Seuraavana päivänä oli kaunis sää. Aurinko nousi kirkkaana ja
säteilevänä, ja ensimmäiset purppuranhohtavat säteet kimaltelivat kuin
rubiinit aaltojen harjalla.
Kihlajaiskemut pidettiin saman Réserven toisessa kerroksessa, jonka
lehtimajaan jo olemme tutustuneet. Huone oli avara, ja siinä oli viisi
kuusi ikkunaa, joiden yläpuolelle oli (miksi, arvatkoon ken voi!)
kirjoitettu yhtä monen Ranskan suurimman kaupungin nimi.
Puinen parveke ulottui kaikkien ikkunoiden ohitse.
Vaikka kemut oli päätetty pitää kello kaksitoista, oli tällä
parvekkeella jo joukko levottomia kävelijöitä. Ne olivat Pharaonin
laivamiehiä ja muutamia sotilaita, jotka olivat Dantèsin ystäviä.
Kaikki olivat kihlajaisten kunniaksi pukeneet parhaat vaatteet ylleen.
Vieraiden kesken kertoiltiin, että Pharaonin isäntä oli luvannut
läsnäolollaan kunnioittaa perämiehensä kihlajaiskemuja. Mutta sehän oli
niin suuri kunnia, että kukaan ei sitä vielä ottanut oikein uskoakseen.
Mutta Danglars, tullessaan paikalle Caderoussen kanssa, vakuutti
uutisen todeksi. Hän oli samana aamuna tavannut herra Morrelin ja herra
Morrel oli itse sanonut hänelle tulevansa aterioimaan Réserveen.
Vähän sen jälkeen herra Morrel tuli huoneeseen, ja Pharaonin miehistö
otti hänet eläköön-huudolla vastaan. Laivanvarustajan läsnäolo
vahvisti huhua, että Dantèsista tulee kapteeni. Ja kun laivassa paljon
pidettiin Dantèsista, niin kunnon merimiehet halusivat osoittaa
laivanvarustajalle kiitollisuutta siitä, että tämä oli valinnut heidän
toivomustensa mukaisen kapteenin. Tuskin oli Morrel astunut sisään, kun
kaikkien yhteisestä toivomuksesta lähetettiin Danglars ja Caderousse
kiirehtimään sulhasta. Heidän tuli ilmoittaa, että juhlan kunniavieras
oli jo saapunut.
Danglars ja Caderousse läksivät matkaan juoksujalkaa, mutta he olivat
päässeet tuskin sataa askelta, kun näkivät pienen joukon saapuvan
ruutikellarin kohdalla.
Tähän joukkoon kuului neljä nuorta katalonialaista tyttöä, Mercedeksen
ystäviä, morsiuspari käsitysten ja Dantèsin isä, joka kulki morsiamen
rinnalla. Joukon takana tuli Fernand ilkeästi hymyillen.
Ei Mercedes enempää kuin Edmondkaan huomannut Fernandin ilkeätä hymyä.
Nuo lapset olivat niin onnellisia, että he eivät nähneet mitään muuta
kuin toisensa ja kirkkaan taivaan, joka heitä siunasi.
Danglars ja Caderousse toimittivat asiansa. Kun he sitten olivat
ystävällisesti ja voimakkaasti kätelleet Edmondia, liittyivät he
joukkoon. Danglars meni Fernandin viereen ja Caderousse ukko Dantèsin
rinnalle, joka oli yleisen huomion kohteena.
Lähestyessään Fernandia Danglars loi hylättyyn kosijaan terävän
katseen. Fernand asteli joukon viimeisenä. Mercedes oli nuoren, ihanan
rakkautensa itsekkyydessä unohtanut hänet ja näki ainoastaan Edmondin.
Fernand oli vuoroin kalpea, vuoroin punainen. Tavan takaa hän loi
silmänsä Marseilleen päin ja värisi hermostuneesti. Fernand näytti
odottavan tai ainakin aavistavan jotakin tärkeätä tapahtuvaksi.
Koska Dantès kuului kauppalaivastoon, oli hänen pukunsa puoleksi
sotilaallinen, puoleksi siviili. Tämä puku soveltui hyvin hänen komeaan
ulkomuotoonsa, jota vielä kaunisti ilo ja morsiamen ihanuus.
