Kun oli kulunut noin vuosi Ludvig XVIII:n valtaanpaluusta, teki
vankiloiden tarkastaja kiertomatkansa.
Alhaalla tyrmässään Dantès kuuli vastaanottovalmistusten kolinan ja
kalskeen. Sitä ei vankilan alakertaan olisi erottanut kukaan muu kuin
vanki, joka on yön hiljaisina hetkinä tottunut kuuntelemaan hämähäkin
kehräämistä ja kuulemaan joka vesipisaran putoamisen.
Hän arvasi, että elävien keskuudessa tapahtui jotakin tavallisuudesta
poikkeavaa. Hän oli niin kauan asustanut haudassa, että saattoi pitää
itseään jo kuolleena.
Tarkastaja tutki vuoron perään kaikki kammiot ja tyrmät. Useita vankeja
kuulusteltiin. Tarkastaja kysyi heiltä, millaista oli heidän ruokansa
ja mitä valituksia heillä oli tehtävänä.
He vastasivat kaikki, että ruoka oli kurjan huonoa ja että he tahtoivat
päästä vapaiksi.
Tarkastaja kysyi silloin, eikö heillä ollut mitään muuta sanottavaa.
He pudistivat päätään. Mitä muuta kuin vapautta saattoi vanki toivoa?
Tarkastaja kääntyi hymyillen kuvernöörin puoleen:
-- En tiedä, miksi meidän täytyy käydä näillä tarpeettomilla
tarkastusmatkoilla. Kun on nähnyt yhden vankilan, niin tuntee sata. Kun
on kuulustellut yhtä vankia, niin on kuulustellut tuhatta. Kaikki on
aina samaa. Ruoka on huonoa, ja he ovat syyttömiä. Onko täällä
muunlaisia vankeja?
-- Meillä on raivoisia ja vaarallisia vankeja, joita pidämme
maanalaisissa tyrmissä.
-- Menkäämme katsomaan, sanoi tarkastaja hyvin väsyneesti, --
täyttäkäämme tehtävämme viimeiseen asti. Menkäämme tyrmiin.
-- Odottakaahan, sanoi kuvernööri, -- kunnes mennään noutamaan pari
miestä. Vangit tekevät toisinaan elämäänsä kyllästyneinä epätoivoisia
tekoja tullakseen kuolemaantuomituiksi. Te voisitte joutua tällaisen
teon uhriksi.
-- Ryhtykää siis varokeinoihinne, sanoi tarkastaja.
Lähetettiin noutamaan kaksi sotamiestä ja alettiin astua alas portaita,
jotka olivat niin pahanhajuiset, likaiset ja homeiset, että sellaiseen
paikkaan pistäytyessäkin alkoi näkö, hajuaisti ja hengitys kärsiä.
-- Oh, sanoi tarkastaja tultuaan portaiden puoliväliin, -- kuka hiisi
täällä voi asustaa?
-- Kaikkein pahimmanlaatuinen kapinaanyllyttäjä, josta meille
nimenomaan ilmoitettiin, että hän voi tehdä vaikka mitä.
-- Onko hän yksinään?
-- Tietysti.
-- Kuinka kauan hän on ollut täällä?
-- Melkein vuoden.
-- Ja pantiinko hänet tähän tyrmään heti tultuaan?
-- Ei, vasta sitten, kun hän oli aikonut surmata vartijan, joka toi
hänelle ruokaa.
-- Onko hän aikonut tappaa vartijan?
-- On, saman, joka meille valaisee tietä. Eikö totta, Antoine? kysyi
kuvernööri.
-- Hän aikoi lyödä minut kuoliaaksi, vastasi vartija.
-- Tahdotteko tehdä siitä valituksen? kysyi tarkastaja kuvernööriltä.
-- Se on tarpeetonta, hän on jo saanut kyllin suuren rangaistuksen
muutenkin. Hän on sitä paitsi tällä hetkellä aivan hulluuden rajalla ja
ennen pitkää aivan mielipuoli.
-- Sitä parempi hänelle, sanoi tarkastaja. -- Hulluna hän kärsii
vähemmän.
Tarkastaja oli hyväsydäminen mies ja täytti arvokkaasti hänelle uskotun
armeliaisuustehtävän.
