Astuessaan esihuoneen halki viittasi poliisikomissaari kahdelle
santarmille, jotka asettuivat toinen Dantèsin oikealle, toinen hänen
vasemmalle puolelleen. Avattiin ovi, jonka kautta päästiin
kuninkaallisen prokuraattorin asunnosta oikeuspalatsiin. Sen jälkeen he
jonkin aikaa kulkivat pitkin noita synkkiä käytäviä, jotka saavat
jokaisen niissä kulkijan vapisemaan, vaikka hänellä ei olisikaan mitään
syytä vapista.
Samalla tapaa kuin Villefort'in asunto oli oikeuspalatsin yhteydessä,
oli oikeuspalatsi puolestaan yhteydessä vankilan kanssa. Vankila oli
synkkä rakennus vastapäätä Accoules-kirkkoa.
Dantèsia kuljetettiin pitkin mutkikasta käytävää, kunnes hän näki
edessään rautaristikolla varustetun oven. Poliisikomissaari löi siihen
rautavasaralla kolme kertaa, ja Dantès oli tuntevinaan näiden iskujen
osuvan sydämeensä. Ovi aukeni, santarmit työnsivät vankiaan, joka
näytti vielä epäröivän. Dantès astui tuon pelottavan kynnyksen yli, ovi
paukahti hänen takanaan kiinni. Hän hengitti toista ilmaa, joka oli
tukahduttavan raskasta. Hän oli vankilassa.
Huone oli jokseenkin siisti, mutta siinä oli ristikot ja isot lukot.
Dantès ei kuitenkaan käynyt pahoin levottomaksi, kaikuivathan
kuninkaallisen prokuraattorin sijaisen sanat vielä hänen korvissaan
suloisen lohduttavina. Kello oli jo neljä, kun Dantès vietiin
kammioonsa. Pian tuli siis yö. Hänen kuulonsa terästyi, kun näkö alkoi
heiketä. Pienikin kolina sai hänet luulemaan, että hänet tultiin
päästämään vapauteen, hän nousi nopeasti ja astui muutaman askelen ovea
kohden. Mutta pian kolina loittonikin toiseen suuntaan, ja Dantès
vaipui rahilleen istumaan.
Vihdoin kello kymmenen aikaan illalla, kun Dantès jo alkoi kadottaa
kaiken toivonsa, kuului uutta kolinaa, joka tällä kertaa näytti
lähestyvän hänen kammiotaan. Askelten ääntä kuului todellakin
käytävästä, hänen ovensa eteen pysähdyttiin. Avain kiertyi lukossa,
salvat natisivat, raskas tammiovi aukeni, ja kaksi palavaa soihtua
valaisi äkkiä synkän huoneen.
Soihtujen valossa Dantès näki neljän santarmin miekkojen ja muskettien
välkkyvän.
Hän oli astunut pari askelta eteenpäin ja pysähtyi nähdessään tämän
aseellisen joukon.
-- Minuako tulette hakemaan? kysyi Dantès.
-- Niin, vastasi eräs santarmi.
-- Kuninkaallisen prokuraattorin sijainenko lähetti noutamaan minut?
-- Niin.
-- Hyvä, sanoi Dantès, -- olen valmis seuraamaan.
Varmana siitä, että herra Villefort oli lähettänyt häntä noutamaan,
vanki ei pelästynyt vähääkään, vaan asettui tyynesti saattajiensa
keskelle.
Vaunut odottivat kadunpuoleisella portilla, ajaja istui paikallaan ja
poliisipalvelija hänen rinnalleen..
-- Minuako varten nuo ajoneuvot ovat? kysyi Dantès.
-- Teitä varten, sanoi santarmi, -- nouskaa niihin.
Dantès aikoi huomauttaa jotakin, mutta vaunujen ovi avattiin ja hänet
lykättiin sisään. Hän ei voinut eikä aikonutkaan vastustella. Vähän
ajan päästä hän tunsi istuvansa vaunujen perällä kahden santarmin
välissä. Muut kaksi istuivat vaunujen takaistuimella, ja raskaat
ajoneuvot lähtivät kumisten vierimään eteenpäin.