Mercedes oli kaunis kuin Kypros- tai Khios-saaren neito hehkuvan
tummine silmineen ja korallinpunaisine huulineen. Hän asteli joustavan
kepeästi niin kuin astuvat Arles'in ja Andalusian naiset.
Kaupunkilaistyttö olisi epäilemättä koettanut salata ilonsa harson
taakse tai ainakin silmäluomiensa suojaan, mutta Mercedes hymyili ja
katsoi kaikkiin ympärillä oleviin, ja hänen hymynsä sanoi yhtä
avomielisesti kuin hänen sanansa olisivat sanoneet: Jos olette
ystäviäni, niin iloitkaa kanssani, sillä minä olen todellakin hyvin
onnellinen!
Niin pian kuin kihlatut ja heidän saattojoukkonsa tulivat Réserven
näkyviin, meni Morrel vuorostaan heitä vastaan, ja hänen jäljestään
tulivat merimiehet ja sotilaat, joille hän jo oli kertonut Dantèsille
antamastaan lupauksesta, että tämä nimittäin pääsee kapteeni Leclèren
seuraajaksi. Nähdessään hänen tulevan päästi Edmond morsiamensa
käsivarren luovuttaaksensa hänet herra Morrelin huostaan. Laivanisäntä
ja morsian nousivat muiden edellä pitosaliin johtavia portaita, jotka
natisivat viiden minuutin ajan vieraitten astuessa niitä.
-- Isä, sanoi Mercedes, pysähtyen pöydän keskustan kohdalle, -- te
istutte oikealle puolelleni. Ja vasemmalle puolelleni tahdon hänet,
joka on ollut veljenäni, sanoi hän niin hellällä äänellä, että se koski
Fernandin sydämeen aivan kuin tikarin pisto.
Dantès oli asettanut oikealle puolelleen herra Morrelin, vasemmalle
Danglars'in. Sitten hän viittasi jokaista valitsemaan paikkansa oman
mielensä mukaan.
Jo tarjottiin pöydässä arlesilaisia makkaroita, joiden sisusta on
tummanruskea ja tuoksu väkevä, merirapuja loistavine kuorineen,
ruusunpunaisia simpukoita, merisiilejä, jotka muistuttivat
piikkisiä kastanjoita, clovisseja, eräänlaatuisia ostereita, jotka
Etelä-Ranskassa ovat herkkusuiden ruokana samoin kuin osterit
Pohjois-Ranskassa, sanalla sanoen kaikkia noita herkullisia ruokia,
joita laine tuo hiekkaiselle rannalle ja joita kiitolliset kalastajat
sanovat meren hedelmiksi.
-- Kylläpä on tavattoman hiljaista, sanoi vanhus ryypäten
topaasinkeltaista viiniä, jota ukko Pamphile omassa persoonassaan oli
tuonut Mercedeksen eteen. -- Kuka uskoisi, että täällä on kolmekymmentä
ihmistä, joiden kovasti tekee mieli nauraa.
-- No, eihän aviomies aina ole iloinen, sanoi Caderousse.
-- Asian laita on niin, sanoi Dantès, -- että olen tällä hetkellä liian
onnellinen voidakseni olla iloinen. Jos sitä, naapuri, tarkoitatte,
niin olette oikeassa! Ilo vaikuttaa toisinaan omituisesti, se
tukahduttaa samoin kuin tuskakin.
Danglars piti silmällä Fernandia, jonka kasvoissa kuvastuivat kaikki
mielialat.
-- Joutavia, sanoi hän. -- Pelkäättekö jotakin? Minun mielestäni kaikki
näyttää käyvän toivomustenne mukaan.
-- Sehän juuri minua kauhistuttaakin, sanoi Dantès. -- Minun mielestäni
ei ihminen ole luotu olemaan näin helposti onnellinen! Onni on aivan
kuin tuollainen lumotun saaren palatsi, jota lohikäärmeet vartioivat.
Täytyy taistella saavuttaakseen onnensa, enkä todellakaan tiedä, mitä
olen tehnyt päästäkseni Mercedeksen mieheksi.
-- Mieheksi, mieheksi, sanoi Caderousse nauraen, -- et vielä, kapteeni.