-- Olette oikeassa, sanoi kuvernööri, -- ja sanoistanne huomaan, että
olette asiaa tarkoin punninnut. Meillä onkin täällä aivan lähellä
toisessa tyrmässä, jonne mennään toisia portaita myöten, vanha apotti,
entinen italialainen puoluepäällikkö, joka on ollut täällä vuodesta
1811 asti. Hänen päänsä meni sekaisin vuonna 1813, ja siitä lähtien hän
on ollut aivan kuin toinen ihminen. Ennen hän itki, nyt nauraa, ennen
laihtui, nyt lihoo. Tahdotteko nähdä hänet mieluummin kuin tuon toisen,
hänen hulluutensa on huvittava eikä tee teitä murheelliseksi?
-- Tahdon nähdä molemmat, sanoi tarkastaja. -- Tahdon täyttää tehtäväni
tunnollisesti.
Tarkastaja teki ensimmäistä kiertomatkaansa ja tahtoi antaa esivallalle
hyvän ajatuksen itsestään.
Kuvernööri viittasi vartijalle, joka avasi oven.
Isojen lukkojen rämistessä, ja ruostuneitten saranain kääntyessä Dantès
nosti päänsä pystyyn. Hän oli kyyristynyt tyrmänsä soppeen ja katseli
ahnaasti päivänsädettä, joka pääsi sisään ahtaasta, ristikolla
varustetusta ilma-aukosta. Kun Dantès näki kahden vartijan valaisevan
tietä oudolle miehelle, jonka edessä kuvernööri puhui hattu kädessään
ja jota kaksi sotilasta seurasi, niin hän heti arvasi, mistä oli
kysymys. Vihdoinkin hän saisi tilaisuuden, saisi puhua ylemmän
virkamiehen kanssa! Hän syöksyi kädet ojossa tarkastajaa kohden.
Sotilaat laskivat heti pistimet tanaan, sillä he luulivat vangin
hyökkäävän tarkastajan kimppuun pahoissa aikeissa.
Tarkastajakin astui askelen taaksepäin.
Dantès huomasi, että hänet oli kuvattu vaaralliseksi ihmiseksi.
Silloin hän kokosi katseeseensa kaiken, mitä hänessä vielä oli
tyyneyttä ja nöyryyttä, ja alkoi puhua tarkastajalle niin
hellyttävästi, että se hämmästytti läsnäolijoita.
Tarkastaja kuunteli Dantèsin puhetta loppuun asti. Sitten hän kääntyi
kuvernöörin puoleen:
-- Hän alkaa kääntyä uskonnolliseksi, sanoi hän puoliääneen. -- Hän on
jo taipuvainen osoittamaan lempeitä tunteita. Huomasittehan, pelko
vaikuttaa häneen. Hän väistyi pistimiä. Hullu ei olisi väistynyt
mitään. Olen tässä suhteessa tehnyt kummallisia huomioita
Charentonissa.
Sitten kääntyen vangin puoleen hän kysyi:
-- Mitä te siis tahdotte lyhyesti sanoen?
-- Tahdon saada tietää, minkä rikoksen olen tehnyt. Tahdon saada
oikeutta. Tahdon, että asiani otetaan tutkittavaksi. Tahdon myöskin,
että minut ammutaan, jos olen syyllinen, mutta että minut päästetään
vapaaksi, jos olen syytön.
-- Oletteko tyytyväinen ruokaan? kysyi tarkastaja.
-- Olen kai, en minä tiedä. Mutta sehän on pikkuseikka. Pääasia, ei
ainoastaan minulle onnettomalle vangille, vaan kaikille oikeutta
istuville virkamiehille, jopa kuninkaalle itselleenkin, on, että syytön
ei joudu häpeällisen ilmiannon uhriksi eikä kuole lukkojen takana
kiroten pyöveleitään.
-- Olette tänään jokseenkin nöyrä, sanoi kuvernööri. -- Ette aina ole
ollut sellainen. Puhuitte aivan toisin sinä päivänä, jolloin tahdoitte
surmata vartijan.
-- Se on kyllä totta, sanoi Dantès, -- ja minä pyydänkin mitä nöyrimmin
tuolta mieheltä anteeksi, sillä hän on ollut minulle hyvä... Mutta
minkä sille voin? Olin silloin hullu, olin raivoissani.
-- Ettekö ole enää?
-- En, sillä vankeus on minut murtanut, taittanut, heikontanut. Olenhan
niin kauan ollut täällä!
-- Kauanko... Milloin teidät vangittiin? kysyi tarkastaja.
-- Helmikuun 28. päivänä 1815, kello kaksi iltapäivällä.
Tarkastaja laski.
