohon
tietämättömyyteen ajan kulusta, josta tarkastaja oli hänet herättänyt.
Dantès oli sanonut itselleen: "Minä kuolen", ja oli valinnut oman
kuolintapansa. Hän oli sitä tarkoin miettinyt ja peläten rikkovansa
päätöksensä vannoi kuolevansa sillä tavoin. "Kun minulle tuodaan
aamiaiseni ja päivälliseni, heitänkin ne ikkunasta ulos ja olen siten
syövinäni ne."
Hän teki niin. Kaksi kertaa päivässä hän heitti ristikolla
varustetusta pienestä aukosta kaiken ruokansa, ensin iloisesti, sitten
päättäväisesti ja lopuksi vastenmielisesti. Hänen täytyi muistella
vannomaansa valaa voidakseen täyttää kamalan päätöksensä. Ruokia, jotka
ennen tuntuivat hänestä vastenmielisiltä, piti terävähampainen nälkä
verrattomina ja ne näyttivät kauniilta ja tuoksuivat hyviltä. Toisinaan
hän kokonaisen tunnin piteli kädessään vatia, jossa oli mädännyttä
lihaa tai pahentunutta kalaa ja mustaa, homeista leipää. Elämän
viimeiset vaistot taistelivat vielä hänessä ja rikkoivat tuon tuostakin
hänen päätöksensä. Silloin ei enää tyrmä tuntunutkaan kamalalta eikä
hänen tilansa epätoivoiselta. Hän oli vielä nuori, hän oli vasta
kahdenkymmenenviiden, -kuuden ikäinen, hän saattoi elää viisikymmentä
vuotta vielä, siis kaksi kertaa sen, mitä tähän asti oli elänyt. Kuinka
paljon saattoikaan tänä pitkänä aikana tapahtua sellaista, joka murtaa
Ifin linnan portit, särkee muurit ja päästää hänet vapauteen! Hän vei
jo ruoan lähelle suutaan. Mutta samassa johtui vala hänen mieleensä, ja
rehellisenä miehenä hän pelkäsi liiaksi halveksivansa itseään, jos
rikkoisi valansa. Hän käytti siis viimeisetkin voimansa heittääkseen
ruoan ikkunasta, mutta eräänä päivänä hän oli niin heikko, ettei enää
jaksanut nousta sitä tekemään.
Seuraavana päivänä hän ei enää nähnyt mitään, tuskin kuulikaan. Vartija
luuli häntä arveluttavasti sairaaksi. Edmond toivoi pian kuolevansa.
Päivä kului umpeen. Edmond tunsi vaipuvansa puolinaiseen horrostilaan,
joka tavallaan oli suloinenkin. Vatsan tuskalliset väänteet olivat
tauonneet. Jano oli vähentynyt. Sulkiessaan silmänsä hän näki joukon
pieniä liekkejä aivan kuin virvatulia soisilla seuduilla. Se oli tuon
tuntemattoman seudun aamunnousua, jota sanotaan kuolemaksi. Äkkiä,
kello yhdeksän aikaan illalla, hän kuuli kumeata jyskettä seinästä,
jonka vieressä hän nukkui.
Niin monet inhoittavat eläimet olivat käyneet Edmondin vankilassa, että
hän ei niiden aikaansaamasta melusta häiriintynyt. Mutta nyt olivat
hänen aistimensa tulleet paastoamisesta herkemmiksi taikka sitten oli
ääni tavallista voimakkaampi ja kenties tänä kohtalokkaana hetkenä
kaikki alkoi merkitä tavallista enemmän. Niinpä Edmond kohotti päätään
ja kuunteli.
Se oli tasaista raapimista ja johtui joko siitä, että isoilla kynsillä
raavittiin, voimakkailla hampailla kalvettiin tai jollakin aseella
kaivettiin.