Koetahan hiukan esiintyä aviomiehenä, niin näet, miten sinut otetaan
vastaan.
Mercedes punastui.
Fernand vääntelehti tuolillaan, hän sävähti jokaista kolinaa ja pyyhki
otsaltaan hikihelmiä, jotka päilyivät siinä aivan kuin ukkossateen
ensimmäiset pisarat.
-- Ei kannata todellakaan, naapuri Caderousse, huomauttaa minulle niin
pienestä erehdyksestä, sanoi Dantès. -- Mercedes ei vielä ole vaimoni,
se on kyllä totta... (Hän katsoi kelloaan.) Mutta puolentoista tunnin
päästä hän on.
Jokainen huudahti hämmästyksestä, paitsi ukko Dantès, joka nauroi
ääneen, niin että hänen vielä kauniit hampaansa näkyivät. Mercedes
hymyili eikä enää punastunut. Fernand tarttui suonenvedontapaisesti
puukkoonsa.
-- Tunnin päästä! sanoi Danglars kalveten. -- Kuinka se on mahdollista?
-- Niin, ystäväni, vastasi Dantès, -- siitä saamme kiittää herra
Morrelin vaikutusvaltaa, hänen, jota lähinnä isääni saan maailmassa
eniten kiittää kaikesta hyvästä. Hän on poistanut kaikki vaikeudet.
Olemme saaneet kuulutusajan lyhennetyksi, ja puoli kolmelta odottaa
määri meitä kaupungintalossa. Koska kello jo on lyönyt neljänneksen yli
yhden, niin en paljoakaan erehdy sanoessani, että tunnin ja
kolmentoista minuutin päästä on Mercedeksen nimi rouva Dantès.
Fernand sulki silmänsä. Tulinen polte oli hänen silmäluomillaan. Hän
nojautui pöytään, jotta ei kaatuisi, eikä voinut pidättää kumeaa
huokausta, joka hukkui läsnäolevien nauruun ja onnitteluihin.
-- Se on reipasta toimintaa, sanoi ukko Dantès. -- Sitä se on, kun ei
heitä aikaansa hukkaan, vai mitä? Saapui eilen aamulla ja on tänään
puoli kolmelta naimisissa! Sanokaa sitten, että merimies ei sukkelasti
toimita asioitaan.
-- Mutta muut muodollisuudet, huomautti Danglars arasti, -- naimakirja,
allekirjoitukset...?
-- Naimakirja on helposti tehty, sanoi Dantès nauraen. -- Mercedeksellä
ei ole mitään, eikä minullakaan! Me pidämme pesän yhteisenä, siinä
kaikki! Pian sen sellaisen kirjoittaa, eikä se maksa paljoakaan.
Tämä leikinlasku herätti riemua ja uusia hyvä-huutoja.
-- Siis, tämä ateria, jota pidimme kihlajaisateriana, sanoi Danglars,
-- onkin hääateria.
-- Ei suinkaan, sanoi Dantès. -- Ette te silti mitään menetä.
Huomisaamuna lähden Pariisiin. Neljä päivää tarvitsen matkalla sinne ja
neljä päivää takaisin, päivän toimittaakseni tarkkaan sen, mikä on
tehtäväni, ja maaliskuun yhdeksäntenä päivänä palaan. Seuraavana
päivänä on oikea hääateria.
Kun saatiin tietää, että uudet pidot olivat tiedossa, karttui iloisuus
siinä määrin, että ukko Dantès, joka aterian alussa oli valittanut
hiljaisuutta, koetti nyt yleisen keskustelun aikana turhaan saada
ääntään kuuluville toivottaessaan nuorille onnea ja menestystä.
Dantès arvasi isänsä ajatuksen ja vastasi siihen hymyillen. Mercedes
alkoi katsella huoneessa olevaa kelloa ja antoi pienen viittauksen
Edmondille.
Pöydässä vallitsi meluava hilpeys ja huolettomuus, kuten ainakin
rahvaan ihmisissä aterian lopulla. Ne, jotka olivat tyytymättömiä
paikkoihinsa, nousivat pöydästä ja etsivät itselleen toisia naapureita.
