Tuskin oli Villefort ennättänyt sulkea ruokasalin oven, kun hän jo otti
kasvoiltaan hymyilevän naamion. Nyt hän oli vakava niin kuin tuleekin
virkamiehen, joka kutsutaan päättämään lähimmäisen hengestä ja
elämästä. Vaikka hänen kasvonsa olivatkin hyvin liikkuvat ja vaikka hän
oli, niin kuin taitavan näyttelijän tulee, usein tutkinut kasvojensa
ilmeitä peilin edessä, niin tällä kertaa hänen oli vaikea rypistää
kulmiaan ja synkistää piirteitään. Gérard de Villefort oli tällä
hetkellä niin onnellinen kuin kuolevainen saattaa olla. Hän oli rikas,
oli seitsemänkolmattavuotiaana päässyt huomattavaan virka-asemaan, sai
vaimokseen nuoren ja kauniin naisen, jota hän rakasti, ei
intohimoisesti, mutta järkevästi, niin kuin kuninkaallisen
prokuraattorin sijainen saattaa rakastaa. Paitsi sitä, että hänen
morsiamensa Renée de Saint-Méran oli harvinaisen kaunis, hän myös
kuului sen ajan huomattavimpaan aatelissukuun. Hänen isänsä ja
äitinsä, joilla ei ollut muita lapsia, saattoivat käyttää suuren
vaikutusvaltansa yksinomaan vävynsä hyväksi, ja Renée toi myötäjäisinä
miehelleen viisikymmentätuhatta écutä, jonka lisäksi kerran tulisi
puolen miljoonan perintö.
Kaikki nämä seikat yhdessä tekivät siis Villefort'in onnen niin
häikäisevän kauniiksi, että aurinkokin sen rinnalla näytti olevan
täynnä pilkkuja.
Ovella odotti häntä poliisikomissaari. Nähdessään tämän mustapukuisen
miehen hän putosi heti kolmannesta taivaastaan alas maan päälle, jolla
me liikumme. Hän muutti kasvojensa ilmeen, niin kuin olemme maininneet,
ja lähestyi oikeudenpalvelijaa.
-- Tässä olen, sanoi hän, -- olen lukenut kirjeenne, ja olette tehnyt
oikein vangitessanne miehen. Antakaa nyt minulle kaikki tiedot hänestä
ja hänen salaliitostaan.
-- Salaliitosta emme tiedä vielä mitään. Kaikki häneltä löydetyt
paperit on sidottu yhteen kääröön ja asetettu teidän pöydällenne. Mitä
syytettyyn tulee, niin näittehän ilmiantokirjeestä itse, että hän on
nimeltänsä Edmond Dantès, perämies kolmimastoisessa laivassa, joka käy
villakauppaa Aleksandriassa ja Smyrnassa ja jonka omistaa kauppahuone
Morrel ja poika Marseillessa.
-- Onko hän aikaisemmin palvellut sotalaivastossa?
-- Ei, herra, hän on aivan nuori mies.
-- Minkä ikäinen?
-- Yhdeksäntoista tai enintään kahdenkymmenen.
Tällä hetkellä, kun Villefort, astellessaan pitkin Grand-katua, oli
saapunut Conseils-kadun kulmaan, astui hänen luokseen mies, joka näytti
odottaneen häntä. Mies oli Morrel.
-- Herra Villefort, huudahti tuo kunnon mies nähdessään prokuraattorin
sijaisen, -- kuinka onnellinen olenkaan kohdatessani teidät.
Ajatelkaahan, kummallinen ja ennenkuulumaton erehdys on tapahtunut, on
vangittu laivani perämies, Edmond Dantès.
-- Tiedän kyllä, sanoi Villefort, -- ja olen juuri menossa häntä
kuulustelemaan.
-- Hyvä herra, sanoi Morrel innoissaan puolustamaan suosimaansa miestä,
te ette tunne syytettyä, mutta minä tunnen hänet. Hän on kunnollinen ja
hiljainen mies, uskallan sanoa, mies, joka parhaiten tuntee toimensa
koko kauppalaivastossa. Herra Villefort, suljen hänet kaikesta
sydämestäni suosioonne.