Vanki loi katseensa vaunun ikkunoihin, niissä oli ristikot. Hän oli
vain muuttanut vankilasta toiseen. Tiheiden ristikkorautojen lomitse,
joiden väliin tuskin käsi olisi mahtunut, Dantès tunsi kuitenkin
paikat, ajettiin pitkin Caisserie-katua ja Saint-Laurent-katua ja
Taramis-kadulta käännyttiin satamaan päin.
Pian hän näki vaununristikon ja sen rakennuksen ristikkojen läpi, jonka
lähellä he olivat, valon loistavan vahtihuoneesta.
Vaunut pysähtyivät, poliisipalvelija hyppäsi maahan ja lähestyi
vahtimajaa, jolloin kymmenkunta sotilasta tuli sieltä ja asettui
riviin. Dantès näki rantakadun lyhtyjen valossa heidän muskettiensa
piippujen välkkyvän.
-- Minuako varten pannaan liikkeelle tuollainen sotilasvoima? hän
ajatteli.
Poliisipalvelija avasi lukitun vaununoven, ja Dantès näki sotilaiden
muodostavan häntä varten kujan, joka vaunujen luota vei satamaan.
Dantès saattajineen käveli venettä kohden, jota tullimerimies piteli
ketjuista. Sotilaat katselivat tylsän uteliaina, miten Dantès asteli
heidän ohitseen. Vähän ajan kuluttua hän istui veneen takatuhdolla, ja
poliisipalvelija oli mennyt keulaan. Voimakkaalla sysäyksellä vene
irroittautui rannasta, ja neljä airoa alkoi sitä nopeasti soutaa
Pilonia kohden. Veneestä kaikui huuto, ja satamaa sulkeva rautaketju
painui alas; Dantès oli sataman ulkopuolella paikassa, jota sanotaan
Friouliksi.
Kun vanki huomasi olevansa raittiissa ilmassa, tunsi hän ensiksi suurta
iloa. Ilma, sehän on samaa kuin vapaus. Hän hengitti siis täysin
siemauksin raikasta tuulta, joka siivillään kantaa kaikkia yön ja meren
tuntemattomia tuoksuja. Kohta hän kuitenkin huokasi syvään. Kuljettiin
Réserven ohi, jossa hän oli ollut niin onnellinen vielä samana aamuna,
tuntia ennen vangitsemistaan, ja avatuista, valaistuista ikkunoista
kuului tanssiaisten riemu.
Dantès pani kätensä ristiin, nosti silmänsä taivasta kohden ja rukoili.
Vene kiiti eteenpäin. Se oli jo kulkenut Tête de Mort'in ohitse, oli
vastapäätä Pharo-lahtea, se aikoi kiertää patterin. Dantès ei voinut
tätä käsittää.
-- Minne minua viedään? kysyi hän eräältä santarmilta.
-- Kohta sen saatte tietää.
-- Miksi ei nyt...
-- Meitä on kielletty ilmoittamasta teille mitään.
Dantès oli puoliksi sotilas ja ymmärsi, että oli järjetöntä udella
sotilaalta, jota oli kielletty puhumasta. Hän vaikeni.
Kaikenlaisia kummallisia ajatuksia nousi hänen mieleensä. Näin pienessä
veneessä ei kukaan voinut lähteä pitkälle matkalle, eikä siellä päin,
minne he menivät, ollut mitään alusta ankkurissa. Ehkäpä hänet vain
viedään hiukan loitommaksi rannikolle ja päästetään vapaaksi. Häntä ei
millään tavoin ollut sidottu, ei hänelle ollut pantu käsirautoja,
kaikki tämä tuntui hyvältä enteeltä. Olihan sitä paitsi prokuraattorin
sijainen, joka oli ollut niin ystävällinen häntä kohtaan, vakuuttanut,
että ellei hän mainitse Noirtier'n nimeä, ei hänen tarvitse mitään
pelätä. Olihan Villefort hänen läsnä ollessaan hävittänyt tuon
vaarallisen kirjeen, joka oli ainoa todistuskappale häntä vastaan.
