Villefort oli, niin kuin olemme kertoneet, palannut markiisi
Saint-Méranin taloon. Vieraat olivat salongissa juomassa kahvia.
Renée odotti häntä kärsimättömänä samoin kuin muukin seura. Hänet
otettiinkin vastaan ilohuudoilla.
-- No, huudahti eräs, -- kaulainkatkaisija, valtion tuki, rojalistinen
Brutus, mitä on tapahtunut? Kertokaahan.
-- No, uhkaako meitä uusi hirmuhallitus? kysyi toinen.
-- Onko korsikalainen ihmissusi lähtenyt luolastaan? kysyi kolmas.
-- Rouva markiisitar, sanoi Villefort lähestyen tulevaa anoppiaan, --
pyydän teitä suomaan anteeksi, että minun täytyi sillä tapaa lähteä
luotanne... Herra markiisi, saanko kunnian puhua kanssanne pari sanaa
kahden kesken?
-- Asia on siis todellakin vakava? sanoi markiisitar, joka huomasi
synkän pilven Villefort'in otsalla.
-- Niin vakava, että minun täytyy lähteä pois muutamaksi päiväksi.
Siitä, jatkoi hän kääntyen Renéen puoleen, -- huomaatte, että asia
todellakin on vakavaa laatua.
-- Lähdettekö pois? sanoi Renée voimatta salata tämän odottamattoman
uutisen aikaansaamaa levottomuutta.
-- Ikävä kyllä, sanoi Villefort, -- minun täytyy.
-- Ja minne lähdette? kysyi markiisitar.
-- Se on oikeuslaitoksen salaisuus, armollinen rouva. Mutta jos
jollakulla läsnä olevista on asiaa Pariisiin, niin eräs ystäväni lähtee
sinne tänään ja toimittaa ne mielellään.
Kaikki katsoivat toisiinsa.
-- Pyysittehän saada hetkisen keskustella kanssani, sanoi markiisi.
-- Niin pyysin, menkäämme teidän työhuoneeseenne, jos suvaitsette.
Markiisi tarttui Villefort'in käsivarteen, ja he läksivät yhdessä.
-- No, sanoi tämä, kun he olivat saapuneet hänen työhuoneeseensa. --
Mitä on tapahtunut? Kertokaa.
-- Minun mielestäni hyvin vakava juttu, jonka vuoksi minun täytyy heti
paikalla lähteä Pariisiin. Nyt sallikaa minun tehdä epähieno kysymys:
onko teillä valtion arvopapereita?
-- Koko omaisuuteni on niissä, noin kuusi- tai seitsemänsataatuhatta
frangia.
-- No niin, myykää, markiisi, myykää, muuten olette hukassa.
-- Mutta miten minä ne täällä myyn?
-- Onhan teillä asiamies.
-- On.
-- Antakaa minulle kirje, niin vien sen hänelle, ja käskekää häntä
myymään heti paikalla, hukkaamatta sekuntiakaan. Ehkä saavunkin liian
myöhään.
-- Hitto vieköön, sanoi markiisi ja kirjoitti heti kirjeen.
-- Nyt, kun minulla on tämä kirje, sanoi Villefort pistäen sen
huolellisesti lompakkoonsa, -- tarvitsen toisen.
-- Kenelle?
-- Kuninkaalle.
-- Kuninkaalleko?
-- Niin.
-- Mutta minä en rohkene sillä tavoin kirjoittaa kuninkaalle.
-- En pyydäkään sitä teiltä, vaan annan toimeksenne pyytää sitä kreivi
Salvieux'lta. Hänen täytyy antaa minulle sellainen kirje, että voin
päästä kuninkaan luokse suoraan ottamatta varteen mitään
audienssimuodollisuuksia, joissa kallista aikaa menee hukkaan.
-- Mutta onhan teillä sinetinvartija, joka pääsee milloin tahansa
Tuileries'hin, ja hänen avullaan voitte päästä kuninkaan luokse yöllä
tai päivällä.
-- On kyllä, mutta tarpeetontahan minun on jakaa tuomani uutisen edut
toisen kanssa. Ymmärrättekö? Sinetinvartija siirtää minut tietysti
toiseen sijaan ja nauttii kaikki edut. Sanon teille vain yhden asian:
tulevaisuuteni on varma, jos saavun Tuileries'hin ensimmäisenä, sillä
silloin olen tehnyt kuninkaalle niin suuren palveluksen, että sitä ei
voida unohtaa.
-- Siinä tapauksessa, rakas ystävä, menkää valmistautumaan matkalle.
Minä kutsun Salvieux'n luokseni ja pyydän häntä kirjoittamaan kirjeen,
joka avaa teille kaikki ovet.
-- Hyvä on, kiirehtikää, sillä neljännestunnin päästä minun täytyy olla
postivaunuissa.
-- Pysäyttäkää vaunut taloni eteen.
-- Tietysti. Pyydättehän puolestani anteeksi rouva markiisittarelta ja
neiti Saint-Méranilta, jonka jätän tällaisena päivänä hyvin
vastenmielisesti.