Villefort kuului, niin kuin on huomattu, kaupungin ylhäisöön
ja Morrel alhaisoon. Edellinen oli jyrkkä kuningasmielinen ja
jälkimmäistä epäiltiin salaiseksi bonapartistiksi. Villefort katsoi
ylenkatseellisesti Morreliin ja vastasi halveksivasti:
-- Tiedättehän, että yksityiselämässään voi olla lempeä,
kauppasuhteissaan rehellinen, viisas omalla alallaan, mutta se ei estä
toimimasta rikollisesti valtiollisissa asioissa. Tiedättehän sen?
Ja virkamies pani erikoisen painon näille viimeisille sanoille, ikään
kuin tahtoen sillä viitata laivanvarustajaan. Uskalsiko tämä tulla
puhumaan toisen puolesta, vaikka itse oli suopeuden tarpeessa?
Morrel punastui, sillä hän ei tuntenut sydäntään aivan puhtaaksi
valtiollisissa asioissa. Ja muistellessaan, mitä Dantès oli hänelle
kertonut, kuinka hän oli tavannut marsalkan ja mitä keisari oli hänelle
sanonut, hän tunsi joutuvansa hämilleen. Hän jatkoi kuitenkin äänellä,
jossa kuvastui sydämellinen osanotto:
-- Minä rukoilen teitä, olkaa oikeudenmukainen, niin kuin teidän tulee
olla, hyvä, niin kuin olette aina, ja antakaa meille takaisin tuo
Dantès-parka.
Tuo "antakaa meille" kaikui kuninkaallisen prokuraattorin sijaisen
korvissa vallankumoukselliselta.
-- Kas, kas, ajatteli hän, -- antakaa meille ... kuuluisikohan tuo
Dantès johonkin salaiseen karbonaariliittoon, koska hänen suosijansa
käyttää huomaamattaan hänestä puhuttaessa monikkomuotoa? Muistaakseni
komissaari sanoi hänen tulleen vangituksi ravintolassa, keskellä suurta
seuraa. Sehän on voinut olla kokous.
Sitten hän lausui ääneen:
-- Voitte olla aivan rauhassa, ettekä suotta ole vedonnut
oikeudentuntooni, jos syytetty on viaton. Mutta jos hän sitä vastoin on
syyllinen, niin elämmehän vaikeata aikaa, ja armahtaminen olisi
vaarallinen esimerkki. Minun on pakko tehdä velvollisuuteni.
Näin puhuessaan hän oli saapunut talonsa kohdalle, joka oli aivan
oikeuspalatsin vieressä; ja hän meni sisään hyvästeltyään jääkylmästi
laivanvarustajan, joka jäi aivan kuin jähmettyneenä seisomaan siihen,
mihin Villefort oli hänet jättänyt.
Esihuone oli täynnä santarmeja ja poliiseja. Heidän keskellään,
vihamielisten ja säkenöivien silmien ympäröimänä, seisoi vanki aivan
rauhallisena ja tyynenä.
Villefort astui esihuoneen halki, vilkaisi Dantèsiin ja otettuaan
paperikäärön, jonka eräs virkamies hänelle ojensi, meni huoneeseensa
sanoen:
-- Tuokaa vanki sisään!
Niin nopea kuin olikin Villefort'in katse, hän ennätti saada käsityksen
vangista. Hän oli huomannut älyä tuossa leveässä ja avoimessa otsassa,
rohkeutta terävässä katseessa ja suoruutta täyteläisissä huulissa,
joiden välistä näkyi lumivalkoinen hammasrivi.
Ensimmäinen vaikutelma oli Dantèsille edullinen. Mutta Villefort oli
kuullut lausuttavan syvänä viisautena, että ihmisen tulee epäillä
ensimmäistä vaikutelmaansa, varsinkin jos se oli hyvä.
Hän tukahdutti siis sydämeensä tulvehtineet hyvät ajatukset, jotka
pyrkivät vaikuttamaan hänen mielipiteisiinsä, asettui peilin eteen,
otti juhlallisen muodon ja istuutui synkkänä ja uhkaavana pöytänsä
taakse.
Vähän sen jälkeen Dantès astui sisään.
Nuori mies oli kalpea mutta rauhallinen ja hymyili. Hän tervehti tyynen
kohteliaasti tuomariaan ja etsi sitten silmillään tuolia, aivan kuin
olisi herra Morrelin vastaanottohuoneessa.
Vasta silloin hän kohtasi Villefort'in katseen. Se oli tuomarin katse,
sen piti salata ajatukset, se oli kuin kiiltävää lasia. Tästä katseesta
Dantès huomasi seisovansa oikeuden uhkaavan kummituksen edessä.
