Syyskuun 29:nnestä lokakuun 26:nteen.
Ellei suursodan kirjaan jo aikoja sitten olisi kirjoitettu lukua Saksan
armeijan sankariudesta, olisi se viimeisessä kauheassa kamppailussa
siihen kirjoitettu poikiemme verellä ikuisesti lähtemättömin kirjaimin.
Millaisia äärettömiä vaatimuksia asettivatkaan nämä viikot kaikkien
esikuntien ja joukko-osastojen upseerien ja miehistön sekä sielun- että
ruumiinvoimille! Joukkoja täytyi nytkin viskata taistelusta toiseen,
tappotantereelta toiselle. Niinsanotut levähdyspäivät riittivät tuskin
hajalle ammuttujen tai hajautuneitten joukko-osastojen uudelleen
järjestämiseen, niiden lisäämiseen, hajoitettujen divisionain osien
liittämiseen muihin joukko-osastoihin. Sekä upseerit että miehistö
alkoivat uupua, mutta he riensivät taas, kun vaadittiin, pysäyttämään
vihollisen ryntäyksiä. Kaikenarvoiset upseerit ylimmissä esikunnissa
palveleviin asti asettuivat sotilaitten rinnalle ensimmäisille
tulilinjoille, osaksi kivääri kädessäkin. Käskyjähän ei enää juuri
tarvinnut antaa muuta kuin: "Kestäkää viimeiseen asti."
Niin, "kestäkää!" Millainen kieltäymys monien loistavien
voitonpäiviemme kunniakkaiden hetkien jälkeen! Minun silmissäni niin
kuolemaan asti urhean taistelun kuvaa eivät himmennä yksityiset
pelkurimaisuuden ja kestämättömyyden ilmaukset. Tuollaisessa
kieltäytyvässä kamppailussa, jolta puuttuu nostattava voitokkaan voiman
tunae, inhimilliset heikkoudetkin tuntuvat selvemmin kuin muualla.
Meiltä puuttuu voimia pitää yllä yhtenäisiä linjoja. Vastarintaa
tehdään ryhmissä. Se tehoaa vain siksi, että vastustajakin ilmeisesti
uupuu. Missä vihollisen tankit eivät raivaa tietä, missä sen tykistö ei
vielä ole tuhonnut kaikkea saksalaista elämää, se harvoin enää ryhtyy
suuriin taistelutoimiin. Se ei ryntää meidän puolustusjoukkojemme
kimppuun, se hiipii vähitellen meidän moniaukkoisten, murskattujen
taistelulinjojamme väliin. Tämä seikka ylläpiti yhä toivoani, toivoa
että kestämme, kunnes vastustajakin herpautuu.
Meillä ei kuten vihollisella ole enää uusia voimia viedä tuleen.
Täysivoimaisen Amerikan asemesta meillä on vain uupuneita liittolaisia,
jotka nekin ovat aivan sortumaisillaan.
Kuinka kauan voi rintamamme vielä kestää tätä ääretöntä kuormitusta?
Edessäni on kysymys, kysymyksistä vaikein: Milloin meidän täytyy
lopettaa? Jos tällaisissa tapauksissa kääntyy ihmiskunnan opettajan,
historian puoleen, ei se kehoita varovaisuuteen, vaan rohkeuteen. Jos
nostan katseeni suurimpaan kuninkaaseemme, saan vastauksen: "Kestä!"
Ajat ovat tosin toiset kuin lähes 160 vuotta sitten. Sotaa ei käy
pestattu armeija, vaan koko kansa on siihen riuhtaistu, se vuodattaa
verta ja kärsii. Mutta ihmiskunta sellaisenaan on edelleen suurin
piirtein sama, sama hyveineen ja heikkouksineen. Ja voi sitä, joka
raukeaa heikoksi ennen aikojaan! Kaikesta muusta voin kantaa
edesvastuun, tästä en milloinkaan!
Samaan aikaan kuin rintamalla taistellaan, riehuu toinenkin taistelu.
Sitä käydään meidän sisällämme. Tässäkin taistelussa olemme yksin
Kukaan ei neuvo meitä paitsi oma vakaumuksemme ja omatuntomme. Ei
mikään muu pidä meitä pystyssä kuin usko ja toivo. Ne säilyvät minussa
niin voimakkaina että voin tukea toisiakin.
