Jättäkäämme Villefort matkalleen Pariisiin, jonne ajaessaan hän
kolminkertaisten kyytirahojen voimalla kiitää huimaavaa vauhtia
eteenpäin, ja menkäämme parin kolmen salin läpi siihen pieneen
työhuoneeseen Tuileries-palatsissa, joka oli Napoleonin ja sittemmin
Ludvig XVIII:n työhuoneena.
Tässä huoneessa istui kuningas Ludvig XVIII pähkinäpuisen pöydän
ääressä, jonka hän oli tuonut mukanaan Hartwellista ja josta hän piti
hyvin paljon. Hän kuunteli jokseenkin välinpitämättömänä viidenkymmenen
tai viidenkymmenenviiden vuoden ikäistä harmaatukkaista, ylhäisen
näköistä, asultaan hyvin huoliteltua herrasmiestä, tehden samalla
merkintöjä Gryphiuksen toimittaman Horatius-painoksen sivujen
reunustaan. Painos oli jokseenkin puutteellinen, vaikka sitä
pidettiinkin jokseenkin arvokkaana, ja se tarjosi Hänen Majesteettinsa
kielellisille huomioille runsaasti ainesta.
-- Mitä siis sanoittekaan? kysyi kuningas.
-- Että olen hiukan levoton, sire.
-- Todellako? Oletteko unessanne nähnyt seitsemän laihaa ja seitsemän
lihavaa lehmää?
-- En, sire, se ei ennustaisi muuta kuin seitsemää huonoa ja seitsemää
hyvää vuotta, ja kun Teidän Majesteettinne on perin huolellinen, niin
ei tarvitse pelätä huonoja vuosia.
-- Mistä muusta maanvaivasta siis on kysymys, rakas Blacas?
-- Sire, minä uskon, minulla on täysi syy uskoa, että myrsky on
puhkeamassa maan eteläkulmassa.
-- Rakas herttua, vastasi Ludvig XVIII, -- luulen teidän saaneen vääriä
tietoja, ja luulenpa päinvastoin, että siellä on jokseenkin kaunis
ilma.
Vaikka Ludvig XVIII olikin henkevä mies, niin hän rakasti kuitenkin
kepeätä leikinlaskua.
-- Sire, sanoi herra de Blacas, -- eikö Teidän Majesteettinne voisi,
vaikkapa ei muun vuoksi kuin rauhoittaakseen uskollista palvelijaanne,
lähettää Languedociin, Provenceen ja Dauphinéhen luotettavia miehiä,
jotka antaisivat tiedon näiden kolmen maakunnan mielialasta?
-- _Conimus surdis_,[2] jatkoi kuningas koko ajan tehden merkintöjä
Horatiukseensa.
-- Sire, sanoi hoviherra nauraen näyttääkseen käsittävänsä, -- voihan
Teidän Majesteettinne kylläkin olla aivan oikeassa luottaessaan maassa
vallitsevaan hyvään mielialaan. Mutta en minäkään luule olevani aivan
väärässä pelätessäni eräällä taholla suunniteltavan epätoivoisia
yrityksiä.
-- Kenen taholla?
-- Bonaparten tai ainakin hänen puolueensa.
-- Rakas Blacas, sanoi kuningas, -- te estätte noilla jutuillanne minua
työskentelemästä.
-- Ja minua te, sire, estätte rauhallisuudellanne nukkumasta.
-- Odottakaahan, rakas herttua, odottakaahan, olen löytänyt oivallisen
huomautuksen lauseeseen _pastor quum traheret_.[3] Odottakaahan, sitten
saatte jatkaa.
Hetkisen vallitsi hiljaisuus, kun Ludvig XVIII kirjoitti mahdollisimman
huolellisella käsialalla uuden muistutuksen Horatiuksensa reunaan.
-- Jatkakaa, herttua, sanoi hän sitten nousten tyytyväisenä niin kuin
ainakin mies, joka luulee löytäneensä uuden ajatuksen, vaikka onkin
vain laatinut selityksen toisen ajatukseen. -- Jatkakaa, minä kuuntelen
teitä.