-- Kuka olette ja mikä on nimenne? kysyi Villefort selaillen poliisin
hänelle jättämiä tiedonantoja, jotka hän tullessaan oli saanut ja jotka
tunnin kuluessa olivat kasvaneet laajoiksi, sillä turmeltunut vakoilu
takertuu nopeasti onnettomaan, jota sanotaan syytetyksi.
-- Nimeni on Edmond Dantès, vastasi nuori mies tyynellä ja sointuvalla
äänellä. -- Olen perämies Pharaon-laivassa, jonka omistaa toiminimi
Morrel ja poika.
-- Ikänne? jatkoi Villefort.
-- Yhdeksäntoista, vastasi Dantès.
-- Mitä teitte sinä hetkenä, jona teidät vangittiin?
-- Olin viettämässä omia kihlajaisiani, sanoi Dantès hiukan vapisevalla
äänellä. Villefort'in kolkon muodon rinnalla muistuivat Mercedeksen
säteilevät kasvot hänen mieleensä entistä kirkkaampina.
-- Olitte viettämässä omia kihlajaisianne? sanoi Villefort vavahtaen
vastoin tahtoaan.
-- Niin, olen menossa naimisiin naisen kanssa, jota olen rakastanut
kolme vuotta.
Niin tunnoton kuin Villefort tavallisesti olikin, niin tämä
yhteensattuma ja keskeltä onneaan riistetyn Dantèsin väräjävä ääni
herätti hänessä myötätuntoa. Hänkin oli menossa naimisiin, hänkin oli
onnellinen, ja hänen onneaan häirittiin, jotta hän hävittäisi ilon
mieheltä, joka samoin kuin hänkin oli aivan lähellä onneaan.
"Tämä filosofinen yhteensattuma", ajatteli hän, "tekee suuren
vaikutuksen palatessani Saint-Méranin salonkiin." Ja Dantèsin
odotellessa uusia kysymyksiä Villefort mietti mielessään vertauksia,
joiden avulla suosiota tavoitteleva puhuja voisi tehdä lauseensa
uskottavan kaunopuheisiksi.
Kun pikku puhe oli valmis ja Villefort varma sen vaikutuksesta, hän
hymyili ja kääntyi Dantèsin puoleen.
-- Jatkakaa, sanoi hän.
-- Mitä minun pitää jatkaa?
-- Antaa tietoja oikeuslaitokselle,
-- Jos oikeuslaitos tahtoo ilmoittaa minulle, minkälaatuisia tietoja se
haluaa, niin kerron kaiken minkä tiedän. Mutta, lisäsi hän vuorostaan
hymyillen, -- minä ilmoitan jo edeltä käsin, etten tiedä paljoakaan.
-- Oletteko palvellut kruununanastajaa?
-- Olin juuri joutumaisillani meriväkeen, kun hän kukistui.
-- Teidän poliittisia mielipiteitänne sanotaan uhkarohkeiksi, lausui
Villefort, jolle ei ollut kerrottu niistä mitään, mutta joka mielellään
antoi kysymyksilleen syytteen muodon.
-- Mitä minun poliittisiin mielipiteisiini tulee, täytyy minun
häpeäkseni tunnustaa, että minulla ei ole juuri laisinkaan niitä ollut.
Olen vasta yhdeksäntoistavuotias, niin kuin minulla oli kunnia teille
ilmoittaa; en tiedä mitään, en ole määrätty mihinkään huomattavaan
asemaan maailmassa. Siitä vähästä, mitä olen ja mitä minusta voi tulla,
jos yleensä rohkenen hautoa kunnianhimoisia unelmia, saan kiittää herra
Morrelia. Kaikki mielipiteeni, en tarkoita poliittisia, vaan
yksityisiä, supistuvat näihin kolmeen tunteeseen: rakastan isääni,
kunnioitan herra Morrelia ja jumaloin Mercedestä. Siinä on kaikki, mitä
voin oikeuslaitokselle ilmoittaa. Näettehän, ettei siinä ole mitään
sille tärkeätä.
Dantèsin puhuessa Villefort katseli hänen lempeitä ja avonaisia
kasvojaan ja muisti Renéen sanat, hän kun tuntematta syytettyä oli
pyytänyt armoa tämän puolesta. Villefort oli tottunut rikoksiin ja
rikollisiin ja huomasi Dantèsin jokaisesta sanasta hänet syyttömäksi.
