Bulgarian sortuminen.
Bulgarian sisäosissa ei tilanne v. 1918 ollut oleellisesti muuttunut.
Se oli yhä edelleen vakava. Maan ulkopolitiikka ei kuitenkaan näkynyt
kärsivän tästä. Silloin tällöin saapui tosin tietoja siitä, että
bulgarialaiset vastuuttomat henkilöt olivat Sveitsin puolueettomalla
alueella ryhtyneet neuvotteluihin ententen kanssa. Sofiassa oleva
Amerikan lähetystö oli niinikään epäilemättä meille tuhoisain
suunnitelmien haudontapaikka. Me koetimme turhaan saada sitä
karkoitetuksi. Politiikka vaati samettikäsineitä keskellä sodan
rautaista todellisuutta.
Taisteluvimma maan poliittisten puolueitten kesken pysyi ennallaan. Se
vaikutti edelleen myöskin armeijaan. Radoslavovin vastustajat saivat
hänet keväällä vihdoin kukistetuksi. Uudet miehet vakuuttivat meille
pysyvänsä uskollisesti kiinni entisessä liitossa. Se oli meistä
pääasia.
Bulgarian kansan haluttomuus sotaan kasvoi tällä välin yhä.
Elintarpeiden hankinta kävi yhä vaikeammaksi. Siitä kärsi etenkin
armeija, toisin sanoen sen annettiin kärsiä. Sotilas sai aika ajoin
nähdä suorastaan nälkää, jopa enemmänkin, hän oli myös niin kehnoissa
pukimissa, että hän pitkät ajat kärsi kaiken välttämättömän puutetta.
Sattui mellakoita, jotka kuitenkin useimmiten pidettiin meiltä salassa.
Armeijaan liitettiin kansallisesti vieraita aineksia. Miehitetyiltä
alueilta pakko-otolla saatua väkeä asetettiin joukkoihin, jotta
miesluku pysyisi korkealla. Siitä johtui tietysti karkaamisen tavaton
lisääntyminen. Oliko ihme että tällaisissa olosuhteissa joukkojen
mieliala masentui? Keväällä 1918 se näytti olevan pahimmin painuksissa.
Bulgarian ylin sodanjohto oli siihen aikaan valmistellut saksalaisen
armeijaryhmäkomennon kehoituksesta hyökkäystä Albanian alueelle,
Ochrida-järven länsipuolelle. Jos siinä onnistuttiin, toivottiin
saatavan tehokkaasti tukituksi vastustajalle perin tärkeä Santa
Quaranti--Korcan kulkutie sekä voitavan samalla edullisesti vaikuttaa
kansan ja armeijan mielialaan. Yrityksen toteuttaminen osoittautui
lopulta mahdottomaksi, kun bulgarialaiset upseerit ilmoittivat
joukkojen kieltäytyvän hyökkäämästä. Vielä arveluttavammaksi
osoittautui asiaintila toukokuussa, kun bulgarialaiset joukot
Makedonian rintaman keskivaiheilla eivät kestäneet kreikkalaisten ja
ranskalaisten hyökkäystä ja melkein taistelutta luopuivat asemistaan.
Vastahyökkäykseen määrätyssä divisionassa nousi kapinaan melkein joka
mies.
Armeijan sisäiset olot näyttivät sentään kesän kuluessa
taas parantuvan. Me autoimme missä voimme, luovutimme osia
elintarvevarastoistamme ja lähetimme vaatetustarpeita. Silloinen
menestyksemme länsirintamalla herätti niinikään Bulgarian armeijassa
suurta innostusta. Mutta oli selvää, että tämä mielialan kohoutuminen
piankin painuisi takaisin, jos meitä kohtaisivat vastoinkäymiset. Sitä
emme epäilleetkään, vaikka heinäkuun lopussa ilmoitettiin mielialan
parantuneen.
Makedonian rintaman voimasuhteet eivät näyttäneet v:n 1918 kuluessa
oleellisesti muuttuneen. Tehtyään rauhallisen sopimuksen Romanian
kanssa Bulgaria saattoi nyt koota kaikki voimansa yhdelle rintamalle.
Katsoen tähän vahvistumiseen ei eräitten saksalaisten pataljoonien
siirtäminen pois Makedoniasta merkinnyt mitään mieslukuun nähden. Yksi
englantilainen divisiona oli viety Syyriaan, ranskalaiset joukot olivat
päästäneet nuorimmat ikäluokkansa kotiin; vasta mobilisoidut
niinsanotut kuninkaalliset kreikkalaiset divisionat osoittautuivat
varsin haluttomiksi taisteluun. Nähtävästi tästä syystä annettiin
viimemainittujen tehtäväksi Struman rintamanosan puolustus. Rintaman
yli tulleiden karkurien kertoman mukaan oli näistä joukoista suurin osa
valmis liittymään meihin, jos Struman rintamaa vastaan asetettaisiin
saksalaisia joukkoja. Me lähetimme sen vuoksi Makedoniaan eräitä
pataljoonia, jotka eivät enää olleet käyttökelpoisia lännen
tärkeimmillä taistelurintamilla. Ne saapuivat määräpaikkaansa sinä
hetkenä, jolloin sota Bulgariaan nähden sai ratkaisunsa.
Syyskuun 15:nnen illalla saimme ensimmäisen tiedon ententen armeijojen
hyökkäyksen alkamisesta Makedoniassa. Tämä päivämäärä kiinnitti
huomiotamme. Olivathan bulgarialaiset sotilaat jo keväällä
ilmoittaneet, että he tuona päivänä lähtisivät rintamalta, ellei sota
siihen mennessä olisi päättynyt.
Yhtä merkillepantavaa oli toisaalta, että vastustaja valitsi
hyökkäyskohdakseen karuimman vuoriseudun, joka teki läpitunkeutumisen
ylenmäärin vaikeaksi, jos bulgarialaisilla joukoilla ja alemmalla
johdolla vain oli vähänkin vastustusvoimaa. Luulimme siksi voivamme
turvallisesti odottaa tämän taistelun päättymistä ja odotimme
vihollisen ankarampaa ratkaisevaa hyökkäystä Vardar-laaksossa.
Siellä ja Doiran-järven seuduilla oli jo pitemmän aikaa huomattu
englantilaisten valmistelevan hyökkäystä. Täälläkään ei
puolustusasemien harvinaiseen vahvuuteen katsoen ollut meidän
käsittääksemme mitään vaaraa, jos bulgarialaisten taholta tahdottiin
ryhtyä vastatoimenpiteisiin. Lukumäärään nähden Bulgarian ylimmällä
sodanjohdolla aivan varmasti oli käytettävissään riittävästi voimia.