-- Sire, sanoi Blacas, joka hetkisen oli toivonut voivansa käyttää
Villefort'in tiedonantoja omaksi hyväkseen, -- minua eivät tee
rauhattomaksi perusteettomat huhut, ilmasta temmatut tiedot. Järkevä,
kaiken luottamukseni ansaitseva mies, jonka olen asettanut valvomaan
maan eteläosaa (herttua hidasteli näitä sanoja sanoessaan), on juuri
nyt saapunut ilmoittamaan: Suuri vaara uhkaa kuningasta! Siksi olen
heti rientänyt luoksenne, sire.
-- _Mala ducis avi domum_?[4] jatkoi Ludvig XVIII tehden
muistiinpanojaan.
-- Käskikö Teidän Majesteettinne minua olemaan tästä asiasta sen
enempää puhumatta?
-- En, rakas herttua, mutta tuolta löydätte poliisiministerin eilisen
raportin... Mutta, kas, siinähän on herra Dandré itse ... eikö niin,
sanoittehan, herra Dandré? keskeytti kuningas ovenvartijan, joka juuri
ilmoitti poliisiministerin tulon.
-- Niin, herra paroni Dandré, sire, lausui ovenvartija.
-- Niin oikein, paroni, jatkoi Ludvig XVIII tuskin huomattavasti
hymyillen. -- Astukaa sisään, paroni, ja kertokaa herttualle, mitä
uusinta tiedätte herra Bonapartesta. Älkää mitenkään peitelkö asemaa,
olkoon se kuinka arveluttava tahansa. Onko Elba tulivuori ja näemmekö
siitä nousevan _bella, horrida bella_?[5]
Herra Dandré otti siron asennon nojautuessaan molemmin käsin tuolin
selkänojaan.
-- Onko Teidän Majesteettinne suvainnut lukea eilispäivän raportin?
-- Olen, olen, mutta kertokaahan herttualle itse raportin sisällys.
Selitelkää hänelle, miten kruununanastaja toimii saarellaan.
-- Hyvä herra, sanoi paroni herttualle, -- jokaisen Hänen
Majesteettinsa alamaisen täytyy iloita kuullessaan viimeiset Elban
saarelta tulleet uutiset. Bonapartella...
Herra Dandré katsahti kuninkaaseen, joka oli vaipunut tekemään
muistutuksiaan katsahtamattakaan heihin.
-- Bonapartella, jatkoi paroni, -- on kuolettavan ikävä. Hän viettää
kokonaisia päiviä katselemalla, miten kaivostyömiehet uurastavat
Porto-Longonessa.
-- Hän syyhyttelee itseään saadakseen aikansa kulumaan, sanoi kuningas.
-- Syyhyttelee? sanoi herttua. -- Mitä Teidän Majesteettinne sillä
tarkoittaa?
-- Niin juuri, rakas herttua. Oletteko unohtanut, että tuota suurta
miestä, tuota sankaria, tuota puolijumalaa vaivaa paha ihotauti,
_prurigo_?
-- Kaiken lisäksi, herra herttua, jatkoi poliisiministeri, -- olemme
melkein varmat siitä, että kruununanastaja vähän ajan kuluttua on
hullu.
-- Hulluko?
-- Raivohullu. Hänen päänsä pehmenee, vuoroin hän itkee kuumia
kyyneliä, vuoroin nauraa katketakseen. Toisinaan hän viettää
tuntikausia meren rannalla heitellen "voileipiä", ja jos kivi tekee
viisi tai kuusi hyppäystä, niin hän näyttää yhtä tyytyväiseltä kuin
olisi saanut uuden Marengon tai Austerlitzin voiton.
-- Tai se on silkkaa viisautta, herra paroni, silkkaa viisautta, sanoi
Ludvig XVIII. -- Kiviä mereen heittelemällä kehittyivät antiikin ajan
suuret sotapäälliköt. Lukekaahan mitä Plutarkhos kertoo Scipio
Africanuksesta.
Herra Blacas pysyi vakavana näiden molempien huolettomien henkilöiden
seurassa. Villefort, joka ei ollut tahtonut sanoa kaikkea hänelle,
jotta toinen ei kokonaan riistäisi häneltä salaisuuden tuloksia, oli
kuitenkin sanonut siksi paljon, että Blacas oli todella huolissaan.
-- Jatkakaa, jatkakaa, Dandré, sanoi Ludvig XVIII, -- Blacas ei ole
vielä vakuutettu. Kertokaa kruununanastajan kääntymisestä.