Hän odotti siis ja koetti tähystää eteenpäin merimiehensilmillään,
jotka olivat tottuneet näkemään pimeässä ja mittailemaan etäisyyksiä
merellä.
Ratonneaun saari, jossa vilkkui majakka, oli jäänyt oikealle puolelle,
oli saavuttu soutaen melkein pitkin rantaa Catalansin lahden kohdalle.
Silloin vangin silmät kokosivat kaiken näkövoimansa. Siellähän asui
Mercedes, ja hän oli joka hetki erottavinaan rannalla naisen haamun.
Eikö Mercedes aavistanut, että hänen rakastettunsa kulki kolmensadan
askelen päässä hänestä?
Yksi ainoa valo väikkyi Catalansissa. Dantès huomasi sen palavan
morsiamensa huoneessa. Mercedes yksinään valvoi tuossa pienessä
kylässä. Jos hän kiljaisisi, niin rakastettu voisi hänet kuulla.
Väärä häpeäntunne pidätti häntä. Mitähän nuo häntä tarkastavat miehet
sanoisivat, jos kuulisivat hänen kiljuvan mielipuolen tavoin? Hän pysyi
siis vaiti tuijottaen tuohon valoon.
Vene jatkoi matkaansa. Mutta vanki ei enää ajatellut venettä, hän
ajatteli Mercedestä.
Kallionkieleke peitti valon. Dantès kääntyi ja huomasi heidän
suunnanneen kulkunsa merelle päin.
Purjeet oli nostettu auttamaan soutajia, ja vene kiiti nyt hyvää
vauhtia tuulen myötä.
Vaikka Dantèsista olikin vastenmielistä kysellä santarmilta, lähestyi
hän nyt tätä ja tarttui hänen käteensä.
-- Toveri, sanoi hän, -- omantuntonne nimessä ja kunnon sotilaana
rukoilen teitä säälimään minua ja vastaamaan minulle. Olen kapteeni
Dantès, hyvä ja kunnon ranskalainen, vaikka minua syytetäänkin minulle
tuntemattomasta petoksesta. Minne minua viedään? Sanokaa se, ja kautta
merimiehenkunniani teen velvollisuuteni ja mukaudun kohtalooni.
Santarmi raapi korvansa taustaa ja katsoi toveriinsa. Tämä teki
liikkeen, joka näytti sanovan: Kun kerran olemme näin pitkällä, niin
mitähän vaaraa siitä olisi. Niinpä santarmi kääntyi Dantèsin puoleen.
-- Olette marseillelainen ja merimies, sanoi hän, -- ja kysytte, minne
menemme?
-- Niin, sillä kautta kunniani, sitä en tiedä.
-- Ettekö aavistakaan?
-- En vähääkään.
-- Se ei ole mahdollista.
-- Minä vannon kautta sen, mikä minulle on maailmassa pyhintä.
Armahtakaa minua ja vastatkaa!
-- Mutta entä määräykset?
-- Määräykset eivät voi teitä estää ilmoittamasta minulle sitä, minkä
saan kymmenen minuutin, puolen tunnin, ehkä tunnin päästä tietää. Te
pelastatte minut kamalasta epävarmuudesta. Kysyn sitä teiltä, kuin
olisitte ystäväni. Katsokaahan, en nouse kapinaan, en tahdo paeta,
enhän voisikaan. Minne olemme matkalla?
-- Ellei sidettä ole silmillänne niin pitäisihän teidän arvata, minne
olette matkalla?
-- En arvaa.
-- Katsokaa sitten ympärillenne.
Dantès nousi ja katsoi sinne, minne vene näytti suuntautuvan. Sadan
sylen päässä hänestä oli musta ja jyrkkä kallio, jolla kohoaa aivan
kuin kasvannaisena Ifin synkkä linna.
Tämä kamala näky, vankila, joka on kaikkien kauhuna, tämä linnoitus,
joka kolmensadan vuoden aikana on antanut Marseillelle surullisten
tarinoiden aiheita, teki Dantèsiin saman vaikutuksen, kuin
kuolemaantuomittuun tekee mestauslava.