Syyskuun 15:ntenä käytyjen taistelujen kulusta ensiksi saapuneet tiedot
eivät antaneet mitään aihetta huolestumiseen. Etumaiset asemat oli
tosin menetetty. Tässä ei sellaisenaan ollut mitään tavatonta. Pääasia
oli, ettei vihollisen ensimmäisenä päivänä ollut onnistunut suoraa
päätä murtautua läpi. Myöhemmät tiedot kävivät arveluttavammiksi.
Bulgarialaiset oli työnnetty kauemmas pohjoiseen kuin ensin oli voitu
otaksua. Ensi taisteluihin osaaottaneilla joukoilla oli nähtävästi
ollut sangen vähän taisteluvoimaa ja vielä vähemmän taisteluhalua.
Reservit, jotka saapuivat tai joiden piti saapua paikalle, eivät olleet
halukkaita asettumaan vihollisen tulen pommitettaviksi. Ne pitivät
nähtävästi parempana heittää vihollisille koko taistelukentän, ja vielä
kohdalla, joka oli arveluttavan likellä Gradskoa, Makedonian
sotanäyttämön kaikkien kulkuteitten solmukohtaa.
Jos Gradsko antautuu tai vihollinen pääsee tykkeineen sen ulottuville,
jää oikeanpuolinen bulgarialainen armeija Monastirin tienoilla vaille
tärkeintä liikeyhteyttään, sen varustaminen tarveaineilla käy ajan
mittaan mahdottomaksi. Mutta myöskin Bulgarian keskimmäiseltä
armeijalta, joka oli Vardarin-laakson kahden puolen, on siten katkaistu
rautatieyhteys kotiseutuun. Näyttää käsittämättömältä, etteivät
bulgarialaiset johtajat huomaa tätä uhkaavaa vaaraa, etteivät he pane
kaikkeaan liikkeelle torjuakseen tällaisen kauhean onnettomuuden
sotajoukoiltaan.
Päinvastoin kuin Gradskon eteläpuolella olevat bulgarialaiset ovat
Vardarin ja Doiran-järvien välillä olevat bulgarialaiset joukot
syyskuun 18:nnesta lähtien taistelleet mitä kiivaimmin. Englantilainen
yrittää turhaan murtaa täältä tietä itselleen. Vielä kerran ilmenee
bulgarialaisen rohkeus ja sitkeä tahto loistavassa valossa. Mutta mitä
hyödyttää sankarius Doiran-järven luona, kun Gradskon suunnalla on
pelkurimaisuus, vieläpä kenties pahempikin päässyt valtaan?
Turhaan yrittää Saksan sodanjohto pelastaa saksalaisin joukoin
Bulgarian armeijan keskiosan tilaa. Mitä auttavat heikot
saksalaisryhmät, kun bulgarialaiset oikealla ja vasemmalla lähtevät
käpälämäkeen? Vihollista vastaan marssivat saksalaiset pataljoonat
kohtaavat tiellä kokonaisia bulgarialaisia rykmenttejä, jotka avoimesti
kieltäytyvät taistelemasta. Omituinen kuva. Ja vielä omituisempi on
bulgarialaisen miehistön selitys: he menevät kotiinsa vaimojensa ja
lastensa luo, tahtovat vielä kerran nähdä kotinsa ja kontunsa ja hoitaa
peltonsa. He jättävät upseerinsa useimmiten rauhaan. Jos nämä lähtevät
heidän mukanaan kotiin, sitä parempi, mutta jos he tahtovat jäädä
kunniankentälle, niin jääkööt yksinään. Bulgarialainen juoksee auliisti
apuun, kun saksalainen vihollista vastaan marssiessaan joutuu tiellä
ahdinkoon, hän auttaa saksalaista tykistöä taistelukentälle kehnoja
tienosia kuljettaessa. Mutta itse taistelun hän jättää saksalaisen
huoleksi. Makedonian bulgarialaiset tosin näin menettävät. Mutta
bulgarialainen talonpoika todistelee itselleen, että hänellä on kotona
tarpeeksi maata, siis hän vaeltaa sinne ja heittää Makedonian puolesta
huolehtimisen ja taistelemisen sekä tähänastiset suurvaltasuunnitelmat
muiden ihmisten huoleksi.
Saksalainen sotilasjohto, joka on Ochrida-järvelle ulottuvan
rintamanosan vastuunalainen komentaja, huomaa näissä olosuhteissa
joutuneensa äärimmäisen vaikeaan asemaan. Mitä suinkin saadaan
haalituksi kokoon, saksalaisia etappimiehiä, nostoväkeä ja rekryyttejä,
pannaan bulgarialaisten keskustaa vahvistamaan, jotta pelastettaisiin
Gradsko. Yhä pienemmiksi käyvät sen onnistumisen mahdollisuudet. Kun
bulgarialaisten keskusta on näin voimaton, jää ainoaksi pelastukseksi
vetää takaisin armeijan sivustat. Sellainen menettely aiheuttaisi vain
vähäisiä taktillisia haittoja, sillä Makedoniassa on mainio
puolustusasema toisensa takana, ja mitä kauemmaksi pohjoiseen
vihollinen joutuu, sitä vaikeampi on sen pitää yllä yhteyttä
selkäpuolen kanssa. On tosin myönnettävä, että Vardarin-laaksosta
luopuminen heikontaa myös bulgarialaisten selkäyhteyttä. Mutta näyttää
ainakin mahdolliselta pelastaa sotajoukkojen pääosa tällä
toimenpiteellä.
Tätä saksalaisen armeijaryhmäkomennon päätöstä vastaan esittävät
bulgarialaiset sotapäälliköt mitä vakavimpia epäilyksiä. He luulevat
joukkojensa vielä voivan pysyä koossa, jopa taistellakin nykyisissä
asemissaan. He ovat sitä mieltä, että armeija päinvastoin hajoaa
kokonaan, jos sille annetaan peräytymiskäsky.
Tilanne on tosiaan epätoivoinen, epätoivoinen kaikille asianosaisille.
Bulgarialaiset valittavat, ettei paikalla ole tarpeeksi saksalaisia
joukkoja, että on osittain viety pois entisiäkin. Mutta mitä olisi
pari saksalaista pataljoonaa voinut yleisessä romahduksessa? Kuinka
monta saksalaista divisionaa olisi pitänyt lähettää Makedonian
rintamaa puolustamaan? Saksa ei saata pyrkiä yht'aikaa ratkaisuun
länsirintamalla ja lähettää divisioniaan Bulgariaan. Bulgarialainen ei
tahdo käsittää, että Saksankin voimilla on rajansa. Bulgarialaisten
voimat eivät todellisuudessa olekaan vielä lopussa, lopussa on vain
bulgarialaisten taistelutahto.
Meilläkin suuressa päämajassamme on kohtalokkaat kysymykset edessämme.