Poliisiministeri kumarsi.
-- Kruununanastajan kääntymisestä! mutisi herttua. -- Onko
kruununanastaja kääntynyt?
-- Kokonaan, rakas herttua.
-- Oikeihin periaatteisiin. Kertokaa siitä, paroni.
-- Asian laita on seuraava, sanoi poliisiministeri aivan juhlallisesti.
-- Äskettäin Napoleon piti sotilastarkastusta, ja kun pari kolme hänen
vanhaa murisijaansa, joiksi hän niitä nimittää, lausui haluavansa
palata Ranskaan, päästi hän heidät vapaiksi kehottaen heitä palvelemaan
hyvää kuningastaan. Ne olivat hänen omat sanansa, herra herttua, tiedän
sen varmalta taholta.
-- No, Blacas, mitä siitä ajattelette? sanoi kuningas voitonriemuisesti
lakaten hetkeksi tarkastamasta kirjaansa.
-- Sanon, sire, että joko poliisiministeri tai sitten minä erehdymme.
Mutta Teidän Majesteettinne sijassa tahtoisin kuulustella mainitsemaani
henkilöä. Pyytämällä pyydän, että Teidän Majesteettinne soisi hänelle
sen kunnian.
-- Mielelläni, herttua, teidän suosituksestanne otan vastaan kenet
tahansa. Mutta tahdon ottaa hänet vastaan aseet kädessä. Herra
ministeri, onko teillä tuoreempia uutisia kuin nämä, sillä nämä ovat
helmikuun kahdenneltakymmenenneltä päivältä ja nyt on maaliskuun kolmas
päivä.
-- Ei, sire, mutta odotan joka hetki. Lähdin tänä aamuna varhain, ja
ehkä poissa ollessani on saapunut.
-- Menkää prefektuuriin, ja ellei siellä ole, niin laatikaa, jatkoi
Ludvig XVIII nauraen. -- Niinhän tavallisesti tehdään, vai mitä?
-- Oh, sire, sanoi ministeri, -- Jumalan kiitos ei tässä suhteessa
tarvitse mitään keksiä. Joka päivä saamme yltäkyllin mitä erilaisimpia
tietoja ihmisiltä, jotka toivovat palkkaa siitä, mitä aikovat tehdä. He
ilmoittavat jotakin umpimähkään ja toivovat, että jonakin päivänä
odottamaton tapaus tekee heidän ennustuksensa todeksi.
-- Hyvä on. Menkää, sanoi Ludvig XVIII, -- ja muistakaa, että odotan
teitä.
-- Minä menen ja palaan heti, sire. Kymmenen minuutin päästä olen taas
täällä.
-- Ja minä, sire, sanoi herra Blacas, -- menen noutamaan
viestintuojani.
-- Odottakaahan, odottakaahan, sanoi Ludvig XVIII. -- Minun täytyy
muuttaa teidän vaakunanne; annan teille kotkan, joka siivet levällään
pitää kynsissään saalista, joka turhaan koettaa päästä pakoon, ja
vaalilauseena on: _Tenax_.[6]
-- Sire, minä tottelen, sanoi herra Blacas, joka kärsimättömänä
puserteli nyrkkiään.
-- Tahtoisin kuulla mielipiteenne lauseesta: _molli fugiens
anhelitu_.[7] Tiedättehän, kysymys on hirvestä, joka pakenee sutta.
Olettehan te metsästäjä ja suuri sudenpyytäjä? Mitä sellaisena miehenä
pidätte tästä kohdasta, _molli anhelitu_?
-- Mielestäni se on verraton, sire. Mutta viestintuojani on aivan
samanlainen kuin tuo hirvikin, sillä hän on ajanut satakymmenen
peninkulmaa postihevosilla vajaassa kolmessa päivässä.
-- Miksi hän suotta on nähnyt niin paljon vaivaa ja väsyttänyt itseään,
rakas herttua, kun meillä on lennätinlaitos, joka tarvitsee siihen
kaksi tai kolme tuntia eikä hengästy siitä vähääkään.
-- Sire, palkitsette huonosti tuota nuorta miestä, joka saapuu niin
kaukaa ja niin innostuneena tuodakseen Teidän Majesteetillenne tärkeän
tiedon. Vaikkapa ei muun, niin herra Salvieux'n tähden, joka häntä on
minulle suositellut, ottakaa hänet vastaan.