-- Nyt on heinäkuun 30. päivä 1816. Mitä siis valitatte? Ettehän ole
ollut enempää kuin seitsemäntoista kuukautta vankina.
-- Enempää kuin seitsemäntoista kuukautta! sanoi Dantès. -- Voi, hyvä
herra te ette tiedä, mitä seitsemäntoista kuukauden vankeus on, se on
seitsemäntoista vuotta, seitsemäntoista vuosisataa, varsinkin
minunlaiseni miehen mielestä. Olinhan aivan lähellä onneani, olin
viettämässä häitäni rakastamani naisen kanssa, edessäni oli
kunniallinen toimiala, ja nyt se kaikki on minulta riistetty. Elämäni
kauneimpana päivänä vaivuin synkimpään yöhön, näin tulevaisuuteni
murskana; en tiedä, rakastaako morsiameni vielä minua, elääkö vanha
isäni vielä. Seitsemäntoista kuukautta vankilassa mies, joka on
tottunut vapaaseen meri-ilmaan, merimiehen huolettomaan elämään,
avaraan, loputtomaan, ikuiseen ulappaan! Säälikää siis minua ja
vaatikaa, että minua kohtaan osoitetaan ei suvaitsevaisuutta vaan
ankaruutta, ei armoa vaan oikeutta. Tuomareita, en pyydä muuta kuin
tuomareita. Eihän voida syytetyltä kieltää tuomareita.
-- Hyvä on, sanoi tarkastaja, -- saammepahan nähdä.
Sitten hän kääntyi kuvernöörin puoleen:
-- Minun tulee todellakin tuota miesparkaa sääli. Kun palaamme täältä,
niin näytätte minulle hänen vankikorttinsa.
-- Kyllä, vastasi kuvernööri. -- Mutta epäilemättä löydätte siitä hyvin
ankaria syytöksiä.
-- Armollinen herra, sanoi Dantès, -- tiedänhän, ettette omasta
tahdostanne voi päästää minua täältä pois, mutta voittehan jättää
anomukseni esivallalle, voitte vaatia tutkintoa, voitte asettaa minut
tuomittavaksi. Tuomiota juuri minä tahdon. Tahdon tietää, minkä
rikoksen olen tehnyt ja mihin rangaistukseen olen tuomittu, sillä
katsokaahan, epävarmuus on pahin rangaistus.
-- Valaiskaa minulle tietä, sanoi tarkastaja.
-- Huomaan äänestänne, sanoi Dantès, -- että olette heltynyt. Sanokaa
minulle, että saan toivoa.
-- Sitä en voi sanoa, vastasi tarkastaja. -- En voi luvata muuta kuin
tarkastaa teitä koskevat asiapaperit.
-- Silloin olen vapaa, silloin olen pelastettu!
-- Kuka teidät vangitutti? kysyi tarkastaja.
-- Herra Villefort, vastasi Dantès. -- Menkää hänen luokseen ja puhukaa
hänen kanssaan.
-- Herra Villefort ei ole enää kokonaiseen vuoteen ollut Marseillessa.
Hän on Toulousessa.
-- Sitten en enää ihmettelekään, sanoi Dantès, -- ainoa suojelijani on
poissa.
-- Oliko herra Villefort'illa jokin syy vihata teitä? kysyi tarkastaja.
-- Ei mitään syytä. Hän oli päinvastoin minulle hyvin ystävällinen.
-- Voin siis luottaa niihin tietoihin, jotka hän on teistä kirjoittanut
tai jotka hän minulle antaa?
-- Täydellisesti.
-- Hyvä on, odottakaa.
Dantès vaipui polvilleen, nosti kätensä taivasta kohden ja rukoili
Jumalaa suojelemaan tätä miestä, joka oli astunut alas hänen
vankilaansa aivan kuin Vapahtaja astui pelastamaan tuonelaan joutuneita
sieluja.
Ovi sulkeutui, mutta toivo, joka tarkastajan tullessa oli saapunut, jäi
tyrmään.
-- Tahdotteko heti nähdä vankikortin, kysyi kuvernööri, -- vai ensin
käydä apotin tyrmässä?
-- Tarkastakaamme tyrmät samalla kertaa, vastasi tarkastaja. -- Jos
palaisin raittiiseen ilmaan, ei minulla ehkä enää olisi rohkeutta
jatkaa surullista tehtävääni.