Tämä sisäinen taistelu riehuu hurjimmillaan syyskuun 28:ntena. Vaikka
vielä voisikin Saksan urheus länsirintamalla torjua vastustajan
ratkaisevan läpimurtautumisen, vaikka Ranska ja Englantikin ilmeisesti
uupuvat, vaikka Amerikan tukahduttava ylivoima yhtenä päivänä turhaan
vuodattaa tuhansien verta -- sittenkin, meidän voimamme vähenevät
huomattavasti. Niistä tulee sitä pikemmin loppu mitä masentavampia
uutisia idästäpäin saapuu. Kuka täyttää aukon, kun Bulgaria
lopullisesti luhistuu? Me kykenemme vielä paljoonkin, mutta
uutta rintamaa emme kykene rakentamaan. Uutta armeijaa tosin
muodostetaan Serbiassa, mutta miten heikkoja ovatkaan nämä voimat!
Alppi-armeijakunnassamme tuskin enää on taistelukykyisiä joukkoja,
saapuvista itävalta-unkarilaisista divisionista yksi ilmoitetaan
kokonaan käyttökelvottomaksi. Sen miehistönä on tshekkiläisiä, jotka
todennäköisesti kieltäytyvät taistelemasta. Vaikka Syyrian sotanäyttämö
on etäällä sodan ratkaisukohdasta, on epäämätöntä, että siellä kärsitty
tappio lamauttaa uskollista toveriamme Turkkia, joka taas on
uhanalaisena Euroopassakin. Mille kannalle on Romania asettuva, mitä
tekevät Venäjän suuret jätteet? Kaikki tämä tunkeutuu polttavana
mieleeni vaatien pyrkimään päätökseen. Kukaan ei enää ole sanova: liian
aikaisin!
Olen näissä mietteissä ja päätös on minussa kypsynyt, kun ensimmäinen
kenraalimajoitusmestarini tulee luokseni tämän syyskuun 28:nnen
iltamyöhällä. Näen hänestä, miksi hän tulee luokseni. Kuten monesti
elokuun 22:sesta 1914 lähtien kohtaavat ajatuksemme toisensa jo
ennenkuin ne ovat sanoiksi pukeutuneet. Vaikein päätöksemme perustuu
yhteiseen vakaumukseemme.
Syyskuun 29:nnen aamuhetkinä neuvottelemme ulkoasiainviraston
valtiosihteerin kanssa. Tämä kuvaa muutamin sanoin millainen asemamme
on ulospäin. Kaikki tähänastiset yritykset päästä sopimusrauhaan
vastustajien kanssa epäonnistuneet, ei mitään toiveita siitä, että
puolueettomien valtojen välittämien neuvottelujen tietä voisimme
lähestyä vihollismaiden valtiollisia johtajia. Valtiosihteeri puhuu
sitten kotimaan sisäisestä tilasta: vallankumous on ovella, valittavana
on sen torjuminen diktatuurilla tai myöntyväisyydellä; parlamentaarinen
hallitus nähtävästi parhain torjuntakeino.
Todellako parhain? Me tiedämme millaisen raskaan kuorman panemme
isänmaan kannettavaksi nyt astuessamme aselevon ja rauhan tielle; tämä
toimenpiteemme ymmärrettävästi aiheuttaa siellä suurta huolestumista
rintamalla vallitsevaan tilaamme ja tulevaisuuteemme nähden. Tänä
hetkenäkö, jolloin kannetaan hautaan niin monet toiveet, jolloin
tuskaisimpaan pettymykseen sekaantuu syvin katkeruus, jolloin jokaisen
katse odottaa valtiolaitokselta pontta ja ryhtiä, onko nyt sallittava,
että poliittisten intohimojen laineet vyöryvät vielä korkeampina? Mihin
suuntaan ne hyökynsä iskevät? Eivät ainakaan säilytyksen, rakentamisen
puolesta, vaan hävityksen. Ne, jotka ovat kylväneet rikkaruohoa meidän
laihoomme, katsovat kai elonaikansa tulleen. Me alamme liukua.
