Elokuun 8:s.
Joukkomme olivat asettuneet uusiin asemiinsa Aisneen--Veslen varrella.
Vihollishyökkäyksen viimeiset laineet vyöryilivät meitä vastaan ja
jälleen takaisin; paikoittain taisteluinto tuontuostakin leimahteli.
Monet divisionistamme toimitettiin uupuneina ja virkistystä kaipaavina
suojaan puolustuslinjojemme taa. Myös Avesnesin tienoilla niitä
majaili. Minulla oli tilaisuus nähdä, miten nopeasti meikäläinen
sotilas virkistyy. Jos hän sai parin päivän ajan perusteellisesti
nukkua, jos hänen sallittiin säännöllisesti hoitaa itseään ja levätä,
niin näytti hän myös sielullisesti tuota pikaa toipuvan kaikesta siitä
raskaasta, mitä hän oli saanut kokea. Tosin hän tähän tarvitsi
todellista rauhaa, jota vihollisten granaatit ja pommit eivät
häirinneet, ja mikäli mahdollista myös tuli hänen päästä etäälle
ammuntajylinän kuuluvilta. Mutta miten vähän ja miten harvoin ovatkaan
joukkomme monivuotisissa kamppailuissaan saaneet tällaista rauhaa
osakseen! Sotanäyttämöltä sotanäyttämölle, taistelukentältä toiselle
heiteltyinä ne olivat miltei levähtämättä saaneet olla alinomaisessa
ruumiillisessa ja sielullisessa jännityksessä. Tähän tosiseikkaan
sisältyy mitä valtavin ero meidän sotilaittemme ja kaikkien
vastustajiemme saavutusten välillä.
Marnen polvekkeessa käydyistä taisteluista oli kumiseva ammunta kuni
keskeymätön ankaran ukkosilman jyly tunkeutunut Avesnesiin milloin
kuuluvammin, milloin epäselvemmin. Nyt se oli miltei vaiennut.
Elokuun 8:nnen aamuna tämä rauha äkkiä keskeytyi, lounaasta kumisi
huomattavan voimakas taistelun melske. Ensimmäiset viestit -- ne
saapuivat Peronnen seuduilla olevalta armeijan ylikomennolta -- olivat
sävyltään vakavia. Vihollinen oli valtavin tankkijoukoin tunkeutunut
taistelulinjoihimme molemmin puolin Amiensin--St Quentinin tietä.
Mitään sen tarkempaa ei voitu varmuudella todeta.
Tämä epävarmuus hävisi seuraavien tuntien kuluessa, joskin yhteytemme
monin paikoin oli katkaistu. Ei epäilystäkään, vihollinen oli
tunkeutunut syvälle asemiimme, useita pattereita oli menetetty.
Annoimme määräyksiä, että ne oli vallattava jälleen takaisin ja
pikaisen vastahyökkäyksen avulla asema ylimalkaan palautettava
entiselleen. Me lähetimme upseereja ottamaan selkoa tapahtumista ja
saamaan aikaan täyttä yhdenmukaisuutta oman tahtomme ja eri
komennuspaikkojen määräysten välillä paraikaa järkytyksen alaisena
olevalla rintamalla. Mitä oli tapahtunut?
Englantilaiset olivat mitä sakeimmassa sumussa ryhtyneet voimakkaaseen
tankkihyökkäykseen. Panssarivaunut eivät kulussaan olleet juuri missään
kohdanneet erikoisempia esteitä, ei luonnollisia eikä valitettavasti
myöskään keinotekoisia. Tällä rintamalla oli kaiketi vähän liian paljon
ajateltu hyökkäyksen jatkamista, liian vähän puolustautumista.
