Noirtier oli hyvä ennustaja, ja asiat kehittyivät nopeasti niin kuin
hän oli sanonut. Jokainenhan tuntee tuon Elban saarelta palaamisen,
tuon kummallisen, ihmeellisen paluun, jonka kaltaista ei toista ole
historiassa eikä luultavasti tule olemaankaan.
Ludvig XVIII koetti vain heikosti puolustaa itseään tätä iskua vastaan.
Hän ei luottanut ihmisiin eikä niin ollen tapauksiinkaan. Hänen
hiljattain palauttamansa kuninkaanvalta, paremmin sanoen monarkia,
vapisi vielä heikolla pohjallaan, ja yksi ainoa keisarin liike riitti
kaatamaan tämän vanhoista ennakkoluuloista ja uusista ajatuksista
kokoonpannun epäonnistuneen rakennelman. Villefort ei siis
kuninkaaltaan ollut saanut muuta kuin kiitollisuutta, joka oli sekä
hyödytöntä että vaarallistakin, ja tuon kunnialegioonan ritarimerkin,
jota hän viisaasti kyllä ei näyttänyt, vaikka de Blacas olikin
kuninkaan määräyksestä toimittanut hänelle siihen kuuluvan valtakirjan.
Napoleon olisi varmaankin erottanut Villefort'in, ellei hänen suojanaan
olis ollut Noirtier, josta oli tullut satapäiväisen keisarikunnan
hovissa hyvin vaikutusvaltainen. Lupauksensa mukaan suojeli vuoden 1806
senaattori sitä, joka vähää ennen oli häntä suojannut.
Villefort'in koko vaikutusvalta kohdistui siis tänä keisarivallan
palauttamisen aikana -- jonka hän kyllä aavisti lyhyeksi -- sen
salaisuuden tukahduttamiseen, jonka Dantès oli ollut ilmaisemaisillaan.
Kuninkaallinen prokuraattori vain erotettiin, koska häntä epäiltiin
liian laimeaksi bonapartistiksi.
Mutta tuskin oli keisarivalta palautettu, tuskin oli keisari muuttanut
asumaan Tuileries-palatsiin, josta Ludvig XVIII oli lähtenyt, kun
Marseillessa kaikista virkamiesten toimenpiteistä huolimatta alkoivat
riehua sisäisen sodan tulisoihtujen liekit, jotka etelässä tuskin
koskaan olivat täysin sammuksissa. Toistaiseksi sentään tyydyttiin
ainoastaan meluamaan asuntoihin sulkeutuneiden kuningasmielisten
ikkunoiden alla tai julkisesti pilkkaamaan niitä, jotka uskalsivat
liikkua kaduilla.
Asioiden tällä tavoin kääntyessä oli aivan luonnollista, että kunnon
laivanvarustajasta, jonka tiedämme kuuluneen kansanpuolueeseen, tuli
vuorostaan, ellei juuri mahtava, sillä Morrel oli hiljainen ja
varovainen luonne, niin ainakin sen verran vaikutusvaltainen, että hän
saattoi, niin kuin helposti ymmärrämme, korottaa äänensä vaatiakseen
Dantèsin vapauttamista.
Villefort oli pysynyt pystyssä esimiehensä kukistuessa, ja vaikka hänen
avioliittonsa olikin päätetty asia, oli se lykätty toiseen,
onnellisempaan aikaan. Jos keisari pysyi valtaistuimellaan, niin Gérard
tarvitsi toisenlaiseen perheeseen kuuluvan vaimon, ja siitä kyllä hänen
isänsä pitäisi huolen. Jos uusi valtaistuin kukistuisi ja Ludvig XVIII
jälleen palaisi Ranskaan, niin Saint-Méranin vaikutusvalta tulisi
entistään suuremmaksi, samoin kuin hänen omansakin, ja silloin tämä
avioliitto olisi erinomaisen edullinen.
Kuninkaallisen prokuraattorin sijainen oli siis tähän aikaan Marseillen
korkein virkamies, kun eräänä aamuna hänen ovensa aukeni ja palvelija
ilmoitti herra Morrelin.
Joku toinen olisi kiirehtinyt laivanisäntää vastaan ja juuri innollaan
ilmaissut heikkoutensa. Mutta Villefort oli lahjakas mies, ja hänellä
oli kaikissa asioissa oikea vaisto, vaikka ei vielä kokemusta. Hän
antoi Morrelin odottaa esihuoneessa samoin kuin oli antanut hänen
odottaa edellisen hallituksen aikana, koska kuninkaallisen
prokuraattorin sijaisen tapana aina on antaa ihmisten odottaa
esihuoneessa. Vasta neljännestunnin kuluttua, jonka ajan hän käytti
parin kolmen sanomalehden lukemiseen, hän käski johdattaa
laivanvarustajan sisään.
Herra Morrel odotti tapaavansa Villefort'in aivan masentuneena. Mutta
hän oli samanlainen kuin kuusi viikkoa aikaisemmin, kylmä, tyyni,
olemuksessaan tuo jäinen kohteliaisuus, joka on lujin suojamuuri
sivistyneen ja sivistymättömän ihmisen välillä.
Hän oli astunut virkahuoneeseen varmana siitä, että Villefort vapisisi
hänet nähdessään, mutta sen sijaan hän vapisikin itse. Villefort odotti
häntä nojaten kyynärpäätään pöytään.
Hän seisahtui ovelle. Villefort katsoi häntä kuin tuntematonta.
Viimein, kun laivanvarustaja oli hetken neuvottomana käännellyt ja
väännellyt hattuaan käsissään, Villefort sanoi:
-- Herra Morrel luullakseni?
-- Niin, minä itse, vastasi laivanvarustaja.
-- Tulkaa siis lähemmäksi, jatkoi virkamies tehden hänelle suopean
liikkeen, -- ja sanokaa, minkä johdosta minulla on kunnia nähdä teidät
luonani.
-- Ettekö sitä aavista? kysyi Morrel.
-- En, en vähääkään. Se ei estä minua kaikin tavoin auttamasta teitä,
jos se vain minusta riippuu.
-- Se riippuu kokonaan teistä, sanoi Morrel.
-- Selittäkää siis.
-- Hyvä herra, sanoi Morrel, joka puhuessaan varmistui, koska tiesi
asiansa oikeaksi ja asemansa selväksi. -- Muistattehan, että vähän
ennen kuin hänen majesteettinsa keisari astui maihin, tulin rukoilemaan
teitä olemaan suopea eräälle nuorelle miehelle, laivani perämiehelle.
Häntä syytettiin siitä, niin kuin hyvin muistanette, että hän oli ollut
suhteissa Elban saareen. Nämä suhteet, jotka siihen aikaan olivat
rikos, ovat nyt ansio. Palvelitte silloin Ludvig XVIII:tta ettekä
säälinyt miestä. Teitte velvollisuutenne. Nyt palvelette Napoleonia, ja
teidän tulee suojella tuota nuorta miestä. Sekin on velvollisuutenne.
Tulen siis kysymään teiltä, miten hänen on käynyt.
Villefort koetti malttaa mieltään.
-- Mikä tuon miehen nimi oli? kysyi hän. -- Olkaa hyvä ja sanokaa se
minulle.
-- Edmond Dantès.
Epäilemättä Villefort olisi mieluummin halunnut seisoa
kaksintaistelussa kahdenkymmenenviiden askelen päässä vastustajansa
pistoolin suusta kuin kuulla tuon nimen heitettävän vasten kasvojaan.
Mutta hän ei räpäyttänyt silmiäänkään.
-- Näin ei kukaan voi epäillä, että olisin vanginnut miehen
henkilökohtaisista syistä, ajatteli hän.
Hän jatkoi:
-- Kuinka sanoittekaan? Edmond Dantès?
-- Niin.
Villefort avasi ison luettelon, joka oli lähellä olevassa kaapissa,
meni sitten pöydän luo ja otti sieltä paksun paperipinkan. Sitten hän
kääntyi laivanvarustajan puoleen.
-- Oletteko aivan varma siitä, ettette erehdy? sanoi hän aivan
luonnollisella äänellä.
Jos Morrel olisi ollut viekkaampi tai olisi ymmärtänyt asian paremmin,
niin hänen mielestään olisi ollut kummallista, ettei kuninkaallisen
prokuraattorin sijainen käskenyt häntä kääntymään niiden puoleen,
joiden huostassa vankiluettelot olivat, vankilan kuvernöörin tai
maakunnan prefektin puoleen. Mutta Morrel, joka koko ajan odotti
näkevänsä pelkoa Villefort'issa, ei nähnytkään muuta kuin
alistuvaisuutta. Villefort oli osunut oikeaan.
-- En, minä en erehdy, sanoi Morrel. -- Sitä paitsi tunnen poikaparan
kymmenvuotiaasta asti, ja hän on ollut palveluksessani neljä vuotta.
Muistattehan käyntini täällä? Kuusi viikkoa sitten tulin pyytämään,
että olisitte lempeä; samoin tulen nyt pyytämään, että olisitte
oikeudenmukainen. Edellisellä kerralla kohtelitte minua jokseenkin
tylysti ja lähetitte kärsimättömänä luotanne. Siihen aikaan olivat
kuningasmieliset ankaria bonapartelaisia kohtaan!
-- Hyvä herra, sanoi Villefort kekseliääseen ja kylmäveriseen tapaansa,
-- olin siihen aikaan kuningasmielinen, sillä pidin bourboneja sekä
valtaistuimen laillisina perijöinä että kansan valitsemina. Mutta
Napoleonin nerous on voittanut. Laillinen hallitsija on se, jota kansa
rakastaa.
-- Tätäpä on hauska kuulla, sanoi Morrel rehellisellä ja suoralla
tavallaan, -- hauskaa on kuulla teidän puhuvan noin, ja minä ennustan,
että se merkitsee hyvää Edmondille.
-- Odottakaahan, sanoi Villefort selaillen toista luetteloa. -- Nyt
löysin. Hän oli merimies, joka aikoi mennä naimisiin erään
katalonialaisen tytön kanssa? Niin, niin, nyt muistan aivan selvästi.
Asia oli hyvin arveluttava.
-- Kuinka niin?
-- Tiedättehän, että minun luotani hänet vietiin oikeuspalatsin
vankilaan.
-- Niin. Entä sitten?
-- No niin, lähetin ilmoituksen Pariisiin. Lähetin sinne häneltä
löydetyt paperit. Olihan se velvollisuuteni, sen ymmärrätte ... ja
kahdeksan päivän pidätyksen jälkeen vietiin vanki pois.
-- Vietiin pois! huudahti Morrel. -- Mutta miten on poikarukan käynyt?
-- Rauhoittukaa. Hänet on viety Fenestrelles'iin, Pigneroliin,
Sainte-Marguerite-saarelle. Sitä sanotaan virkakielellä "kotiseudultaan
poistamiseksi". Ja eräänä päivänä näette hänen palaavan laivalleen
komentamaan.
-- Tulkoon hän milloin tahansa, hänen paikkansa säilytetään häntä
varten. Mutta miksi hän ei ole vielä palannut? Minun mielestäni olisi
bonapartelaisen oikeuslaitoksen huolena pitänyt olla ensi sijassa
vapauttaa ne, jotka kuningasmielinen oikeuslaitos on vanginnut.
-- Älkää syyttäkö umpimähkään, rakas herra Morrel, sanoi Villefort. --
Kaikessa on meneteltävä laillisesti. Vangitsemiskäsky tuli ylhäältä
päin, ylhäältä päin täytyy tulla vapauttamiskäskynkin. Napoleon on
ollut vallassa vasta kaksi viikkoa, armahduskirjeitä ei siis ole vielä
ennätetty lähettää.
-- Mutta, kysyi Morrel, -- eikö näitä muodollisuuksia voisi
jouduttaa nyt, kun me olemme voitolla? Minulla on muutamia ystäviä,
vaikutusvaltaisia tuttavia, voin saada aikaan vangitsemiskäskyn
kumoamisen.
-- Sellaista ei ole koskaan ollut.
-- Siis hänen nimensä poistetaan vankiluettelosta.
-- Poliittisista vangeista ei pidetä vankiluetteloa. Toisinaan on
hallitukselle eduksi, että joku henkilö katoaa jättämättä mitään
jälkeä. Vankiluettelot auttaisivat häntä etsittäessä.
-- Niin tehtiin ehkä bourbonien aikana, mutta nyt...
-- Niin tehdään kaikkina aikoina, rakas herra Morrel. Hallitukset
seuraavat toisiaan ja ovat toistensa kaltaisia. Ludvig XIV:n
rangaistusjärjestelmä toimii yhä vielä, vaikka Bastiljia ei olekaan
enää. Keisari on vankilajärjestelmän suhteen ollut paljon ankarampi
kuin suuri kuningas konsanaan. Ja on olemassa lukemattomia vankeja,
joista vankiloiden luettelot eivät mainitse mitään.
Villefort'in alttius olisi johtanut harhaan sellaisenkin, joka oli
varma asiastaan. Morrelilla ei ollut pienintäkään epäluuloa.
-- Mutta, hän sanoi, -- mihin keinoon neuvotte minua turvautumaan,
jotta Dantès-parka pääsisi niin pian vapaaksi kuin mahdollista?
-- Siihen, että lähetätte oikeusministerille anomuksen.
-- Kyllähän minä tiedän, mitä anomukset saavat aikaan. Ministeri saa
niitä pari sataa päivässä ja lukee niistä tuskin neljä.
-- Se on totta, sanoi Villefort, -- mutta hän lukee kyllä sellaisen
anomuksen, jonka minä lähetän, suosittelen ja osoitan suoraan hänelle.
-- Ja te otatte siis toimeksenne tämän anomuksen lähettämisen?
-- Varsin mielelläni. Ennen saattoi Dantès olla syyllinen, mutta nyt
hän on syytön, ja onhan velvollisuuteni toimittaa vapaaksi sama mies,
joka minun ennen oli pakko toimittaa vankeuteen.
Villefort saattoi näin estää tutkimuksen, joka mahdollisesti voitaisiin
panna toimeen ja joka ehdottomasti olisi syössyt hänet turmioon.
-- Mutta miten kirjoitetaan ministerille?
-- Istukaahan tuohon, herra Morrel, sanoi Villefort antaen paikkansa
laivanvarustajalle. -- Minä sanelen teille.
-- Olette siis todellakin niin hyvä?
-- Tietysti. Älkäämme hukatko aikaa, olemmehan hukanneet sitä jo
liiaksikin.
-- Niin, niin, poikaraukka odottaa, kärsii, ehkä on epätoivoissaankin.
Villefort värisi ajatellessaan tuota vankia, joka tyrmän pimeydessä ja
yksinäisyydessä kirosi häntä. Mutta hän oli jo mennyt liian pitkälle
voidakseen peräytyä. Dantèsin täytyi murskautua hänen kunnianhimonsa
pyörien alle.
-- Olen valmis, sanoi laivanvarustaja istuen Villefort'in kynä
kädessään.
Villefort saneli anomuksen, jossa hän tietysti mitä jaloimmassa
tarkoituksessa kuvaili suurin sanoin Dantèsin isänmaallisuutta ja niitä
palveluksia, joita hän oli tehnyt bonapartelaiselle liikkeelle. Tässä
anomuksessa oli Dantèsista tullut Napoleonin paluun innokkain auttaja.
Selväähän oli, että ministeri nähdessään tällaisen kirjelmän heti
paikalla saattaa oikeuden voimaan.
Kun anomus oli valmis, luki Villefort sen ääneen.
-- Nyt se on valmis, ja nyt voitte luottaa minuun.
-- Ja anomus lähetetään heti?
-- Vielä tänään.
-- Teidän suosituksellanne varustettuna?
-- Parhaimmalla suosituksellani, jossa vahvistan todeksi kaiken, mitä
tässä olette kirjoittanut.
Ja Villefort kirjoitti nyt vuorostaan kirjeen kulmaan todistuksensa.
-- Mitä minun nyt pitää tehdä? kysyi Morrel.
-- Odottakaa, vastasi Villefort. -- Minä vastaan kaikesta.
Tämä vakuutus herätti jälleen toivon Morrelissa. Hän poistui
kuninkaallisen prokuraattorin sijaisen luota ihastuneena ja riensi
ilmoittamaan Dantèsin vanhalle isälle, että tämä kohta saa nähdä
poikansa.
Mitä Villefort'iin tulee, niin sen sijaan, että olisi lähettänyt
anomuksen Pariisiin, hän säilyttikin huostassaan tämän paperin, joka
sillä hetkellä olisi voinut pelastaa Dantèsin, mutta joka tuonnempana
olisi tuhoisa todistuskappale Villefort'ia vastaan, jos Euroopan olot
ja tapausten kulku muuttuisivat niin, että kuningasvalta uudelleen
palautettaisiin.
Dantès jäi siis vankilaan. Tyrmänsä pimeyteen hän ei kuullut Ludvig
XVIII:n valtaistuimen kukistumista eikä sitä, mikä herätti vieläkin
suurempaa kauhua, keisarikunnan kukistumista.
Mutta Villefort oli seurannut kaikkea valppaasti. Kaksi kertaa tänä
lyhyenä keisarikunnan aikana Morrel kävi kyselemässä ja pyysi
pyytämällä vapauttamaan Dantèsin, ja kummallakin kerralla Villefort
rauhoitti häntä lupauksilla ja toivolla. Lopulta tuli Waterloon
taistelu. Morrel ei enää ilmestynyt Villefort'in luo. Hän oli tehnyt
nuoren ystävänsä puolesta kaiken sen, mikä inhimillisesti katsoen oli
mahdollista. Jos hän tämän uuden kuningaskunnan aikana olisi yrittänyt
uudestaan, niin hän olisi aivan suotta saattanut itsensä vaaraan.
Ludvig XVIII nousi jälleen valtaistuimelle. Villefort, jolle Marseille
oli tullut tuskien kaupungiksi, pyysi ja saikin avoinna olevan
kuninkaallisen prokuraattorin paikan Toulousessa. Heti sen jälkeen hän
vietti häitään neiti Saint-Méranin kanssa, jonka isä oli entistään
vaikutusvaltaisempi hovissa. Dantès jäi vankilaan. Kaikki olivat hänet
unohtaneet paitsi Jumala. Nähdessään Napoleonin palaavan Ranskaan
Danglars oli ymmärtänyt, kuinka vaarallisen iskun hän oli Dantèsille
antanut. Hänen ilmiantonsa oli osunut oikeaan, ja niin kuin kaikki
jossakin määrin rikollisuuteen taipuvat ja samalla keskinkertaisen
älykkäät luonteet, hän nimitti tätä kummallista sattumaa _kohtalon
määräykseksi_.
Mutta kun Napoleon oli jälleen palannut Pariisiin ja hänen äänensä
kaikui uudelleen käskevänä ja voimakkaana, silloin alkoi Danglars'ia
pelottaa. Joka hetki hän odotti Dantèsin palaavan, Dantèsin, joka
kostaisi. Silloin hän ilmoitti Morrelille haluavansa jättää
meripalveluksen ja meni hänen suosituksellaan erään espanjalaisen
kauppiaan palvelukseen. Hän läksi Madridiin, eikä hänestä kuultu enää
mitään.
Fernand ei ymmärtänyt mitään tästä kaikesta. Hän ei koettanutkaan saada
tietää, miten Dantèsin oli käynyt. Mutta hän koetti selitellä
Mercedekselle syitä hänen viipymiseensä ja ajatteli samalla ryöstää
tytön ja muuttaa maasta pois. Toisinaan hän synkkinä hetkinään istui
liikkumattomana kuin saalistaan vaaniva petolintu Pharo-niemen
kärjessä, josta saattoi nähdä yht'aikaa Marseillen ja Catalansin kylän,
odottaen näkevänsä tiellä tuon pystypäisen nuorukaisen, joka hänellekin
merkitsi koston pelottavaa sanantuojaa. Hän oli jo siinä tapauksessa
tehnyt päätöksensä; hän ampuisi kuulan Dantèsin päähän ja surmaisi
sitten itsensä. Mutta hän liioitteli; ei hän koskaan olisi itseään
surmannut, sillä hän toivoi yhä vielä.
Näiden kamalien ristiriitojen aikana pantiin toimeen viimeinen
sotilaskutsunta, ja kaikki asekuntoiset miehet ryntäsivät keisarin
mahtavan äänen kaikuessa Ranskan ulkopuolelle. Fernand läksi samoin
kuin muutkin jättäen majansa ja Mercedeksen sen kalvavan ajatuksen
vaivaamana, että hänen kilpailijansa nyt saattoi tulla ja ottaa hänen
rakastamansa naisen omakseen.
Jos koskaan niin sillä hetkellä Fernand todella olisi tahtonut surmata
itsensä. Hän oli ollut huomaavainen Mercedestä kohtaan, oli ollut
säälivinään hänen onnettomuuttaan ja koettanut täyttää hänen
pienimmätkin toivomuksensa. Kaikki tämä oli tehnyt tyttöön
vaikutuksensa. Mercedes oli aina rakastanut Fernandia ystävänä.
Ystävyyteen liittyi nyt uusi tunne, kiitollisuus.
-- Veljeni, sanoi hän kiinnittäessään sotilaanrepun Fernandin olalle,
-- veljeni, ainoa ystäväni, älä kuole sodassa, älä jätä minua yksin
tähän maailmaan. Jos sinä kuolet, ei minulla ole ketään.
Nämä eron hetkellä lausutut sanat herättivät Fernandissa toiveita. Jos
Dantès ei palaisi, niin Mercedes voisi kerran vielä tulla hänen
omakseen.
Mercedes kulki Catalansin kylässä epätoivoisesti itkien, pysähtyi
joskus liikkumattomana kuin patsas tuijottamaan Marseilleen päin ja
istahti taas meren rannalla kuuntelemaan aaltojen huokauksia, jotka
ovat ikuisia kuin hänen surunsa. Eikö olisi parempi heittäytyä aaltojen
syliin kuin kärsiä toivottomia odotuksen tuskia?
Rohkeutta ei Mercedekseltä puuttunut tämän päätöksen toimeenpanoon,
mutta uskonto tuli hänen avukseen ja pelasti hänet itsemurhasta.
Caderousse joutui sotaväkeen niin kuin Fernandkin, mutta kun hän oli
kahdeksan vuotta katalonialaista vanhempi ja oli naimisissa, niin hän
kuului kolmanteen kutsuntaluokkaan ja lähetettiin rannikon
suojelusjoukkoihin.
Vanha Dantès, jota vain toivo oli pitänyt voimissa, kadotti senkin
keisarikunnan kukistuessa.
Täsmälleen viisi kuukautta sen jälkeen kun oli tullut erotetuksi
pojastaan ja melkein samana tuntina kuin tämä oli vangittu, hän heitti
henkensä Mercedeksen sylissä.
Morrel maksoi kaikki hautajaiskulut ja suoritti ne pienet velat, jotka
vanhus oli tehnyt sairautensa aikana.
Tähän tekoon vaadittiin paitsi auttavaista mieltä, myös rohkeutta,
sillä Etelä-Ranska oli täydessä tulessa, ja oli rikollista auttaa niin
vaarallisen bonapartelaisen kuin Dantèsin isää, vaikka hänen
kuolinvuoteellaankin.