Luullaanko kotimaan myöntyväisyydellä voitavan lauhduttaa vastustajaa,
jota ei miekalla voitu pakottaa? Kysykää niiltä sotilailtamme, jotka
vihollisen houkutuksiin uskoen valitettavasti vapaaehtoisesti heittivät
aseensa. Vihollinen tempasi pois naamarinsa samalla kuin saksalaisten
aseet vaipuivat. Soaistuja saksalaisia ei kohdella hiuskarvankaan
vertaa inhimillisemmin kuin heidän viimeiseen asti puolustautuneita
tovereitaan. Se mikä tässä toteutuu pienoiskoossa, toteutuu myös
suuressa, jopa mitä suurimmassa mittakaavassa.
Me pelkäämme myös, että uuden hallituksen muodostaminen tulee
viivyttämään vielä enemmän toimenpidettä, jonka me olemme jo siirtäneet
niin pitkälle kuin mahdollista. Liian aikaisin emme todellakaan ole
siihen ryhtyneet. Onko sen vielä myöhästyttävä valtiollisen
uudestaanjärjestelyn vuoksi?
Nämä seikat huolestuttavat minua; samantapaisia ovat kenraali
Ludendorffin huolet.
Neuvottelumme perusteella esitämme Hänen Majesteetilleen Keisarille
ehdotuksemme rauhanhankkeisiin ryhtymisestä. Minun tehtävänäni on tämän
poliittisen toimenpiteen perusteluksi kuvata Kaikkeinkorkeimmalle
Sotaherralleni sotilaallinen asemamme, jonka nykyinen vakavuus ei ole
keisarille outo. Hänen Majesteettinsa hyväksyy vahvoin, lujin mielin
mitä olemme esittäneet.
Kuten aina tähänkin asti sekautuu sotilaallisiin huoliimme huoli
kotimaasta. Jollei toinen kestä, sortuu toinenkin. Tänä hetkenä tämä on
käyvä ilmi selvemmin kuin koskaan ennen.
Kaikkeinkorkein Sotaherrani palaa kotimaahan, jonne minä seuraan häntä
lokakuun 1:senä. Tahdon olla lähellä keisaria siltä varalta, että hän
tarvitsee minua. Kaukana oli minusta ajatus koettaa poliittisesti
vaikuttaa asioihin. Olin valmis antamaan selityksiä muodostuvalle
hallitukselle ja vastasin sen tiedusteluihin vakaumukseni mukaan.
Toivoin voivani vastustaa pessimismiä ja elähdyttää uskallusta.
Mutta sisäiset järkytykset näyttivät jo käyneen liian vaikeiksi,
tarkoitustani en enää voinut saavuttaa. Minulla puolestani oli vielä
tällöin luja luottamus siihen, että huolimatta voimiemme vähenemisestä
vielä kuukausimääriä saatoimme estää vihollisen astumasta isänmaamme
kamaralle. Jos tämä onnistui, ei poliittinen tilannekaan ollut
toivoton. Tämän julkilausumattomana edellytyksenä tosin oli, ettei
maamme rajoja uhattaisi esim. etelästä tai idästä ja että isänmaa
pysyisi sisällisesti lujana.
Lokakuun 4:nnen ja 5:nnen välisenä yönä lähetettiin tarjouksemme
Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen presidentille. Me hyväksyimme hänen
saman vuoden tammikuussa asettamansa "oikeudenmukaisen rauhan"
suuntaviivat.
Omaksi tehtäväksemme jäi lähinnä taistelun jatkaminen. Joukkojen
jäntevyyden höltyminen, sotilaiden lukumäärän kutistuminen, vihollisen
lukuisat murrot pakottivat meitä länsirintamalla vähitellen peräytymään
lyhempiin linjoihin. Mitä lokakuun 3:ntena olin selittänyt valtion
johdolle, toteutettiin. Mikäli suinkin mahdollista tarrauduimme kiinni
vihollisen maaperään. Sotaliikkeet ja taistelut pysyivät luonteeltaan
samanlaisina kuin ne olivat olleet elokuun puolivälistä alkaen. Sitä
mukaa kuin meidän taisteluvoimamme heikentyi, väheni myös vastustajan
hyökkäyshalu. Jos vihollinen erehtyi luullessaan meidän sortuvan, me
erehdyimme toivoessamme vihollisen kokonaan herpautuvan. Niin ei
taistelun lopullinen päätös enää ollut muutettavissa, ellei meidän
onnistunut pusertaa kotimaasta irti viimeisiä voimia avuksemme. Yleinen
kansannousu olisi varmasti tehonnut sekä vastustajaan että armeijaamme.