Tosin oli hyvin hukanalaista työtä tehdä vallituksia ja rakentaa
esteitä aivan vihollisen silmien edessä. Sillä missä hyvänsä vihollisen
tähystelijät huomasivat jotakin liikettä, vaikkapa vain yksityistenkin
henkilöiden liikehtimistä, sinne he suuntasivat tykistötulensa. Näytti
parhaimmalta pysytellä hiljaa korkean viljan keskellä, tosin
suojattomina vihollisten granaatteja vastaan, mutta myös näkymättömissä
heidän kaukoputkiltaan. Tällä tavoin säästettiin hiljaa maaten
nähtävästi monen henki, mutta oltiin myös vaarassa yhdellä iskulla
menettää vielä enemmän. Ei ainoastaan etulinjoilla työ ollut vähäistä,
takimaisilla se oli miltei vieläkin vähäisempää; vain joitakuita
kaivantopalaisia, hajallisia tukikohtia, oli olemassa. Joukkoja oli
näillä niinkutsutuilla rauhallisilla rintamilla laajoja vallitustöitä
varten vain perin harvassa. Me tarvitsimme joukkojamme toisaalla
suuriin hyökkäystaisteluihin. Tänä elokuun 8:ntena meidän täytyi tehdä
samoin kuin jo niin usein olimme yhtä uhkaavissa tilanteissa tehneet.
Vihollisen alkumenestyshän ei ollut meille mikään outo ilmiö. Me
tunsimme sen jo 1916-17:n ajoilta, Verdunin, Arrasin, Wytschaeten ja
Cambrain päiviltä. Me olimme taas vast'ikään saaneet nähdä sellaista
Soissonsin luona ja päässeet siitä voitolle. Tässä puheenalaisessa
tapauksessa tilanne tosin oli aivan erikoisen vakava. Vihollisen laaja
tankkihyökkäys oli samaan aikaan tunkeutunut hämmästyttävän syvälle.
Panssarivaunut, jotka olivat nopeampikulkuisia kuin tähän asti,
yllättivät divisionaesikunnat näiden suojapaikoissa ja hävittivät
puhelinyhteydet, jotka näistä paikoista johtivat taisteleviin
joukkoihin. Ylempi päällystö joutuu täten eristetyksi; etulinjat jäävät
määräyksiä vaille. Tänä päivänä se on aivan erityisen arveluttavaa, kun
tiheä sumu estää kaiken yleissilmäyksen saannin. Valmiiksi varustetut
tankkien torjuntakanuunat ampuvat tosin niihin suuntiin, joista kuuluu
moottorien sätkytystä ja ketjujen kalinaa, mutta useasti hämmästyttävät
niitä teräshirviöt, jotka yhtäkkiä ilmestyvät aivan toiselta suunnalta.
Hämmentäviä huhuja alkaa levitä pitkin taistelulinjojamme. Väitetään,
että suuret englantilaiset ratsuväkijoukot jo liikkuvat kaukana
etumaisen saksalaisen jalkaväen selkäpuolella. Etujoukoissa ruvetaan
epäröimään, luovutaan asemista, joista äsken vielä oli torjuttu
ankaroita vihollishyökkäyksiä, koetetaan taaksepäin päästä takaisin
menetettyyn yhteyteen. Mielikuvitus loihtii esiin harhakuvia ja näkee
niissä todellisia vaaroja.
Kaikki, mitä nyt tapahtui ja mikä oli koituva meille ensimmäiseksi
suureksi onnettomuudeksi, on tosin inhimillisesti ymmärrettävissä.