Nuoren miehen uupuneeseen mieleen välähti kaikkien vankien ajatus:
vapaus! Tämä ääni alkoi kuulua juuri silloin, kun kaikki muut maailman
äänet olivat sammumaisillaan ainiaaksi; siksi hän uskoi Jumalan
lähettäneen sen hänelle varoittaakseen häntä astumasta hautaan, jonka
partaalla hän jo oli. Kukapa tietää, ehkä joku hänen ystävänsä, ehkä
joku noista rakastetuista olennoista, joita hän niin usein oli
uuvuksiin asti ajatellut, toimi tällä hetkellä hänen hyväkseen ja
koetti päästä hänen luokseen?
Ääntä kesti noin kolme tuntia, sitten Edmond kuuli jonkinmoista
vierimistä, ja kaikki oli hiljaa.
Muutamaa tuntia myöhemmin ääni alkoi uudestaan lähempää ja
voimakkaampana. Edmond alkoi jo olla huvitettu tästä työstä, joka sai
hänen aikansa nopeammin kulumaan.
Samassa astui vartija sisään.
Kahdeksan päivää oli kulunut siitä, kun Edmond päätti kuolla, ja neljä
päivää siitä, kun hän oli alkanut panna tätä tuumaansa täytäntöön, ja
sen ajan kuluessa hän ei ollut puhunut sanaakaan vartijalle, ei ollut
vastannut, kun tämä oli kysynyt, mikä tauti häntä vaivasi, ja oli
kääntynyt seinään päin, kun tämä oli liian tarkkaan häneen katsonut.
Mutta tänään saattoi vartija kuulla tuon kumean äänen, tulla sen
johdosta levottomaksi ja lopettaa senkin pienen toivon, joka hurmasi
Edmondin viimeisiä hetkiä. Vartija toi aamiaisen.
Dantès nousi vuoteeltaan, koroitti äänensä ja alkoi puhua
kaikenlaisista asioista, huonosta ruoasta, tyrmän kylmyydestä,
toraillen ja riidellen voidakseen huutaa kovemmin. Vartija, joka juuri
tänään oli pyytänyt vangille lihalientä ja tuoretta leipää, oli jo
menettämäisillään kärsivällisyytensä.
Kaikeksi onneksi hän luuli Dantèsin hourailevan. Hän laski ruoat
huonolle pöydälle, jolle hän ne aina ennenkin oli laskenut, ja poistui.
Ollessaan taas yksin alkoi Edmond riemuiten kuunnella.
Jyskyttäminen kävi niin selväksi, että sen saattoi helposti kuulla.
-- Ei ole epäilemistäkään, ajatteli hän; -- joku onneton vankiraukka
siellä ponnistelee päästäkseen vapaaksi. Jospa olisin hänen rinnallaan,
niin kuinka häntä auttaisin!
Äkkiä verhosi synkkä pilvi tämän toivon aamuruskon hänen aivoissaan,
jotka olivat tottuneet onnettomuuteen ja vain vaivoin saattoivat
ajatella inhimillisiä iloja. Ehkäpä kuvernööri oli pannut jonkun
työmiehen korjaamaan viereistä tyrmää.
Helpostihan siitä pääsisi selville, mutta kuinka uskaltaisi kysyä?
Selvintä olisi odottaa vartijan tuloa, ja käskeä häntä kuuntelemaan.
Mutta se vaarantaisi myös tämän salaisuuden. Edmond oli niin heikko,
että hänen sielunsa häilyi sinne tänne voimatta kokoontua määrätyn
ajatuksen ympärille. Hänen oli saatava voimia: hän loi katseensa vielä
höyryävään lihaliemeen, jonka vartija oli laskenut pöydälle, nousi,
horjui sen luo, tarttui astiaan, nosti sen huulilleen ja nautti
tavattomasti juodessaan sen sisällyksen.
Mutta siihen hän lopetti, niin paljon mielenmalttia hänellä oli. Hän
oli kuullut kerrottavan, että haaksirikosta pelastuneet, kauan nälkää
nähneet ihmiset olivat kuolleet syötyään liian paljon. Edmond laski sen
vuoksi jo melkein huulillaan olleen leipäpalan pöydälle ja meni
vuoteelle lepäämään. Hän ei enää tahtonut kuolla.
