Loppu oli tullut!
Kuten Siegfried vimmaisen Hagenin keihäänheitosta, niin luhistui
nääntynyt rintamamme; turhaan se oli yrittänyt juoda uutta elämää
kotimaan voiman kuivuvasta lähteestä. Tehtävämme oli nyt pelastaa
sotajoukkomme jäljelle jääneet voimat isänmaan vastaista rakentamista
varten. Nykyhetki oli menetetty. Niinpä jäi siis jäljelle vain
tulevaisuuden toivo.
Työhön!
Minä ymmärrän sen maailmanpaon ajatuksen, joka sai valtaansa useat
upseerimme, kun he näkivät kaiken sen romahtavan, mikä heille oli
rakasta ja kallista. Kaipuu "olla mitään tietämättä" maailmasta, jossa
sekasortoiset intohimot perinpohjin turmelivat kansamme todelliset
ydinarvot, on inhimillisesti ymmärrettävissä, mutta kuitenkin -- minun
täytyy puhua suoraan, mitä ajattelen:
Kerran niin suuren, ylvään Saksan armeijan yhdistämät toverit!
Voisitteko te puhua epätoivosta? Ajatelkaa miehiä, jotka enemmän kuin
sata vuotta sitten loivat meille sisäisesti uuden isänmaan. Heidän
uskontonsa oli heidän uskonsa omaan itseensä ja oman asian pyhyyteen.
Luodessaan uuden isänmaan he eivät perustaneet sitä olemuksellemme
vieraan opinvimman pohjalle, vaan rakensivat sen yksilön vapaan
kehityksen perustuksille, yhteishyvä puitteina ja velvoittajana! Tätä
samaa tietä on Saksa jälleen kulkeva, kun se kerran taasen pystyy
kulkemaan.
Minä luotan varmasti siihen, että tälläkin kertaa, kuten noina aikoina,
yhteys suuren, rikkaan menneisyytemme kanssa säilyy, ja missä se on
hävitetty, rakennetaan jälleen eheäksi. Vanha saksalainen henki on
taasen ottava johtovallan, joskin vasta mitä vaikeimman kirkastuksen
jälkeen tuskien ja intohimojen hehkuvassa ahjossa. Vastustajamme
tunsivat tämän hengen voiman; he ihailivat ja vihasivat sitä rauhan
toimissa, he ihmettelivät ja pelkäsivät sitä suuren sodan
taistelutantereilla. He koettivat saada kansojansa ymmärtämään
väkevyyttämme tuolla tyhjällä sanalla "järjestelmä". Siitä hengestä,
joka loi itselleen tämän verhon ja siinä eli ja vaikutti, he eivät
puhuneet mitään. Mutta tällä hengellä ja tässä hengessä me ryhdymme
uudelleen rohkein mielin rakentamaan.
Saksa, niin monien ehtymättömien arvojen kokoamis- ja säteilykeskus
inhimillisen valistuksen ja hengen viljelyksen alalla, ei ole sortuva,
niin kauan kuin se säilyttää uskonsa suureen maailmanhistorialliseen
tehtäväänsä. Minä olen lujasti vakuutettu siitä, että isänmaamme
parhaiden onnistuu ajatustensa syvyydellä ja ajatustensa voimalla
sulattaa uusia aatteita menneisyyden kallisarvoisiin aarteisiin ja
näistä yhdessä valaa pysyviä arvoja isänmaamme onneksi ja
menestykseksi.
Tämä oli se kallionluja vakaumus, joka valtasi mieleni kun poistuin
kansain taistelun veriseltä kilpakentältä. Olen nähnyt isänmaani
sankarikamppailun enkä ikänä usko, että se olisi ollut sen
kuolinkamppailua. Vastattavakseni on asetettu kysymys, mihin minä sodan
vaikeimpina hetkinä perustin toivoni lopulliseen voittoomme. Saatoin
viitata ainoastaan uskooni asiamme oikeuteen, luottamukseeni isänmaahan
ja armeijaan.
Tämän vuosia kestäneen taistelun ja sen jälkiajan vakavat hetket kestin
ajatusten ja tunteitten vallassa, joille en voi löytää parempaa
ilmausta kuin sanat, jotka Preussin sotaministeriksi myöhemmin
nimitetty ylisotamarsalkka Herrmann v. Boyen vuonna 1811 keskellä
orjuutetun kotimaan mitä vaikeimpia poliittisia ja sotilaallisia
vaivoja kirjoitti kuninkaalle:
"Minä en suinkaan sulje silmiäni asemamme vaarallisuudelta,
mutta milloin saattaisi olla valittavana vain joko orjuus tai
kunnia, antaa uskonto minulle voimaa kaikkeen siihen, mitä
oikeus ja velvollisuus vaatii.
Ihminen ei voi koskaan varmasti ennakolta nähdä aloitetun
yrityksen lopputulosta, mutta se, joka korkeamman vakaumuksen
mukaan elää vain täyttääkseen velvollisuutensa, kantaa kilpeä
ympärillään, joka kaikissa elämän vaiheissa, tulkoon mitä
tulkoonkin, antaa hänelle rauhaa ja usein itsekin johtaa
onnelliseen lopputulokseen.
Tämä ei ole levottoman haaveellisuuden kieltä, vaan sen
uskonnollisen tunteen ilmausta, josta olen kiitollinen
kasvattajilleni, jotka jo varhain opettivat minua rakastamaan
kuningasta ja isänmaata pyhimpänä maan päällä."
Rajujen poliittisten intohimojen ja kalskahtelevien puheenparsien
hyökyaalto on nyt haudannut alleen kaiken entisen valtiollisen
käsityksen, hävittänyt nähtävästi kaikki pyhät perintätiedot. Mutta
tämä hyökyaalto on jälleen asettuva. Silloin on kansain elämän
ikuisesti kuohuvasta merestä jälleen nouseva se kallio, johon muinoin
isiemme toivo iskeytyi ja jonka perustukselle kohta puoli vuosisataa
sitten oma voimamme luottavaisesti rakensi isänmaan tulevaisuuden:
Saksan keisarikunta! Kun kansallinen ajatus, kansallinen tietoisuus
täten jälleen on syntynyt, silloin on meille kypsyvä siveellisesti
arvokkaita hedelmiä siitä suuresta sodasta, johon ei yksikään kansa voi
oikeutetummalla ylpeydellä ja puhtaammalla omallatunnolla luoda
katsettaan kuin meidän kansamme, niin kauan kuin se pysyi uskollisena.
Samoin myös nykypäivien katkerasta vakavuudesta. Kaikkien niiden veri,
jotka kaatuivat uskossa Saksan suuruuteen, ei silloin ole turhaan
vuotanut. Näin vakavasti uskoen lasken kynän kädestäni ja luotan
lujasti sinuun -- sinä Saksan nuoriso!