Kaikki alkoivat puhua yht'aikaa, eikä kukaan huolinut vastata, vaan
selitteli ainoastaan omia ajatuksiaan.
Fernandin kalpeus oli melkein tarttunut Danglars'iin. Mitä Fernandiin
tulee, hän tuskin enää eli, vaan oli aivan kuin ikuisessa
tulikivijärvessä kärsivä tuomittu. Hän nousi ensimmäisten mukana ja
käveli edestakaisin salissa koettaen olla kuulematta lauluja ja lasien
kilinää.
Caderousse lähestyi häntä samassa kun Danglars, jota hän näytti
karttavan, sai hänet eräässä salin nurkassa käsiinsä.
-- Toden totta, sanoi Caderousse, josta Dantèsin ystävällisyys ja
varsinkin ukko Pamphilen hyvä viini olivat karkottaneet vihan, jonka
Dantèsin odottamaton onni oli hänessä synnyttänyt, -- toden totta,
Dantès on kunnon poika. Ja kun näen hänen istuvan morsiamensa vieressä,
niin sanon, että vahinko olisi ollut, jos olisi tehty hänelle
ilkimielistä kujetta, niin kuin eilen tuumiskelitte.
-- Näithän, sanoi Danglars, -- ettei asiasta tullut mitään.
Fernand-parka oli alussa niin onneton, että hän säälitti minua. Mutta
sen jälkeen kun hän suostui tulemaan ensimmäiseksi sulhaspojaksi
kilpailijansa häihin, ei siitä ole enää mitään sanottavaa.
Caderousse katsahti Fernandiin. Tämä oli kalmankalpea.
-- Uhraus on sitäkin suurempi, jatkoi Danglars, -- kun tyttö on toden
totta kaunis. Perhana vieköön, tuleva kapteenini on sentään onnen
poika. Kunhan saisin olla edes kaksitoista tuntia hänen sijassaan.
-- Joko lähdemme? kysyi Mercedeksen lempeä ääni. -- Kello lyö jo kaksi,
ja meitä odotetaan neljänneksen yli.
-- Niin, niin, lähtekäämme! sanoi Dantès nopeasti nousten.
-- Lähtekäämme! sanoivat kaikki vieraat.
Samassa Danglars, joka piti silmällä ikkunalaudalla istuvaa Fernandia,
näki hänen alkavan tuijottaa, nousevan suonenvedontapaisesti ja
vaipuvan sitten ikkunanpieltä vastaan. Samassa kuului kumeata ääntä
portailta. Raskaitten askelten kopina, sekavat äänet, joihin liittyi
aseitten kalinaa, kaikuivat voimakkaammin kuin vieraiden meluavat
huudot. Syntyi jännittynyt äänettömyys.
Melu läheni. Oveen kolkutettiin kolme kertaa. Kaikki katsoivat
kummastuneina toisiinsa.
-- Lain nimessä! huusi ääni, johon ei kukaan vastannut.
Samassa ovi aukeni, virkapukuinen komissaari astui saliin ja hänen
jäljestään neljä korpraalin johtamaa aseellista sotilasta.
Levottomuuden sijaan tuli kauhu.
-- Mitä nyt? kysyi laivanvarustaja mennen komissaaria vastaan, jonka
hän tunsi. -- Tässä on varmaankin tapahtunut erehdys.
-- Jos erehdys on tapahtunut, sanoi komissaari, -- niin uskokaa,
herra Morrel, että se heti paikalla korjataan. Mutta minulla on
vangitsemiskäsky. Ja vaikka vastenmielisesti panenkin sen täytäntöön,
niin minun täytyy se tehdä. Kuka herroista on Edmond Dantès?
Kaikkien katseet suuntautuivat nuoreen mieheen, joka kiihtyneenäkin
säilytti arvokkuutensa ja astui pari askelta eteenpäin sanoen:
-- Minä olen. Mitä minusta tahdotte?
-- Edmond Dantès, sanoi komissaari, -- lain nimessä vangitsen teidät!
-- Vangitsette minut! sanoi Edmond hiukan kalveten. -- Miksi
vangitsette minut?
-- Sitä en tiedä, mutta kuulustelussa saatte sen tietää.
Herra Morrel huomasi, että asioita ei voinut millään muuttaa.