Mutta oliko enää olemassa tällaista käyttökelpoista elinvoimaa ja
uhrautuvaa joukkoa? Ainakin oli turha meidän yrityksemme saada sitä
rintamalle.
Kotimaa herpautui aikaisemmin kuin armeija. Näissä oloissa emme
kyenneet asettamaan kyllin tehokasta vastarintaa Pohjois-Amerikan
Yhdysvaltojen presidentin yhä kasvavaa painostusta vastaan.
Hallituksemme myöntyi, toivoen lempeyttä ja oikeudenmukaisuutta. Saksan
sotilas ja Saksan valtiomies kulkivat eri suuntiin. Syntynyt halkeama
ei enää ollut poistettavissa. Viimeinen yritykseni saada aikaan
yhteinen isku ilmenee seuraavasta lokakuun 24:ntenä 1918
valtakunnankanslerille lähettämästäni kirjeestä:
"Teidän Suurherttualliselta Korkeudeltanne en saa salata sitä,
että olen viimeisissä valtiopäiväpuheissa kipeästi kaivannut
lämmintä kehoitusta ponnistuksiin armeijan hyväksi ja puolesta.
Olen toivonut uudelta hallitukselta, että se yhdistäisi koko
kansan kaikki voimat isänmaan puolustukseen. Niin ei ole
tapahtunut. Päinvastoin on puhuttu, muutamia poikkeuksia
lukuunottamatta, vain isänmaata uhkaavan vihollisen lepyttämisestä,
ei torjumisesta. Tämä on vaikuttanut armeijaan ensin masentavasti,
sitten järkyttävästi. Tätä todistavat vakavat merkit.
Kansalliseen puolustukseen armeija tarvitsee ei vain miehiä, vaan
henkeä, lujaa vakaumusta taistelun välttämättömyydestä ja
sielullista nousua tällaiseen tehtävään.
Teidän Suurherttuallinen Korkeutenne on varmaan minun kanssani
yhtä mieltä siitä, että moraalilla on ratkaiseva merkitys sotivaan
kansaan nähden, ja että hallituksen ja kansaneduskunnan on
kasvatettava ja säilytettävä tällaista henkeä armeijan ja kansan
keskuudessa.
Teidän Suurherttuallista Korkeuttanne, uuden hallituksen päämiestä,
pyydän vakavasti ryhtymään tähän pyhään tehtävään."
Oli jo liian myöhäistä. Politiikka vaati uhrinsa; ensimmäinen uhrattiin
lokakuun 26:ntena.
Tämän päivän illalla matkustin valtakunnan pääkaupungista, jonne olin
tullut ensimmäisen kenraalimajoitusmestarini kanssa esittelemään
asioita Kaikkein korkeimmalle Sotaherralleni, takaisin suureen
päämajaan. Olin yksin. Hänen Majesteettinsa oli kenraali Ludendorffille
myöntänyt hänen pyytämänsä eron, mutta evännyt minun samanlaisen
pyyntöni.
Seuraavana päivänä astuin taas entisiin yhteisiin työhuoneisiimme.
Tuntui kuin olisin palannut minulle erikoisen kalliin vainajan
hautajaisista tyhjään kotiin.
Tähän päivään asti -- kirjoitan tätä syyskuussa 1919 -- en ole sen
jälkeen nähnyt monivuotista uskollista apulaistani ja neuvonantajaani.
Ajatuksissani olen häntä tuhansia kertoja etsinyt ja kiitollisessa
sydämessäni aina löytänyt!
Lokakuun 26:nnesta marraskuun 9:nteen.
Kaikkeinkorkein Sotaherrani nimitti pyynnöstäni kenraali Grönerin
ensimmäiseksi kenraalimajoitusmestariksi. Kenraali oli entiseltä
sotatoiminnaltaan minulle tuttu. Tiesin että hänellä oli erinomainen
järjestelykyky ja isänmaan sisäisten olojen perusteellinen tuntemus.
Tulevat yhdessäolon ajat antoivat minulle runsaasti todistuksia siitä,
etten ollut pettynyt uuteen työtoveriini nähden.
Kenraalia odottavat tehtävät olivat yhtä vaikeita kuin epäkiitollisia.