-- Hyvä Jumala, sanoi hän. -- Ifin linna. Ja mitä me siellä teemme?
Santarmi hymyili.
-- Eihän minua suinkaan viedä sinne vankeuteen? jatkoi Dantès. -- Ifin
linna on valtionvankila, jossa säilytetään yksinomaan suuria
poliittisia rikollisia. Minä en ole tehnyt mitään rikosta. Onko Ifin
linnassa tutkintotuomari, joku erityinen virkamies?
-- Minun tietääkseni siellä on ainoastaan kuvernööri, vartijoita,
vahtisotilaita ja lujat muurit. Mutta, ystäväiseni, älkäähän tuolla
tavoin hämmästykö, sillä näyttää siltä, kuin tahtoisitte tehdä pilkkaa
tiedonannostani.
Dantès puristi lujasti santarmin kättä.
-- Väitätte siis, että minut viedään Ifin linnaan vankeuteen?
-- Nähtävästi, sanoi santarmi, -- mutta joka tapauksessa puristatte
aivan suotta niin kovaa minun kättäni.
-- Pitemmittä kuulusteluitta, ilman mitään muodollisuuksia? kysyi nuori
mies.
-- Muodollisuudet on täytetty, kuulustelu on pidetty.
-- Siis huolimatta herra Villefort'in lupauksesta?
-- En tiedä, onko herra Villefort luvannut teille mitään, sanoi
santarmi, -- sen vain tiedän, että menemme Ifin linnaan. Mutta mitä te
teette? Hoi, toverit, auttamaan!
Dantès oli salamannopealla liikkeellä aikonut syöksyä mereen, mutta
ratkaisevalla hetkellä tarttui häneen neljä kovaa kouraa. Hän vaipui
veneen pohjalle karjuen raivosta.
-- Hyvä, sanoi santarmi painaen polvellaan hänen rintaansa, -- hyvä!
Vai sillä tavoin pidätte merimiessananne. Ei pidä luottaa lempeisiin
ihmisiin! Nyt, ystäväiseni, tehkäähän ainoakaan liike, niin ammun
kuulan kalloonne. Rikoin ensimmäisen määräyksen, mutta vannon, etten
riko toista.
Hän painoi todellakin musketin Dantèsia kohden, ja tämä tunsi piipun
ohimollaan.
Hetkisen hän ajatteli tehdä tuon kielletyn liikkeen päättääkseen
tämän surkeuden, joka oli hänet yllättänyt ja äkkiä siepannut
kotkankynsiinsä. Mutta juuri sen vuoksi, että tuo onnettomuus oli
odottamaton, Dantès ei uskonut sen kestävän. Sitten hän muisti
Villefort'in lupaukset. Ja muutenkin: kuolema veneen pohjalla santarmin
kuulasta tuntui rumalta ja surkealta.
Hän vaipui siis veneen pohjalle, karjuen raivosta ja purren vimmoissaan
käsiään.
Samassa äkillinen töytäys tärisytti venettä. Eräs soutaja hyppäsi
kalliolle, jota vastaan vene oli törmännyt, köysi natisi, kun sitä
kierrettiin taljan ympärille, ja Dantès ymmärsi venettä kiinnitettävän
laituriin.
Samassa hänen vartijansa, jotka pitelivät häntä kiinni sekä
käsivarsista että kauluksesta, pakottivat hänet nousemaan, tyrkkäsivät
maihin ja lykkäsivät hänet astumaan portaita, jotka veivät linnoituksen
portille. Musketilla varustettu poliisipalvelija seurasi heitä.
Dantès ei tarpeettomasti vastustellut. Hänen hitautensa johtui
voimattomuudesta eikä vastustelemisesta. Hän oli huumaantunut ja horjui
aivan kuin humalainen. Hän näki täälläkin sotilaitten asettuvan riviin
jyrkälle rinteelle, tunsi jalkojensa alla portaat, jotka pakottivat
hänet nostamaan jalkojaan, hän huomasi astuvansa sisään portista, joka
sulkeutui hänen jälkeensä. Mutta kaiken hän teki konemaisesti, näki
kaiken aivan kuin usvan läpi huomaamatta mitään selvästi.
Seisahduttiin vähäksi aikaa, ja hän koetti järjestää ajatuksiaan. Hän
oli pienessä pihassa, jota ympäröivät korkeat muurit. Kuului
vartijoiden tasainen astunta. Ja joka kerta, kun he astuivat linnan
valaistuista ikkunoista heittyvien valojuovien ohitse, näkyivät heidän
pyssyjensä välkkyvät piiput.
Odotettiin noin kymmenen minuuttia. Kun oltiin varmat siitä, että
Dantès ei voinut enää paeta, ei hänestä pidetty enää kiinni. Kaikki
näyttivät odottavan määräyksiä. Ne tulivat.
-- Missä vanki on? kysyi ääni.
-- Tässä, vastasivat santarmit.
-- Seuratkoon minua, minä vien hänet asuntoonsa.
-- Lähtekää, sanoivat santarmit lykäten Dantèsia.
Vanki seurasi kuljettajaansa melkein maanalaiseen saliin, jonka
kosteutta tihkuvat muurit tuntuivat olevan kyynelten kastelemat.
Jonkinmoinen pieni lamppu, jonka sydän ui pahanhajuisessa öljyssä,
valaisi tämän kamalan huoneen seiniä, ja Dantès näki kuljettajansa,
vanginvartijan, jolla oli huono puku ja häijyt kasvot.
-- Tässä on huoneenne täksi yöksi, sanoi hän. -- On jo myöhä ja
kuvernööri nukkuu. Huomenna, kun hän on noussut ja lukenut teitä
koskevat määräykset, saatte ehkä toisen huoneen. Odottaessanne sitä on
tässä teille leipää ja tuossa ruukussa vettä ja nurkassa olkia. Siinä
kaikki mitä vanki voi itselleen toivoa. Hyvää yötä.
Ja ennen kuin Dantès oli ennättänyt avata suunsa vastatakseen, ennen
kuin hän oli huomannut, minne vartija laski leivän, ennen kuin hän
tiesi, missä oli ruukku, ennen kuin hän oli kääntänyt katseensa
nurkkaan, missä olivat oljet, oli vartija ottanut lampun ja sulkenut
oven riistäen siten vangilta kurjan valon, joka hetkiseksi oli hänelle
näyttänyt vankilan kosteutta tihkuvat seinät.
Hän oli nyt yksin keskellä pimeyttä ja hiljaisuutta, yhtä mykkänä ja
synkkänä kuin nuo holvit, joista hän tunsi jääkylmän viiman huokuvan
polttavalle otsalleen.
Kun päivän ensimmäiset säteet loivat hiukan valoa tähän luolaan, palasi
vartija ja ilmoitti, että vanki jäi sinne, missä oli. Dantès ei ollut
liikkunut ollenkaan. Rautakäsi näytti naulinneen hänet siihen, mihin
hän edellisenä päivänä oli jäänyt. Hänen silmänsä olivat syvällä, ja
niiden ympärykset olivat turvonneet kyynelistä. Hän tuijotti
liikkumattomana maahan.
Hän oli koko yön seissyt paikallaan nukkumatta hetkeäkään.
Vartija lähestyi häntä, kiersi hänet, mutta Dantès ei näyttänyt häntä
huomaavankaan.
Mies löi häntä olalle, Dantès vavahti ja pudisti päätään.
-- Ettekö ole nukkunut? kysyi vartija.
-- En tiedä, vastasi Dantès.
Vartija katsoi kummastuneena häneen.
-- Eikö teidän ole nälkä? jatkoi hän.
-- En tiedä, vastasi taas Dantès.
-- Tahdotteko jotakin?
-- Tahtoisin nähdä kuvernöörin.
Vartija kohautti olkapäitään ja poistui.
Dantès seurasi häntä katseillaan, ojensi kätensä raollaan olevaa ovea
kohden, mutta ovi sulkeutui.
Silloin syvä huokaus tuntui halkaisevan hänen rintansa ja kyynelet
alkoivat vuolaina virrata. Hän löi otsansa maahan ja rukoili kauan
muistellen koko elettyä elämäänsä ja kysyen itseltään, minkä rikoksen
hän oli mahtanut tehdä lyhyessä elämässään, koska ansaitsi tällaisen
rangaistuksen.