Vanha, taisteluissa karaistunut sotilas pysyy sellaisissa tilanteissa
rauhallisena; hän ei kuvittele, hän ajattelee! Mutta nämä vanhat
sotilaat ovat jo häipyvänä vähemmistönä; heidän vaikutuksensa ei
myöskään enää kaikin paikoin ole vallitseva. Toisia vaikutuksia
ilmautuu. Alakuloisuus ja toivottomuus sen johdosta, että sota kaikista
voitoista huolimatta ei sittenkään ota loppuakseen, on turmellut niin
monia meidänkin urheista sotilaistamme. Sotatoimissa vaaroja ja työtä,
kamppailua ja levon puutetta, kotoa valituksia todellisesta, usein myös
luulotellusta hädästä ja puutteesta. Se haurastuttaa vähitellen,
varsinkin jos ei voi uskoa kaiken pian loppuvan. Vihollinen sanoo ja
kirjoittaa lentäjiensä joukoittain alas heittelemissä lentolehdissä,
ettei se oikeastaan meihin nähden tarkoita mitään pahempaa, meidän
tulisi vain olla järkeviä ja kenties myös luopua yhdestä ja toisesta,
mitä olimme valloittaneet. Sitten kääntyisi kaikki nopeasti hyväksi
jälleen. Ja me saisimme elää edelleen rauhassa, kansojen ikuisesti
kestävässä rauhassa. Kotiseudun sisäisestä rauhasta tulisivat sitten
uudet miehet, uudet hallitukset huolehtimaan. Siitäkin koituisi
siunausrikas rauha kaikkien nykyisten taisteluiden jälkeen. Kaikki
kamppailun jatkaminen oli siis tarkoituksetonta: Sellaista luetaan ja
sellaisesta keskustellaan; sotilas arvelee, ettei vihollinen mitenkään
voi kaikkea tuota valehdella, antautuu myrkytettäväksi ja myrkyttää
toisiakin.
Käskyjämme vastahyökkäykseen ei enää tänä elokuun 8:ntena voida
toteuttaa. Puuttuu joukkoja, puuttuu varsinkin tykistöä tällaisen
hyökkäyksen valmistamiseen; sillä murtautumiskohdissa ovat useimmat
patterit menetetyt. Uusia jalkaväki- ja tykistöosastoja täytyy ensin
toimittaa paikalle sekä automobiileilla että rautateitse. Vihollinen
oivaltaa, miten ratkaisevan merkitseviä rautatiet ovat tässä
tilanteessa meille. Kaukaa purkavat sen raskaat ja raskaimmat tykit
tultaan meidän selkäämme. Muutamiin rautatiekohtiin, kuten esimerkiksi
Peronneen, sataa aika ajoin pommeja vihollisen lentokoneista, joita
kaartelee taajemmissa laumoissa kuin koskaan tätä ennen kaupungin ja
rautatieaseman yläpuolella. Mutta joskin vastustaja täten käyttää
hyväkseen vaikeuksia armeijamme selkäpuolella, niin se kaikeksi onneksi
ei myöskään oivalla ensimmäisen taktillisen menestyksensä täyttä
suuruutta. Se ei tänä päivänä tunkeudu Sommeen asti, vaikka meidän
puoleltamme tuskin olisi voitu asettaa mitään mainittavimpia voimia
sitä vastustamaan.
Elokuun 8:nnen kohtalokasta aamupäivää seurasi suhteellisesti
rauhallinen iltapäivä ja vielä rauhallisempi yö. Sen kuluessa vierivät
ensimmäiset vahvistusjoukkomme apuun.
Asemamme on jo niin epäsuotuisa, ettemme voi uskoa alussa vaaditun
vastahyökkäyksen johtavan entisen taistelurintaman palauttamiseen.
Vastaisku olisi tarvinnut pitempää valmistusta ja vahvempia joukkoja
kuin elokuun 9:nnen aamuna saattaa olla käytettävissämme. Sen
vuoksi ei pidä eikä mitenkään saa hätiköidä. Kärsimättömät eivät
taistelurintamalla kuitenkaan katso voivansa odottaa. Siellä arvellaan,
että suotuisa tilaisuus lyödään laimin, ja syöksytään voittamattomiin
vaikeuksiin. Näin menetetään osa juuri saapuneesta kallisarvoisesta
jalkaväkivoimasta paikallisesti rajoitettuihin voitokkaisiin
saavutuksiin, jotka eivät kuitenkaan hyödytä asemaa kokonaisuudessaan.
Elokuun 8:nnen hyökkäys tehtiin englantilaisten oikealta sivustalta.
Etelässä heihin liittyvät ranskalaiset joukot olivat vain vähissä
määrin ottaneet osaa taisteluun. Mutta odotettavissa oli, että
englantilaisten suuri menestys saisi ranskalaisetkin rivit liikkeelle.