Meidän täytyy koettaa pelastaa Bulgariassa mitä pelastettavissa on.
Meidän on lähetettävä apujoukkoja ja aivan heti, kävipä se miten
vaikeaksi tahansa. On syyskuun 18:s, kun tämä vaatimus täydessä
laajuudessaan käy selväksi. Muistettakoon, miten rajuna juuri nyt
riehuu taistelu länsirintamallamme. Joitakin päiviä aikaisemmin
amerikkalaiset olivat saavuttaneet suuren voittonsa Maasin ja Moselin
välillä, laajemmat hyökkäykset olivat vielä edessä.
Ensimmäinen apu, jonka voimme luovuttaa, on eräs saksalainen brigadi,
joka on määrätty Transkaukasiaan ja on parhaillaan matkalla Mustanmeren
yli. Se käännytetään kipinälennättimellä ja sen käsketään kulkea
määräpaikkaansa Varnan ja Sofian kautta. Mutta nämä voimat eivät riitä.
Itärintamalta voidaan kai myöskin vapauttaa joitakin divisionia.
Aioimme siirtää ne eräille länsirintaman rauhallisille osille. Ja
millaisia joukkoja ne sitten ovat? Ei ainoakaan mies alle 35 vuoden ja
kaikki täysikuntoiset niistäkin jo viety länteen! Voidaanko niiltä
odottaa erinomaisia urotekoja? Vaikka niillä olisi tahto mitä parhain,
ne ovat Makedonian rintamalla väin ehdollisesti käyttökelpoisia
joutuessaan tällaiseen ilmanalaan ja sotimaan vuorimaihin, joita varten
eivät ole varustetut. Mutta kuitenkin on näin tehtävä, sillä ei vain
Bulgarian armeijan vaan myös Bulgarian hallituksen ja tsaarin on
saatava Saksan apua tällä mitä vaarallisimmalla hetkellä.
Lännestäkin lähetämme apua. Alppiarmeijakuntamme, joka juuri on päässyt
mitä vaikeimmasta taistelusta, pannaan junaan matkalle Nisiin. Samoin
ottaa Itävalta-Unkari osaa Bulgarian avustamisyritykseen ja asettaa
useita divisionia sen käytettäväksi. Me siis luovumme länsirintamalle
suunnitellusta itävalta-unkarilaisten joukkojen avusta.
Siksi kunnes tämä Saksan ja Itävallan apu ehtii saapua, on yritettävä
pelastaa edes Bulgarian armeijan pääosa. Sen vuoksi saksalainen
armeijaryhmänkomento antaa kaikista bulgarialaisten epäilyistä
huolimatta peräytymiskäskyn Bulgarian oikeanpuoliselle ja
keskimmäiselle armeijalle. Doiran-järven pohjoispuolella, Belasizalla
olevien asemien on oltava koko liikkeen keskipisteenä.
Koko tänä aikana ei Bulgarian vasemmanpuoleista armeijaa lainkaan
ahdisteta. Sen asemat Belasizalla ja Struma-joen takana ovat mitä
vahvimmat. Jotkut konekiväärit ja tykistöpatterit riittävät niiden
puolustukseen. Siitä huolimatta leviää sekasorto tähänkin armeijaan,
rohkeus ja levollinen harkinta katoaa. Päällikkö pitää asemaansa
mahdottomana, hän vannottaa tsaaria tekemään heti aselevon. Tsaari
vastaa: "Menehtykää sitten asemiinne". Lause todistaa, että tsaari on
tilanteen herra, ja etten ole pettynyt hänen suhteensa.
Myöskin kruununprinssi Boris on tehtävänsä tasalla. Hän rientää
rintamalle pelastamaan mitä vielä on pelastettavissa. Mutta mitä voi
yksityinen, vaikka häntä kannattaa monien rakkaus ja kaikkien
kunnioitus, tuollaisen yleisen päättömyyden ja tahdon haihtumisen
keskellä?
Keskimmäinen armeija alkaa syyskuun 20:ntenä käskyn mukaan peräytyä.
Siitä tulee hajaannus, taitamaton järjestely vielä lisää sekamelskaa.
Esikunnat ovat voimattomia, pahimmin armeijanesikunta. Täällä on vain
yksi todellinen mies, selvänäköinen ja voimakastahtoinen, nimittäin
päällikkö.
Oikeanpuoleisella armeijalla on vaikea tehtävä. Sen tärkein
peräytymistie vie Prilepin kautta Velesiin päin. Kun vihollinen on jo
Gradskon edustalla, on tämä tie äärimmäisen uhan alaisena. Toinen tie
vie jääalueelta ja Monastirin seuduilta länteenpäin. Albanian
vuoristo-erämaan halki Kalkandeleniin. Se yhtyy Velesin kautta vievään
Yskybin luona. Tämä tie yli Albanian vuorten on varma, mutta
vaikeakulkuinen, ja on epäiltävää, voiko näillä tienoin saada muonaa
suuremmille sotajoukko-osastoille. Mutta näistä arveluista huolimatta
on pantava suuri osa kulkemaan sitä tietä. Vielä suuremmat joukot
tungetaan sinne, kun vihollinen valtaa Gradskon ja nyt etenee
Prilep-Velesin tieosaa kohti kaakosta käsin. Gradsko menetetään
syyskuun 21:senä. Pienestä kyläpahasesta se oli sodan kuluessa
muodostunut oikeaksi leiripaikaksi, joka suuruudeltaan ja rakenteeltaan
muistuttaa amerikkalaista uudiskaupunkia. Täällä on varastossa
äärettömiä muonavaroja, jotka riittäisivät kokonaiseen sotaretkeen.
Sikäläisistä varastoista ei suinkaan huomaa, että rintamalla olevilta
bulgarialaisilta joukoilta puuttuisi mitään. Nyt jää kaikki
bulgarialaisten hävitettäväksi tai joutuu vihollisen saaliiksi.
Ei vain Gradskossa vaan muuallakin on Bulgarialla vielä runsaita
varastoja. Ne pysyivät tähän asti piilossa virkavaltaisen, yksipuolisen
taloudenhoidon turvissa; Bulgariassakin peittää virkavaltaisuus kuin
kuori kansanelämää, huolimatta mitä vapaamielisimmistä laeista ja
parlamentin edistysmielisyydestä.