Niin kului päivä. Hän söi muutaman palan leipää ja joi muutaman pisaran
vettä. Vuoroin hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, vuoroin kuljeskeli
tyrmässään aivan kuin rautahäkkiin suljettu villipeto.
Häntä raivostutti varsinkin se, että hän matkan aikana ei ollut
tiennyt, minne häntä vietiin, ja oli pysynyt rauhallisena, vaikka olisi
hyvin voinut heittäytyä mereen, ja Marseillen taitavimpana sukeltajana
voinut kadota veden alle, päästä vartijoistaan, uida rantaan, paeta,
kätkeytyä johonkin autioon lahteen, päästä genovalaiseen tai
katalonialaiseen laivaan, mennä Italiaan tai Espanjaan ja kirjoittaa
Mercedekselle ja pyytää häntä tulemaan luokseen. Hyvänä merimiehenä hän
olisi tullut toimeen missä tahansa. Hän puhui italiankieltä aivan kuin
toscanalainen, espanjaa aivan kuin vanhassa Kastiliassa syntynyt. Hän
olisi elänyt vapaana ja onnellisena Mercedeksen ja isänsä seurassa,
jonka hän myöskin olisi kutsunut luokseen. Mutta nyt hän oli vanki,
suljettu Ifin linnaan, eikä tiennyt, miten käy hänen isänsä, miten käy
Mercedeksen, ja kaikki vain sen tähden, että oli luottanut Villefort'in
sanaan. Se oli tehdä hänet hulluksi.
Seuraavana päivänä samalla hetkellä vartija tuli sisään.
-- No, kysyi vartija, -- oletteko tänään rauhallisempi kuin eilen?
Dantès ei vastannut.
-- Rohkaiskaahan hiukan itseänne. Jos jotakin tarvitsette, niin kyllä
minä toimitan. Sanokaahan.
-- Minä tahdon puhua kuvernöörin kanssa.
-- Hä? sanoi vartija kärsimättömästi. -- Johan minä sanoin, että se on
mahdotonta.
-- Miksi se on mahdotonta?
-- Siksi, että vankilan sääntöjen mukaan ei vanki saa sitä pyytää.
-- Mitä täällä siis saa pyytää? kysyi Dantès.
-- Parempaa ruokaa, kun maksaa siitä erikseen, kävelyjä ja toisinaan
kirjojakin.
-- En kaipaa kirjoja, en tahdo kävellä, ja ruoka on mielestäni hyvää.
Minä en tahdo muuta kuin saada puhutella kuvernööriä.
-- Jos te ikävystytätte minua koko ajan puhumalla samaa, sanoi vartija,
-- niin en tuo teille enää ruokaa.
-- Samapa se! sanoi Dantès. -- Ellet tuo enää minulle ruokaa, niin
kuolen nälkään, siinä kaikki.
Dantèsin äänestä vartija päätti, että vanki kuolisi mielellään. Kun
jokainen vanki tuotti vartijalle keskimäärin viisikymmentä centimea
päivässä, niin Dantèsin kuolema aiheuttaisi hänelle vahinkoa. Sen
vuoksi hän jatkoi lempeämmällä äänellä:
-- Kuulkaahan, vaatimuksenne on mahdoton. Älkää enää minulta sitä
pyytäkö, sillä ei koskaan ole kuultu, että kuvernööri olisi vangitun
pyynnöstä tullut vangin koppiin. Mutta olkaahan järkevä, niin saatte
luvan kävellä ulkona. Ja voihan sattua, että jonakin päivänä ollessanne
kävelemässä kuvernööri kulkee ohitse. Silloin voitte puhutella häntä,
ja jos hän silloin vastaa, niin se on hänen asiansa.
-- Mutta, sanoi Dantès, -- kuinka kauan saan odottaa, ennen kuin
sellainen otollinen hetki tulee?
-- Mistä sen tietää, sanoi vartija, -- kuukauden, kolme kuukautta,
kuusi kuukautta, vuoden ehkä.