Pian hän tunsi valon palaavan aivoihinsa. Kaikki häilyvät ja melkein
epävarmat ajatukset löysivät varman paikkansa tällä ihmeellisellä
shakkilaudalla, jossa ehkä yksi ruutu lisää riittää asettamaan ihmisen
eläimen yläpuolelle.
Hän saattoi miettiä:
-- Minun täytyy päästä selville tästä, mutta panematta ketään vaaraan.
Jos hän on tavallinen työntekijä, ja minä lyön muuriin, niin hän heti
lopettaa työnsä kuullakseen, kuka lyö ja missä tarkoituksessa. Mutta
koska hänen työnsä on luvallista, niin hän ryhtyy piankin siihen
uudelleen. Mutta jos hän on vanki, niin minun aikaansaamani jyske
kauhistuttaa häntä, hän pelkää tulevansa ilmi, hän jättää työnsä eikä
ryhdy siihen ennen kuin vasta illalla, jolloin hän uskoo kaikkien
olevan levolla ja nukkuvan.
Hän nousi. Tällä kertaa hän ei enää horjunut eikä maailma pimennyt
hänen silmissään. Hän meni tyrmänsä nurkkaan, otti seinästä irronneen
kiven ja iski siihen kohtaan, missä ääni kuului selvimmin.
Heti ensimmäisen iskun jälkeen ääni taukosi.
Kului tunti, kului toinen, ei kuulunut enää mitään. Edmond oli saanut
muurin toisella puolella aikaan täydellisen hiljaisuuden.
Toivorikkaana Edmond söi hiukan leipää ja joi muutaman siemauksen
vettä, ja kun hän rakenteeltaan oli terve ja voimakas, oli hän melkein
yhtä hyvissä voimissa kuin ennenkin.
Päivä kului, kaikki oli hiljaista.
Tuli yö, eikä ääntä kuulunut.
-- Hän on vanki, ajatteli Edmond sanomattoman iloisena.
Siitä hetkestä alkaen hän oikein paloi innosta, elämä palasi
voimakkaana häneen ja pakotti hänet toimimaan.
Yö kului, eikä pienintäkään ääntä kuulunut.
Edmond ei koko yönä ummistanut silmiään.
Päivä koitti. Vartija saapui tuomaan ruokaa. Edmond ahmi ja kuulosti
ääntä, jota ei kuulunut; hän pelkäsi sen ainiaaksi vaienneen, kulki
viisi tai kuusi kilometriä tyrmässään, ravisti tyrmänsä ristikoita,
teki ruumiinsa jänteväksi harjoituksilla, jotka kauan oli lyönyt
laimin. Hän päätti vahvistaa ruumiinsa kestämään tulevia vaikeuksia. Ja
kesken kuumeisen toimimishalun hän kuunteli, eikö ääni alkaisi
uudelleen, suuttui vangin varovaisuudesta, tämä kun ei ollut
ymmärtänyt, että hänen työtään oli häirinnyt toinen vanki, jolla oli
yhtä palava toivo päästä vapaaksi kuin hänelläkin.
Kului kolme päivää, seitsemänkymmentäkaksi kuolettavan tuskan vallassa
laskettua tuntia.
Vihdoin eräänä iltana, kun vartija oli käynyt tyrmässä, Dantès painoi
sadannen kerran korvansa seinään, ja silloin hän oli tuntevinaan
korvassaan hienoa väräjämistä.
Dantès astui muutaman askelen loitommalle tyyntyäkseen taas, käveli
muutamaan kertaan huoneensa ympäri ja painoi korvansa samalle kohtaa
seinää.
Ei ollut enää epäilemistäkään, seinän takana tehtiin jotakin. Vanki oli
huomannut, kuinka vaarallinen hänen työtapansa saattoi olla, ja oli
valinnut toisen, oli ottanut taltan sijaan vivun.