Bulgaria voi siis vielä käydä sotaa, ellei se vain itse pidä tai tahdo
pitää itseään voitettuna. Meidän suunnitelmamme, joka saa myös
Bulgarian ylimmän sodanjohdon suostumuksen, on seuraava: Keskimmäinen
armeija on peräytettävä Vanhan-Bulgarian rajalle. Oikean armeijan on
kokoonnuttava Yskybiin tai sen pohjoispuolelle; sitä vahvistetaan
tulossa olevilla saksalaisilla ja itävaltalaisilla divisionilla. Nämä
voimat riittäisivät Yskybin luona mainiosti pitämään puoliaan; jos vain
bulgarialaiset joukko-osastot ovat edes hiukankin käyttökelpoisia,
voimme olettaa, että Yskybistä käsin saatamme taas pian ruveta
hyökkäämään eteläänpäin. Näyttää mahdottomalta, että vastustaja suurine
joukkoineen tunkeutuu jäljestä aina Yskybiin ja Vanhan-Bulgarian
rajalle asti. Miten se voisi järjestää kuljetuskysymyksen, kun me
olemme perinpohjin särkeneet rautatiet ja muut tiet? Toivomme myöskin,
että kun bulgarialaiset joukot ovat päässeet koskettamaan kotimaansa
kamaraa, niissä taas virkoaa voima ja vastuuntunne.
Ehdotettu sotaliike on mahdollinen vain, jos Yskyb saadaan pysytetyksi
meillä, kunnes bulgarialaiset joukot ehtivät saapua Kalkandelenin
kautta. Tämä tehtävä näyttää helpolta, sillä todellisuudessa vihollinen
on seurannut meitä Gradskosta lähtien vain verraten heikoin voimin.
Näiden tapausten aikana Sofia pysyy ihmeteltävän rauhallisena. Meidän
sinne saapuvat pataljoonamme, joiden oli määrä rauhoittaa väestöä ja
olla hallituksen turvana ja tukena, eivät huomaa merkkiäkään pelätystä
mieltenkuohusta. Kaupunki tekee tosin omituisen vaikutuksen, kun
sotilasryhmät joukko-osastoistaan erottuaan kulkevat läpi kaupungin
kotiseuduilleen. Sotaväki jättää aseensa asevarastoihin, heittää
hyvästit tovereille ja esimiehille, vakuuttavatpa muutamat
palaavansakin, kunhan ovat saaneet peltonsa kuntoon. Omituinen kuva,
merkillinen sieluntila. Vai onko kaikki vain ennalta sovittua peliä?
Meillä ei ole kuitenkaan mitään syytä olettaa sitä sotilaista. Ettei
tämä hajautuminen kaikkialla suju rauhallisesti, on päivänselvää. Huhut
räikeistä väkivaltaisuuksista havaitaan kuitenkin enimmäkseen
liioitelluiksi.
Rintamalla ei asema muutu. Bulgarialaisten joukkojen peräytyminen yhä
jatkuu. Bulgarialaiset eivät ajanpitkään kykene puolustautumaan
takaa-ajavan vihollisen heikkojakaan voimia vastaan. Turhaan yritetään
joitakin joukkioita -- suljetuista joukko-osastoista tuskin enää voi
puhua -- saada vielä asettumaan rintamaan ja edes paikoittain
järjestämään kunnollista vastarintaa. Kun vihollinen tulee näkyviin,
lähtevät bulgarialaiset jo muutamien laukausten jälkeen asemistaan.
Saksalaisetkaan eivät enää kykene terästämään bulgarialaisten
vastarintaa. Yhtä turhaa vaivaa näkevät saksalaiset ja bulgarialaiset
upseerit koettamalla kivääri kädessä esimerkillään vaikuttaa
ryhdittömään, välinpitämättömään joukkoon.
Niin lähenee vihollinen Yskybiä ennenkuin uudet saksalaiset ja
itävalta-unkarilaiset joukot voivat ehtiä sinne. Mutta syyskuun
29:ntenä marssii Kalkandelenin luona vuoristosta esiin Bulgarian
oikeanpuoleisen armeijan suuria osia. Niiden tarvitsee nyt vain siirtyä
sieltä hyvää tietä Yskybiin. Joukot ovat, kuten meille ilmoitetaan,
täydelleen taistelukuntoisia. Tästä päättäen siis näyttää pahin
käännekohta jo voitetun. Kenties onkin sotilaallisesti niin laita,
mutta siveellisesti on asia auttamattomasti menetetty. Siitä ei pian
ollut epäilystäkään. Yskybin miehittävät heikot serbialaiset voimat.
Kalkandelenin joukkoihin kiinnitetyt toiveet pettävät, nämä antautuvat.
Syyskuun 29:nnen illalla Bulgaria solmii aselevon.
Turkin Aasian-vallan kukistuminen.
Vuoden 1918 alku merkitsi osmanien taisteluhalun pontevaa nousua.
Turkki aloitti, ennenkuin Armenian ylängöllä talvi oli päättynyt,
hyökkäyksen sikäläistä Venäjän armeijaa vastaan. Venäjän mahti oli
näillä seuduin enää vain unikuva. Suurin osa sotajoukkoja oli jo
täydelleen hajautunut. Turkkilaisten edetessä ryhtyivät sen vuoksi vain
armenialaisjoukkiot tekemään vastarintaa. Näiden raivaaminen tieltä oli
paljon helpompaa kuin vuodenajan asettamien esteiden voittaminen. Se,
että turkkilaisten onnistui vuorisesta luonnosta huolimatta toteuttaa
aikeensa, mikä sekin osaltaan todisti osmanien valtion merkillistä
elinvoiman pursuntaa. Turkki heittäytyi osmanilaisen Armenian rajojen
yli Transkaukasian alueelle, kannustimenaan monenlaiset vaikuttimet:
panislamilaiset unelmat, kostonaikeet, toivo saada korvatuksi
tähänastiset menetetyt maansa ja saaliin halu. Sen lisäksi vielä halu
lisätä mieslukuaan. Maa, ennenkaikkea kunnon anatolialaisten
asuma-alue, on melkein tyhjä miehistä. Transkaukasian Azerbeidzanissa
ja Kaukasian muhamettilaisten keskuudessa näyttää avautuvan uusia
runsaita lähteitä. Venäjä ei ole kutsunut näitä muhamettilaisia
vakinaiseen sotapalvelukseen, mutta nyt heidän pitää ruveta puolikuun
alla taistelemaan. Meille ilmoitetaan vapaaehtoisten todennäköinen
lukumäärä, joka todistaa itämaalaisen mielikuvituksen rehevyyttä. Jos
uskoisi osmanien selityksiä, täytyisi niinikään otaksua, etteivät
Venäjän muhamettilaiset kansat pitkiin aikoihin ole mitään sen
hartaammin toivoneet kuin päästä Turkin kanssa yhtymään suureksi,
suljetuksi uskovaisten maaksi. Kaikesta huolimatta ei ole
kiellettävissä, että Turkki näiltä seuduin saa liitetyksi itseensä
uusia voimia ja että Englanti huomaa välttämättömäksi pitää erikoisesti
silmällä näiden tapausten kehitystä. Mutta toistaiseksi on hyvä
laskuissa pysytellä arkisen todellisuuden rajoissa. Me koetamme
senvuoksi vaikuttaa rauhoittavasti osmanien toiveitten mahtaviin
laineisiin; siitä tosin ei ole toivottua tulosta. Ollaan sitä mieltä,
että Turkin päätehtävä yleissodan näkökannalta on paremmin etsittävissä
Syyrian ja Mesopotamian suunnalta kuin Kaukasuksen ja Kaspianmeren
tienoilta. Mutta mitä auttavat Konstantinopolin lupaukset ja hyvä
tahto, kun etäisillä sotanäyttämöillä päälliköt kulkevat omia teitään!