Jos ranskalaisten onnistui tunkeutua nopeasti rintamamme läpi
Neslen suunnalla, oli tilanne kauas lounaaseen ulottuvassa
puolustuskaaressamme käyvä kohtalokkaaksi. Me määräämme sen vuoksi
väistyttäväksi siihenastisista etumaisista asemistamme Royesta
lounaaseen ja vetäydymme takaisin tämän kaupungin tienoille.
Elokuun 8:nnen seuraukset ja taistelujemme jatkuminen lännessä syyskuun
loppuun saakka.
Elokuun 8:ntena kärsimämme tappion poliittisista seurauksista en
antautunut minkäänlaisen harhaluulon valtaan. Taisteluitamme heinäkuun
15:nnestä elokuun 4:nteen saatettiin ulkomailla samaten kuin
kotimaassakin katsoa epäonnistuneen, rohkean yrityksen tulokseksi,
jollaista kaikissa sodissa sattuu. Vastoinkäyminen elokuun 8:ntena oli
sitä vastoin kaikkien silmissä seuraus ilmeisestä heikkoudesta. Oli
kokonaan toista, jos hyökkäyksemme ajautui karille tai jos meidät
voitettiin puolustautumistaistelussa. Saalisluvut, joita vastustajamme
nyt saattoivat ilmoittaa maailmalle, puhuivat selvää kieltä. Kotimaan
ja liittolaistemme täytyi sitä tuskallisina kuunnella. Sitä enemmän oli
meidän asiamme pysyä rauhallisina ja tarkastella olosuhteita ilman
itsepetosta, mutta myös ilman liioittelevaa pessimismiä.
Sotilaallinen asema oli tosin käynyt vakavaksi. Taisteluasema
hyökkäyksen alaiseksi joutuneella puolustautumisrintamalla saatettiin
kyllä saattaa entiselleen, menetetyt sotavarustukset jälleen täydentää,
uusia voimia tuoda entisten lisäksi. Sillä ei tappion vaikutusta
kuitenkaan saatu hälvenemään. Oli odotettavissa, että vihollinen
suuren menestyksensä rohkaisemana oli käyvä samanlaisiin
hyökkäyksiin myös toisilla kohdin. Se oli nyt havainnut, että meidän
puolustautumisjärjestelmässämme oli vuoden 1917 järjestelmään
verrattuna monenlaisia puutteita. Ensiksikin teknillisessä suhteessa.
Joukkomme olivat kevään 1918 jälkeen uudelleen vallatuilla linjoilla
yleensä tehneet vain varsin vähän vallituksia. Kuten itäänpäin
Amiensistä olevilla seuduilla niin myöskin muilla rintamanosilla
puhuttiin liian paljon hyökkäyksen jatkamisesta, liian vähän
puolustautumisen välttämättömyydestä. Sen lisäksi oli taisteluryhti
melkoisella osalla joukoistamme ollut ehdottomasti omiaan saamaan
vastustajan vakuutetuksi siitä, että puolustusrintamillamme ei enää
kauttaaltaan ollut tavattavissa vuoden 1917 sitkeätä vastarintaa.
Vihollinen oli lisäksi keväästä lähtien ottanut meistä oppia.
Se oli viimeisissä sotaliikkeissään käyttänyt meitä vastaan samaa
taktiikkaa, jolla me olimme sen useat kerrat perinpohjin lyöneet.
Se ei enää hyökännyt linjoillemme kuukausimääriä kestäneitten
hyökkäysvalmistelujen jälkeen eikä se myöskään ollut pyrkinyt
ratkaisuun kiilan tavoin tunkeutumalla puolustusrintamaamme, vaan se
oli hämmästyttänyt meitä laajoin rynnäköin. Se rohkeni nyt noudattaa
tätä meidän taktiikkaamme koska se oli havainnut puolustusrintamamme
heikkoudet. Jos vastustaja jatkaisi näitä hyökkäyksiään samanlaisella
vimmalla, niin sen ei olisi sotaväkemme nykyiseen tilaan katsoen
kokonaan mahdotonta saada vastustusvoimamme vähitellen lamaantumaan.
Toiselta puolen näin siinä asiaintilassa, että vihollinen ei tälläkään
kerralla suuresta alkumenestyksestään korjannut talteen niitä etuja,
joita se olisi voinut saavuttaa, jälleen toivoa, että me tulisimme
vastaisista pulmista suoriutumaan.
Tälle kannalle asettuen luulin elokuun 13:ntena eräässä poliittisessa
neuvottelussa Spassa valtakunnan johdolle olevani velvollinen
sotilaallisesta asemasta lausumaan, että se tosin oli vakava, mutta
ettei myöskään saisi unohtaa, että me yhä vielä olimme syvällä
vihollismaassa. Tämän käsitykseni esitin seuraavana päivänä myös
keisarilleni, kun pitemmän yhteisen istunnon jälkeen ryhdyin
loppulausuntoon. Minulla ei myöskään ollut mitään muistuttamista
valtakunnankansleri kreivi Hertlingin käsitystä vastaan, että nimittäin
meidän tahollamme ei olisi ryhdyttävä todelliseen viralliseen
rauhanaloitteeseen ennenkuin olisi tapahtunut parannus silloisessa
sotilaallisessa asemassamme. Siitä tulisi sitten riippumaan, missä
määrin meidän oli luovuttava tähänastisista poliittisista
päämääristämme.
Elokuun puolivälissä en siis näin ollen pitänyt aikaa vielä sellaisena,
että tyydyttävää sodan loppua olisi tarvinnut epäillä. Toivoin
varmasti, että armeija, huolimatta varjoa luovista yksityisilmiöistä
viimeisellä taistelutantereella, kykenisi ainakin vielä kestämään.
Luotin myös kotimaahan, että sillä oli riittävästi voimia tämän
nykyisenkin pulman voittamiseen. Annoin tällöin joka suhteessa
tunnustukseni kaikista niistä uhreista ja kieltäymyksistä, joita
kotimaa siihen asti oli kantanut ja joita se kenties yhä edelleenkin
oli kantava. Eikö Ranskan, jonka kamaralla sota nyt jo neljä vuotta oli
riehunut, ollut paljon enemmän kestettävä ja kärsittävä? Oliko tämä maa
koko tänä aikana koskaan menettänyt rohkeuttaan vastoinkäymistensä
hetkellä; oliko se epätoivoissaan, kun granaattimme kantoivat sen
pääkaupunkiin? Sitä, niin ajattelin, tuli kotimaankin tänä vaikeana
ratkaisun aikana pitää silmiensä edessä ja pysyä lujana, kunhan vain me
rintamalla pysyisimme lujina. Jos se onnistuisi, niin se ei voisi olla
vaikuttamatta myös liittolaisiimme. Niiden sotilaallinen tehtävähän oli
helppo, mikäli se koski Itävalta-Unkaria ja Bulgariaa.
Näihin näkökohtiin ei huoli asekunniamme säilymisestä mitenkään
vaikuttanut ratkaisevasti. Sotajoukkomme oli neljänä sotavuotena
laskenut tälle kunnialle niin vahvan perustuksen, ettei sitä,
tapahtuipa mitä tapahtuikin, vastustaja enää saattanut siltä riistää.
Ratkaisevasti vaikutti päätöksiini ja ehdotuksiini yksinomaan isänmaan
onni ja menestys. Vaikkapa emme enää voisikaan voittojen avulla
taistelutantereella pakottaa vastustajaa rauhaan, joka tarjoaisi meille
kaiken sen, mikä lopullisesti antaisi takeet Saksan tulevaisuudesta,
niin voisimme kuitenkin saada aikaan sen, että vastustavat voimat
kamppailussa lamaantuisivat. Silloinkin me todennäköisesti turvaisimme
siedettävän valtiollisen olemassaolon.
Kenraali Foch lienee Marnen-polvekkeen taistelun jälkeen havainnut,
että saavutetut menestykset jälleen saattaisivat joutua hukkaan, jos
meidän joukkomme saisivat aikaa virkistyä. Minulla oli se tunne, että
vihollisvoimien johto nyt arveli hetken tulleen jolloin kaikki oli
pantava yhdelle kortille.
