Herra Noirtier, sillä hän se todellakin oli, seurasi katseillaan
palvelijaa siksi, kunnes tämä oli sulkenut oven. Sitten, peläten miehen
ehkä kuuntelevan oven takana, hän meni avaamaan oven. Toimenpide ei
ollut tarpeeton, sillä Germain livahti nopeasti tiehensä; hänelle oli
kyllä tuttu se synti, joka vei esivanhempamme turmioon. Herra Noirtier
meni sitten sulkemaan eteishuoneen oven, palasi sulkemaan makuuhuoneen
oven, lykkäsi teljet eteen ja ojensi sitten kätensä Villefort'ille,
joka oli seurannut näitä toimenpiteitä hämmästyneenä.
-- No, rakas Gérard, sanoi hän luoden nuoreen mieheen katseen, jonka
ilmettä ei ollut vaikea ymmärtää, -- etpä näytä olevan erikoisesti
ihastunut tulostani?
-- Olen kyllä, isä, sanoi Villefort, -- olen hyvin ihastunut. Mutta en
odottanut laisinkaan tuloanne ja sen vuoksi jouduin hiukan hämilleni.
-- Mutta, rakas ystävä, sanoi Noirtier istuutuen, -- minäkin voisin
sanoa samaa. Sinähän ilmoitit kihlajaistenne olevan helmikuun 28.
päivänä, ja maaliskuun 3. päivänä olet Pariisissa?
-- Se on kyllä totta, isä, sanoi Gérard lähestyen Noirtier'ta. -- Mutta
teidän ei tarvitse moittia minua tännetulostani, sillä sen kautta ehkä
pelastan teidät.
-- Todellakin, sanoi Noirtier oikaisten itsensä rennoksi nojatuoliin.
-- Todellakin! Kerrohan herra virkamies tarkemmin, se mahtaa olla
hauskaa.
-- Isä, olettehan kuullut puhuttavan eräästä bonapartelaisesta
yhdistyksestä, jonka kokouspaikka on Saint-Jacques-kadun varrella.
-- Numerossa 53. Olen, sillä olen sen varapuheenjohtaja.
-- Isä, teidän kylmäverisyytenne saa minut aivan vapisemaan.
-- Minkä sille voin, rakkaani? Kun vuoripuolue ajoi minut maanpakoon,
kun lähdin Pariisista olkikuormassa, kun Robespierren vainukoirat
ajoivat minua takaa Bordeaux'n tasangoilla, niin tottuu yhteen ja
toiseen. Jatka siis. No niin, mitä on tapahtunut Saint-Jacques-kadun
yhdistyksessä?
-- Siellä on tapahtunut se, että sinne kutsuttiin kenraali Quesnel, ja
että kun kenraali Quesnel oli kello yhdeksän illalla lähtenyt kotoaan,
löydettiin hänet kahta päivää myöhemmin Seine-virrasta.
-- Kuka sinulle on kertonut tämän kauniin jutun?
-- Kuningas itse.
-- No niin, palkaksi jutustasi kerron sinulle toisen uutisen.
-- Isä, luulen jo tietäväni, mitä aiotte minulle kertoa.
-- Ahaa, tiedät siis, että keisari on astunut maihin?
-- Vaiti, isä, pyydän sitä ensiksi oman itsenne ja sitten minun
tähteni. Niin, minä tiesin tuon uutisen ja tiesin ennen kuin te, sillä
kolme päivää olen ajanut pikavauhtia Marseillesta Pariisiin
epätoivoissani, kun en voinut heittää uutista sataa peninkulmaa
edelleni.
-- Kolme päivää sitten! Oletko hullu? Kolme päivää sitten ei keisari
vielä ollut astunut maihin.
-- Minä tiesin sen kuitenkin.
-- Mitenkä?
-- Kirjeestä, joka oli teille osoitettu Elban saarelta.
-- Minulleko?
-- Teille, ja minä löysin sen lähetin lompakosta. Jos tämä kirje olisi
osunut toisen käsiin, niin tällä hetkellä teidät olisi ehkä ammuttu.
Villefort'in isä alkoi nauraa.
-- Kas, kas, sanoi hän. -- Uusi hallitus näyttää edelliseltä oppineen
käsittelemään asioita nopeasti. Ammuttu! Kylläpä menet pitkälle! Ja
missä tuo kirje on? Tunnen sinut siksi hyvin, etten voi otaksua sinun
jättäneen sitä kaikkien nähtäväksi.
-- Poltin sen, sillä se oli teidän tuomionne.
-- Ja sinun tulevaisuutesi häviö, vastasi Noirtier kylmästi. -- Minä
ymmärrän tuon kaiken. Mutta eihän minun tarvitse mitään pelätä, koska
sinä minua suojelet.
-- Minä teen enemmänkin, pelastan teidät.
-- Tämähän tulee yhä draamallisemmaksi. Selitä tarkemmin.
-- Palaan tuohon Saint-Jacques-kadun yhdistykseen.
-- Yhdistys näyttää olevan herrojen poliisien sydämellä. Miksi ei ole
paremmin etsitty? Olisivat sen silloin löytäneet.
-- He eivät ole sitä löytäneet, mutta ovat sen jäljillä.
-- Kyllä minä tuon sanontatavan tunnen. Kun poliisi ei tiedä mitään,
niin se sanoo olevansa jäljillä, ja hallitus odottaa tyynesti, kunnes
se tulee korvat luimussa ilmoittamaan hukanneensa nuo jäljet.
-- Niin, mutta on löydetty ruumis. Kenraali Quesnel on surmattu, ja
kaikissa maissa sitä sanotaan murhaksi.
-- Murhaksi, sanot. Mutta eihän mikään todista, että kenraali on
murhattu. Joka päivä löydetään Seine-virrasta ihmisiä, jotka ovat sinne
heittäytyneet epätoivoissaan ja ovat hukkuneet, kun eivät ole osanneet
uida.
-- Tiedätte, isä, aivan hyvin, että kenraali Quesnel ei ole
epätoivoissaan hukuttanut itseään ja että tammikuussa ei Seine-virrassa
uida. Ei, ei, älkää väittäkökään, tämä kuolintapaus on selvästi murha.
-- Kuka sen on siksi sanonut?
-- Kuningas itse.
-- Kuningas! Luulin häntä kyllin filosofiksi ymmärtääkseen, että
politiikassa ei ole murhia. Tiedäthän yhtä hyvin kuin minäkin, että
politiikassa ei ole ihmisiä, vaan aatteita, ei tunteita, vaan etuja,
politiikassa ei surmata ihmistä, vaan poistetaan este, siinä kaikki.
Tahdotko tietää, miten kaikki on tapahtunut? No niin, minä kerron.
Luulimme voivamme luottaa kenraali Quesneliin, Elban saarelta oli häntä
meille suositeltu. Eräs meistä menee hänen luokseen ja pyytää häntä
kokoukseen, jossa hän tapaisi ystäviä. Hän tulee ja hänelle selitetään
koko tuuma, Elbasta-lähtö, aiottu maihinnousu. Kun hän oli kaiken
kuullut, hän ilmoittaa olevansa kuningasmielinen. Silloin kaikki
katsoivat toisiinsa. Häntä vaaditaan vannomaan vala, hän vannoo, mutta
sillä tavalla, että sellainen vala on suorastaan Jumalan kiusaamista.
Tästä huolimatta annettiin kenraalin vapaasti lähteä, aivan vapaasti.
Hän ei palannutkaan kotiinsa, minkä me sille voimme? Hän läksi
luotamme, eksyi kai, siinä kaikki. Murha! Sinä hämmästytät todellakin
minua, sinä, kuninkaallisen prokuraattorin sijainen, rakentaessasi
syytöksen niin huonoille perusteille. Olenko minä koskaan sanonut
sinulle, kun hoidat tehtävääsi ja leikkautat jonkun meikäläisen kaulan
poikki: "Poikani, olet tehnyt murhan." En, olen sanonut: "Hyvä on, olet
saanut voiton, huomenna on meidän vuoromme."
-- Mutta, isä, olkaa varuillanne. Kun me kostamme, niin kostomme on
kamala.
-- En ymmärrä sinua.
-- Te luotatte kruununanastajan paluuseen.
-- Sen myönnän.
-- Te erehdytte, isäni, hän ei kulje kymmentäkään peninkulmaa Ranskan
maahan, ennen kuin hän joutuu kiinni aivan kuin metsän peto.
-- Rakas ystäväni, keisari on par'aikaa Grenoblen tiellä, 10. tai 12.
päivänä hän on Lyonissa ja 20. tai 25. päivänä Pariisissa.
-- Koko kansa nousee.
-- Rientääkseen häntä vastaan.
-- Hänellä on mukanaan ainoastaan muutama mies, ja häntä vastaan
lähetetään armeijoita.
-- Jotka liittyvät häneen seuratakseen häntä pääkaupunkiin. Toden
totta, rakas Gérard, sinä olet vielä lapsi. Luulet tietäväsi kaikki
paremmin siksi, että lennätin sanoo kaksi päivää hänen maihinnousunsa
jälkeen: "Kruununanastaja on noussut maihin Cannesin luona muutaman
miehen seurassa. Hänen jäljillään ollaan." Mutta missä hän on? Mitä hän
tekee? Siitä ette tiedä mitään. Häntä ajetaan takaa, siinä kaikki mitä
tiedätte. No niin, häntä ajetaan takaa Pariisiin asti ilman ainoatakaan
laukausta.
-- Grenoble ja Lyon ovat molemmat uskollisia kaupunkeja ja asettavat
esteen hänen tielleen.
-- Grenoble avaa ihastuneena hänelle porttinsa. Koko Lyon rientää häntä
vastaan. Usko minua, meillä on yhtä hyvät tiedot kuin teilläkin, ja
meidän poliisilaitoksemme on parempi kuin teidän. Tahdotko saada siitä
todistuksen? Tahdoit salata minulta matkasi, ja kuitenkin tiesin sen
puoli tuntia sen jälkeen kun olit ajanut valliportista sisään. Et
antanut osoitettasi kenellekään muulle kuin kyytimiehellesi; no niin,
tunnen osoitteesi, ja todistuksena on se, että saavun luoksesi juuri
sillä hetkellä, kun aiot aterioida. Soitahan ja pyydä toinen lautanen.
Me syömme yhdessä.
-- Tiedätte, sanoi Villefort katsoen kummastuneena isäänsä, -- tiedätte
todellakin kaikki erinomaisen hyvin.
-- Asiahan on aivan yksinkertainen. Teillä, joilla on valta, ei ole
muita keinoja kuin raha. Meillä, jotka odotamme, on kaikki ne keinot,
jotka uskollisuus antaa.
-- Uskollisuusko? sanoi Villefort nauraen.
-- Niin, uskollisuus. Siksi sanotaan rehellisesti kunnianhimoa, joka
toivoo jotakin.
Ja isä ojensi kätensä kellonnuoraa kohden soittaakseen palvelijan, jota
hänen poikansa ei kutsunut.
Villefort pidätti häntä.
-- Kuulkaahan, isä, sanoi nuori mies, -- vielä sana.
-- Puhu.
-- Niin huono kuin onkin kuninkaallinen poliisi, se tietää yhden
kamalan asian.
-- Minkä?
-- Sen miehen tuntomerkit, joka sen päivän aamuna, jolloin kenraali
Quesnel katosi, kävi hänen luonaan.
-- Ahaa, tuo kunnon poliisilaitos tietää siis sen? Ja millaiset ovat
nuo tuntomerkit?
-- Tumma iho, tukka, poskiparta ja silmät mustat, sininen pitkä takki,
joka on napitettu kaulaan asti, kunnialegioonan merkki rinnassa,
leveälierinen hattu ja ruokokeppi.
-- Ahaa, se tietää siis sen? sanoi Noirtier. -- Ja miksi se ei siis
siinä tapauksessa ole ottanut tuota miestä kiinni?
-- Siksi, että mies pääsi heidän käsistään eilen tai toissapäivänä
Coq-Héron-kadun kulmassa.
-- Sanoinhan sinulle, että poliisinne on typerä.
-- Niin kyllä, mutta jonakin hetkenä se voi kuitenkin saada hänet
kiinni.
-- Niin saa, sanoo Noirtier katsellen huolettomana ympärilleen, --
ellei tätä miestä varoiteta. Mutta nyt se on tapahtunut. Ja, lisäsi hän
hymyillen, -- hän muuttaa pukua ja ulkomuotoa.
Näin sanoen hän nousi, riisui takkinsa ja kaulaliinansa, meni pöydän
luo, jolla olivat kaikki hänen poikansa pukeutumiseen tarvittavat
esineet, otti partaveitsen, saippuoi kasvonsa ja ajoi yhdellä vedolla
poskipartansa, jonka poliisi niin hyvin tunsi.
Villefort katseli häntä kauhuissaan, mutta samalla ihaillen.
Kun poskiparta oli ajettu pois, kampasi Noirtier toisella tapaa
tukkansa, otti mustan kaulahuivinsa sijaan värillisen, joka oli
päällimmäisenä eräässä matkalaukussa, vaihtoi sinisen ja kaulaan asti
napitettavan takkinsa Villefort'in takkiin, joka oli kastanjanruskea ja
jossa oli leveät rintalaskokset, koetteli peilin edessä poikansa
hattua, jonka reunat oli käännetty ylöspäin, näytti tyytyvän sen
vaikutukseen ja jättäen keppinsä uunin nurkkaan, jonne hän sen oli
asettanut, heilutti kädessään hentoa bamburuokokeppiä, jonka avulla
nuori prokuraattorin sijainen antoi käynnilleen sille tunnusomaisen
joustavuuden.
-- No, sanoi hän kääntyen hämmästyneen poikansa puoleen, kun tämä
ulkomuodon vaihdos oli tapahtunut, -- no, luuletko, että poliisi vielä
tuntee minut?
-- Ei, isä, sopersi Villefort. -- Ainakin toivon sitä.
-- Nyt, rakas Gérard, jatkoi Noirtier, -- luotan varovaisuuteesi.
Hävität kai huostaasi jääneet esineet.
-- Olkaa rauhassa, isä, sanoi Villefort.
-- Niin, niin, ja nyt olet luultavasti oikeassa: olet todellakin
pelastanut henkeni. Mutta ole rauhassa, kyllä minä tämän sinulle ensi
tilassa maksan.
Villefort pudisti päätään.
-- Etkö usko?
-- Toivon, että erehdytte.
-- Tapaatko kuninkaan uudelleen?
-- Ehkä.
-- Tahdotko esiintyä hänen silmissään profeettana?
-- Onnettomuutta ennustavat profeetat eivät ole hovissa tervetulleita,
isä.
-- Eivät kylläkään. Mutta kerran kuitenkin myönnetään heidän olleen
oikeassa. Ja kun hallitus taas muuttuu, olet suuri mies.
-- No niin, mitä minun pitää sanoa kuninkaalle?
-- Sano näin: "Sire, teille annetaan vääriä tietoja Ranskan
mielialasta, kaupunkien mielialasta ja armeijan uskollisuudesta. Mies,
jota Pariisissa sanotte korsikalaiseksi ihmissudeksi, on vielä
Neversissä kruununanastaja, Lyonissa jo Bonaparte ja Grenoblessa
keisari. Te luulette, että häntä vainotaan ja että hän pakenee. Hän
rientää eteenpäin nopeasti kuin kotka, jonka hän tuo mukanaan.
Sotilaat, joiden luulitte olevan nälkään kuolemaisillaan, väsymyksestä
uupuneita, lisääntyvät aivan kuin lumihiutaleet vyöryvän pallon
ympärille. Sire, lähtekää, jättäkää Ranska oikealle valtiaalleen,
sille, joka ei ole sitä ostanut, vaan valloittanut. Lähtekää, sire, ei
sen vuoksi, että välttäisitte vaaraa, vastustajanne on siksi voimakas,
että hän voi olla armollinen, vaan sen vuoksi, että olisi nöyryyttävää
Pyhän Ludvigin jälkeläiselle saada hengestään kiittää Arcolen, Marengon
ja Austerlitzin voittajaa." Sano se hänelle. Tai älä sittenkään sano
hänelle mitään. Salaa matkasi. Älä kerskaile siitä, mitä tulit tänne
tekemään tai mitä täällä teet. Lähde postivaunuissa. Jos olet ajanut
tänne pikavauhtia, niin palaa vielä nopeammin. Saavu Marseilleen yöllä.
Mene asuntoosi takaportista ja pysyttele siellä aivan hiljaa, nöyrästi,
salassa ja ennen kaikkea vaarattomana, sillä tällä kertaa toimimme kuin
voimakkaat ainakin ja me tunnemme vihollisemme. Mene, poikani, mene,
rakas Gérard, ja jos seuraat tätä isällistä neuvoa, tai pikemmin
ystävän varoitusta, niin säilytät paikkasi. Tällä tavoin, lopetti
Noirtier hymyillen, -- voit toisenkin kerran pelastaa minut, jos
poliittinen vaaka jälleen nostaa sinut ylös ja painaa minut alas.
Hyvästi, rakas Gérard, poikkea seuraavalla kerralla minun asuntooni.
Ja Noirtier läksi yhtä tyynenä kuin oli pysytellyt koko vaikean
kohtauksen ajan.
Villefort meni kalpeana ja levottomana ikkunaan, raotti verhoja ja näki
hänen sivuuttavan rauhallisesti pari kolme epäilyttävää, talojen
nurkkien ja kadunkulmien taakse piiloutunutta miestä. He olivat ehkä
siellä vangitakseen herran, jolla oli musta poskiparta, sininen takki
ja leveälierinen hattu.
Villefort pysytteli paikallaan henkeään pidättäen, kunnes hänen isänsä
oli kadonnut kulman taakse. Sitten hän riensi kokoamaan jäljellejääneet
esineet, pani matkalaukkunsa pohjalle mustan kaulahuivin ja sinisen
takin, kääri hatun kokoon ja pisti sen erään kaapin alle, taittoi
ruokokepin kolmeen kappaleeseen ja heitti ne tuleen, pani päähänsä
matkalakin, kutsui kamaripalvelijansa, kielsi katseellaan häntä
tekemästä mitään kysymyksiä, maksoi hotellilaskunsa, hyppäsi
vaunuihinsa, jotka odottivat kadulla, sai Lyonissa kuulla Bonaparten
tulleen Grenobleen, ja saapui kiihkeän mielialan vallitessa Marseilleen
niin levottomana kuin ainakin kunnianhimoinen mies, joka on saavuttanut
ensimmäiset voittonsa.