Pelastaaksemme yleisen sodankäynnin palvelukseen edes osan
Transkaukasiassa olevista runsaista sotatarvevarastoista lähetämme
joukkoja Georgiaan. Toivomme voivamme auttaa sikäläistä hallitusta
saamaan kuntoon järjestetyn talouselämän.
Mutta Konstantinopolissa ei panislamismi ja sotakeinottelu rauhoitu
ennenkuin Bakukin joutuu turkkilaisten käsiin ja juuri ajankohtana,
jolloin Turkin vanha Aasian-herruus täydellisesti kukistuu.
Myöskin halu päästä Transkaukasiasta käsin ratkaisevasti vaikuttamaan
Persiaan vei Turkin niin kauaksi itäänpäin. Tahdotaan Persian läpi
hyökätä Mesopotamiassa olevien englantilaisten sivustan kimppuun,
suunnitelma, joka itsessään on hyvä, mutta jonka toteuttaminen vaatii
aikaa. Ja on epäiltävää, onko meillä tähän aikaa. On kuitenkin
mahdollista, että jo turkkilaisten ensi liikehtimiset Pohjois-Persiassa
sitovat englantilaisten voimat ja siten pelastavat Mesopotamian
Turkille.
Samoin kuin Vienanmeren kautta ja Arhangelskista näyttää Englanti
haluavan varata itselleen vaikutusvallan Venäjän asioihin myös
Kaspianmeren kautta Bakusta käsin. Näistä syistä on Turkin
suunnitelmain toteuttaminen Persiassa ja Transkaukasiassa meidänkin
etujemme mukaista. Ei vain olisi sen vuoksi saanut laiminlyödä
puolustusta Mesopotamiassa ja varsinkaan Syyriassa. Tärkeämpää kuin
suuret sotaliikkeet Persiassa olisi ollut ottaa huomioon kaikki
englantilaisten liikehtimismahdollisuudet Tauruksen eteläpuolella ja
ainakin sijoittaa käyttövalmis turkkilainen reserviarmeija Aleppon
seuduille.
Mesopotamiassa on asema kartasta katsoen pysynyt muuttumattomana v:n
1917 syksystä lähtien. Todellisuudessa ovat kuitenkin Mosulin
eteläpuolella turkkilaisten armeijat joutuneet tuhon omaksi, tosin
ilman tykkien jyskettä. Kuten Armenian ylängöillä talvella 1916-17
sortui Mesopotamian lakeuksilla talvella 1917-18 turkkilaisia sotilaita
suuret joukot. Kerrotaan 17,000:n sikäläisissä asemissa nääntyneen
nälkään tai kuolleen tämän kurjuuden seurauksiin. Onko lukumäärä oikea,
emme voi tutkia. "Sekin, joka kuolee nälkään, kuolee sankarina",
vakuutti meille muuan turkkilainen, ei kyynillisesti, vaan täysin
rehellisen sisäisen vakaumuksensa mukaisesti. Vain jäännökset Turkin
entisestä armeijasta pysyvät Mesopotamiassa hengissä kevääseen asti. On
epäiltävää, voidaanko niitä enää koskaan saada taistelukykyisiksi.
Nousee kysymys, miksi Englanti ei hyökkää Mesopotamiassa? Tai selvemmin
sanoen, miksi se ei yksinkertaisesti marssi eteenpäin? Riittävätkö nämä
osmanien vallan varjot estämään vastustajien siirtomaasotaohjelman
toteuttamista? Olipa englantilaisten päälliköillä esitettävänään mitä
syitä tahansa liikkeittensä varovaisuuden puolesta, sillä he eivät
ainakaan voi puolustautua, että vastustaja olisi ollut vahva.
Sillaikaa kuin Turkin sotavoima taas vietti riemuvoittoa Armenian
ylängöillä, eivät taistelut Syyriassa tauonneet. Alituiseen sattui
Syyriassa englantilaisten rintamahyökkäyksiä, jotka eivät kuitenkaan
oleellisesti muuttaneet asemaa. Keväällä 1918 näytti englantilaisten
sodanjohto viimein kyllästyvän tähän loputtomaan yksitoikkoisuuteen. Se
ravisti mielensä uusiin suunnitelmiin ja murtautui Jerikon kautta
Jordanin itäpuolella oleviin seutuihin. Otaksuttiin, että näiden
alueiden arabialaisheimot vain odottivat milloin niitä tultaisiin
vapauttamaan turkkilaisten ikeestä, hyökätäkseen paikalla turkkilaisten
armeijojen kimppuun. Yritys meni kuitenkin jokseenkin loistottomasti
myttyyn; sen saivat aikaan vähäiset saksalaiset ja turkkilaiset
voimateoilla oli erinomainen turkkilainen johto. Tilanne Syyrian
rintamalla oli siis pelastettu kesään asti. Tähän vuoden aikaan näillä
seuduin tavallisesti vallitsi yleinen rauhallisuus hehkuvan kuumuuden
vuoksi. Mutta oli varmasti odotettavissa, että englantilainen syksyllä
uudistaisi hyökkäyksensä jollakin taholla. Me arvelimme, että pitkänä
väliaikana ehdittäisiin riittävästi vahvistaa asemaa Syyrian rintamalla
tuomalla sinne vereksiä turkkilaisia voimia.
Turkin valtion sisäiset vaikeudet jatkuivat vielä v. 1918. Sulttaanin
kuolema ei ulospäin vaikuttanut nähtävästi mitään. Sisäisissä oloissa
alkoi vähitellen ilmetä liikettä parempaan päin. Uusi sulttaani oli
ilmeisesti toimen mies. Hänessä ilmeni mitä parhain tahto vapautua
komitean tähänastisesta holhouksesta ja suojella valtiota ankarilta
vaurioilta. Hän valitsi lähimmät miehensä niistä piireistä, joiden
mielipiteet kallistuivat vanhoillisturkkilaiseen suuntaan.
Olin tullut tuntemaan uuden padishan Kreuznachissa, kun tämä oli
kruununperillisenä. Silloin minulla oli kunnia nähdä hänet vieraanani.