Tämän huomion rohkaisemana Edmond päätti ryhtyä väsymätöntä työntekijää
auttamaan. Hän siirsi syrjään vuoteensa, jonka takana tuota näkymätöntä
pelastustyötä tehtiin, ja etsi silmillään esinettä, jonka avulla
saattoi ryhtyä kaivamaan seinää, irroittamaan kosteata rappausta ja
kiskomaan kiviä irti.
Hän ei keksinyt mitään. Hänellä ei ollut veistä eikä mitään muutakaan
terävää esinettä. Vain ristikossa oli rautoja, mutta hän oli niin monta
kertaa jo koettanut niitä irroittaa, että tiesi sen mahdottomaksi; hän
ei saanut niitä hievahtamaankaan.
Tyrmän kalustuksena oli vuode, rahi, pöytä, korvo ja saviruukku.
Vuoteessa oli kyllä rautaiset sinkilät, mutta ne oli ruuvattu puuhun
kiinni. Hän olisi tarvinnut ruuvitaltan irroittaakseen ruuvit ja sitten
sinkilät.
Pöydässä ja rahissa ei ollut mitään sopivaa. Korvossa oli ennen ollut
sanka, mutta sekin oli otettu pois.
Dantèsilla ei enää ollut muuta keinoa kuin rikkoa vesiruukku ja sen
terävillä sirpaleilla ryhtyä työhön.
Hän pudotti ruukun lattialle, ja se meni sirpaleiksi.
Dantès valikoi pari kolme terävää sirua ja kätki ne vuoteensa olkiin
jättäen muut lattialle. Ruukun särkyminen oli siksi luonnollinen
tapaus, ettei se voinut herättää epäluuloja.
Edmondilla oli koko yö aikaa tehdä työtään. Mutta pimeässä oli vaikea
työskennellä, täytyi hapuilla, ja hän huomasi piankin särkevänsä
ruukunsirun liian kovaa kohtaa vastaan. Hän lykkäsi sen vuoksi vuoteen
paikoilleen ja odotti aamua. Toivon mukana oli kärsivällisyyskin
palannut.
Koko yön hän kuunteli ja kuuli tuntemattoman kaivajan jatkavan työtään.
Päivä koitti, vartija tuli tyrmään. Dantès sanoi, että vesiruukku oli
juodessa pudonnut hänen käsistään ja mennyt rikki. Vartija meni
mutisten etsimään toista ruukkua viitsimättä edes koota särkyneen
siruja.
Hän palasi vähän ajan päästä, käski vankia olemaan varovaisempi ja
poistui.
Sanomattomalla ilolla Dantès kuunteli sulkeutuvan lukon kitinää, joka
ennen oli aina kouristanut hänen sydäntään. Hän kuuli askelten
loittonevan. Kun ne olivat häipyneet, hän syöksyi vuoteensa luo ja
siirsi sen syrjään.
Kosteus oli tehnyt rappauksen hauraaksi, ja Dantès näki sydän ilosta
sykkien, miten se palasittain irtaantui. Puolen tunnin päästä hän oli
irroittanut siitä kourallisen. Matemaatikko olisi tämän perusteella
voinut laskea, että noin kahden vuoden työllä voi kaivaa kahden
neliöjalan laajuisen ja kaksikymmentä jalkaa pitkän käytävän, ellei
kallio satu tielle.
Vanki soimasi itseään siitä, ettei ollut käyttänyt pitkää aikaansa
työhön, vaan oli tuhlannut sen toivomiseen, rukoilemiseen ja
epätoivoon.
Kun hän kohta tuli olleeksi vankilassa kuusi vuotta, niin minkä työn
hän olisikaan saanut aikaan, vaikka hitaastikin edistyen.
Ja tämä ajatus lisäsi hänen intoaan.
Kolmen päivän kuluessa hänen onnistui raapia kaikki rappaus erään kiven
ympäriltä. Seinä oli rakennettu muurikivistä ja sinne tänne oli
lujitteeksi pantu hakattu kivi. Tällainen hakattu kivi oli nyt
paljaana; nyt se olisi ollut saatava paikoiltaan pois.