Virkapukuinen komissaari ei enää ole ihminen, hän on lain patsas,
kylmä, kuuro, mykkä.
Vanhus sen sijaan riensi komissaarin luo. On asioita, joita isän tai
äidin sydän ei koskaan ymmärrä.
Hän pyysi ja rukoili. Kyynelet ja rukoukset eivät mitään auttaneet.
Mutta hänen epätoivonsa oli niin suuri, että komissaarin mieli heltyi.
-- Rauhoittukaa, sanoi hän. -- Ehkä poikanne on lyönyt laimin joitakin
tulli- ja terveystarkastusmuodollisuuksia, ja luultavasti hän pääsee
vapaaksi, kun on antanut tarvittavat selitykset.
-- Mitä tämä merkitsee? kysyi Caderousse silmäkulmiaan rypistäen
Danglars'ilta, joka oli olevinaan hämmästynyt.
-- Mistä minä sen tiedän? sanoi Danglars. -- Olen samassa asemassa kuin
sinäkin, näen mitä tapahtuu, mutta en ymmärrä mitään ja olen aivan
ymmällä.
Caderousse etsi Fernandia; tämä oli kadonnut. Koko eilinen kohtaus
selveni silloin hänelle täydellisesti. Tämän päivän tapaus aivan kuin
veti syrjään sen verhon, jonka humala oli luonut hänen ja muistin
väliin.
-- Oho, sanoi hän karkealla äänellä, -- onko tämä seuraus eilen
suunnittelemastanne kepposesta, Danglars? Paha silloin periköön teidät,
sillä tämä on todellakin hyvin surullinen tapaus.
-- Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, sanoi Danglars. --
Tiedäthän, että revin tuon paperin.
-- Sinä et sinä repinyt, vaan heitit sen nurkkaan, siinä kaikki, sanoi
Caderousse.
-- Ole vaiti, sinä et nähnyt mitään, olit humalassa.
-- Missä Fernand on? kysyi Caderousse.
-- Mistä minä tiedän! vastasi Danglars. -- Hoitamassa kai omia
asioitaan. Mutta viis hänestä, menkäämme lohduttamaan noita onnettomia.
Tämän keskustelun aikana Dantès oli hymyillen puristanut kaikkien
vieraiden kättä ja antautunut vangiksi sanoen:
-- Olkaa rauhassa, erehdys kyllä selviää, ja ehkä minun ei tarvitsekaan
mennä vankilaan asti.
-- Ei suinkaan, siitä minä vastaan, sanoi Danglars, joka tällä hetkellä
lähestyi pääryhmää.
Dantès astui portaita alas edellään komissaari ja ympärillään sotilaat.
Ajoneuvot, joiden ovi oli auki, odottivat häntä pihalla, hän nousi
vaunuihin, kaksi sotilasta ja komissaari seurasivat häntä. Ovi
sulkeutui, ja vaunut lähtivät Marseilleen päin.
-- Hyvästi, Dantès! Hyvästi, Edmond! huusi Mercedes kumartuen
parvekkeen kaidepuun yli.
Vanki kuuli tämän viimeisen huudon, joka aivan kuin nyyhkytys pusertui
hänen morsiamensa tuskaisesta sydämestä. Hän pisti päänsä vaunujen
ikkunasta ja huusi: "Hyvästi, Mercedes!" ja katosi Saint-Nicolasin
linnoituksen kulman taakse.
-- Odottakaa minua täällä, sanoi laivanisäntä, -- otan ensimmäiset
ajoneuvot, mitkä kohtaan, riennän Marseilleen ja lähetän teille
tietoja.
-- Lähtekää, huusivat kaikki, -- lähtekää, ja palatkaa pian.
Kun nämä molemmat olivat lähteneet, vallitsi seurassa kaamea hämmennys.
Vanhus ja Mercedes pysyttelivät hetkisen erillään, kumpikin omaan
suruunsa vaipuneena. Mutta lopulta heidän silmänsä kohtasivat toisensa.
He tunsivat, että sama kamala isku oli heitä kohdannut ja heittäytyivät
toistensa syliin.
Tällä välin tuli Fernand sisään, kaatoi itselleen lasillisen vettä, joi
sen ja istuutui tuolille.