Nuori mies, voisi melkein sanoa lapsi, yksinkertainen ja luonnollinen,
kaunopuheinen tuossa sydämen kaunopuheisuudessa, jota ei koskaan
silloin tapaa, kun sitä etsii, joka rakasti kaikkia siksi, että hän
itse oli onnellinen, herätti tuomarissaankin saman hellän hyvyyden,
jota hänen oma sydämensä oli täynnä. Edmondin katseissa, äänessä,
liikkeissä ei ollut muuta kuin hyvyyttä ja suopeutta kuulustelijaa
kohtaan, vaikka tämä oli ollut hänelle tyly ja ankara.
-- Toden totta, ajatteli Villefort, -- tuo on kunnon poika, eikä minun
ole vaikeata tehdä Renéen mieliksi ja täyttää hänen ensimmäistä
pyyntöään. Palkakseni saan siitä sydämellisen kädenpuristuksen kaikkien
nähden ja suudelman jossakin nurkassa.
Näiden suloisten ajatusten vaikutuksesta kirkastuivat Villefort'in
kasvot. Kun hän jälleen loi katseensa Dantèsiin, niin tämäkin hymyili.
-- Tiedättekö, onko teillä vihamiehiä? kysyi Villefort.
-- Minullako vihamiehiä? sanoi Dantès. -- Kaikeksi onneksi on asemani
niin vähäpätöinen, ettei minulla niitä voi olla. Vaikka luonteeni onkin
hiukan kiivas, olen aina koettanut sitä hillitä. Minulla on
komennettavanani kahdeksan tai kymmenen merimiestä. Jos heiltä
kysytään, niin he sanovat kunnioittavansa ja rakastavansa minua, ei
isänä, sillä olen siksi liian nuori, vaan veljenä.
-- Ellei teillä ole vihamiehiä, niin on kai teillä kadehtijoita. Teidät
nimitettiin kapteeniksi yhdeksäntoistavuotiaana, se on huomattava asema
teidän iällänne. Olitte menossa naimisiin kauniin naisen kanssa, joka
rakastaa teitä, se on harvinaista kaikissa maailman valtioissa. Kun
kohtalo näin on teitä suosinut, niin on teillä mahdollisesti
kadehtijoita.
-- Olette oikeassa. Mahdollisesti tunnette ihmiset paremmin kuin minä.
Mutta jos nuo kadehtijat kuuluvat ystäviini, niin mieluimmin olen
heistä tietämättä, ettei minun tarvitsisi heitä vihata.
-- Olette väärässä. Ihmisen täytyy aina nähdä selvästi ympärilleen. Ja
te näytätte olevan niin perin kunnon mies, että tahdon poiketa
tavallisista oikeusmuodoista ja auttaa teitä totuuden ilmitulemisessa
näyttämällä teille kirjeen, jolla teidät on annettu ilmi. Tässä on
ilmiantokirje, tunnetteko käsialan?
Ja Villefort otti taskustaan kirjeen ja ojensi sen Dantèsille. Dantès
luki sen. Pilvi nousi hänen otsalleen, ja hän sanoi:
-- En tunne tätä käsialaa. Se on väärennetty ja kuitenkin hyvin selvä.
Joka tapauksessa se on taitavalla kädellä kirjoitettu. Olen onnellinen,
sanoi hän katsahtaen kiitollisena Villefort'iin, -- ollessani
tekemisissä teidänkaltaisenne miehen kanssa, sillä kadehtijani on
todellakin vihamieheni.
Ja salama välähti nuoren miehen silmistä hänen lausuessaan nämä sanat.
Villefort näki, mikä kiivaus oli tämän näennäisen lempeyden takana.
-- Ja nyt, sanoi prokuraattorin sijainen, -- vastatkaa minulle suoraan,
ei niin kuin syytetty vastaa tuomarille, vaan niin kuin kieroon asemaan
joutunut mies vastaa toiselle, joka huolehtii hänen kohtalostaan. Mikä
on totta tässä nimettömässä syytöksessä?
Ja Villefort heitti halveksivasti pöydälle kirjeen, jonka Dantès oli
antanut hänelle takaisin.
-- Kaikki eikä mitään. Kautta merimieskunniani, kautta rakkauteni
Mercedekseen, kautta rakkauteni isääni, totuus on seuraava.
-- Puhukaa, sanoi Villefort ääneen.
Sitten hän jatkoi itsekseen:
-- Jos Renée nyt näkisi minut, niin hän olisi varmaankin tyytyväinen
eikä sanoisi minua kaulankatkaisijaksi.
-- No niin, lähtiessämme Napolista sairastui kapteeni Leclère
aivokuumeeseen. Kun ei laivassamme ollut lääkäriä eikä hän tahtonut
poiketa mihinkään rannikkokaupunkiin, vaan rientää Elban saarelle, tuli
hänen tautinsa niin pahaksi, että hän kolmantena päivänä, tuntiessaan
kuolevansa, kutsui minut luokseen. "Rakas Dantès", sanoi hän, "vannokaa
kunnianne kautta tekevänne sen, mitä teiltä nyt pyydän. Tärkeät asiat
riippuvat siitä." -- "Minä vannon", vastasin. -- "Kun kuolemani jälkeen
laivan johto kuuluu teille, niin ottakaa johto huostaanne, menkää Elban
saarelle, laskekaa maihin Porto-Ferrajoon, kysykää marsalkkaa ja
antakaa hänelle tämä kirje. Ehkä silloin saatte toisen kirjeen ja
teille annetaan tehtävä. Tämän tehtävän, joka olisi joutunut minulle,
täytätte, ja kunnia siitä tulee teille." -- "Minä teen sen, kapteeni,
mutta ehkä en pääsekään marsalkan luo niin helpolla kuin te luulette."
-- "Ottakaa sormukseni ja lähettäkää se hänelle", sanoi kapteeni, "ja
kaikki esteet häviävät". Näin sanoen hän antoi minulle sormuksensa.
Tämä tapahtui viimeisellä hetkellä, sillä kahden tunnin päästä hän
houraili ja oli seuraavana päivänä vainaja.
-- Mitä silloin teitte?
-- Tein velvollisuuteni, sen, minkä jokainen olisi minun sijassani
tehnyt, sillä ovathan kuolevan rukoukset aina pyhiä, mutta merimiehille
ovat lisäksi esimiehen pyynnöt käskyjä, jotka on toteutettava.
Purjehdin siis Elban saarta kohden, jonne saavuin seuraavana päivänä,
käskin kaikkia jäämään laivaan ja läksin yksin maihin. Niin kuin olin
aavistanut, ei minua tahdottu päästää marsalkan luo, mutta lähetin
hänelle sormuksen, jonka piti olla suositukseni, ja kaikki ovet
aukenivat. Hän otti minut vastaan, kyseli kapteeni Leclèren viimeisistä
hetkistä, ja niin kuin tämä oli ennustanut, hän antoi minulle kirjeen
vietäväksi Pariisiin. Lupasin sen hänelle, sillä täytinhän siten
kapteenini viimeisen tahdon. Tulin tänne, järjestin kiireesti kaikki
asiat laivassa. Sitten kiiruhdin tapaamaan rakastettuani, jonka
kohtasin kauniimpana ja viehättävämpänä kuin koskaan ennen. Herra
Morrelin avulla voitimme kaikki kirkolliset vaikeudet. Olin juuri, niin
kuin teille kerroin, kihlajaisissani, minun piti mennä tunnin päästä
vihille, ja aioin huomenna lähteä Pariisiin, kun minut vangittiin tuon
ilmiannon perusteella, jota minä nyt halveksin yhtä paljon kuin tekin
näytätte sitä halveksivan.
-- Niin, niin, mutisi Villefort, -- tuo kaikki näyttää todenmukaiselta,
ja jos olette syyllinen, niin se on johtunut ajattelemattomuudesta.
Mutta ajattelemattomuutta puolustaa se, että täytitte kapteeninne
viimeisen tahdon. Antakaa minulle tuo kirje, jonka saitte Elban
saarella, luvatkaa kunniasanallanne saapua heti kutsuttaessa
kuulusteltavaksi ja saatte mennä tapaamaan ystäviänne.
-- Minä olen siis vapaa! huudahti Dantès riemuissaan.
-- Olette, antakaa minulle vain tuo kirje.
-- Se on varmaankin edessänne, sillä se otettiin minulta muiden
papereitteni ohella, ja näen niitä tuossa pakassa.
-- Odottakaahan, sanoi prokuraattorin sijainen Dantèsille, joka otti
hattunsa ja hansikkaansa. -- Kenelle tuo kirje oli osoitettu?
-- _Herra Noirtier'lle, Coq-Héron-katu, Pariisi_.
Jos salama olisi iskenyt herra Villefort'iin, ei se olisi tehnyt niin
nopeaa ja odottamatonta vaikutusta. Hän vaipui tuoliinsa, josta hän oli
puoliksi noussut tarttuakseen Dantèsilta otettuihin papereihin, ja
selailtuaan niitä nopeasti hän otti niiden joukosta kirjeen, johon loi
sanomattoman suurta kauhua ilmaisevan katseen.
-- Herra Noirtier, Coq-Héron-katu n:o 13, sopersi hän tullen yhä
kalpeammaksi.
-- Niin, vastasi Dantès kummastuneena, -- tunnetteko hänet?
-- En, vastasi Villefort nopeasti. -- Kuninkaan uskollinen palvelija ei
tunne salaliittolaisia.
-- Kysymys on siis salaliitosta? huudahti Dantès, joka luultuaan
pääsevänsä vapaaksi alkoi nyt tuntea entistään suurempaa kauhua. --
Joka tapauksessa, sanoinhan teille, etten tiennyt mitään kirjeen
sisällöstä.
-- Niin kyllä, sanoi Villefort kumealla äänellä, -- mutta tiesitte,
kenelle kirje oli osoitettu!
-- Täytyihän minun se tietää antaakseni sen hänelle itselleen.
-- Ettekö ole näyttänyt tätä kirjettä kenellekään? kysyi Villefort
lukien sitä ja kalveten yhä enemmän.
-- En kenellekään, kautta kunniani.
-- Ei kukaan tietänyt, että toitte kirjeen Elban saarelta ja että se
oli osoitettu herra Noirtier'lle?
-- Ei kukaan muu kuin se, joka sen minulle antoi.
-- Se on liikaa, sekin on jo liikaa! mutisi Villefort.
Villefort'in otsa synkistyi sitä enemmän, mitä lähemmäksi hän tuli
kirjeen loppua. Hänen verettömät huulensa, vapisevat kätensä, hänen
palavat silmänsä herättivät Dantèsissa pahoja aavistuksia.
Luettuaan kirjeen Villefort painoi päänsä käsiinsä ja oli hetkisen
aivan murtunut.
-- Hyvä Jumala, mitä on tapahtunut? kysyi Dantès arasti.
Villefort ei vastannut. Mutta vähän ajan kuluttua hän nosti kalpeat ja
tuskan vääntämät kasvonsa ylös ja luki kirjeen uudelleen.
-- Ja sanoittehan, ettette tunne tämän kirjeen sisällystä? kysyi
Villefort.
-- Kautta kunniani, sanon kerta vielä, etten sitä tunne, vastasi
Dantès. -- Mutta mikä teidän on, hyvä Jumala, voitteko pahoin?
Tahdotteko, että soitan kelloa, että kutsun tänne jonkun?
-- Ei, sanoi Villefort nousten nopeasti, -- älkää liikkuko paikaltanne,
älkää sanoko sanaakaan. Minä täällä annan määräyksiä ettekä te.
-- Kysyin vain auttaakseni teitä, sanoi Dantès loukkaantuneena.
-- En tarvitse mitään, päätäni hiukan huimasi, siinä kaikki. Pitäkää
huolta itsestänne älkääkä minusta ja vastatkaa.
Dantès odotti kyselyä, jonka hän arveli tämän lauseen jälkeen
seuraavan. Villefort vaipui tuolille, vei kätensä hikiselle otsalleen
ja alkoi kolmannen kerran lukea kirjettä.
-- Jos hän tietää tämän kirjeen sisällyksen, ajatteli hän, -- ja jos
hän joskus saa tietää, että Noirtier on Villefort'in isä, niin olen
hukassa, hukassa ainiaaksi!
Aika ajoin hän katsoi Edmondiin, aivan kuin hänen katseensa olisi
tahtonut murtaa sen näkymättömän esteen, joka sulkee sydämeen ne
salaisuudet, jotka suu säilyttää.
-- Älkäämme epäilkökään enää! huudahti hän äkkiä.
-- Mutta taivaan nimessä, huudahti onneton nuori mies, -- jos minua
epäilette, niin kuulustelkaa, olen valmis vastaamaan.