Dantès koetti kynsillään, mutta ne olivat liian heikot.
Ruukunkappaleet särkyivät, kun hän työnsi ne koloon ja koetti niiden
avulla vääntää.
Tuskan hiki kihosi hänen otsalleen. Täytyikö hänen jäädä toimettomana
ja hyödyttömänä odottamaan, kunnes naapuri oli tehnyt kaiken tai
kenties väsynyt työhönsä!
Silloin heräsi hänessä ajatus.
Vartija toi joka päivä Dantèsin keitoksen tinatulla rautakasarilla.
Siinä oli jonkun toisenkin vangin keitos, sillä Dantès oli huomannut,
että tämä kasari oli joko aivan täynnä tai puolillaan, riippuen siitä,
kummasta vartija aloitti jakelunsa.
Kasarissa oli rautainen varsi. Tätä vartta Dantèsin teki mieli, ja hän
olisi maksanut siitä kymmenen vuotta elämästään.
Vartija kaasi kasarin sisällyksen Dantèsin vatiin. Syötyään
puulusikalla keitoksen Dantès pesi vadin, jota sitten joka päivä
käytettiin.
Illalla Dantès asetti vadin oven ja pöydän puoliväliin lattialle.
Tullessaan vartija astui sen päälle, ja se meni tuhansiksi kappaleiksi.
Tällä kertaa hän ei voinut mistään soimata Dantèsia. Tämä oli kyllä
tehnyt väärin jättäessään vatinsa lattialle, mutta vartija ei myöskään
ollut katsonut minne astui.
Vartija mutisi äreästi ja silmäili ympärilleen, minne kaataisi
keitoksen. Dantèsin tyrmässä ei ollut muita astioita.
-- Jättäkää kasari tänne, sanoi Dantès, -- saatte sen huomenna takaisin
tuodessanne aamiaista.
Tämä ehdotus miellytti laiskaa vartijaa. Näinhän hänen ei tarvitsisi
turhaan kavuta portaita.
Hän jätti kasarin.
Dantès vapisi ilosta.
Tällä kertaa hän söi nopeasti liemen ja lihan, joka vankilan tavan
mukaan oli pantu liemen sekaan. Odotettuaan sitten tunnin ajan ja
ollessaan varma, ettei vartija enää tulisi, hän siirsi vuoteensa
syrjään, tarttui kasariin, työnsi sen varren puhdistamansa kiven ja
muurikiven väliin ja alkoi vääntää.
Kivi liikahti, ja Dantès huomasi, että työ sujui hyvin.
Tunnin päästä oli kivi irroitettu muurista, johon jäi puolentoista
jalan levyinen aukko.
Dantès kokoili huolellisesti kaiken laastin, vei sen tyrmänsä nurkkaan,
kaivoi ruukkunsa kappaleella harmahtavaan multaan kolon ja peitti
laastin mullalla.
Koko yön hän jatkoi kiihkeästi työtään, asetti aamun koittaessa kiven
paikoilleen, veti vuoteen sen eteen ja laskeutui levolle.
Aamiaiseksi oli palanen leipää. Vartija tuli ja laski sen pöydälle.
-- No, ettekö tuo minulle uutta vatia? kysyi Dantès.
-- En, vastasi vartija. -- Te särjette kaiken, ruukkunne rikoitte ja
olette syypää siihen, että vatinne särkyi. Jos kaikki vangit saisivat
niin paljon vahinkoa aikaan, ei hallituksella olisi siihen varoja.
Saatte pitää kasarin, keitoksenne kaadetaan siihen. Tällä tavoin ehkä
ette riko astioita enää.
Dantès nosti silmänsä taivaaseen ja pani peitteen alla kätensä ristiin.
Hän kiitti tästä rautaesineestä Jumalaa hartaammin kuin oli
aikaisemmassa elämässään mistään suuresta armolahjasta kiittänyt.
Mutta hän oli huomannut, että siitä alkaen, kun hän oli ryhtynyt
työhön, ei tuo toinen vanki enää jatkanutkaan.