Ne vaativat taukoamatonta toimintaa, täyttä itsekieltäymystä ja
luopumista kaikesta muusta maineesta kuin mitä uhrautuvimman
velvollisuuksien täyttämisen tuottamasta ja kaikesta muusta
tunnustuksesta kuin samanaikaisten työtoverien antamasta. Me kaikki
tunsimme häntä odottavan työn suuruuden ja vaikeudet. Yleisasemamme
alkoi käydä yhä huonommaksi. Tahtoisin valaista sitä väin muutamin
piirtein.
Idässä turkkilais-aasialaisen valtakunnan viimeinenkin vastarinta
luhistui. Mosul ja Aleppo joutuivat miltei vastustuksetta vihollisen
käsiin. Mesopotamian ja Syyrian armeijat olivat lakanneet olemasta.
Georgiasta meidän oli lähdettävä, ei siksi, että meidät sotilaallisesti
olisi siihen pakotettu, vaan siksi, että sikäläiset taloudelliset
suunnitelmamme kävivät mahdottomiksi toteuttaa tai ainakin voittoa
tuottamattomiksi. Nekin joukot, jotka olimme lähettäneet
Konstantinopolin puolustuksen avuksi, kutsuttiin takaisin. Entente ei
kuitenkaan hyökännyt Traakiassa. Stambul ei ollut kukistuva uljain
uroteoin ja tehokkain voimannäyttein. Syy on tuntematon. Se saattaa
johtua ententen meille silloin käsittämättömästä sotilaallisesta
epäröinnistä. On myöskin mahdollista, että poliittisella harkinnalla on
tässä suhteessa ollut ratkaiseva sija ententen suunnitelmissa.
Muut saksalaiset apujoukot, jotka vielä olivat Turkissa, vedettiin
Konstantinopolin suunnalle. Ne erosivat yhteisesti puolustamastaan
maasta palkkanaan ritarillisten osmanien kunnioitus, kansan, jonka
apuna ne olivat kamppailussa elämästä ja kuolemasta. Sillä, mikä täällä
kääntyi meitä vastaan, oli juurensa niissä piireissä, jotka nyt näkivät
viljansa kypsyvän ja jotka koettivat ilmaisemalla vihaansa meitä
kohtaan saada puolelleen uusien tulokkaiden suopeuden. Oikea osmani
tiesi, että me olimme olleet valmiit auttamaan ei vain nykyisessä
taistelussa, vaan myös valtiota uudelleen rakennettaessa.
Perusteellinen uudistustyö oli suunniteltuna.
Enver ja Talaat pasha astuivat syrjään toimintansa näyttämöltä,
vastustajiensa herjaamina, mutta muuten nuhteettomina.
Bulgariasta olivat viimeiset joukkomme siirretyt pois. Niitäkin seurasi
moni kiitollisuudentunne ja rehellinen kaipaus. Se ilmeni selvimmin
eräästä kirjeestä, jonka Bulgarian armeijan päällikkö tähän aikaan
lähetti minulle. En voinut torjua sitä vaikutelmaa, että sen riveistä
puhui mitä usein olin luullut huomanneeni tämän rehellisen upseerin
sanoista: "Jos olisin ollut poliittisesti vapaa, olisin sotilaallisesti
toiminut toisin." Tämän huomion hän kai niinkuin moni muukin teki liian
myöhään.
Itävalta-Unkarilta hajosi yhtaikaa sekä poliittinen olemassaolo että
puolustusvoima. Se ei jättänyt alttiiksi vain itseään, vaan myös meidän
maamme rajat. Unkari nousi vallankumoukseen vihassaan saksalaisia
vastaan. Saattoiko se olla mitenkään yllättävää? Eikö tämä viha kuulu
madjaarin ylpeyteen? Oli tosin sodan aikana Unkarissa tunnettu
toisiakin tunteita, kun venäläinen jyskytti rajalla, jyskytti moneen
kertaan ja voimakkaasti! Millä riemulla olikaan tervehditty saksalaisia
joukkoja, miten auliisti kestitetty, jopa hemmoiteltu niitä, kun oli
kyseessä Serbian kurittaminen. Millainen innostus olikaan meitä
vastassa, kun tulimme valloittamaan takaisin Siebenbürgeniä!
Kiitollisuudenvelan tunnustaminen on harvinaista ihmiselämässä,
valtioelämässä vielä harvinaisempaa.
Sen sijaan saimme Romaniassa monesti osaksemme avomielistä kiitosta.
Siellä käsitettiin, että ilman Venäjän pirstomista ei Romanian vapaus
olisi voinut toteutua.
Kun nykyään Saksassa erinäiset piirit tehostavat entisten
liittolaistemme vihaa meitä kohtaan ja tahtovat sillä todistaa
poliittiset ja sotilaalliset suhteemme erehdykseksi, ne nähtävästi
eivät huomaa, että vihollistenkin leirissä kaikui vihanpurkauksia
liittolaisystävien suusta. Puristivathan silmäimme edessä ranskalaiset
sotilaat kätensä nyrkkiin sadatellen englantilaisia liittolaisiaan.
Huusivathan meille ranskalaiset äänet: "Tänään Englannin kanssa teitä
vastaan, huomenna teidän kanssanne Englantia vastaan!" Huusihan
ranskalainen sotilas maaliskuussa 1918 osoittaen St. Quentinin
katedraalin raunioita raivosta vavisten englantilaiselle
vankitoverilleen: "Tuo on teidän työtänne!"
Toivon, että väärinkäsityksen ilmaisut meidän ja entisten
liittolaistemme välillä vaikenevat yhä enemmän, kun siirtyvät pois ne
synkät usvat, jotka peittävät totuuden ja jotka nyt estävät
taistelutovereitamme näkemästä yhteisille kunniankentille, missä
saksalaisen elämä pantiin alttiiksi heidänkin unelmiensa ja
suunnitelmiensa toteuttamiseksi.
Luhistuminen ilmenee lokakuun lopusta lähtien kaikkialla, vain
länsirintamalla saimme sen vielä estetyksi. Samalla kuin vihollisen
painostus kävi siellä heikommaksi tuli myös meidän vastarintamme
voimattomammaksi. Yhä pienemmiksi sulivat saksalaiset joukot, yhä
suuremmiksi kävivät puolustusasemien aukot. Olisipa vain ollut joitakin
reippaita divisionia, niin olisi tehty ihmeitä. Turhia toiveita, tyhjiä
haaveita! Me vajoamme, sillä isänmaa vajoaa. Se ei voi enää antaa
meille uutta elämää, sillä sen voimat ovat loppuun palaneet.
Kenraali Gröner lähtee marraskuun 1:senä rintamalle. Lähimpänä
huolenamme on puolustuksen siirtäminen taaksepäin Antwerpenin--Maasin
asemiin. Päätös on helppo, toimeenpano vaikea. Mitä kallisarvoisimpia
taisteluvälineitä on vielä vihollisen puolella tätä linjaa, mutta vielä
kallisarvoisempaa kuin näiden pelastaminen on 80,000 haavoitetun
kuljettaminen edessäpäin oleviin sairaaloihin. Niin viipyy päätöksen
toimeenpaneminen kiitollisuuden vuoksi, jonka olemme velkaa
vertavuotaville tovereillemme. Ajan pitkään emme tosin voi pysyä
nykyisissä asemissamme. Voimamme ovat nyt liian heikot, joukkomme liian
väsyneet. Sitä paitsi pusertavat verekset amerikkalaiset joukot
rintamaamme sen arimmalla kohdalla, Maasin alueella.
Mutta näiden laumojen taistelu myöskin opettaa Yhdysvalloille vastaisen
varalta, ettei sodan ammattia opita muutamissa kuukausissa, että tämän
ammatin taitamattomuus maksaa verivirtoja, kun tosi on kysymyksessä.
Samoin kuin Saksan taistelulinjat, pysyy vielä koossa etappi,
kotimaahan vievä elinhermo. Synkkiä kuvia tosin ilmenee siellä täällä,
mutta suurin piirtein on vielä sisäistä pontta jäljellä. Kauan ei
sekään enää sentään voi kestää. Jännitys on kohonnut äärimmilleen. Jos
sattuu mikä tahansa järkytys, samantekevää armeijassako vai kotona, ei
romahdus ole vältettävissä.
Tällaisia ovat vaikutelmani marraskuun ensi päiviltä.