Sattumalta oli tuoli sen tuolin vieressä, jolle Mercedes vaipui
erottuaan vanhuksen syleilystä.
Vaistomaisesti Fernand siirsi tuolinsa loitommalle.
-- Hän on sen tehnyt, sanoi Danglars'ille Caderousse, joka koko ajan
oli pitänyt Fernandia silmällä.
-- Sitä en usko, vastasi Danglars, -- hän on siksi typerä. Joka
tapauksessa tulkoon rangaistus sille, joka sen on tehnyt.
-- Et maininnut sen ihmisen nimeä, joka häntä neuvoi, sanoi Caderousse.
-- Mitä vielä, sanoi Danglars, -- onko ihminen vastuussa kaikesta, mitä
sattuu puhumaan.
-- On, jos hänen puheensa tekee vaikutuksen.
Tällä aikaa muut seurassa pohtivat eri tavoilla vangitsemista.
-- Entä te, Danglars, sanoi joku, -- mitä te ajattelette tästä
tapauksesta?
-- Luulen, sanoi Danglars, -- että hän on tuonut jonkin kielletyn
tavaran.
-- Jos niin on asian laita, niin teidänhän tulisi se tietää, joka
olette tilinpitäjä.
-- Se on kyllä totta. Mutta tilinpitäjä tuntee vain ne tavarat, jotka
hänelle ilmoitetaan. Minä tiedän, että lastinamme on villoja, että
otimme lastin Aleksandriassa Pastret'lta ja Smyrnassa Pascalilta. Mutta
muuta en tiedä.
-- Nyt muistan, sanoi isä raukka takertuen tähän viimeiseen
toivonkipinään, -- että hän eilen sanoi tuoneensa minulle laatikollisen
kahvia ja laatikollisen tupakkaa.
-- Siinähän se on, sanoi Danglars. -- Meidän poissa ollessamme ovat
tullimiehet käyneet tarkastamassa laivaa ja löytäneet nuo laatikot.
Mercedes ei uskonut sitä laisinkaan, ja hänen tuskansa, joka tähän asti
oli ollut hillitty, puhkesi nyt kyyneliin.
-- Toivokaamme, toivokaamme, sanoi ukko Dantès, itsekään tietämättä
mitä sanoi.
-- Toivokaa! sanoi Danglars.
-- Toivokaa! koetti Fernand mutista.
Mutta tämä sana tukahdutti hänet. Hänen huulensa liikkuivat, mutta
mitään ei kuulunut.
-- Hyvät herrat, sanoi eräs kutsuvieras, joka oli jäänyt parvekkeelle
odottamaan, -- hyvät herrat, minä näen jonkun ajavan tännepäin. Se on
herra Morrel! Rohkeutta, rohkeutta! Hän ehkä tuo meille hyviä uutisia.
Mercedes ja vanha isä juoksivat laivanvarustajaa vastaan, jonka he
kohtasivat portilla. Herra Morrel oli hyvin kalpea.
-- No? huudahtivat molemmat yht'aikaa.
-- No niin, ystäväni, sanoi laivanvarustaja pudistaen päätään, -- asia
on vakavampi kuin luulimmekaan.
-- Oh, huudahti Mercedes, -- hän on syytön!
-- Niin minäkin uskon, vastasi Morrel, -- mutta häntä syytetään...
-- Mistä? kysyi ukko Dantès.
-- Että hän on bonapartelaisten kätyri.
Tuohon aikaan se oli mitä kamalin syytös.
Mercedes kiljahti, vanhus vaipui tuolille.
-- Ah, mutisi Caderousse, -- te olette pettäneet minua, Danglars, ja
olette panneet kujeenne toimeksi. Mutta minä en anna tuon vanhuksen ja
tuon nuoren tytön kuolla suruun, minä kerron heille kaiken.
-- Ole vaiti, onneton! huudahti Danglars tarttuen Caderoussen käteen,
-- tai muuten en takaa hengestäsi. Kuka sanoo sinulle, ettei Dantès ole
todellakin syyllinen? Laiva poikkesi Elban saarelle, hän meni maihin,
hän viipyi kokonaisen päivän Porto-Ferrajossa. Jos häneltä löydetään
jokin vaarallinen kirje, niin kaikki ne, jotka ovat häntä puolustaneet,
ovat hänen rikostovereitansa.