Eihän hänen silti tarvinnut tauota työstään. Ellei hänen naapurinsa
tullut hänen luokseen, niin hän meni naapurinsa luo.
Koko päivän hän teki työtä. Illalla hän oli uuden työaseensa avulla
irroittanut muurista toistakymmentä kourallista muurikiviä, laastia ja
sementtiä.
Vartijan tullessa hän oikoi parhaansa mukaan varren ja laski kasarin
tavalliselle paikalleen. Vartija kaatoi siihen tavallisen annoksensa
liha- tai kalakeitosta, jälkimmäistä paastopäivinä, joita pidettiin
kolme kertaa viikossa. Senkin avulla Dantès olisi voinut laskea ajan,
ellei hän jo aikoja sitten olisi luopunut tästä toimesta.
Keitoksen tuotuaan vartija poistui.
Tällä kertaa Dantès tahtoi päästä selville siitä, oliko naapuri
todellakin lakannut tekemästä työtä.
Hän kuunteli.
Kaikki oli yhtä hiljaista kuin noina kolmena päivänä, joina työ oli
ollut seisauksissa.
Dantès huokasi, naapuri varmaankin epäili häntä.
Hänen rohkeutensa ei kuitenkaan lannistunut, ja hän teki koko yön
työtä. Mutta parin kolmen tunnin työn jälkeen hän kohtasi esteen. Rauta
ei enää mennyt sisään, vaan liukui sileätä pintaa pitkin.
Dantès kosketti käsillään estettä ja huomasi sen hirreksi.
Tämä hirsi oli aivan Dantèsin kaivaman aukon edessä.
Nyt hänen täytyi kaivaa joko sen ylä- tai alapuolelta.
Onneton nuori mies ei ollut odottanut tällaista estettä.
-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, huudahti hän, -- olinhan rukoillut sinua,
olinhan toivonut sinun kuulevan rukoukseni. Jumala, kun riistit minulta
vapauden, Jumala, kun otit minulta kuoleman rauhan, Jumala, kun
palautit minut elämään, Jumala, armahda minua nyt äläkä salli minun
sortua epätoivoon!
-- Kuka puhuu Jumalasta ja epätoivosta samalla kertaa? sanoi ääni, joka
tuntui tulevan maan alta ja kaikui paksun muurin läpi aivan kuin
haudasta.
Edmond vaipui polvilleen.
-- Ah! huudahti hän. -- Minä kuulen ihmisen puhuvan.
Neljään viiteen vuoteen ei Edmond ollut kuullut kenenkään muun kuin
vartijansa puhuvan, ja vangin mielestä vartija ei ollut mikään ihminen,
vaan tammioveen lisätty elävä portti.
-- Taivaan nimessä, huudahti Dantès, -- te, joka olette minulle
puhunut, puhukaa vielä, vaikka äänenne minua kauhistuttaakin! Kuka
olette?
-- Kuka olette itse? kysyi ääni.
-- Onneton vanki, sanoi Dantès, joka ei pelännyt ilmaista itseään.
-- Nimenne?
-- Edmond Dantès.
-- Ammattinne?
-- Merimies.
-- Kauanko olette ollut täällä?
-- Helmikuun 28. päivästä 1815.
-- Rikoksenne?
-- Olen viaton.
-- Mutta mistä teitä syytetään?
-- Että olin salaliitossa, joka valmisti keisarin paluuta.
-- Mitä? Keisarin paluuta! Eikö keisari olekaan enää valtaistuimella?
-- Hän luopui kruunusta Fontainebleaussa vuonna 1814 ja siirrettiin
Elban saarelle. Mutta milloin te olette tänne tullut, koska ette tiedä
tästä mitään?
-- Vuonna 1811.
Dantèsia värisytti. Mies oli ollut vankilassa neljä vuotta kauemmin
kuin hän.
-- Hyvä on, sanoi ääni puhuen hyvin nopeasti, -- älkää kaivako enää.
Sanokaa ainoastaan, kuinka korkealla on tekemänne reikä?