Suoranaisen keskustelun kielellisten vaikeuksien vuoksi -- sulttaani
näet puhui vain turkinkieltä -- rajoittui tulkin välityksellä tapahtuva
keskustelumme pääasiassa vain tervehdyspuheisiin. Kruununperillisen
vastaus puheeseeni oli erittäin liittolaisystävällinen. Tätä vastasi
myös hänen suhtautumisensa meihin hänen valtaistuimellenousunsa
jälkeen.
Sulttaanin aikomuksena oli ennen kaikkea henkilökohtaisesti vaikuttaa
sotalaitokseen. Hän tahtoi tutustua etäisissäkin maakunnissa oleviin
armeijoihin. En uskalla lausua mitään varmaa mielipidettä siitä, oliko
mahdollista täten poistaa oleellisia puutteita.
Sotatila oli täydelleen uuvuttanut maan. Se saattoi tuskin tarjota
mitään uusia voimia armeijalle. Niinpä ei myöskään onnistunut kesän
aikana oleellisesti vahvistaa Syyrian rintamaa. On vaikea ratkaista,
olisiko ja minkä verran voitu poistaa tarveaineiden niukkuutta
sikäläisissä kurjissa kuljetusoloissa. Armeijan muonitus pysyi kehnolla
kannalla. Joukot eivät kuolleet nälkään, mutta ne elivät melkein
alituisessa tyydyttämättömässä nälässä, ruumiillisesti väsyneinä,
sielullisesti turtuneina.
Kuten jo aikaisemmin mainitsin, meidän täytyi luopua aikeestamme
siirtää saksalaisia joukkoja pois Syyrian rintamalta. Sikäläinen
saksalainen päällystö katsoi vain saksalaisten avulla voivansa pitää
asemaa turvattuna. Ei tosin voitu arvostella vastustajamme,
englantilais-intialaisen armeijan hyökkäysintoa kovin suureksi
muhamettilais-intialaisten karkurien kuvausten perusteella. Ja kun
englantilaisten johdon saavutukset olivat tähän asti olleet kaikkea
muuta kuin suurpiirteisiä, tuntui mahdolliselta toivoa, että me
nykyisillä vähilläkin voimilla ainakin saamme vihollisen pysymään siinä
uskossa, että kykenemme edelleen pitämään puoliamme. Kuinka pitkälle
tällainen petkutus onnistui, riippui pelkästään siitä, nousisiko
vastustaja viimeinkin pontevaan, yhtenäiseen taistelutoimintaan ja
viskaisi kumoon turkkilaisten vastarintalaitteet ja niiden saksalaisen
tuen vai eikö.
Syyskuun 19:ntenä englantilaiset hyökkäsivät äkkiarvaamatta
rantatasangolla olevan turkkilaisten oikean sivustan kimppuun.
He tunkeutuivat melkein vastarinnatta linjojen läpi. Molempien
Syyrian rintaman turkkilaisten armeijain tappiota täydensi vielä
intialais-austraalialaisen ratsueskadroonan nopea rynnistys.
Näinä päivinä Turkki menetti Bulgarian sortuessa tähänastisen
maatukensa Euroopassa. Sen johdosta oli Konstantinopoli ensi hetkessä
aivan turvaton Euroopan mantereen puolelta. Dardanelleille sijoitetut
turkkilaiset joukot olivat viime aikoina käyneet yhä kehnommiksi.
Etäisissä maakunnissa olevat armeijat vetivät niistä kaiken
taistelukykyisen miehistön, mitä irti saivat. Traakia oli aivan
turvaton, lukuunottamatta heikkoa, tuskin taistelukuntoista
rannikkopuolustusväkeä. Kuuluisan Tshataldzhan-linjan varustukset
olivat enää vain rappeutuneita ampumahautoja, ja siinä kunnossa, johon
turkkilaiset ne olivat jättäneet v:n 1912-13 taistelujen jälkeen.
Kaikki muu oli olemassa vain mielikuvituksessa tai pettävissä
suunnitelmissa. Jäljestäpäin voidaan moittivasti ravistella päätä
tällaiselle tilanteelle, mutta kaiken kaikkiaan se todisti kuitenkin
suurta tahtoa käyttää kaikki voimat ratkaisevien ulkovartiopaikkojen
hyväksi. Mutta voi, jos ulkonainen suojamuuri puhkaistiin ja
vihollistulva vyöryi maan sisimpään asti!
Sellainen tulva uhkasi nyt koko kansan sydäntä. Kun saapuivat
ensimmäiset Bulgarian romahdusta ennustavat hälyyttävät tiedot,
paiskattiin joitakin kiireesti kokoonhaalittuja joukkueita Tshataldzhan
linjalle Konstantinopolista käsin. Sanottavaa vastarintaa ei näillä
kuitenkaan olisi kyetty tekemään. Pikemmin moraalista kuin
sotilaallista vaikutusta silmällä pitäen ryhdyimme heti siirtämään
Etelä-Venäjältä nostoväkijoukkoja Konstantinopoliin. Turkki päätti
puolestaan siirtää myös kaikki Transkaukasiasta takaisin kutsutut
divisionat ensi sijassa Traakiaan. Mutta ennenkuin Konstantinopoliin
ehti saapua sanottavia voimia, täytyi kulua runsaasti aikaa. Nykyään
käytettävissämme olevien lähteiden perusteella emme voi päättää, miksi
vihollinen ei käyttänyt hyväkseen tätä aikaa vallatakseen maan
pääkaupungin. Vielä kerran Turkki pelastui suoranaisesta perikadosta.
Mutta syyskuun lopussa näytti olevan vain muutaman päivän kysymys,
milloin tuho tulisi.
Sotilaallisia ja poliittisia huomioita Itävalta-Unkarista.
Itävalta-Unkarin armeijan Ylä-Italiassa tekemien tuloksettomien
hyökkäyksien jälkeen kävi yhä ilmeisemmäksi, että Tonavan monarkia oli
tähän yritykseen pannut viimeiset ja parhaat voimansa. Sillä ei enää
ollut kylliksi mieslukua ja siveellistä voimaa tällaisen hyökkäyksen
uudistamiseen. Tämän armeijan tila kävi päivänselvästi ilmi niistä
divisionista, jotka lähetettiin länsirintamalle meidän avuksemme. Oli
mahdotonta sijoittaa niitä heti rintamalle, jos toivoi niiltä tehokasta
toimintaa taistelussa. Ne tarvitsivat virkistystä, koulutusta ja
varsinkin asestusta. Nämä tosiasiat myönnettiin yhtä peittelemättömästi
itse saapuvien joukkojen kuin Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon
taholla. Kaikki itävalta-unkarilaiset komennusviranomaiset
työskentelivät mitä pontevimmin, jotta länteen lähetetyt joukot
mahdollisimman lyhyessä ajassa saataisiin taistelutehoisiksi. Ellei
päämäärää täydelleen saavutettu, ei se tosiaankaan johtunut upseerien
tarmon ja taidon puutteesta. Miehistö osoittautui niinikään erittäin
halukkaaksi.
Itävalta-Unkarin puolustusvoiman Italiassa kärsimät suuret tappiot,
puutteellinen täydennystoiminta, eräiden joukko-osastojen poliittinen
epäluotettavuus, maan sisäisten olojen epävarmuus tekivät
valitettavasti mahdottomaksi todella suuren ja ratkaisevan avun
lähettämisen meidän länsirintamallemme. Kun näin oli laita, täytyi
kenraali von Arzin sananmukaisesti sielustaan riistää jokainen
divisiona, jonka hän voi meille lähettää. Hän oli itse täysin
selvillä tämän avun suuresta tärkeydestä. En saata sanoa, vallitsiko
Itävalta-Unkarin kaikissa piireissä sama aulius, tunsivatko meitä
kohtaan kiitollisuuden velvoitusta kaikki muutkin kuin kenraali von
Arz.
Itävalta-Unkarin rintamilla ei kesän kuluessa tapahtunut mitään
oleellista. Tämän ajan ainoa sotilaallisesti huomattava tapaus sattui
Albanian alueella. Siellä olivat vastustajat vuosikausia seisoneet
toisiaan vastassa oikeastaan toimettomina, italialaiset jonkun verran
armeijakuntaa suurempana joukkona Valonan luona ja siitä itään,
itävaltalaiset Pohjois-Albaniassa. Koko sotanäyttämö olisi ollut vailla
sotilaallista merkitystä, ellei se olisi ollut Makedonian rintamien
yhteydessä. Bulgaria pelkäsi alati, että vihollinen tunkeutumalla
eteenpäin Ochrida-järven länsipuolitse voisi saartaa sen armeijan
rintaman oikean sivustan. Sotilaallisesti asiaa katsoen olisi
tuollainen toimenpide voitu torjua vetämällä bulgarialaisten läntistä
siipeä Ochridan alueelta koilliseen päin. Mutta Bulgarian
sisäpoliittiset olot tekivät tähän aikaan, kuten jo olen maininnut,
mahdottomaksi siirtää mitään bulgarialaisia joukkoja pois tältä
miehitetyltä alueelta. Asiaan vaikutti vielä bulgarialaisten ja
itävaltalaisten välinen kateus Albaniaan nähden; me saimme sen vaivoin
sovitetuksi.
On usein tehty kysymys, miksi itävaltalaiset eivät karkoittaneet
italialaisia vastustajiaan Valonasta. Tämän laivastotukikohdan merkitys
Adrianmertä sulkevan oven toisena puoliskona oli kouraantuntuva.
Sellaisen sotaliikkeen suorittamiseen puuttui Itävalta-Unkarilta
kuitenkin ensimmäinen edellytys, kunnollinen, tehokas selkäyhteys
Vojusan taistelualueen kanssa. Tällaista yritystä ei voinut perustaa
merenkulun varaan, maanteitä taas ei ennen sotaa ollut Albanian
autioissa vuorimaissa eikä Itävalta-Unkari voinut sodan aikana rakentaa
niitä sinne riittävästi.
Itävalta-Unkarin sotaliikkeet Albaniassa uinuivat tähän aikaan kuin
sadun prinsessa, lepoa keskeyttivät vain ajoittain molemmilta puolilta
vähäpätöiset ja vielä vähätehoisemmat kahakat. Vakavammaksi kävi
tilanne Albaniassa vasta, kun italialaiset ryhtyivät kesällä 1918
laajalla alalla hyökkäämään merenrannikosta Ochrida-järven seuduille
asti. Itävalta-Unkarin heikot, osaksi sangen laiminlyödyt joukot
tungettiin pohjoista kohti. Heti ilmeni huolestumista Sofiassa ja
Makedonian rajalla, vaadittiin että me sodankäynnin ylimpinä johtajina
puuttuisimme asiaan. Tämä puuttuminen tapahtui siinä muodossa, että
pyysimme Itävalta-Unkarin armeijan ylijohdolta Albaniassa olevien
itävalta-unkarilaisten voimien vahvistamista, jotta edelleen voitaisiin
tehokkaasti suojata Makedonia sivultapäin. Itävalta-Unkarin sodanjohto
päätti ryhtyä enempäänkin, vastahyökkäykseen Albaniassa. Italialaiset
lyötiin taas takaisin.
Ei ole täysin selvää oliko tällä italialaisten rynnistyksellä mitään
tarkoitusperiä. Eritoten minun täytyy jättää avoimeksi kysymys, oliko
se missään sisäisessä yhteydessä sen hyökkäyksen kanssa, johon entente
myöhemmin ryhtyi Makedonian rintaman keskustaa vastaan. Itävaltalaisten
hyökkäys osoittautui siis varsin arvokkaaksi suoritukseksi, kun otetaan
huomioon Albanian pinnanmuodostuksen ja vihollisten ylivoimaisen suuren
lukumäärän tuottamat aivan tavattomat vaikeudet. Se ansaitsee
liittolaistemme puolelta sen kunnian mikä urotyölle tulee.
Itävalta-Unkarin sisäiset olot olivat vuoden 1918 kuluessa kehittyneet
edelleen aikaisemmin mainittuun arveluttavaan suuntaan. Kansan
ravitsemisessa ilmenevät äärettömät vaikeudet uhkasivat viedä
Wienin ajoittain suorastaan perikatoon. Ei ollut siis ihme, että
itävalta-unkarilaiset viranomaiset haaliessaan muonitusvarastoja mistä
käsiinsä saivat, esimerkiksi Romaniasta ja Ukrainasta, ryhtyivät
toimenpiteisiin, jotka olivat mitä suurimmassa määrässä meidän etujemme
vastaisia.
Itävalta-Unkarin sekaviin poliittisiin oloihin nähden ei edelleen ole
kummastuttavaa, että meille sieltä käsin yhä uudelleen vakuutettiin,
ettei sodan jatkaminen vuoden 1918 yli ollut mitenkään mahdollista
Tonavan monarkialle. Halu saada lopettaa sotatoimet ilmeni yhä useammin
ja vahvempana. Jätän sikseen kysymyksen, oliko kuten väitettiin,
todella huomattavana vaikuttimena myös kunnianhimo päästä näyttelemään
rauhantuojan osaa.