-- Tämä ei ole samanlainen vanki kuin tuo äskeinen, eikä hänen
hulluutensa tee niin murheelliseksi kuin tuon toisen järki.
-- Millainen on hänen hulluutensa?
-- Se on hyvin omituinen. Hän luulee itseään suunnattoman suuren
aarteen omistajaksi. Vankeutensa ensimmäisenä vuotena hän lupasi
hallitukselle miljoonan, jos tämä päästäisi hänet vapaaksi, toisena
vuotena kaksi, kolmantena kolme ja niin edespäin. Hän on nyt viidettä
vuotta vankilassa. Hän pyytää saada puhutella teitä erikseen ja tarjoaa
silloin viisi miljoonaa.
-- Haha, nauroi tarkastaja, -- tämäpä on todellakin hauskaa. Ja mikä
tuon miljoonanomistajan nimi on?
-- Apotti Faria.
-- Numero 27! sanoi tarkastaja.
-- Se on tässä. Avatkaa, Antoine.
Vartija totteli, ja tarkastaja katseli uteliaana hullun apotin tyrmään.
Keskellä huonetta, seinästä irroitetun savikappaleen avulla piirretyn
ympyrän keskellä, lojui melkein alaston mies, niin ryysyiset olivat
hänen vaatteensa. Hän piirsi tähän ympyrään hyvin selviä geometrisia
viivoja ja näytti olevan yhtä kiintynyt tehtävänsä selvittämiseen kuin
Arkimedes oli sinä hetkenä, jolloin Marcelluksen sotilas hänet surmasi.
Hän ei liikahtanutkaan tyrmän oven auetessa eikä näyttänyt heräävän,
ennen kuin soihtujen valo odottamattomalla tavalla valaisi kostean
permannon, jolle hän kirjoitteli. Silloin hän kääntyi ja katsoi
kummastuneena joukkoa, joka oli saapunut hänen vankilaansa.
Hän nousi nopeasti, otti kurjan vuoteensa jalkopäähän heitetyn peitteen
ja kääri sen ympärilleen esiintyäkseen säädyllisemmässä puvussa
vieraiden läsnä ollessa.
-- Mitä teillä on valittamista? kysyi tarkastaja, joka teki saman
kysymyksen kaikille.
-- Minullako? sanoi apotti hämmästyneenä. -- Minulla ei ole mitään
valittamista.
-- Ette ymmärrä minua, jatkoi tarkastaja. -- Olen hallituksen lähettämä
virkamies, tehtäväni on käydä vankiloissa ja kuulla vangittujen
valitukset.
-- Siinä tapauksessa asia on aivan toinen, huudahti apotti vilkkaasti,
-- ja toivon, että tulemme hyvin toimeen keskenämme.
-- Kas niin, sanoi kuvernööri, -- sanoinhan, että hän alkaa puhua
siitä.
-- Armollinen herra, sanoi vanki, -- olen apotti Faria, olen syntynyt
Roomassa. Olin kaksikymmentä vuotta kardinaali Rospigliosin sihteerinä.
Minut vangittiin syystä, jota en tarkoin tiedä, vuoden 1811 alussa. Sen
jälkeen olen vaatinut Ranskan ja Italian viranomaisilta vapauttani.
-- Miksi Ranskan viranomaisilta? kysyi kuvernööri.
-- Siksi, että minut vangittiin Piombinossa, ja otaksun, että samoin
kuin Milano ja Firenze on Piombinokin tullut jonkin ranskalaisen
departementin pääkaupungiksi.
Tarkastaja ja kuvernööri katsoivat nauraen toisiinsa.
-- Toden totta, sanoi tarkastaja, -- teidän uutisenne eivät ole
erikoisen tuoreita.
-- Ne perustuivat siihen päivään, jolloin minut vangittiin, sanoi
apotti Faria. -- Ja kun hänen majesteettinsa keisari oli luonut Rooman
kuningaskunnan äskettäin syntynyttä poikaansa varten, niin otaksun
hänen valloituksiensa perusteella täyttäneen Machiavellin ja Cesare
Borgian unelman ja tehneen Italiasta yhtenäisen valtakunnan.
-- Kohtalo, sanoi tarkastaja, -- on tehnyt pieniä muutoksia tähän
jättiläismäiseen tuumaan, jonka harras ihailija näytätte olevan.
-- Ainoastaan se voi tehdä Italiasta voimakkaan, riippumattoman ja
onnellisen valtion, vastasi Faria.