Itsekkyyden vaistolla Caderousse ymmärsi heti, kuinka oikea tämä väite
oli. Hän katsoi Danglars'iin, ja hänen silmissään kuvastui pelko ja
tuska, ja astuttuaan äsken askelen eteenpäin hän nyt peräytyi kaksi.
-- Odottakaamme siis, mutisi hän.
-- Niin, odottakaamme, sanoi Danglars. -- Jos hän on syytön, niin hän
pääsee vapaaksi. Jos hän on syyllinen, niin on tarpeetonta tehdä
itseään rikostoveriksi.
-- Lähtekäämme, en voi enää jäädä tänne.
-- Niin, tule, sanoi Danglars hyvillään saadessaan toisen kanssa
lähteä, -- tule ja antakaamme heidän suoriutua siitä niin hyvin kuin
voivat.
He poistuivat. Fernand, josta jälleen oli tullut nuoren tytön tuki ja
turva, tarttui Mercedeksen käteen ja vei hänet Catalansiin. Dantèsin
ystävät veivät vuorostaan puolipyörtyneen vanhuksen pitkin
Meilhan-puistokatua kotiin.
Pian levisi koko kaupunkiin tieto siitä, että Dantès oli vangittu
bonapartelaisena kätyrinä.
-- Olisitteko te voineet uskoa sitä? sanoi herra Morrel saatuaan
matkalla kiinni tilinpitäjänsä ja Caderoussen, sillä hän riensi
kaupunkiin saadakseen suoranaisia tietoja Dantèsin prokuraattorin
sijaiselta, herra Villefort'ilta, jota hän hiukan tunsi. -- Olisitteko
uskoneet sitä?
-- Hitto vieköön, vastasi Danglars, -- kerroinhan teille, että Dantès
ilman mitään syytä kävi Elban saarella, ja tiedättehän, että tämä
käynti tuntui minusta epäilyttävältä.
-- Mutta olitteko maininnut epäluuloistanne kenellekään muulle kuin
minulle?
-- En tietenkään, vastasi Danglars aivan hiljaa. -- Tiedättehän, että
setänne, Policar Morrelin vuoksi, joka palveli tuota toista hallitsijaa
ja joka ei suinkaan peittele mielipiteitään, epäillään teidänkin
suosivan Napoleonia. Enhän toki tahtonut vahingoittaa Edmondia ja
teitä. Palvelijan pitää sanoa eräitä asioita esimiehelleen, mutta
salata ne muilta.
-- Se on oikein, hyvä on, sanoi laivanisäntä, -- olette kunnon poika.
Olin jo edeltäpäin ajatellut teidän asemaanne siinä tapauksessa, että
Dantès tulee Pharaonin kapteeniksi.
-- Kuinka niin?
-- Niin, kysyin Dantèsilta, mitä hän teistä arvelee ja pitäisikö hän
vastenmielisesti teidät palveluksessa, sillä olin huomaavinani, että
teillä oli kireät välit.
-- Ja mitä hän vastasi?
-- Että hän todellakin luulee eräässä tapauksessa, jota hän ei
tarkemmin maininnut, tehneensä väärin teitä kohtaan, mutta että
jokainen henkilö, joka nauttii laivanvarustajan luottamusta, nautti
hänenkin.
-- Tekopyhä! mutisi Danglars.
-- Dantès-parka! sanoi Caderousse. -- Hän on todellakin kunnon poika.
-- Niin kyllä, sanoi herra Morrel, -- mutta tällä hetkellä ei
Pharaonilla ole kapteenia.
-- Koska emme lähde matkaan ennen kuin vasta kolmen kuukauden päästä,
toivokaamme että Dantès siksi on päässyt vapaaksi, sanoi Danglars.
-- Mutta entä siihen asti?
-- No niin, sanoi Danglars, -- olenhan minä olemassa. Tiedättehän, että
osaan johtaa laivaa minäkin. Teillä on tästä sekin etu, että Edmondin
päästyä vankilasta ei teidän tarvitse ketään erottaa; hän ottaa oman
paikkansa ja minä palaan omalleni, siinä kaikki.