Kesällä erosi kreivi Czernin ulkoministerin paikaltaan. Eronsa syyksi
kreivi itse mainitsi sen, että hänen keisarinsa Parman prinssille
Sixtukselle lähettämät kirjeet olivat saaneet aikaan voittamattoman
ristiriidan hänen ja hänen herransa välille. Olen pahoitellut kreivi
Czerninin eroa, vaikka hänen ja minun poliittisten katsomusteni välillä
usein ilmeni ristiriitoja, jotka hän ilmaisi meille yhtä avoimesti kuin
mekin hänelle.
Minun nähdäkseni kreivi Czernin oli Itävalta-Unkarin ulkopolitiikan
tyypillinen edustaja. Hän oli älykäs ja näki terävällä silmällään
yhteisen asemamme vaikeudet sekä arvosteli sattuvasti, peittelemättä,
edustamansa valtion heikkouksia. Hänen poliittiset suunnitelmansa
tähtäsivät useammin onnettomuuksien torjumiseen kuin voittojemme
tulosten käyttämiseen. Isänmaansa etuja kreivi kuitenkin aina muisti,
silmä avoinna, sydän laajana. Silmiinpistävää oli, että hän tästä
huolimatta arvostellessaan kokonaisasemaamme piti pelastuksenamme
useimmiten kieltäytymistä ja luopumista. Näistä vastakohdista johtui,
että hän alinomaa pyrki laajentamaan kaksoismonarkian valtapiiriä,
silloinkin kun hän odotti meiltä saksalaisilta suuria uhrauksia
liiton etujen hyväksi. Kreivi Czernin, kuten kaikki hänen aikansa
valtiomiehet, arvosteli isänmaansa toimintakyvyn liian vähäiseksi.
Muuten hän ei olisi jo keväällä 1917 juuri virkaansa astuttuaan voinut
puhua sodan jatkamisen mahdottomuudesta, vaikka Itävalta-Unkarin voimat
riittivät vielä pitkän aikaa eikä vielä kreivin luopuessakaan maa ollut
kuoleman uupumuksen tilassa. Kreivi Czerninin ajatustavassa ilmeni
jonkinlaista omasta kannasta peräytymistä. Eikö hän näin ollen kyennyt
vastustamaan keisarinsa rauhanpyrkimyksiä, vai tukiko hän niitä kenties
täydestä vakaumuksestaan, siitä en hänen toimiaikanaan päässyt täysin
selville. Joka tapauksessa kreivi Czernin ei oikein arvostellut niitä
vaaroja, jotka sisältyivät siihen, että sellaisille vastustajille kuin
meidän vihollisillemme alituiseen tehostettiin meidän valmiuttamme
rauhanneuvotteluihin. Vain tämä tekee käsitettäväksi sen seikan, että
hän hetkellä, jolloin olivat kypsymäisillään sukellussotamme hedelmät,
vihollisten kevätrynnistys epäonnistumaisillaan ja Venäjän valtiollisen
hajautumisen vaikutus vihollisiimme alkoi tuntua, menetti poliittisen
malttinsa ja teki aloitteen, joka johti rauhanpäätöksen tekoon Saksan
valtiopäivillä.
Olin sitä mieltä, ettei kreivi Czerniniltä suhteessa meihin puuttunut
liittoveljeyden edellyttämää avomielisyyttä, vaikka hän Brest-Litovskin
ja Bukarestin rauhanneuvotteluissa tuotti meille eräitä yllätyksiä. Hän
kai silloin pelkäsi, ettei Tonavan monarkia jaksaisi kestää, jos
neuvottelut syystä tai toisesta ehkä ajautuisivat karille, ja että
wieniläisten leivänhätä vaati mitä pikaisinta sopimusta Ukrainan
kanssa.
Czerninin johtaessa ulkopolitiikkaa ei Puolan kysymystä saatu meidän ja
Itävalta-Unkarin kesken mihinkään ratkaisuun. Me emme voineet ylempänä
esitetyistä syistä mitenkään myöntyä siihen, että koko Puola olisi
jätetty kaksoismonarkian huostaan.
Kreivi Czerninin seuraajan kreivi Burianin olin tullut tuntemaan jo
Plessissä hänen ollessaan ennen Czerniniä ulkoministerinä. Burianin
perusteellisuus, joka ilmeni kaikissa tärkeämmissä asioissa, ei antanut
minulle toiveita Puolan kysymyksen pikaisesta ratkaisusta. Minun on
myös avoimesti tunnustettava, että ajatuksiani lähinnä seuraavana
aikana enemmän askarruttivat tärkeämmät seikat kuin niin pitkäveteiset
tuloksettomat neuvottelut.
Kun kreivi Burian joutui uudelleen ulkoministeriksi, koetti hän
ymmärrettävästi kyllä löytää mitä pikimmin jonkin keinon, jolla
selviydyttäisiin poliittisesta asemastamme. Oli inhimillisesti
käsitettävää, että hän mitä itsepintaisimmin pyrki rauhan
aikaansaamiseen nähdessään sotatilanteen lännessä yhä huononevan. Mutta
minun käsitykseni mukaan ei liittoutuneista valloista yksikään saanut
poistua yhtenäisen politiikan puitteista ja tarjota viholliselle
rauhaa. Oli erehdys luulla että se mitenkään parantaisi yksityisen
valtion tai meidän kaikkien asemaa. Turkin suurvisiiri, joka syyskuun
ensi puoliskolla oleskeli Spassa, arvosteli asemaa aivan samoin kuin
minä. Tsaari Ferdinand puhui niinikään vielä samaan aikaan siitä, ettei
tullut kysymykseenkään hänen maansa ryhtyminen rauhanpuuhiin yhteisen
liiton ulkopuolella. Kenties tsaari kuitenkin jo silloin aavisti, miten
vähäisenä voimatekijänä Bulgaria silloin esiintyi vastustajiemme
laskelmissa.
Esitetyistä syistä en voinut pitää onnellisena syyskuun keskivaiheilla
tehtyä itävalta-unkarilaisten valtiomiesten yritystä, jolla pyrittiin
yksipuoliseen sopimusrauhaan ententen kanssa. Itse asiassa
vastustajamme pysyivätkin kokonaan torjuvalla kannalla tähän
aloitteeseen nähden. Niille oli silloin jo asemamme niin selvä, ettei
niitä haluttanut panna alulle sopimushankkeita. Niille ei kysymys
ihmishenkien hukasta merkinnyt mitään. Pelko, että me saksalaiset liian
pian tointuisimme, jos meille annettaisiin hetkeksikään rauhaa,
vallitsi vihollisen koko ajatuspiiriä. Niin valtava oli vaikutus, jonka
urotekomme olivat vihollisiimme tehneet ja kenties vieläkin tekivät.
Mikä ylpeä tietoisuus meille kaiken sen keskellä mitä parhaillaan
tapahtui ja oli vielä tapahtuva!