Kun Ludvig XVIII näki ministerinsä säikähtyneen ilmeen, lykkäsi hän
syrjään pöydän, jonka ääressä oli istunut.
-- Mikä teitä vaivaa, herra paroni? sanoi hän. -- Tehän olette aivan
säikähtynyt. Onko tällä mielentilalla yhteyttä sen kanssa, mitä herra
Blacas ilmoitti ja minkä herra Villefort on todentanut?
-- Sire..., sopersi paroni.
-- Mitä on tapahtunut? Kertokaahan, sanoi kuningas.
Poliisiministeri päästi epätoivonsa valloilleen ja heittäytyi kuninkaan
jalkoihin. Kuningas astui askelen taaksepäin otsaansa rypistäen.
-- Aiotteko puhua? sanoi hän.
-- Sire, mikä kamala onnettomuus! Olen säälittävä olento! Mikään ei voi
enää minua lohduttaa!
-- Minä käsken teitä puhumaan, sanoi kuningas.
-- No niin, sire, kruununanastaja on lähtenyt Elban saarelta helmikuun
28. päivänä ja astunut maihin maaliskuun 1. päivänä.
-- Minne? kysyi kuningas.
-- Ranskaan, sire, erääseen pieneen satamaan Antibes'in lähelle,
Juan-lahteen.
-- Kruununanastaja on laskenut maihin Ranskaan, Antibes'in luo,
Juan-lahteen, sadankahdenkymmenen peninkulman päähän Pariisista,
maaliskuun 1. päivänä, ja te saatte siitä tiedon vasta tänään,
maaliskuun 3. päivänä!... Tuohan on aivan mahdotonta. Olette saanut
vääriä tietoja tai olette hullu.
-- Sire, valitettavasti se on totta!
Ludvig XVIII teki suuttumusta ja kauhua osoittavan liikkeen ja oikaisi
itsensä aivan suoraksi, ikään kuin olisi samalla saanut iskun sekä
sydämeensä että kasvoihinsa.
-- Ranskassa, huudahti hän, -- kruununanastaja Ranskassa! Tuota miestä
ei siis ole vartioitu? Vai olivatko kaikki liitossa hänen kanssaan?
-- Sire, sanoi herttua Blacas, -- herra Dandrén kaltaista miestä ei voi
syyttää petoksesta. Sire, olimme kaikki sokaistuja, ja poliisiministeri
on ihminen niin kuin me muutkin.
-- Mutta..., sanoi Villefort ja vaikeni sitten äkkiä. -- Anteeksi,
anteeksi, sire, intoni vie minut liian pitkälle. Teidän Majesteettinne
suvaitkoon antaa minulle anteeksi.
-- Puhukaa, herra Villefort, puhukaa suoraan, sanoi kuningas. -- Te
yksin olette ajoissa tietänyt vaaran, auttakaa meitä keksimään keinoja
sen torjumiseksi.
-- Sire, sanoi Villefort, -- kruununanastajaa halveksitaan maan
eteläosassa. Jos hän uskaltaa ilmestyä Etelä-Ranskaan, niin voidaan
helposti nostaa Provence ja Languedoc häntä vastaan.
-- Niin kyllä, sanoi ministeri, -- mutta hän lähestyykin Gapin ja
Sisteronin kautta.
-- Hän lähestyy, hän lähestyy, sanoi Ludvig XVIII. -- Hän tulee siis
Pariisia kohden?
Ministeri oli vaiti, myöntäen siten kaiken.
-- Ja Dauphiné, kysyi kuningas Villefort'ilta, -- luuletteko, että se
voidaan nostattaa häntä vastaan samoin kuin Provence?
-- Sire, minun täytyy lausua Teidän Majesteetillenne kamala totuus.
Mieliala Dauphinéssa ei ole läheskään samanlainen kuin Provencessa ja
Languedocissa. Vuoristolaiset ovat bonapartisteja, sire.
-- Siis, mutisi Ludvig XVIII, -- hän tiesi kaiken tarkoin. Ja paljonko
hänellä on sotilaita?
-- Sire, sitä en tiedä, sanoi poliisiministeri.
-- Kuinka ette tiedä sitä! Oletteko unohtanut ottaa siitä selkoa? Onhan
se niin vähäpätöinen asia, sanoi hän hymyillen murhaavasti.
-- Sire, en voinut siitä ottaa selkoa. Tiedonannossa mainittiin
ainoastaan hänen maihintulonsa ja matkan suunta.
-- Ja miten olette saanut tämän tiedonannon? kysyi kuningas.
Ministeri painoi päänsä alas, ja tumma puna nousi hänen kasvoilleen.
-- Lennättimellä, änkytti hän.
Ludvig XVIII astui askelen eteenpäin ja laski käsivartensa rinnalleen
ristiin samoin kuin Napoleon olisi tehnyt.
-- Siis, sanoi hän kalveten suuttumuksesta, -- onko seitsemän
liittoutunutta armeijaa kukistanut tuon miehen, onko taivaan ihme
asettanut minut isieni valtaistuimelle kahdenkymmenenviiden vuoden
maanpaon jälkeen, olenko kaksikymmentä vuotta tutkinut, tarkastanut,
pitänyt silmällä tämän minulle luvatun Ranskan oloja ja ihmisiä, jotta
päästyäni päämäärääni valta särkyy ja murtuu käsiini!
-- Sire, kohtalo on sen määrännyt, sanoi ministeri.
-- Siis mitä vihamiehemme meistä sanoivat, olikin totta: Emme ole
mitään oppineet emmekä mitään unohtaneet? Jos minut olisi petetty niin
kuin hänet, niin se vielä lohduttaisi minua, mutta ympärilläni on
miehiä, jotka olen kohottanut arvoasemiin ja joiden tuli vartioida
turvallisuuttani enemmän kuin omaansa -- sillä minun onneni oli
heidänkin onnensa, ennen minua he eivät olleet mitään, minun
jälkeeni eivät mitään. Ja kuitenkin joudun tuhon omaksi heidän
kykenemättömyytensä ja velttoutensa tähden! Niin, hyvä herra, se on
todellakin kohtalon määräys.
Ministeri seisoi kumarassa kuullessaan tämän kamalan tuomion. Herra
Blacas kuivasi hikeävaluvaa otsaansa. Villefort hymyili sielussaan,
sillä hän tunsi oman arvonsa nousevan.
-- Sortua, jatkoi Ludvig XVIII, joka heti paikalla oli huomannut, mihin
kuiluun hänen valtansa oli kaatumaisillaan, -- sortua, ja saada siitä
tieto lennättimellä! Mieluummin olisin tahtonut nousta mestauslavalle,
niin kuin veljeni Ludvig XVI, kuin naurunalaisena tulla ajetuksi
Tuileries'n portaita alas...
-- Sire, sire, sopersi ministeri, -- armoa...!
-- Astukaa lähemmäksi, herra Villefort, sanoi kuningas viitaten
nuorelle miehelle, joka liikkumattomana seisoi syrjässä ja seurasi tätä
keskustelua, josta valtakunnan kohtalo näytti riippuvan, -- astukaa
lähemmäksi ja sanokaa tälle herralle, että edeltäpäin saattoi tietää
kaiken sen, mitä hän ei tietänyt.
-- Sire, olihan aivan mahdotonta tietää, mitä aikeita tällä miehellä
oli, sillä hän salasi ne koko maailmalta.
-- Aivan mahdotonta! Käytätte todellakin suuria sanoja. Valitettavasti
on olemassa erilaisia suuria sanoja niin kuin miehiäkin, olen molempia
punninnut. Onko ministerin, jolla on käytettävänään hallinto, virastot,
poliisipalvelijat, urkkijat, vakoilijat ja puolitoista miljoonaa
valtion varoja, mahdotonta tietää, mitä tapahtuu kolmenkymmenen
peninkulman päässä Ranskan rajalta! Katsokaahan tätä virkamiestä, hän
tiesi enemmän kuin koko teidän poliisilaitoksenne ja olisi pelastanut
kruununi, jos hänellä olisi ollut oikeus käyttää lennätintä niin kuin
teillä.
Poliisiministerin vihamielinen katse kääntyi Villefort'iin, joka
kumarsi vaatimattomana kuin voittaja ainakin.
-- En sano tätä teille, Blacas, sillä vaikka ette olekaan mitään saanut
ilmi, niin olette selväjärkisenä kuitenkin pitänyt epäilyksestänne
kiinni. Joku muu kuin te olisi ehkä pitänyt herra Villefort'in
ilmiantoa vähäpätöisenä tai pitänyt sitä voitonhimoisen onnenonkijan
keksimänä.
Nämä sanat viittasivat siihen, mitä poliisiministeri oli vähän
aikaisemmin puhunut.
Villefort ymmärsi kuninkaan viittauksen. Joku toinen olisi ylistyksestä
huumaantunut, mutta hän pelkäsi saavansa poliisiministeristä
verivihollisen, vaikka tämä olikin auttamattomasti menettänyt asemansa.
Ministeri, joka ei valtansa päivinä ollut voinut aavistaa Napoleonin
salaisuuksia, voi sortumisensa hetkenä päästä selville Villefort'in
salaisuuksista. Hänen ei sitä varten tarvinnut tehdä muuta kuin
kuulustella Dantèsia. Hän ryhtyi siis auttamaan ministeriä sen sijaan,
että olisi painanut häntä alas.
-- Sire, sanoi Villefort, -- se, mitä Teidän Majesteettinne pitää minun
valppautenani, johtuu ainoastaan sattumasta. Olen käyttänyt sattumaa
siten kuin velvollisuuteni oli nöyränä alamaisena, siinä kaikki. Älkää
antako, sire, minulle suurempaa arvoa kuin olen ansainnut, ettei Teidän
Majesteettinne tarvitsisi muuttaa aikaisempaa käsitystänne minusta.
Kaunopuheisella katseella poliisiministeri kiitti nuorta miestä, ja
Villefort huomasi onnistuneensa aikeessaan; hän oli menettämättä mitään
kuninkaan kiitollisuudesta saanut luotettavan ystävän, johon hän vaaran
hetkellä saattoi turvata.
-- Hyvä on, sanoi kuningas. -- Ja nyt, hyvät herrat, sanoi hän kääntyen
Blacasin ja poliisiministerin puoleen, -- en tarvitse teitä enää,
voitte poistua. Se, mikä nyt on tehtävä, kuuluu sotaministerin
velvollisuuksiin.
-- Kaikeksi onneksi, sire, sanoi Blacas, -- voimme luottaa armeijaan.
Teidän Majesteettinne tietää, että kaikki raportit ilmaisevat, kuinka
uskollinen se on hallitukselle.
-- Älkää puhuko minulle raporteista. Nyt, herttua, tiedän, kuinka
paljon niihin voi luottaa. Mitä tulee raportteihin, herra paroni, mitä
olette saanut tietää uutta Saint-Jacques-kadun asiasta?
-- Saint-Jacques-kadun asiasta! sanoi Villefort, joka ei voinut
pidättää huudahdusta.
Mutta äkkiä hän vaikeni.
-- Anteeksi, sire, sanoi hän, -- uskollisuuteni Teidän Majesteettianne
kohtaan saa minut taukoamatta unohtamaan, ei kunnioitustani, sillä
siksi lujaan se on juurtunut sydämeeni, vaan hovisäännöt.
-- Jatkakaa, sanoi Ludvig XVIII, -- tänään olette hankkinut itsellenne
oikeuden kysellä.
-- Sire, sanoi poliisiministeri, -- aioin juuri tänään antaa Teidän
Majesteetillenne kaikki tässä asiassa hankkimani uudet tiedot, kun
Teidän Majesteettinne huomio kääntyi toisaanne tämän kamalan
rannikkotapauksen johdosta. Tällä hetkellä eivät nämä tiedot voi
kiinnittää kuninkaan huomiota.
-- Päinvastoin, päinvastoin, sanoi Ludvig XVIII, -- tämä asia näyttää
olevan suoranaisessa yhteydessä sen kanssa, mikä nyt meitä
huolestuttaa, ja ehkä kenraali Quesnelin kuolema vie meidät suuren
sisäisen salaliiton perille.
Kuullessaan kenraali Quesnelin nimen Villefort säpsähti.
-- Sire, jatkoi poliisiministeri, -- tämä kuolema näyttää kaikista
tiedonannoista päättäen olevan seurauksena ei itsemurhasta, niin kuin
alussa luultiin, vaan murhasta. Kenraali Quesnel näyttää lähteneen
bonapartelaisesta yhdistyksestä juuri ennen katoamistaan. Eräs
tuntematon mies oli samana aamuna tullut häntä etsimään ja pyytänyt
häntä tulemaan Saint-Jacques-kadun varrelle. Pahaksi onneksi kenraalin
palvelija, joka tätä kutsua tuotaessa parhaillaan suki herransa tukkaa,
kuuli ainoastaan Saint-Jacques-kadun nimen, mutta ei numeroa.
Poliisiministerin antaessa näitä tietoja Ludvig XVIII:lle Villefort
vuoroin punastui ja kalpeni.
Kuningas kääntyi hänen puoleensa.
-- Eikö niin, herra Villefort, onhan teidän mielipiteenne sama kuin
minunkin, että kenraali Quesnel, jonka luultiin olevan kruununanastajan
puolella, mutta joka todellisuudessa olikin minulle uskollinen, on
joutunut bonapartelaisen salahyökkäyksen uhriksi?
-- Se on kyllä luultavaa, vastasi Villefort. -- Mutta eikö asiasta
tiedetä mitään tarkemmin?
-- Ollaan sen miehen jäljillä, joka tuli häntä kutsumaan.
-- Ollaanko hänen jäljillään? kysyi Villefort.
-- Ollaan; palvelija on antanut hänen tuntomerkkinsä. Hän on noin
viisikymmentäviisivuotias, tumma, mustasilmäinen, tuuheakulmainen ja
viiksekäs. Hänellä oli yllään sininen pitkä takki, ja hänen
napinreiässään oli kunnialegioonan ritarin merkki. Eilen seurattiin
erästä henkilöä, johon nämä tuntomerkit täydellisesti sopivat, ja hänen
jälkensä hävisivät Jussienne- ja Coq-Héron-katujen kulmassa.
Villefort tarttui tuolin selkänojaan, sillä poliisiministerin puhuessa
hän tunsi jalkojensa herpaantuvan. Mutta kun hän kuuli tuntemattoman
päässeen takaa-ajajiensa kynsistä, hän hengähti helpotuksesta.
-- Etsikää tuota miestä, sanoi kuningas poliisiministerille, -- sillä
kenraali Quesnel, jota me tällä hetkellä olisimme kipeästi tarvinneet,
näyttää joutuneen murhayrityksen uhriksi, on se sitten ollut
bonapartistien tai muiden toimeenpanema. Ja minä tahdon, että murhaajat
saavat ankaran rangaistuksen.
Villefort tarvitsi koko kylmäverisyytensä ollakseen ilmaisematta,
kuinka kuninkaan määräys häntä kauhistutti.
-- Kummallinen seikka! sanoi kuningas hiukan harmistuneena. --
Poliisilaitos luulee sanoneensa kaiken, kun ilmoittaa: murha on tehty,
ja tehneensä kaiken, kun lisää: ollaan syyllisen jäljillä.
-- Sire, Teidän Majesteettinne tulee ainakin tässä suhteessa olemaan
tyytyväinen, toivon minä.
-- Hyvä, saammepahan nähdä. En tahdo teitä enää kauemmin pidättää,
paroni. Herra Villefort, mahdatte olla uupunut pitkästä matkasta,
menkää lepäämään. Olette varmaankin mennyt isänne luo asumaan?
Maailma musteni Villefort'in silmissä.
-- En, sire, sanoi hän, -- olen ottanut asunnon Madrid-hotellissa,
Tournon-kadun varrella.
-- Olette kai tavannut hänet?
-- Sire, riensin ensin herttua Blacasin luo.
-- Tapaatte kai hänet ainakin?
-- En luule, sire.
-- Ah, sehän on totta, sanoi Ludvig XVIII hymyillen, jolloin huomasi,
että hän ei ollut edellisiä kysymyksiä tehnyt tarkoituksetta, --
unohdin, että välinne herra Noirtier'n kanssa eivät ole hyvät ja että
siinä asiassa olette tehnyt uuden uhrauksen kuninkaalliselle asialle.
Se ansaitsee palkintonsa.
-- Sire, Teidän Majesteettinne osoittama hyvyys on suurempi palkinto
kuin mitä uskalsin odottaakaan, eikä minulla ole enää mitään muuta
kuninkaalta pyydettävänä.
-- Olkoon kuinka tahansa, me emme teitä unohda, siitä voitte olla
varma. Sitä odottaessanne (kuningas irroitti kunnialegioonan
ristin, joka hänellä tavallisesti oli sinisen takkinsa rinnuksessa
Pyhän Ludvigin ristin rinnalla sekä Notre-Dame du Mont Carmelin
ja Saint-Lazaren kunniamerkkien yläpuolella, ja ojensi sen
Villefort'ille), sitä odottaessanne ottakaa ainakin tämä risti.
-- Sire, Teidän Majesteettinne erehtyy, sanoi Villefort, -- tämä on
upseerin risti.
-- Niin onkin, sanoi Ludvig XVIII, -- ottakaa se sellaisena kuin se on.
Minulla ei ole aikaa lähettää toista noutamaan. Blacas, te pidätte
huolta siitä, että valtakirja toimitetaan herra Villefort'ille.
Ylpeyden ja ilon kyynelet täyttivät Villefort'in silmät. Hän otti
ristin ja suuteli sitä.
-- Ja nyt, kysyi hän, -- mitä määräyksiä Teidän Majesteettinne
suvaitsee antaa minulle?
-- Levätkää ja muistakaa, että vaikka ette voikaan palvella minua
Pariisissa, voitte hyvin paljon hyödyttää minua Marseillessa.
-- Sire, sanoi Villefort kumartaen, -- tunnin kuluttua lähden
Pariisista.
-- Lähtekää, sanoi kuningas, -- ja jos unohdan teidät -- kuninkailla on
huono muisti --, niin älkää pelätkö vedota siihen... Herra paroni,
lähettäkää etsimään sotaministeriä. Blacas, jääkää!
-- Te astuitte oikeasta ovesta sisään, sanoi poliisiministeri
Villefort'ille lähtiessään palatsista, -- ja onnenne on taattu.
-- Kestäneekö se kauankaan! ajatteli Villefort jättäessään hyvästit
poliisiministerille, jonka virkaura oli loppunut, ja katsellessaan,
mistä saisi hevosen ajaakseensa asuntoonsa.
Muuan ajuri ajoi ohitse pitkin rantakatua. Villefort viittasi sille ja
se lähestyi. Villefort painautui vaunujen istuimelle ja antautui
kunnianhimoisten unelmien valtaan. Kymmenen minuuttia myöhemmin hän oli
saapunut asuntoonsa. Hän käski valjastaa hevosensa kahden tunnin
kuluttua ja pyysi aamiaista.
Hän aikoi juuri aloittaa ateriansa, kun kuului varma ja voimakas
ovikellon soitto. Kamaripalvelija riensi avaamaan, ja Villefort kuuli
äänen mainitsevan hänen nimeänsä.
-- Kukahan jo tietää minun olevan täällä? ajatteli nuori mies.
Samassa astui kamaripalvelija sisään.
-- No, kysyi Villefort, -- mitä nyt? Kuka soitti ovikelloa? Kuka kysyy
minua?
-- Eräs vieras herra, joka ei tahdo mainita nimeään.
-- Mitä! Vieras herrako, joka ei tahdo mainita nimeään? Mitä tuo vieras
herra minusta tahtoo?
-- Hän tahtoo puhutella herraa.
-- Minuako?
-- Niin.
-- Mainitsiko hän nimeni?
-- Mainitsi.
-- Ja minkä näköinen tuo vieras herra on?
-- Hän on viidenkymmenen iässä.
-- Lyhyt vai pitkä?
-- Noin herran kokoinen.
-- Tumma vai vaalea?
-- Tumma, hyvin tumma. Hänellä on musta tukka, mustat silmät, mustat
kulmakarvat.
-- Ja mitä hänellä on yllään? kysyi Villefort kiihkeästi.
-- Pitkä, sininen takki, joka on napitettu ylhäältä alas asti. Rinnassa
kunnialegioonan risti.
-- Se on hän, mutisi Villefort kalveten.
-- Hitto vieköön, sanoi vieras, jonka tuntomerkit olemme jo kaksi eri
kertaa kuulleet, ja astui huoneen kynnykselle, -- ovatpa nämä sopivia
tapoja. Onko Marseillessa poikien tapana antaa isänsä odottaa
eteisessä?
-- Isäni! huudahti Villefort. -- En siis erehtynyt ... arvelinkin, että
te se olette.
-- Jos arvelit, että minä se olin, jatkoi äsken tullut henkilö
laskiessaan keppinsä nurkkaan ja hattunsa tuolille, -- niin sallihan
minun sanoa sinulle, Gérard, että et tehnyt kauniisti antaessasi minun
sillä tavoin odottaa.
-- Jättäkää meidät, Germain, sanoi Villefort.
Palvelija poistui silminnähtävästi hämmästyneenä.