-- Herra de Salvieux, veljeni kamariherra?
-- Sehän on totta, hän on Marseillessa.
-- Sieltä hän minulle kirjoittaa.
-- Puhuuko hänkin tästä salaliitosta?
-- Ei, mutta hän suosittelee herra Villefort'ia ja pyytää minua
saattamaan hänet Teidän Majesteettinne luo.
-- Herra Villefort? huudahti kuningas. -- Onko tuo viestintuoja herra
Villefort?
-- On, sire.
-- Ja hän saapuu Marseillesta?
-- Hän itse.
-- Miksi ette ilmoittanut heti hänen nimeään, sanoi kuningas, ja hänen
kasvoillaan alkoi näkyä levottomuuden oireita.
-- Sire, minä luulin, että tämä nimi oli Teidän Majesteetillenne
tuntematon.
-- Ei ole, ei ole, Blacas. Hän on vakava ja etevä ja ennen kaikkea
kunnianhimoinen mies. Ja tunnettehan hänen isänsä nimen.
-- Hänen isänsäkö?
-- Niin, Noirtier'n.
-- Girondisti Noirtier? Senaattori Noirtier?
-- Juuri niin.
-- Ja Teidän Majesteettinne on käyttänyt sellaisen miehen poikaa
toimissaan?
-- Blacas, ystäväni, te ette ymmärrä sellaisista asioista mitään.
Sanoinhan, että Villefort oli kunnianhimoinen. Päästäkseen eteenpäin
Villefort olisi valmis uhraamaan vaikkapa isänsäkin.
-- Minä saan siis tuoda hänet sisään?
-- Heti paikalla, herttua. Missä hän on?
-- Hän odottaa minua alhaalla vaunuissani.
-- Menkää noutamaan häntä.
Herttua poistui nopeasti kuin nuori mies; hänen kuningasmielinen
intonsa antoi hänelle kaksikymmenvuotiaan ketteryyden.
Ludvig XVIII jäi yksin, loi katseensa avoinna olevaan Horatiukseensa ja
sanoi: -- _Justum et tenacem propositi virum_.[8]
Herra Blacas palasi yhtä sukkelasti kuin oli mennytkin, mutta
esihuoneessa hänen täytyi vedota kuninkaan määräykseen. Villefort'in
tomuinen puku, hänen asunsa, joka ei millään tavoin ollut hovin
sääntöjen mukainen, sai Brézén, seremoniamestarin, panemaan
vastalauseensa. Mutta siitä huolimatta vietiin Villefort kuninkaan
huoneeseen.
Oven auetessa Villefort joutui seisomaan suoraan kuningasta vastapäätä.
Vaistomaisesti nuori virkamies pysähtyi.
-- Astukaa sisään, herra Villefort, sanoi kuningas, -- astukaa sisään.
Villefort kumarsi ja astui muutaman askelen eteenpäin, odottaen
kuninkaan kysyvän häneltä jotakin.
-- Herra Villefort, sanoi Ludvig XVIII, -- herttua Blacas väittää, että
teillä on minulle jotakin tärkeätä ilmoitettavana.
-- Sire, herra herttua on oikeassa, ja toivon, että Teidän
Majesteettinne myöntää sen itsekin.
-- Ennen kaikkea muuta, onko vaara niin suuri kuin minulle tahdotaan
uskotella?
-- Minun mielestäni se on uhkaava, sire. Mutta kun olen rientänyt
antamaan siitä tiedon, ei sitä toivottavasti ole mahdoton torjua.
-- Puhukaa seikkaperäisesti, jos tahdotte, sanoi kuningas, johon
Blacasin ja Villefort'in levottomuus alkoi tarttua. -- Puhukaa ja,
ennen kaikkea muuta, alkakaa alusta. Rakastan järjestystä kaikissa
asioissa.