-- Se on kyllä mahdollista, sanoi tarkastaja, -- mutta en ole tullut
tänne käymään kanssanne poliittista keskustelua, vaan olen tullut
kysymään, niin kuin jo äsken mainitsin, onko teillä mitään valittamista
ruokaanne tai asuntoonne nähden.
-- Ruoka on samanlaista kuin muissakin vankiloissa, vastasi apotti, --
siis hyvin huonoa. Mitä asuntoon tulee, niin näettehän itse, se on
hyvin kostea ja epäterveellinen, mutta verraten mukava ollakseen tyrmä.
Mutta nyt ei ole kysymys siitä, vaan tavattoman tärkeistä ja
arvokkaista tiedoista, joita voin antaa hallitukselle.
-- Nyt se tulee, sanoi kuvernööri hiljaa tarkastajalle.
-- Sen vuoksi olenkin onnellinen saadessani nähdä teidät, sanoi apotti,
-- vaikka häiritsittekin minua hyvin tärkeissä laskelmissa, jotka, jos
onnistuvat, muuttavat kokonaan Newtonin järjestelmän. Sallitteko minun
puhua kahden kanssanne?
-- Kas niin, sanoinhan sen, lausui kuvernööri tarkastajalle.
-- Tunnette hoidettavanne, sanoi tämä hymyillen.
Sitten kääntyen apotti Farian puoleen hän sanoi:
-- Pyyntönne on mahdoton.
-- Mutta, lausui apotti, -- jos hallitus voisi saada minun avullani
tavattoman suuren summan, esimerkiksi viisi miljoonaa.
-- Te arvasitte summan suuruudenkin, sanoi tarkastaja vuorostaan
kääntyen kuvernöörin puoleen.
-- Odottakaahan, sanoi apotti nähdessään tarkastajan aikovan lähteä, --
meidän ei välttämättömästi tarvitse olla kahden. Herra kuvernööri voi
varsin hyvin kuulla keskustelumme.
-- Rakas apotti, sanoi kuvernööri, -- pahaksi onneksi me jo osaamme
ulkoa sen, mitä aiotte sanoa. Kysymys on teidän aarteestanne, eikö
niin?
Faria loi silmänsä häntä pilkkaavaan mieheen, ja puolueeton katsoja
olisi kyllä huomannut, että tästä katseesta loisti järki ja totuus.
-- Juuri niin, sanoi hän, -- mistä muusta minä puhuisin kuin siitä?
-- Herra tarkastaja, jatkoi kuvernööri, -- voin teille kertoa tämän
jutun yhtä hyvin kuin apottikin, sillä neljä viisi vuotta olen saanut
kuulla sitä samaa jauhettavan.
-- Mikä todistaa, sanoi apotti, -- että olette, herra kuvernööri,
sellainen, joista Raamattu sanoo, että heillä on silmät eivätkä näe, ja
korvat eivätkä kuule.
-- Rakas apotti, sanoi tarkastaja, -- hallitus on kaikeksi onneksi
rikas eikä kaipaa teidän rahojanne. Säästäkää siis ne siihen päivään
asti, jolloin lähdette vankilasta.
Apotin silmät laajenivat. Hän tarttui tarkastajan käteen.
-- Mutta ellen koskaan pääse vankilasta, sanoi hän, -- jos vastoin
kaikkea oikeutta minua pidetään tässä tyrmässä, jos kuolen määräämättä
omaisuuttani kenellekään, niin tuo aarre on mennyt hukkaan. Parempihan
on, että hallitus hyötyy siitä samoin kuin minäkin? Voin kohottaa
summan kuuteen miljoonaan ja tyydyn loppuun, jos pääsen vapaaksi.
-- Toden totta, sanoi tarkastaja, -- ellei tietäisi, että mies on
hullu, uskoisi hänen puhuvan totta, niin vakuuttava hän on.
-- En ole hullu, ja puhun täyttä totta, sanoi Faria, joka
tarkkakuuloisena niin kuin useat vangit oli kuullut tarkastajan sanan.
-- Mainitsemani aarre on todellakin olemassa, ja olen valmis
allekirjoittamaan sopimuksen, jonka mukaan viette minut määräämälleni
paikalle. Teidän nähtenne kaivetaan se maasta esiin. Jos valehtelen
eikä mitään löydetä, saatte tuoda minut takaisin tähän tyrmään, ja jään
tänne ikuisiksi ajoiksi.
Kuvernööri alkoi nauraa.
-- Onko aarteenne kaukanakin? kysyi hän.