-- Se on liian pitkä aika, sanoi Dantès, -- minä tahdon nähdä hänet
heti.
-- Älkäähän vaivatko ajatuksianne mahdottomalla toivomuksella, sanoi
vartija, -- muuten olette kahden viikon päästä hullu.
-- Niinkö luulet? kysyi Dantès.
-- Niin, hullu. Hulluus alkaa aina niin, meillä on täällä siitä
esimerkkikin. Ennen teitä asui tässä huoneessa apotti, joka meni
sekaisin, kun taukoamatta oli tarjonnut kuvernöörille miljoonan
päästäkseen vapaaksi.
-- Ja milloin hän jätti tämän huoneen?
-- Kaksi vuotta sitten.
-- Hän pääsi vapaaksi siis?
-- Ei, hän joutui maanalaiseen vankilaan.
-- Kuulehan, sanoi Dantès, -- en ole apotti, en ole hullu. Ehkä tulen
hulluksi, mutta pahaksi onneksi on järkeni tänä hetkenä vielä aivan
tallella. Minä teen sinulle toisen ehdotuksen.
-- Minkä?
-- En tarjoa sinulle miljoonaa, sillä sitä en voi. Mutta annan sinulle
sata écutä, jos ensi kerralla mennessäsi Marseilleen käyt Catalansissa
asti ja viet kirjeen eräälle nuorelle tytölle, jonka nimi on Mercedes,
et edes kirjettä, pari riviä vain.
-- Jos vien nuo pari riviä ja se tulee ilmi, niin menetän paikkani,
joka tuottaa minulle tuhat livreä vuodessa, puhumattakaan niistä
lisätuloista, mitä saan hankkimalla ruokaa. Huomaattehan, että olisin
hyvin suuri tomppeli, jos panisin tuhat vaaraan voittaakseni
kolmesataa.
-- No niin, kuule siis, sanoi Dantès, -- ja paina mieleesi: jos
kieltäydyt viemästä nämä rivit Mercedekselle tai ainakin ilmoittamasta,
että olen täällä, niin jonakin päivänä odotan sinua piilossa oven
takana ja sinä hetkenä, kun astut sisään, tapan sinut tällä rahilla.
-- Vai uhkauksia! kiljaisi vartija astuen askelen taaksepäin ja
asettuen puolustusasentoon. -- Päänne näyttää todellakin menevän
sekaisin. Apotti alkoi samalla tapaa, ja kolmen päivän päästä olette
niin hullu, että teidät täytyy panna köysiin. Kaikeksi onneksi on Ifin
linnassa maanalaisia vankiloita.
Dantès tarttui rahiin ja heilutti sitä päänsä päällä.
-- Hyvä on, hyvä on! sanoi vartija. -- No niin, koska välttämättömästi
tahdotte, niin ilmoitetaan asia kuvernöörille.
-- Sepä on hyvä! sanoi Dantès laskien rahin maahan ja istuutuen sille,
pää kumarassa ja silmät harhailevina, aivan kuin todella olisi ollut
tulossa hulluksi.
Vartija poistui ja palasi vähän ajan päästä neljän sotilaan ja
korpraalin seurassa.
-- Kuvernöörin käskystä viekää vanki kerrosta alemmaksi.
-- Siis maanalaiseen tyrmään, sanoi korpraali.
-- Niin, hullut on pantava hullujen seuraan.
Sotilaat tarttuivat Dantèsiin, joka meni aivan kuin hervottomaksi ja
seurasi vastustelematta heitä.
Hän sai astua viisitoista porrasta alemmaksi, tyrmän ovi avattiin, ja
hän astui sisään mutisten:
-- Hän oli oikeassa, hullut on pantava hullujen seuraan
Ovi sulkeutui, ja Dantès kulki kädet ojossa eteenpäin, kunnes kohtasi
muurin. Sitten hän istahti nurkkaan ja jäi liikkumattomana sinne. Hänen
silmänsä tottuivat vähitellen pimeyteen, ja hän alkoi erottaa esineitä.
Vartija oli oikeassa, Dantès oli tulemaisillaan hulluksi.