-- Tapaatte tullessanne molemmat työhuoneessani ja voitte sanoa heille
hyvästi.
-- Tuhannet kiitokset. Pitäkää huolta kirjeestäni.
Markiisi soitti. Lakeija astui sisään.
-- Sanokaa kreivi Salvieux'lle, että odotan häntä... Nyt, menkää, sanoi
markiisi kääntyen Villefort'in puoleen.
-- Hyvä on, menen ja palaan kohta.
Ja Villefort lähti juosten pois. Mutta tultuaan portille hän tuli
ajatelleeksi, että jos nähtäisiin kuninkaallisen prokuraattorin
sijaisen juoksevan, niin koko kaupunki voisi tulla siitä levottomaksi.
Hän läksi siis astumaan tavallisella virallisella tavallaan.
Ovensa luona hän näki varjossa aivan kuin valkoisen haamun, joka odotti
häntä liikkumattomana.
Siellä oli kaunis Mercedes, joka ei ollut kuullut mitään Edmondista ja
oli nyt hiipinyt hankkimaan tietoja rakastettunsa vangitsemisesta.
Villefort'in lähestyessä hän erkani muurista, jota vastaan oli
seisonut, ja asettui hänen tielleen. Dantès oli puhunut prokuraattorin
sijaiselle morsiamestaan, eikä Mercedeksen tarvinnut lausua
nimeäänkään, ennen kuin Villefort jo tiesi, kuka hän oli. Hän hämmästyi
neidon kauneutta ja arvokkuutta, ja kun tämä kysyi, minne hänen
sulhasensa oli joutunut, niin Villefort'ista tuntui kuin hän olisi
rikollinen ja nainen tuomari.
-- Mies, josta puhutte, sanoi Villefort, -- on suuri rikollinen, enkä
minä voi tehdä mitään hänen hyväkseen.
Mercedeksen rinnasta nousi nyyhkytys, ja kun Villefort koetti päästä
hänen ohitseen, niin tyttö pidätti hänet toisen kerran.
-- Mutta missä hän on, kysyi hän, -- jotta voin ottaa selkoa siitä,
onko hän elossa vai kuollut?
-- En tiedä, hän ei ole enää minun huostassani, vastasi Villefort.
Häntä vaivasi tuo kaunis katse ja rukoileva ilme, hän työnsi
Mercedeksen syrjään ja astui sisään sulkien nopeasti oven jälkeensä,
ikään kuin jättääkseen ulkopuolelle tytön tuskan.
Mutta tuskaa ei siten voi karkottaa luotaan. Villefort astui sisään,
sulki oven, mutta salongissa hänen polvensa tulivat hervottomiksi.
Hänen rinnastaan nousi huokaus, joka muistutti nyyhkytystä, ja hän
vaipui nojatuoliin.
Tämän sairaan sydämen pohjalle ilmestyi nyt ensimmäinen kalvavan haavan
alku. Tuo mies, jonka hän uhrasi kunnianhimolleen, tuo syytön, joka sai
maksaa hänen syyllisen isänsä puolesta, ilmestyi hänen eteensä kalpeana
ja uhkaavana ojentaen kätensä yhtä kalpealle morsiamelleen. Ja näyn
mukana tuli tunnonvaiva, jäytävä ja tuskainen muisto väärästä teosta,
haava, joka syventyy syventymistään kuolemaan asti.
Villefort oli usein vaatinut kuolemantuomiota syytetylle tuntematta
muuta mielenliikutusta kuin sen, minkä tuomari tuntee taistellessaan
syytettyä vastaan. Ja nämä syytetyt, jotka oli mestattu sen vuoksi,
että hän loistavalla kaunopuheisuudellaan oli saanut tuomarit ja
lautamiehet puolelleen, eivät olleet jättäneet pilven varjoakaan hänen
otsalleen, sillä he olivat rikollisia tai ainakin Villefort uskoi
heidät rikollisiksi.
Mutta tällä kertaa oli asian laita aivan toinen. Hän oli tuominnut
elinkautiseen vankeuteen syyttömän, riistänyt tältä vapauden ja onnen.
Tällä kertaa hän ei enää ollut tuomari vaan pyöveli.
Jos tällä hetkellä Renéen suloinen ääni olisi kaikunut hänen korvissaan
ja rukoillut armoa, jos kaunis Mercedes olisi astunut sisään ja
sanonut: "Jumalan nimessä, joka kaiken näkee ja kaiken tuomitsee,
antakaa minulle takaisin sulhaseni", niin Villefort olisi kirjoittanut
Dantèsin vapauttamiskäskyn, vaikka siitä olisi hänelle ollut mitkä
seuraukset tahansa. Mutta sen sijaan tuli sisään vain kamaripalvelija,
joka ilmoitti, että postihevoset oli valjastettu matkavaunujen eteen.