-- Kiitos, Danglars, sanoi laivanvarustaja. -- Siten asia todellakin
järjestyy. Ottakaa siis laivan päällikkyys huostaanne ja valvokaa
purkamista. Tapahtukoon yksityisille mitä onnettomuuksia tahansa, liike
ei saa siitä kärsiä.
-- Olkaa rauhassa, herra Morrel. -- Mutta pääseekö kunnon Edmondia edes
näkemään?
-- Sen ilmoitan kohta teille, Danglars. Koetan puhella herra
Villefort'in kanssa ja tehdä jotakin vangitun hyväksi. Tiedän kyllä,
että prokuraattorimme on kiivas kuningasmielinen, mutta hän on toki
ihminen eikä luultavasti mikään huono mies.
-- Ei, sanoi Danglars, -- mutta olen kuullut, että hän on
kunnianhimoinen, ja se on melkein sama asia.
-- No, huokasi herra Morrel, -- saammehan nähdä. Menkää edeltä laivaan,
tapaanhan teidät siellä sitten myöhemmin.
Ja hän jätti ystävykset mennäkseen oikeuspalatsiin.
-- Näethän, sanoi Danglars Caderousselle, -- minnepäin asia kääntyy.
Tekeekö vieläkin mielesi mennä puolustamaan Dantèsia?
-- Ei suinkaan, mutta yhtä kaikki on kamalaa tehdä kepposia, joista on
tällaiset seuraukset.
-- Hitto vieköön, kuka siihen on syypää? Et sinä enkä minä, vai mitä?
Sehän on Fernandin syy. Mitä minuun tulee, niin tiedäthän, että heitin
kirjeen nurkkaan, luulin sen repineenikin.
-- Niin, sanoi Caderousse, -- siitä olen aivan varma. Näin sen
lehtimajan nurkassa rypistyneenä, ja toivoisinpa, että se olisi
vieläkin siellä.
-- Minkä sille mahtaa? Fernand otti sen, kopioi sen, ehkä ei nähnyt
edes sitä vaivaa. Ja minä ajattelen ... hyvä Jumala, hän lähetti ehkä
minun kirjeeni! Kaikeksi onneksi olin väärentänyt käsialani.
-- Mutta tiesitkö Dantèsin olevan salaliittohommissa?
-- En tiennyt yhtään mitään. Niin kuin jo sanoin, kujeilin vain hiukan.
Mutta näyttääpä siltä, että olen ilveillessäni tullut sanoneeksi
totuuden.
-- Olkoon kuinka tahansa, sanoi Caderousse, -- antaisin hyvin paljon,
jos tämä ikävä asia ei olisi laisinkaan tapahtunut tai jos minä
ainakaan en olisi siihen sekaantunut. Saatpahan nähdä, että se tuottaa
meille onnettomuutta, Danglars!
-- Jos se kenellekään tuottaa onnettomuutta, niin kai sitten oikealle
syylliselle, ja oikea syyllinen on Fernand emmekä me. Mikä onnettomuus
meitä voisi kohdata? Kunhan pysymme hiljaa, emme hiisku tästä
sanaakaan, niin myrsky kulkee ohitse eikä salama iske meihin.
-- Amen! sanoi Caderousse viitaten Danglars'ille hyvästiksi ja lähtien
kulkemaan Meilhan-katua pitkin pudistellen päätään ja puhellen
itsekseen, niin kuin ainakin ihminen, jonka pää on ajatuksia täynnä.
-- Hyvä, sanoi Danglars, -- asiat kääntyvät sinnepäin kuin olen
tahtonutkin. Nyt olen väliaikaisesti kapteeni, ja jos tuo typerä
Caderousse osaa pitää suunsa kiinni, olen vakinaisestikin. Paitsi siinä
tapauksessa, että oikeuslaitos päästää Dantèsin vapaaksi. Mutta oikeus
on oikeus, ja minä turvaan siihen, sanoi hän hymyillen.
Ja näin sanoen hän hyppäsi veneeseen ja käski soutajaa viedä hänet
Pharaoniin, jonne laivanvarustaja, niin kuin muistamme, oli luvannut
tulla häntä tapaamaan.