-- Noin viidenkymmenen peninkulman päässä täältä, sanoi Faria.
-- Juttu on sangen hyvin laadittu, sanoi kuvernööri. -- Jos kaikki
vangit lähtisivät vartijoiden kanssa huvikävelylle viidenkymmenen
peninkulman päähän, niin tarjoutuisihan heille montakin tilaisuutta
karata.
-- Tuo on vanha ja tuttu keino, sanoi tarkastaja, -- eikä tämä herra
ole edes sen keksijä.
Sitten hän kysyi apotilta:
-- Kysyin teiltä, onko ruokanne hyvää?
-- Vannokaa Kristuksen nimessä, sanoi apotti, -- että päästätte minut
vapaaksi, jos olen puhunut totta, ja minä ilmoitan teille minne aarre
on kätketty.
-- Onko ruokanne hyvää? kysyi tarkastaja uudelleen.
-- Ettehän vaaranna mitään, koska lupaan jäädä vankilaan siksi aikaa,
kun mennään noutamaan aarretta.
-- Ette vastaa kysymykseeni, sanoi tarkastaja kärsimättömästi.
-- Ette tekään minun kysymykseeni! huusi apotti. -- Olkaa sitten
kirottu niin kuin muutkin järjettömät, jotka eivät ole tahtoneet minua
uskoa! Ette huoli kullastani, pidän sen siis itse. Ette päästä minua
vapaaksi, mutta Jumala päästää. Menkää, minulla ei ole enää mitään
teille sanottavaa.
Ja apotti heitti peitteensä syrjään, tarttui savenpalaseen ja istui
uudelleen ympyränsä keskelle jatkamaan viivojaan ja laskelmiaan.
-- Mitä hän tuossa tekee? kysyi tarkastaja poistuessaan.
-- Hän laskee aarteitaan, sanoi kuvernööri.
Faria vastasi tähän pilkalliseen lauseeseen luomalla heihin halveksivan
katseen. He poistuivat. Vartija sulki oven.
-- Ehkä hänellä todellakin on aarre hallussaan, sanoi tarkastaja
noustessaan portaita.
-- Hän on uneksinut siitä, vastasi kuvernööri, -- ja seuraavana aamuna
hän heräsi hulluna.
-- Se on totta, sanoi tarkastaja tietäessään lahjomisen voiman, -- jos
hän todellakin olisi rikas, niin ei hän olisi vankilassa.
Siten loppui apotti Farian kuulustelu. Hän jäi vankilaan, ja tämän
käynnin jälkeen häntä pidettiin entistä huvittavampana vankina.
Caligula tai Nero, nuo molemmat aarteiden etsijät, mahdottoman
tavoittelijat, olisivat kuunnelleet tämän miehen puheita, päästäneet
hänet vankilasta, antaneet hänen liikkua ulkoilmassa, niin kuin hän
hartaasti kaipasi, ja päästäneet hänet vapaaksi, koska hän oli valmis
maksamaan siitä niin kalliin hinnan. Mutta Farian ajan kuninkaat eivät
enää uskaltaneet toimia rohkeasti. He pelkäsivät niitä korvia, jotka
kuuntelivat heidän määräyksiään ja vakoilivat heidän toimiaan. He eivät
enää tunteneet jumalaista alkuperäänsä. He olivat kruunattuja ihmisiä,
siinä kaikki. Itsevaltainen hallitus ei koskaan ole tahtonut saattaa
päivän valoon vankilan ja kidutuksen seurauksia; hyvin harvoin
tiedetään inkvisition uhrien astuneen esiin näyttämään murskattuja
luitaan ja verisiä haavojaan, samoin hulluus, tuo mätä, joka syntyy
tyrmien loassa henkisten kidutusten jälkeen, kätketään huolellisesti
sinne, missä se on alkanutkin, tai jos se sieltä pääsee, niin se
haudataan johonkin synkkään sairaalaan, eikä lääkäri tunne ihmistä eikä
hänen ajatuksiaan noissa kurjissa jätteissä, jotka uupunut
vanginvartija antaa hänen huostaansa.
Apotti Faria, joka vankilassa oli tullut hulluksi, oli juuri tämän
hulluutensa vuoksi tuomittu ikuiseen vankeuteen.
Dantèsin suhteen tarkastaja piti sanansa. Palattuaan kuvernöörin
asuntoon hän otti esiin vankiluettelon. Vankia koskeva tiedonanto oli
seuraava: