Grand-Cours-kadun varrella, vastapäätä Medusa-suihkulähdettä, eräässä
Puget'n rakentamassa ylimystyylisessä vanhassa rakennuksessa,
vietettiin samana päivänä ja samana hetkenä myös kihlajaisia.
Mutta sen sijaan että äskeisen juhlan osanottajat olivat alempaa
säätyä, merimiehiä ja sotilaita, kuuluivat ne toisessa juhlassa
Marseillen ylhäisimpiin piireihin. Läsnä oli vanhoja virkamiehiä, jotka
olivat luopuneet viroistaan kruununanastajan aikana, vanhoja upseereja,
jotka olivat karanneet mennäkseen Condén armeijaan, nuoria miehiä,
jotka eivät olleet varmoja siitä, saivatko jäädä vanhempiensa luo,
vaikka nämä olivat jo palkanneet viisi kuusi miestä heidän puolestaan
armeijaan, ja jotka olivat oppineet vihaamaan tuota miestä, josta
viiden vuoden maanpako teki marttyyrin ja viidentoista vuoden
restauraatio jumalan.
Oltiin ruokapöydässä, ja keskustelu hehkui kaikkia aikakauden
intohimoja, jotka olivat Etelä-Ranskassa sitä pelottavampia, kiivaampia
ja kestävämpiä, kun viidensadan vuoden uskonnollisten vainojen lisäksi
olivat tulleet poliittiset vainot.
Keisarista, Elban kuninkaasta, joka oli hallinnut puolta maailmaa ja
kuullut sadankahdenkymmenen miljoonan huutavan kymmenellä eri kielellä:
Eläköön Napoleon! -- hänestä puhuttiin aivan kuin miehestä, joka
ainiaaksi oli menettänyt Ranskan ja valtaistuimen. Virkamiehet puhuivat
hänen poliittisista erehdyksistään, sotilaat keskustelivat Moskovasta
ja Leipzigistä, naiset hänen avioerostaan Joséphinen kanssa. Tämä
kuningasmielinen seura, joka iloitsi ja riemuitsi, ei yksityisen miehen
sortumisesta, vaan kokonaisen periaatteen kumoutumisesta, tunsi
elpyvänsä aivan kuin uuteen eloon ja heräävänsä pahasta unesta.
Vanhus, jolla oli Pyhän Ludvigin risti, nousi ja kehotti läsnäolijoita
juomaan kuningas Ludvig XVIII:n maljan. Hän oli markiisi Saint-Méran.
Tämän puheen jälkeen, joka samalla johdatti mieliin Hartwellin
maanpakolaisen ja Ranskan rauhankuninkaan, syntyi suuri innostus, lasit
kohosivat englantilaiseen tapaan, naiset hajoittivat kukkakimppunsa ja
sirottivat kukat pöydälle.
-- Jos he olisivat täällä, kaikki nuo vallankumoukselliset, sanoi
markiisitar Saint-Méran, teräväsilmäinen, kapeahuulinen, ylhäinen ja
viidestäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta vielä komea nainen, -- nuo
vallankumoukselliset, jotka karkottivat meidät ja joiden me vuorostamme
annamme rauhassa vehkeillä vanhoissa linnoissamme, mitkä he ovat
ostaneet polkuhinnasta hirmuvallan aikana, jos he olisivat täällä, niin
huomaisivat, että todellista uskollisuutta oli meidän puolellamme. Me
pysyimme kiinni kukistuvassa kuningaskunnassa, jota vastoin he
liittyivät nousevaan aurinkoon ja katsoivat omaa etuaan silloin, kun me
menetimme kaikki etumme. He huomaisivat, että meidän kuninkaamme oli
todellakin Ludvig Rakastettu, jota vastoin heidän kruununanastajansa ei
koskaan ole ollut muuta kuin Napoleon Vihattu. Eikö niin, Villefort?
-- Mitä sanoittekaan, markiisitar...? Suokaa anteeksi, en seurannut
keskustelua.
-- Jättäkäähän nuoret rauhaan, markiisitar, sanoi vanhus, joka oli
ehdottanut maljan, -- nuo nuoret menevät naimisiin, ja silloin heillä
tietysti on muutakin puhuttavaa kuin politiikkaa.
-- Anteeksi, äiti, sanoi kaunis nuori neiti, jolla oli vaalea tukka ja
sametinvälkkyvät silmät. -- Minä luovutan teille herra Villefort'in,
jonka anastin vähäksi aikaa. Herra Villefort, äitini tahtoo puhua
kanssanne.
-- Olen valmis vastaamaan armolliselle rouvalle, jos hän suvaitsee
uusia kysymyksensä, sillä kuulin huonosti, sanoi herra Villefort.
-- Saat anteeksi, Renée, sanoi markiisitar, ja hänen huulilleen levisi
hellä hymy, jota ei olisi odottanut näkevänsä tuon kuivakiskoisen
naisen kasvoilla, sillä naisen sydän on sellainen, että olkoon se
kuinkakin kuivettunut ennakkoluulojen vaikutuksesta ja hovitapojen
vaatimuksista, niin siinä on aina hedelmällinen ja hymyilevä kolkka: se
on se, minkä Jumala on pyhittänyt äidinrakkaudelle. -- Saat anteeksi...
Sanoin, että bonapartisteilla ei ollut meidän vakaumustamme, ei meidän
innostustamme, ei meidän uhrautuvaisuuttamme.
-- Oh, armollinen rouva, heissä on ainakin jotain, joka korvaa sen
kaiken: heissä on yltiöpäisyyttä. Napoleon on lännen Muhammed. Noiden
laumaihmisten silmissä, joilla on voimakas kunnianhimo, hän ei ole
ainoastaan lainsäätäjä ja valtias, vaan perikuva, yhdenvertaisuuden
perikuva.
-- Yhdenvertaisuuden! huudahti markiisitar. -- Napoleon
yhdenvertaisuuden perikuva! Ja mitä sitten teettekään Robespierrestä?
Minun mielestäni riistätte häneltä hänen paikkansa antaaksenne sen
korsikalaiselle. Minun mielestäni kruununanastajan nimi riittää
täydellisesti.
-- Ei, minä annan jokaiselle hänen jalustansa. Robespierre, Ludvig XV:n
torilla, mestauslavalla; Napoleon, Vendome-torilla, patsaan päässä.
Edellinen on luonut yhdenvertaisuuden, joka alentaa, jälkimmäinen sen,
joka kohottaa. Edellinen on vetänyt kuninkaat mestauslavan tasalle,
jälkimmäinen nostanut kansan valtaistuimen tasalle. Se ei estä,
sanoi Villefort nauraen, -- että molemmat ovat inhoittavia
vallankumouksellisia ja että thermidorin yhdeksäs päivä 1814 on Ranskan
onnenpäivä, ja että sitä kannattaa jokaisen järjestyksen ja
kuningaskunnan ystävän juhlia. Se selittää myöskin, kuinka Napoleon on
voinut säilyttää kaikki sokeat puoluelaisensa, vaikka hän onkin
sortunut eikä koskaan voi enää nousta. Minkä sille voi, markiisitar?
Cromwell oli vain puolet Napoleonia, mutta hänelläkin oli omat
liittolaisensa.
-- Tiedättekö, mitä nyt sanoitte, Villefort, sananne haiskahtavat
vallankumoukselta pitkän matkan päähän. Mutta annan teille anteeksi.
Kun kerran on girondistin poika, niin jää aina jäljelle hiukan
rakkautta hirmuvaltaan.
Tumma puna nousi Villefort'in otsalle.
-- Isäni oli girondisti, sanoi hän, -- se on kyllä totta. Mutta isäni
ei äänestänyt kuninkaan kuolemaa. Sama hirmuvalta ajoi isäni maanpakoon
kuin teidätkin, ja vähältä piti, että hänen päänsä ei joutunut samalle
mestauslavalle, jossa putosi isänne pää.
-- Niin kyllä, sanoi markiisitar, eikä tuo verinen muisto hiukkaakaan
kalventanut hänen kasvojaan. -- Mutta he olisivat nousseet
mestauslavalle aivan päinvastaisten mielipiteiden vuoksi, ja
todistuksena on se, että perheemme on pysynyt uskollisena maanpakoon
ajetuille prinsseille, mutta isänne liittyi kiireimmän kautta uuteen
hallitukseen, ja kun kansalainen Noirtier oli ollut girondisti, niin
kreivi Noirtier'sta tuli senaattori.
-- Äiti, äiti, sanoi Renée, -- olemmehan sopineet, ettemme puhu enää
noista ikävistä muistoista.
-- Armollinen rouva, sanoi Villefort, -- minä liityn neiti
Saint-Méraniin ja pyydän nöyrimmästi unohtamaan menneisyyden. Miksi
suotta riitelisimme asioista, joissa Jumalakaan ei voi mitään saada
aikaan? Jumala voi muuttaa tulevaisuuden, mutta ei menneisyyttä. Me
voimme ainakin heittää verhon sen yli. No niin, minä en ole ainoastaan
hylännyt isäni mielipiteitä, vaan vieläpä hänen nimensäkin. Isäni on
ollut ja on ehkä vieläkin bonapartisti, ja hänen nimensä on Noirtier;
minä olen kuningasmielinen, ja nimeni on Villefort. Antakaa tuon vanhan
vallankumouksellisen mahlan kuivua vanhaan runkoon ja katsokaa vain
nuorta oksaa, joka erottautuu rungosta, voimatta ja melkein
tahtomattakaan siitä kokonaan irtaantua.
-- Hyvä, Villefort, sanoi markiisi, -- hyvä, hyvin vastattu! Minäkin
olen aina saarnannut markiisittarelle menneisyyden unohtamista,
onnistumatta siinä kuitenkaan koskaan. Toivoakseni te onnistutte
paremmin.
-- Niin, sanoi markiisitar, -- unohtakaamme menneisyys, en minäkään
mitään sen hartaammin toivo. Mutta olkoon Villefort ainakin
vastaisuudessa horjumaton. Älkää unohtako, että me olemme vastanneet
teistä Hänen Majesteetilleen, että Hänen Majesteettinsakin on tahtonut
unohtaa sen meidän suosituksestamme (hän ojensi kätensä), niin kuin
minä unohdan sen teidän pyynnöstänne. Mutta jos salaliittolainen joutuu
käsiinne, niin muistakaa, että teitä pidetään sitäkin ankarammin
silmällä, kun kuulutte perheeseen, joka ehkä on jäänyt tekemisiin
salaliittolaisten kanssa.
-- Armollinen rouva, sanoi Villefort, -- virkani ja varsinkin aika,
jossa elämme, vaativat minulta ankaruutta. Olen jo hoitanut muutamia
poliittisia asioita ja osoittanut, mitä miehiä olen. Pahaksi onneksi ei
kaikki ole vielä loppunut.
-- Niinkö luulette? sanoi markiisitar.
-- Minä pelkään. Napoleon Elban saarella on liian lähellä Ranskaa. Hän
on melkein Ranskan rantojen näkyvissä, ja se ylläpitää toiveita hänen
puoluelaisissaan. Marseille on täynnä lakkautuspalkalla eläviä
upseereita, jotka joka päivä jollakin tekosyyllä etsivät riitaa
kuningasmielisten kanssa. Siitä johtuvat kaksintaistelut ylhäisten
keskuudessa, siitä murhat alemmissa piireissä.
-- Niin, sanoi kreivi Salvieux, Saint-Méranin vanha ystävä ja kreivi
Artois'n kamariherra, -- mutta tiedättehän, että Pyhä Allianssi siirtää
hänet kauemmaksi.
-- Niin, siitä oli kysymys ennen Pariisista-lähtöäni, sanoi herra
Saint-Méran. -- Ja minne hänet lähetetään?
-- Sainte-Helenaan.
-- Sainte-Helenaan! Mikä se on? kysyi markiisitar.
-- Eräs saari, joka on tuhannen peninkulman päässä täältä ja
päiväntasaajan toisella puolella, vastasi kreivi.
-- Sepä on hyvä! Suuri hulluushan oli, niin kuin Villefort sanoikin,
jättää sellainen mies lähelle Korsikaa, jossa hän on syntynyt, lähelle
Napolia, jossa hänen lankonsa vieläkin hallitsee, ja vastapäätä
Italiaa, jonka hän aikoi tehdä poikansa kuningaskunnaksi.
-- Pahaksi onneksi, sanoi Villefort, -- ovat olemassa vuoden 1814
sopimukset, eikä Napoleoniin voi koskea loukkaamatta näitä sopimuksia.
-- Loukattakoon niitä, sanoi herra Salvieux. -- Pitikö hän itse niin
perin tarkkaa lukua sopimuksista, kun ammutti onnettoman Enghienin
herttuan?
-- Niin, sanoi markiisitar, -- päätetty asia on, että Pyhä Allianssi
vapauttaa Euroopan Napoleonista ja Villefort Marseillen hänen
puoluelaisistaan. Kuningas hallitsee tai ei hallitse. Jos hän
hallitsee, niin hänen hallituksensa olkoon luja ja hänen virkailijansa
olkoot taipumattomia. Siten voidaan onnettomuudet estää.
-- Pahaksi onneksi, sanoi Villefort hymyillen, -- joutuu prokuraattorin
sijainen aina vasta silloin perille, kun onnettomuus jo on tapahtunut.
-- Silloin hänen on palautettava kaikki entiselleen.
-- Rohkenenko teille vielä huomauttaa, armollinen rouva, että me emme
palauta mitään entiselleen, me rankaisemme. Siinä kaikki.
-- Herra Villefort, sanoi nuori ja suloinen tyttö, kreivi Salvieux'n
tytär ja neiti Saint-Méranin ystävätär, -- koettakaahan saada aikaan
jokin kaunis oikeusjuttu meidän Marseillessa ollessamme. En ole koskaan
nähnyt tuomioistuinta, ja sitä sanotaan hyvin hauskaksi.
-- Hyvin hauska se todella onkin, neiti, sanoi Villefort, -- sillä
tekaistun murhenäytelmän sijasta onkin siellä oikea, näyteltyjen
tuskien sijasta todellisia. Sen sijaan että yleensä näyttelijä esiripun
laskeuduttua menee kotiinsa, syö illallista perheensä kanssa
nukkuakseen yönsä rauhallisesti, hän siellä meneekin vankilaan, jossa
kohtaa pyövelin. Huomaattehan, että hermostuneet ihmiset, jotka etsivät
tärisyttäviä mielenliikutuksia, eivät mistään löydä sen parempia. Olkaa
rauhassa, neiti, jos tilaisuus tarjoutuu, annan kyllä teille tiedon.
-- Hän panee meidät värisemään ... ja hän nauraa! sanoi Renée kalveten.
-- Minkä minä sille voin ... se on kaksintaistelua... Olen jo viisi
kuusi kertaa hankkinut kuolemantuomion poliittisille rikollisille ja
muille ... no niin, kuinkahan montaa tikaria tälläkin hetkellä salassa
hiotaan minua varten tai on jo suunnattuna minuun?
-- Hyvä Jumala, sanoi Renée synkistyen yhä enemmän. -- Puhutteko oikein
täyttä totta, herra Villefort?
-- Kukaan ei voi vakavammin puhua kuin minä, jatkoi nuori virkamies
hymyhuulin. -- Ja ne suuret oikeusjutut, joita neiti toivoo
tyydyttääkseen uteliaisuuttansa ja minä tyydyttääkseni kunnianhimoani,
tekevät asemani vain vaarallisemmaksi. Luuletteko Napoleonin
sotilaiden, jotka ovat tottuneet menemään sokeasti vihollista vastaan,
luuletteko heidän miettineen laukaistessaan pyssynsä tai tarttuessaan
pistimeen? No niin, miettisivätkö he sen enempää tappaessaan miehen,
jota pitävät persoonallisena vihamiehenään, kuin tappaessaan
venäläisen, itävaltalaisen tai unkarilaisen, joita eivät koskaan olleet
nähneet? Mitä minuun tulee, niin nähdessäni vihan liekehtivän syytetyn
silmistä tunnen rohkeuteni kasvavan, innostun, se ei ole enää mikään
oikeusjuttu, se on kaksintaistelu, taistelen häntä vastaan, hän pistää,
minä vastaan, ja taistelu loppuu, niin kuin kaikki taistelut, joko
voittoon tai tappioon. Sellainen on yleisen syyttäjän asema, vaara
tekee kaunopuheiseksi. Jos syytetty puheeni jälkeen hymyilee, uskon
puhuneeni huonosti, olleeni heikko, voimaton, puutteellinen.
Ajatelkaahan, mikä ylpeyden tunne valtaa prokuraattorin, kun hän on
varma rikollisen syyllisyydestä, kun hän näkee syytetyn kalpenevan ja
painavan päänsä alas todistusten taakan alla ja syyttäjän
kaunopuheisuuden salaman iskemänä! Jos pää painuu alas, se myöskin
putoaa.
Renée kirkaisi.
-- Noin pitää puhua, sanoi eräs vieras.
-- Tuollaisia miehiä tarvitaan nykyaikana! sanoi toinen.
-- Te olittekin viimeisessä jutussanne suorastaan suurenmoinen, herra
Villefort, sanoi eräs kolmas. -- Muistattehan tuon miehen, joka oli
tappanut isänsä; suoraan sanoen te tavallaan tapoitte hänet jo ennen
kuin pyöveli koski häneen.
-- Mitä vanhempiensa murhaajiin tulee, vähät niistä, sanoi Renée, --
mikään rangaistus ei ole kyllin ankara heille. Mutta nuo onnettomat
poliittiset rikolliset...
-- Mutta nehän ovat vieläkin vaarallisempia, Renée, sillä kuningas on
valtakunnan isä, ja joka tahtoo kukistaa kuninkaan tai tappaa hänet,
tahtoo siis tappaa kolmenkymmenenkuuden miljoonan ihmisen isän.
-- Ei puhuta tästä enää, sanoi Renée, -- mutta lupaattehan, herra
Villefort, olla suopea niille, joiden puolesta pyydän sitä.
-- Olkaa rauhassa, sanoi Villefort herttaisesti hymyillen, -- me
laadimme yhdessä syytöskirjat.
-- Rakas lapsi, sanoi markiisitar, -- pidä huolta kolibreistasi,
sylikoiristasi ja puvuistasi ja anna tulevan miehesi hoitaa virkansa.
Aseet lepäävät tällä hetkellä, ja virkapuku on korkeassa arvossa.
Muistan tämän johdosta erään syvämietteisen latinalaisen lauseen.
-- _Cedant arma togae_, sanoi Villefort kumartaen.
-- En uskaltanut lausua sitä latinankielellä, vastasi markiisitar.
-- Mieluimmin näkisin varmaankin, että olisitte lääkäri, jatkoi Renée.
-- Rangaistuksen enkeli, niin enkeli kuin hän onkin, on aina minua
kauhistuttanut.
-- Rakas Renée, mutisi Villefort luoden tyttöön hellän katseen.
-- Tyttäreni, sanoi markiisi, -- herra Villefort on tämän seudun
moraalinen ja poliittinen lääkäri. Usko minua, se ala on kaunis
toimiala.
-- Ainakin hän siinä toimessa saa meidät unohtamaan sen, mikä hänen
isänsä on ollut, sanoi markiisitar.
-- Armollinen rouva, jatkoi Villefort alakuloisesti hymyillen, --
minulla on jo kerran ollut kunnia huomauttaa teille, että isäni,
ainakin toivoakseni, on luopunut menneen elämänsä erehdyksistä, että
hänestä on tullut järjestyksen ja uskonnon ystävä ja että hän on ehkä
kuningasmielisempi kuin minä olenkaan, sillä hän on antautunut siihen
katuvana, minä taas intomielisenä.
Tämän siron lauseen jälkeen Villefort loi katseen kuulijakuntaansa
nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat saaneet aikaan,
aivan samoin kuin hän olisi tehnyt oikeussalissa luodessaan katseensa
yleisöön.
-- Juuri samaa, rakas Villefort, jatkoi kreivi Salvieux, -- lausuin
Tuileriessa toissa päivänä kuninkaalliselle ministerille, kun hän pyysi
saada hiukan tietoja kummallisesta avioliitosta girondistin pojan ja
Condén armeijan upseerin tyttären välillä. Ja ministeri ymmärsi sen
varsin hyvin. Ludvig XVIII koettaakin sulattaa yhteen eri puolueet.
Aavistamattamme oli kuningas kuunnellut keskusteluamme ja keskeytti
meidät lausuen: "Villefort" -- huomatkaa, että hän ei käyttänyt nimeä
Noirtier, ja hän panikin erikoisen painon sanalle Villefort --
"Villefort", sanoi siis kuningas, "tulee menemään hyvin pitkälle. Hän
on kypsynyt mies, joka kuuluu minun piiriini. Ilokseni näen markiisi ja
markiisitar Saint-Méranin ottavan hänet vävykseen, ja olisinkin
ehdottanut heille tätä avioliittoa, elleivät he itse olisi ennättäneet
tulla pyytämään minulta lupaa siihen."
-- Niinkö kuningas sanoi? huudahti Villefort ihastuksissaan.
-- Se on totta, sanoi markiisi.
-- Olen siis kaikesta velassa tuolle kunnon hallitsijalle. Olen valmis
tekemään kaiken palvellakseni häntä!
-- Tuollaisena, sanoi markiisitar, -- rakastan teitä. Jos nyt
ilmestyisi salaliittolainen, niin hänen kävisi huonosti.
-- Ja minä, äiti, sanoi Renée, -- rukoilen, ettei Jumala kuulisi teitä
ja että hän lähettäisi herra Villefort'in tuomittavaksi pikkuvarkaita,
kurjia vararikkolaisia ja raukkamaisia konnia, silloin ainakin voin
nukkua rauhassa.
-- Sehän on aivan samaa kuin toivoisitte lääkärin saavan hoitaa
ainoastaan päänsärkyä, tuhkarokkoa ja mehiläisen pistoksia, jotka eivät
vahingoita muuta kuin ihoa, sanoi Villefort nauraen. -- Jos tahdotte
nähdä minut prokuraattorina, niin toivokaa, että saisin hoitaa niitä
kamalia tauteja, jotka tuottavat lääkärille kunniaa.
Tällä hetkellä -- aivan kuin kohtalo olisi vain odottanut Villefort'in
toivomusta täyttääkseen sen -- astui palvelija sisään ja kuiskasi
muutamia sanoja herra Villefort'in korvaan. Villefort nousi pöydästä ja
pyysi anteeksi. Hetken kuluttua hän palasi loistavin kasvoin ja
hymyhuulin.
Renée loi häneen hellän katseen, sillä sinisine silmineen ja mustine
poskipartoineen hän oli todellakin komea ja kaunis mies. Tyttö näytti
koko sielullaan odottavan, että hän selittäisi, miksi niin äkkiä oli
poistunut.
-- No, sanoi Villefort, -- te tahdoitte, neiti, äsken saada lääkärin
mieheksenne; siinä suhteessa ainakin olen Aeskulapiuksen oppilaiden
kaltainen (näin puhuttiin vielä vuonna 1815), että aikani ei koskaan
kuulu minulle, vaan että minua häiritään teidänkin luonanne,
kihlajaispidoissanikin.
-- Ja minkä vuoksi teitä häiritään? kysyi tyttö hiukan levottomana.
-- Sairaan vuoksi, joka kaikesta päättäen on viimeisillään. Tällä
kertaa on tauti arveluttava ja hipaisee mestauslavaa.
-- Hyvä Jumala! huudahti Renée kalveten.
-- Onko se totta! sanoi eräs läsnä olevista.
-- On aivan yksinkertaisesti päästy selville bonapartelaisesta
salaliitosta.
-- Onko se mahdollista? sanoi markiisitar.
-- Tässä on ilmiantokirje.
Ja Villefort luki:
Kuninkaalliselle prokuraattorille antaa eräs kuninkaan ja
valtaistuimen ystävä tiedoksi, että Edmond Dantès -niminen
mies, Pharaon-laivan perämies, saapuessaan tänä aamuna Smyrnasta,
poikettuaan Napoliin ja Porto-Ferrajoon, on vienyt Murat'lta
kirjeen kruununanastajalle ja häneltä saanut kirjeen vietäväksi
Pariisiin bonapartelaiselle komitealle.
Todistuksen hänen rikollisuudestaan saa vangitsemalla hänet, sillä
kirje on joko hänellä tai hänen isällään tai Pharaon-laivassa.
-- Mutta, sanoi Renée, -- tuo kirje joka sitä paitsi on nimetön, on
osoitettu kuninkaalliselle prokuraattorille eikä teille.
-- On kyllä, mutta kuninkaallinen prokuraattori on poissa, ja hänen
poissa ollessaan on hänen sihteerillään oikeus avata kaikki kirjeet.
Hän on siis avannut tämän ja lähettänyt minua hakemaan ja, kun ei
löytänyt minua, antanut vangitsemiskäskyn.
-- Syyllinen on siis vangittu! sanoi markiisitar.
-- Syytetty, tahdotte sanoa, oikaisi Renée.
-- On, vastasi Villefort, -- ja niin kuin äsken sanoin neiti Renéelle,
jos kirje löydetään, niin sairas on todellakin sairas.
-- Ja missä tuo onneton on? kysyi Renée.
-- Hän on luonani.
-- Menkää, ystäväni, sanoi markiisi, -- älkääkä lyökö laimin
velvollisuuksianne jäämällä meidän luoksemme nyt, kun kuninkaan
palvelus kutsuu teitä toisaanne. Menkää siis sinne, missä kuninkaan
palvelus teitä odottaa.
-- Herra Villefort, sanoi Renée pannen kätensä ristiin, -- olkaa
lempeä, onhan tänään kihlajaispäivämme.
Villefort kiersi pöydän ja nojautui tytön tuolin selkänojaan.
-- Rauhoittaakseni teitä teen kaiken voitavani, sanoi hän. -- Mutta jos
syytös on tosi, jos asia voidaan todistaa, niin tuo bonapartelainen
rikkaruoho on niitettävä.
Renée vavahti kuullessaan sanan "niitettävä".
-- Mitä vielä, sanoi markiisitar, -- älkää kuunnelko tuota pikku
tyttöä, Villefort, kyllä hän sellaiseen tottuu.
Ja markiisitar ojensi Villefort'ille kuivan kätensä suudeltavaksi.
Villefort katsoi Renéehen sanoen silmillään:
"Teidän kättänne suutelen tai ainakin tahtoisin tänä hetkenä suudella."