-- Lattian tasalla.
-- Miten se on kätketty?
-- Se on vuoteeni takana.
-- Onko vuodettanne siirretty sen jälkeen kun olette tullut vankilaan?
-- Ei koskaan.
-- Minne päin on huoneenne?
-- Käytävään päin.
-- Ja minne käytävä vie?
-- Se päättyy pihaan.
-- Mikä onnettomuus! lausui ääni.
-- Hyvä Jumala, mitä nyt on tapahtunut? huudahti Dantès.
-- Olen erehtynyt. Piirustusteni epätäydellisyys on vienyt minut
harhaan, kompassin puutteessa olen joutunut väärään, kartassani oleva
virheellinen viiva vastaa viittätoista jalkaa todellisuudessa. Olen
pitänyt murtamaanne muuria linnoituksen ulkomuurina.
-- Mutta silloinhan olisitte joutunut mereen?
-- Sitä tahdoinkin.
-- Ja jos olisitte onnistunut!
-- Olisin lähtenyt uimaan, olisin päässyt jollekin saarelle, joka on
Ifin linnan lähistöllä, joko Daumen ja Tiboulenin saarelle, tai
rannikolle, ja silloin olisin ollut vapaa.
-- Olisitteko jaksanut uida niin pitkän matkan?
-- Jumala olisi antanut minulle voimia. Ja nyt kaikki on hukassa.
-- Kaikkiko?
-- Niin. Tukkikaa aukkonne varovaisesti, älkää enää jatkako työtänne,
älkää tehkö mitään ja odottakaa minulta uutisia.
-- Kuka te olette ... sanokaa edes, kuka olette?
-- Olen ... olen ... numero 27.
-- Ettekö siis luota minuun? kysyi Dantès.
Edmond oli kuulevinaan katkeran naurun, joka kaikui muurin läpi.
-- Olen hyvä kristitty, sanoi hän peläten, että tämä mies hylkäisi
hänet. Vannon Kristuksen kautta, että mieluummin annan surmata itseni
kuin annan pyöveleittemme aavistaakaan, miten asioiden laita oikeastaan
on. Mutta taivaan nimessä älkää riistäkö minulta seuraanne, älkää
riistäkö minulta ääntänne, taikka vannon, sillä olen loppuun asti
uupunut, että murskaan pääni seinää vastaan ja kuolemani on teidän
syynne.
-- Vanhako olette? Äänenne kuuluu aivan nuoren miehen ääneltä.
-- En tiedä sitä, sillä en ole laskenut aikaa sen jälkeen kun tulin
tänne. Ainoa, mitä tiedän, on se, että olin täyttänyt yhdeksäntoista
vuotta tullessani vangituksi helmikuun 28. päivänä 1815.
-- Ette siis ole kahtakymmentäviittä vuotta vielä, sanoi ääni. -- Sillä
iällä ei ihminen ole vielä petturi.
-- En olekaan petturi, en ole, vakuutti Dantès. -- Sanon uudestaan,
että mieluummin annan silpoa itseni kappaleiksi kuin petän teidät.
-- Hyvä on, että puhutte minulle. Hyvä on, että pyydätte, sillä aioin
laatia uuden suunnitelman ja jättää teidät. Mutta ikänne rauhoittaa
minua ja minä tulen luoksenne, odottakaa.
-- Milloin?
-- Minun täytyy punnita kaikki mahdollisuudet. Odottakaa siksi, kunnes
annan merkin.
-- Mutta ettehän hylkää minua, ettehän jätä minua yksin, tulettehan
luokseni tai sallitte minun tulla teidän luoksenne? Me pakenemme
yhdessä, ja ellemme voi paeta, niin puhelemme, te niistä ihmisistä,
joita rakastatte, ja minä niistä, joita rakastan. Rakastattehan
jotakuta?
-- Olen ypöyksin maailmassa.