Elokuun 20:ntenä ryhtyvät ranskalaiset Oisen ja Aisnen välillä Chaunyn
suunnalla hyökkäykseen. Kolmipäiväisissä taisteluissa he työntävät
meidät tällä kohdalla takaisin. Elokuun 21:senä ja sitä seuraavina
päivinä englantilaiset levittävät elokuun 8:nnen hyökkäysrintamaa
pohjoisella suunnalla luoteeseen Bapaumesta. Vihollisen toistuvat
murtautumiset pakottavat meidän täälläkin linjojemme vähitellen
tapahtuvaan peräyttämiseen. Elokuun 26:ntena työntyvät englantilaiset
molemmin puolin Arrasia Cambrain suunnalla asemillemme. He murtautuvat
läpi, mutta heidät pysäytetään lopuksi kulussaan. Silloin vihollisen
uusi rynnäkkö tulvii lopullisesti syyskuun 2:sena linjoillemme suurella
Arrasin--Cambrain tiellä ja pakottaa meidän pitkin rintamaa vetäytymään
Siegfried-asemiimme. Voimia säästääksemme me tyhjennämme samaan aikaan
etäälle yli Kemmel-vuoren ja Mervillen tunkeutuvan polvekkeen Lysin
pohjoispuolella. Kaikki raskaita päätöksiä, jotka toteutetaan syyskuun
ensimmäisen viikon kuluessa. Aseman toivottua kevennystä ne eivät saa
aikaan. Vihollinen tunkeutuu kaikkialla heti perässä, ja jännitys
jatkuu.
Syyskuun 12:ntena alkavat taistelut siihen saakka rauhallisella
rintamalla Verdunistä kaakkoon ja Pont-á-Moussonin tienoilla. Me olimme
siellä niissä asemissa, joihin hyökkäyksemme syksyllä 1914 olivat
jäykistyneet; taktillinen epämuodostuma, joka saattoi houkutella
vastustajan suureen taisteluun. Ei ole oikein ymmärrettävissä,
minkätähden ranskalaiset vuosikausia antoivat meidän pysytellä tässä
suuressa kolmiossa, joka tunkeusi heidän yleisrintamansa sisään. Jos he
lävistäisivät sen kantaosan, niin ankaraa ratkaisua ei voitaisi
välttää. Saatettaneen lukea virheeksemme, ettemme olleet peräytyneet
näistä asemista jo aikoja sitten, silloin kun luovuimme Verdunin
valloituksesta. Mutta me saimme juuri tämän aseman kautta aikaan
erittäin tärkeän esteen vastustajamme liikkumisvapauteen Verdunin
ympäristöllä ja suljimme sille niin tärkeän Maasin laakson linnoituksen
eteläpuolella. Vasta syyskuun alussa, kun vihollinen alkoi Maasin ja
Moselin välillä vilkkaammin liikehtiä, me päätimme luopua näistä
asemista ja vetäytyä jo kauan sitten valmistettuun kanta-asemaan. Mutta
ennen kuin tämä liike oli suoritettu loppuun, ryhtyivät ranskalaiset ja
amerikkalaiset hyökkäykseen ja tuottivat meille vakavan tappion.
Muuten onnistui meidän pääasiassa säilyttää rintamamme vihollisen
hyökkäyksistä huolimatta entisellään. Vastustajan hyökkäysten
ulottaminen Champagneen syyskuun 16:ntena muutti asemaamme rannikolta
Argonneihin asti ensi aluksi vain varsin vähän. Sitä vastoin tunkeusi
amerikkalainen sinä päivänä linjoillemme Argonnien ja Maasin välillä.
Näin joutui pohjoisamerikkalainen ensi kertaa ratkaisevasti
vaikuttamaan itsenäisenä armeijana loppukamppailun taistelukentillä.
Länsirintamamme ei ollut murtunut, vaikka se vihollisrynnäköiden
painosta oli useat kerrat vetäytynyt taaksepäin. Se horjui, mutta
se ei kukistunut. Näihin aikoihin murrettiin kuitenkin yleiseen
sotarintamaamme leveä aukko. Bulgaria luhistui.