Luotuaan katseen kuninkaaseen Villefort huomasi olevansa tämän
rohkaisevan alkulauseen jälkeen varma ylhäisen kuulijansa suosiosta ja
jatkoi:
-- Sire, olen rientänyt mahdollisimman pian Pariisiin ilmoittaakseni
Teidän Majesteetillenne, että virkaani hoitaessani olen päässyt
selville salaliitosta, en mistään tavallisesta ja merkityksettömästä,
jommoisia joka päivä roskaväen ja armeijan pohjasakka panee toimeen,
vaan todellisesta salaliitosta, myrskystä, joka uhkaa Teidän
Majesteettinne valtaistuinta. Sire, kruununanastaja varustaa kolmea
laivaa. Hän pohtii tuumaa, joka on mieletön, mutta ehkä juuri sen
vuoksi pelottava, että se on mieletön. Tällä hetkellä hän jättää Elban
saaren lähteäkseen -- minne? En tiedä, mutta ainakin koettaakseen astua
maihin Napolissa tai Toscanan rannikolla tai itse Ranskassa. Teidän
Majesteettinne kai tietää, että kruununanastaja on ylläpitänyt suhteita
Italiaan ja Ranskaan.
-- Tiedän kyllä, sanoi kuningas hyvin levottomana, -- ja aivan
äskettäin sain tietää, että bonapartistit ovat pitäneet kokousta
Saint-Jacques-kadun varrella. Mutta jatkakaa! Mistä olette saanut nämä
tiedot?
-- Sire, ne ovat tuloksia erään marseillelaisen miehen kuulustelusta.
Olen jo kauan pitänyt häntä valvonnan alaisena ja vangitsin hänet juuri
lähtöpäivänäni. Hän on levoton merimies, epäilyttävä bonapartisti ja on
käynyt Elban saarella. Siellä hän tapasi marsalkan, joka lähetti hänen
mukanaan sanan eräälle pariisilaiselle bonapartistille, jonka nimeä en
saanut häntä ilmaisemaan. Tämän viestin tarkoituksena oli valmistaa
mielet mahdollista paluuta varten -- huomatkaa, että puhun
keskustelusta, sire -- paluuta varten, joka voi tapahtua hyvinkin pian.
-- Ja missä tuo mies on? kysyi Ludvig XVIII.
-- Vankilassa, sire.
-- Ja asia tuntui teistä vakavalta?
-- Niin vakavalta, sire, että kun tämän uutisen sain kuulla, keskellä
omia kihlajaisiani, jätin kaikki, morsiameni ja ystäväni, siirsin
kaiken myöhemmäksi ja kiirehdin laskemaan Teidän Majesteettinne
jalkojen juureen sekä pelokkaat ajatukseni että vakuutuksen
uskollisuudestani.
-- Sehän on totta, sanoi Ludvig XVIII, -- eikö ollut kysymys
avioliitosta teidän ja neiti Saint-Méranin välillä?
-- Oli, hän on Teidän Majesteettinne uskollisimman alamaisen tytär.
-- Niin, niin, mutta palatkaamme tuohon salahankkeeseen.
-- Sire, pelkään, ettei se ole enää mikään salahanke, vaan oikea
salaliitto.
-- Tällaisina aikoina, sanoi kuningas hymyillen, -- on helppo
suunnitella salaliitto, mutta paljon vaikeampi panna se täytäntöön, jo
senkin vuoksi, että päästyämme isiemme valtaistuimelle pidämme silmämme
auki menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Kymmenen kuukautta
ovat ministerini pitäneet taukoamatta huolta siitä, että maan
eteläranta on tarkkaan vartioitu. Jos Bonaparte astuu maihin Napolissa,
niin liittovallat ovat aseissa jo ennen kuin hän on ennättänyt
Piombinoon asti. Jos hän astuu maihin Toscanassa, niin hän on
vihamiehen alueella. Jos hän tulee Ranskaan mukanaan kourallinen
sotilaita, niin kukistamme hänet piankin, sillä kansa inhoaa häntä.
Rauhoittukaa siis, mutta olkaa kuitenkin varma kuninkaallisesta
kiitollisuudestamme.
-- Kas, tuossahan on herra Dandré! huudahti herttua.
Samassa ilmestyi todellakin kynnykselle poliisiministeri kalpeana,
vapisten, ja hänen silmänsä harhailivat aivan kuin hän olisi ollut
sokaistu.
Villefort peräytyi aivan kuin vetäytyäkseen pois, mutta puristamalla
hänen kättään pakotti herra de Blacas hänet jäämään.