-- Silloin rakastatte minua. Jos olette nuori, tahdon olla toverinne,
jos olette vanha, olen poikanne. Minulla on isä, joka on nyt
seitsemänkymmentävuotias, jos hän vielä elää. En rakastanut ketään
muuta kuin häntä ja nuorta tyttöä, jonka nimi oli Mercedes. Isäni ei
ole minua unohtanut, siitä olen varma. Mutta Jumala yksin tietää,
ajatteleeko Mercedes vielä minua. Minä rakastan teitä niin kuin isääni.
-- Hyvä on, sanoi vanki, -- huomiseen.
Nämä muutamat sanat lausuttiin sellaisella äänellä, että Dantès
rauhoittui. Hän ei enää muuta kysellyt, hän peitti aukon yhtä varovasti
kuin ennenkin ja lykkäsi vuoteensa muurin viereen.
Sen jälkeen Dantès vaipui nauttimaan onnestaan. Hän ei enää ollut
yksin, ja ehkä hän pääsisi vapaaksikin. Ja jos hänen täytyi pysyä
vankina, niin olihan hänellä toveri, ja kahden kesken vankilassa
oleminen oli vain puolinaista vankeutta. Yhteinen valitus on melkein
sama kuin rukous. Yhteinen rukous on melkein kiitosuhri.
Koko päivän Dantès käveli tyrmässään sydän ilosta sykkien. Kuullessaan
pienintäkin kolinaa käytävästä hän ryntäsi ovea kohden. Pari kertaa
hänen mieleensä välähti ajatus, että hänen täytyisi erota tuosta
miehestä, jota hän ei laisinkaan vielä tuntenut, mutta jota hän jo
rakasti ystävänään. Silloin hän teki päätöksensä. Sinä hetkenä, kun
vartija kumartuu ja siirtää vuoteen syrjään tarkastaakseen aukkoa, hän
lyö tämän kuoliaaksi sillä kivellä, jonka päällä vesiruukku oli.
Hänet tuomitaan silloin kuolemaan, sen hän kyllä tiesi. Mutta olihan
hän ollut kuolemaisillaan suruun ja epätoivoon jo silloin, kun tuo
ihmeellinen ääni oli herättänyt hänet jälleen eloon.
Illalla vartija tuli. Dantès istui vuoteellaan, sillä hän arveli tällä
tavoin paremmin vartioivansa kaivamaansa aukkoa. Nähtävästi hän katseli
vastenmielistä tulijaa kummallisesti, koska tämä sanoi:
-- Kas niin, aiotteko tulla hulluksi?
Dantès ei vastannut, sillä hän pelkäsi äänensä ilmaisevan kaiken.
Vartija poistui päätään pudistaen.
Tuli yö. Dantès luuli naapurinsa käyttävän hyväkseen yötä ja
hiljaisuutta jatkaakseen keskustelua hänen kanssaan. Mutta hän erehtyi.
Yö kului, eikä mitään ääntä kuulunut hänen kuumeisesti odottaessaan.
Mutta seuraavana aamuna, kun vartija oli tehnyt aamukäyntinsä ja hän
oli siirtänyt syrjään vuoteen, lyötiin muuriin kolme kertaa. Hän painui
polvilleen.
-- Tekö siellä olette? kysyi hän. -- Täällä olen!
-- Joko vartijanne on poistunut? kysyi ääni.
-- Jo, vastasi Dantès, -- hän ei palaa ennen kuin illalla. Saamme olla
kaksitoista tuntia vapaina.
-- Voinko siis toimia? kysyi ääni.
-- Voitte, voitte, minä rukoilen teitä, toimikaa heti!
Samassa se osa seinää, johon Dantès nojasi käsiään puoliksi kumarassa
kaivamansa kolon sisällä, tuntui alkavan painua. Hän heittäytyi
taapäin, ja samassa putosi multaa ja kiviä aukkoon, joka syntyi hänen
kaivamansa kolon pohjaan. Tämän aukon pohjalta, jonka syvyyttä hän ei
voinut mitata, nousi näkyviin pää, hartiat ja lopulta mies, joka
vikkelästi kiipesi ylös.