Pelätty järkytys tekee tuloaan. Kotimaassa kuohuu väkevästi. Kumous
alkaa. Vielä marraskuun 5:ntenä kenraali Gröner rientää valtakunnan
pääkaupunkiin aavistaessaan mitä tuleva on, ellei viimeiseen asti
pysytä koossa. Hän rupeaa keisarinsa puolustajaksi ja kuvailee miten
käy, jos armeijalta riistetään pää. Turhaan! Kumous vyöryy jo
hillittömänä, ja vain sattuman kaupalla kenraali palatessaan päämajaan
välttyy joutumasta vallankumouksellisten käsiin. On marraskuun 6:nnen
ilta.
Kuume alkaa nyt vavisuttaa koko kansanruumista. Tyyni harkinta häviää.
Ei enää ajatella toiminnan merkitystä kokonaisuuteen nähden, vaan
yksinomaan omien intohimojen toteuttamista. Nämä eivät säiky
järjettömimpiäkään aikeita. Sillä onko olemassa järjettömämpää kuin on
armeijan elämän tekeminen mahdottomaksi? Onko inhimillinen ajatus tai
inhimillinen viha milloinkaan synnyttänyt suurempaa rikosta? Ruumis käy
voimattomaksi ulkomaailmaan nähden, se tosin vielä huitoo ympärilleen,
mutta se kuolee. Onko ihmeteltävää, että vastustaja moiselle ruumiille
tekee mitä tahtoo, että sen ehdot ovat vielä ankarammat kuin miksi ne
on kirjoitettu.
Kaikki lupaukset, joita vihollispropaganda oli julistanut meille, ovat
vaienneet. Kosto riemuitsee kaikessa alastomuudessaan: "Voi
voitetuita!" Sana, jota ei sanota vain vihasta, vaan myös pelosta.
Sellainen on tilanne marraskuun 9:ntenä. Draama ei tänä päivänä pääty,
sen väri vaihtuu. Kumous voittaa. Älkäämme viipykö sen syissä. Se iskee
musertavasti ennen kaikkea armeijan tukeen, saksalaiseen upseeriin. Se
riistää häneltä, kuten eräs muukalainen sanoo, ansaitut laakerit päästä
ja painaa marttyyrin orjantappurakruunun hänen vertavuotavalle
otsalleen. Vertauksen totuus on järkyttävä. Kuulkoon sitä jokaisen
saksalaisen sydän!
Uuden voiman voiton ulkonaisena ilmauksena on valtaistuimen sortuminen.
Saksan keisariuskin kukistuu.
Saksassa julistetaan keisari-kuninkaan valtaistuimelta luopumista,
ennenkuin hän itse on päättänyt asian. Näinä päivinä ja hetkinä
suoritetaan moni seikka hämäriä teitä, jotka sentään eivät ainiaaksi
jääne historian valolta piiloon.
Harkitaan ajatusta olisiko järjestys kotimaassa palautettava
rintamajoukkojen avulla. Mutta useat komentajat, miehet, jotka
ansaitsevat mitä suurinta luottamusta ja kykenevät mitä terävimmin
arvostelemaan asioita, vakuuttavat, että joukkomme tosin pysyvät vielä
rintamana vihollista vastaan, mutta eivät asetu rintamaan kotimaata
vastaan.
Olen näinä hetkinä Kaikkeinkorkeimman Sotapäällikön rinnalla. Hän antaa
minun tehtäväkseni armeijan viemisen takaisin kotimaahan. Kun
marraskuun 9:nnen iltapuolella lähdin keisarini luota, en ollut häntä
enää näkevä! Hän luopui säästääkseen isänmaan uusilta uhrauksilta,
hankkiakseen sille suotuisammat rauhanehdot.
Keskellä tätä mitä ankarinta sotilaallista ja poliittista jännitystä
Saksan armeija menetti sisäisen ryhtinsä. Tuhansien uskollisten
sotilaiden ja upseerien tunteiden ja ajatusten perustus alkoi silloin
järkkyä. Ilmautui mitä ankarimpia sisäisiä ristiriitoja. Luulin monelle
parhaista helpottavani tämän ristiriidan, jos astuisin eteenpäin sitä
tietä, jonka minulle viittoi keisarini tahto, rakkaus isänmaahani ja
armeijaani sekä oma velvollisuudentuntoni. Jäin paikalleni.