Villefort hillitsi vaivoin itsensä ja lausui äänellä, jonka koetti
tehdä niin tyyneksi kuin mahdollista:
-- Mitä raskauttavimpia seikkoja on tullut kuulustelussamme ilmi; en
siis voikaan päästää teitä vapaaksi, niin kuin alussa toivoin. Minun
täytyy ensin keskustella tutkintotuomarin kanssa. Mutta näettehän,
millä tavoin olen teitä kohdellut.
-- Näen kyllä, huudahti Dantès, -- ja minä kiitän teitä, sillä olette
ollut minulle pikemmin ystävä kuin tuomari.
-- No niin, pidätän siis teidät vielä jonkin aikaa vankilassa, niin
vähän aikaa kuin suinkin on mahdollista. Raskauttavin syytös teitä
vastaan on tämä kirje, ja näettehän, miten sen suhteen menettelen...
Villefort lähestyi uunia, heitti kirjeen tuleen ja seisoi uunin
vieressä siksi, kunnes paperi oli palanut tuhaksi.
-- Oh, hyvä herra, sanoi Dantès, -- olette enemmän kuin oikeus itse,
olette hyvyys!
-- Mutta kuulkaa minua, jatkoi Villefort, -- tällaisen teon jälkeen kai
ymmärrätte, että voitte luottaa minuun?
-- Kyllä, käskekää, ja minä tottelen.
-- Ei, sanoi Villefort lähestyen nuorta miestä, -- ei minulla ole
teille määräyksiä annettavana, vaan neuvoja.
-- Sanokaa ne, ja minä mukaudun niihin aivan kuin määräyksiin.
-- Pidätän teitä tähän iltaan asti täällä oikeuspalatsissa. Ehkä tulee
joku toinen kuin minä kuulustelemaan teitä. Sanokaa silloin kaikki,
mitä olette minulle sanonut, mutta älkää sanaakaan tuosta kirjeestä.
-- Sen lupaan.
Villefort näytti kärsivän ja syytetty lohduttavan häntä.
-- Ymmärrättehän, sanoi hän luoden katseen tuhkaan, joka vielä säilytti
paperin muodon ja liiteli liekin yläpuolella. -- Nyt tuo kirje on
hävitetty, vain te ja minä yksin tiedämme siitä. Sitä ei enää teille
näytetä. Kieltäkää se siis, jos siitä teille puhutaan, kieltäkää
rohkeasti, ja te olette pelastettu.
-- Minä kiellän, olkaa rauhassa, sanoi Dantès.
-- Hyvä, hyvä, sanoi Villefort tarttuen kellon nuoraan.
Sitten hän pysähtyi, ennen kuin soitti.
-- Oliko se ainoa kirje, mikä teillä oli? kysyi hän.
-- Oli, ainoa.
-- Vannokaa se.
Dantès ojensi kätensä.
-- Vannon, sanoi hän.
Villefort soitti.
Poliisikomissaari astui sisään.
Villefort lähestyi poliisikomissaaria ja kuiskasi muutaman sanan hänen
korvaansa. Komissaari vastasi nyökkäämällä.
-- Seuratkaa tätä herraa, sanoi Villefort Dantèsille.
Dantès kumarsi, loi viimeisen kiitollisen katseen Villefort'iin ja
poistui.
Tuskin oli ovi sulkeutunut heidän jälkeensä, kun Villefort'in voimat
pettivät ja hän vaipui melkein pyörtyneenä tuoliin.
-- Oi, hyvä Jumala, kuinka vähästä elämä ja onni riippuu..., huokasi
hän. -- Jos kuninkaallinen prokuraattori olisi ollut Marseillessa, jos
tutkintotuomari olisi kutsuttu minun sijastani, niin olisin ollut
hukassa, ja tuo kirje, tuo kirottu kirje olisi syössyt minut turmioon.
Oi isäni, oletteko aina onneni esteenä tässä maailmassa, ja täytyykö
minun ikuisesti taistella teidän menneisyyttänne vastaan!
Sitten äkkiä odottamaton valo näytti kirkastavan hänen kasvonsa. Hymy
levisi hänen vielä vääntyneille huulilleen, harhailevien silmien katse
terästyi.
-- Niin juuri, sanoi hän. -- Tuo kirje, joka olisi syössyt minut
turmioon, luokin ehkä onneni. Nyt, Villefort, toimeen!
Ja tarkastettuaan, ettei syytetty enää ollut esihuoneessa,
prokuraattorin sijainen vuorostaan poistui ja läksi morsiamensa kotia
kohden.