Villefort nousi tai oikeammin sanoen syöksyi ulos aivan kuin mies, joka
on voittanut sisäisen taistelun, riensi kirjoituspöytänsä luo, pisti
laatikosta taskuunsa kaiken siellä olevan kullan, käveli hetkisen
epäröiden huoneessaan käsi otsallaan. Mutta kun hän tunsi
kamaripalvelijansa laskevan viitan hänen hartioilleen, niin hän lähti,
nousi kiireesti vaunuihin ja käski ajaa Saint-Méranien luo.
Onneton Dantès oli tuomittu.
Niin kuin markiisi oli luvannut, Villefort tapasi markiisittaren ja
Renéen hänen työhuoneessaan. Nähdessään Renéen vavahti nuori mies,
sillä hän uskoi tämän uudelleen pyytävän häntä päästämään Dantèsin
vapaaksi. Mutta myönnettäköön ihmis-itsekkyyden häpeäksi, että nuori
tyttö ei ajatellut muuta kuin Villefort'in matkaa.
Hän rakasti Villefort'ia, tämä matkusti pois juuri sinä hetkenä,
jolloin oli tulemassa hänen miehekseen. Villefort ei voinut sanoa,
milloin palaa, ja sen sijaan että olisi säälinyt Dantèsia, Renée
kirosikin miestä, joka erotti hänet rakkaastaan.
Mutta mitä sanoi sitten Mercedes!
Mercedes-parka kohtasi Loge-kadun kulmassa Fernandin, joka oli häntä
seurannut. Hän palasi Catalansiin ja heittäytyi epätoivon vallassa
vuoteelleen. Fernand laskeutui vuoteen eteen polvilleen puristaen hänen
jääkylmää kättään ja painaen sille tuliset suudelmansa, joita Mercedes
ei edes tuntenut.
Niin hän vietti yönsä. Lamppu sammui, kun öljy loppui siitä. Hän ei
tajunnut pimeyttä enempää kuin valoakaan, ja päivä koitti hänen
huomaamattaan.
Tuska oli kietonut hänen silmiensä eteen siteen, niin ettei hän nähnyt
ketään muuta kuin Edmondin.
-- Sinäkö siinä oletkin? sanoi hän viimein kääntyen Fernandin puoleen.
-- Eilisestä saakka en ole poistunut luotasi, sanoi Fernand ja huokasi
raskaasti.
Morrel ei vielä ollut lakannut toivomasta. Hän oli kuullut, että
kuulustelun jälkeen Dantès oli viety vankilaan. Hän oli silloin juossut
kaikkien ystäviensä luo, hän oli käynyt Marseillen vaikutusvaltaisten
henkilöiden luona. Mutta oli jo levinnyt tieto, että tuo nuori mies oli
vangittu bonapartelaisena kätyrinä, ja kun siihen aikaan rohkeimmatkin
pitivät Napoleonin pyrkimistä takaisin valtaistuimelle uhkarohkeana
yrityksenä, niin kaikki olivat häntä kohtaan kylmiä, pelkäsivät ja
kieltäytyivät auttamasta, ja hän palasi kotiinsa myöntäen, että asia
oli vakava ja että kukaan ei voinut Dantèsia pelastaa.
Caderousse oli hyvin levoton ja rauhaton. Sen sijaan että olisi
lähtenyt liikkeelle, niin kuin Morrel oli tehnyt, sen sijaan että olisi
edes yrittänyt jotakin tehdä Dantèsin hyväksi, hän oli sulkeutunut
huoneeseensa kahden viinipullon ääreen ja koetti hukuttaa
levottomuuttaan humalaan. Mutta kahdella viinipullolla hän ei voinut
sammuttaa ajatuksiaan. Hän oli liiaksi humalassa voidakseen mennä
hakemaan lisää viiniä ja kuitenkin niin selvä, että humala ei voinut
tappaa muistoja, ja niinpä hän oli jäänyt huoneeseensa ja nojaten
ontuvaan pöytään, jolla oli kaksi tyhjää viinipulloa, näki kaikkien
Hoffmannin kummitusten tanssivan lepattavan kynttilän valossa.
Danglars vain ei ollut levoton eikä rauhaton, vaan olipa hän
iloinenkin, sillä hän oli kostanut viholliselleen ja taannut paikkansa
Pharaonissa. Danglars oli noita laskelmaihmisiä, jotka syntyvät kynä
korvan takana ja mustepullo sydämen paikalla. Kaikki oli hänen
mielestään tässä maailmassa vähennyslaskua tai kertolaskua, ja numero
oli hänelle paljon rakkaampi kuin ihminen, jos tuo numero voi lisätä
niitä tuloja, joita ihminen tahtoi vähentää.
Danglars oli siis mennyt levolle tavalliseen aikaan ja nukkui
rauhallisesti.
Kun Villefort oli saanut Salvieux'n kirjeen, hän suuteli Renéen
molempia poskia, suuteli rouva Saint-Méranin kättä, puristi markiisin
kättä ja läksi postihevosten vetämänä kiitämään Aixiin vievää tietä.
Dantèsin isä oli menehtyä tuskasta ja levottomuudesta.