"Suuri taistelu" Ranskassa.
Jo ennen lähtöämme Spasta antoi Hänen Majesteettinsa Keisari käskyn
lähimmästä suuresta hyökkäystaistelusta. Jäljennän tähän tämän käskyn
pääkohdat sananmukaisesti, tehdäkseni tarpeettomaksi laveat selittelyt
taistelutarkoituksistamme. Selitykseksi mainitsen edeltäkäsin, että
tämän suuren taistelun valmisteluista oli käytetty salanimeä "Michael",
ja että hyökkäyspäivä ja hyökkäyshetki merkittiin vasta sitten, kun
valmistelut olivat ennättäneet niin pitkälle, että saattoi varmasti
nähdä, milloin ne olisivat saatetut loppuun.
Suuri päämaja, 10.3.18.
'Hänen Majesteettinsa käskee:
1. Michael-hyökkäys tapahtuu 21.3. Vihollisen ensimmäisiin asemiin
murtaudutaan 9.40 aamupäivällä.
2. Kruununprinssi Ruprechtin armeijaryhmällä on tällöin ensimmäisenä
suurena taktillisena päämääränä kiristää englantilaiset
Cambrain-kaaresta pois ja vallata linja Croisilles (kaakkoon Arrasista)
-- Bapaume -- Peronne. Jos oikean sivustan (17:nnen armeijan) hyökkäys
sujuu suotuisasti, on sitä jatkettava Croisillesista eteenpäin.
Armeijaryhmän tehtävänä on vielä rynnistää Arrasin--Albertin suunnalla,
vasemmalla sivustallaan pysyä kiinni Sommessa Peronnen luona ja oikean
sivustan päävoimalla saattaa englantilainen armeija myöskin 6:nnen
armeijan kohdalla horjumaan ja päästää uusia saksalaisia joukkoja
vapaaksi asemasodasta jatkamaan etenemistä...
3. Saksan kruununprinssin armeijaryhmän saavuttaa ensin Omigon-puron
eteläpuolella (sen suu on Peronnen eteläpuolella) Sommen ja
Crosat-kanavan (La Fèresta länteen). Nopeasti edeten on 18:nnen
armeijan (Saksan kruununprinssin armeijaryhmän oikea sivusta)
taisteltava itselleen pääsy yli Sommen ja kanavan ylimenopaikkojen...'
Jännitys, jonka vallassa olimme maaliskuun 18:nnen iltana jättäneet
Span, kiihtyi, kun saavuimme Avesnesin komentopaikkaan. Tähänastinen
ihana, kirkas kevätsää oli muuttunut. Rankat sadepilvet kulkivat yli
tienoon. Ne osoittivat täysin oikeutetuksi pilkkanimen, jonka
ranskalaiset ovat antaneet Avesnesille ja sen ympäristölle.
Sellaisinaan pilvet ja sade saattoivat olla meille mieluisiakin näinä
päivinä. Ne verhosivat ehkä viimeiset hyökkäysvalmistelumme. Mutta
oliko meidän vielä todella mahdollista toivoa, ettei vastustaja ollut
saanut vähääkään vihiä meidän tähänastisista toimenpiteistämme?
Vihollisen tykistö oli viime aikoina tuon tuostakin osoittautunut
erikoisen tarkkaavaksi ja virkeäksi. Tuli oli kuitenkin aina laantunut.
Siellä täällä vihollislentäjät öiseen aikaan valokuulien avulla
löysivät muutamia tärkeimmistä etenemisteistämme ja ampuivat
konekivääreillä kaikkeen, missä havaitsivat liikettä. Mutta kaikki tämä
ei kuitenkaan antanut mitään varmaa pohjaa vastaukselle kysymykseen:
"Saattaako yllätyksemme onnistua?"
Hyökkäysapujoukot etenivät viimeisinä öinä rynnistyksensä lähtöasemiin;
viimeiset miinanheittäjät ja patterit kuljetettiin rintamalle. Ei
mitään oleellista häiriötä vastustajan puolelta! Eräissä kohdin
uskallettiin viedä järeitä tykkejä etulinjan estemurroksille saakka ja
asettaa ne siellä granaattikuoppiin. Oltiin sitä mieltä että
uhkarohkeuttakin oli käytettävä, jotta saataisiin tykistöstä tukea
hyökkäävälle jalkaväelle, kun se murtautuu vihollisen koko asemasarjan
läpi. Mitkään vihollisen vastatoimenpiteet eivät häirinneet näitäkään
valmisteluja.
Maaliskuun 20:ntenä kesti myrskyä ja sadetta suurimman osan päivää.
Toiveet 21:sen suhteen olivat epävarmat, paikallinen sumu
todennäköistä. Siitä huolimatta me keskipäivän aikaan päätimme, että
taistelu alkaisi seuraavan päivän aamuna.
Aamuhämärissä maaliskuun 21:senä koko Ranska rannikolta Aisneen saakka
oli sumuvaipan peitossa. Kuta korkeammalle aurinko kohosi, sitä alemmas
maata kohti sumu painui. Se peitti toisinaan näköalan muutaman metrin
päähän. Ääniaallotkin tuntuivat häipyvän tuohon harmaaseen verhoon.
Avesnesiin kuului etäistä, epämääräistä kuminaa taistelukentältä, missä
päivän ensi hetkistä tuhannet kaikensuuruiset tykit olivat syösseet
kiivainta tultaan.
Näkymättömänä ja itsekään näkemättä työskenteli tykistömme. Vain
valmistelujen tunnollisuus saattoi antaa takeita patteriemme
vaikutuksesta. Vihollinen vastasi eri ajoin ja eri paikoin eri suurella
voimalla. Se oli enemmän tuntemattomaan vastustajaan tähtäävää hapuilua
kuin järjestelmällistä taistelua ahdistavaa vihollista vastaan.
Ei siis vieläkään mitään varmuutta siitä, eivätkö englantilaiset täysin
puolustusvalmiina odottaneet hyökkäystämme. Verho, joka kätki kaikki,
ei hajaantunut. Siihen syöksyi kellon lähetessä 10:tä aamupäivällä
uljas jalkaväkemme. Ensi aluksi saapui siltä vain epäselviä
ilmoituksia, tietoja saavutetuista kohdista, näitten ilmoitusten
oikaisuja, peruutuksia. Vain vähitellen epävarmuus hälveni ja saatoimme
todeta, että me kaikkialla olimme murtautuneet vihollisen ensimmäisiin
asemiin. Keskipäivän lähestyessä sumu alkoi hälvetä, aurinko voittaa.
Myöhäisinä iltahetkinä saattoi saada jokseenkin selvän kuvan
saavutuksista. Oikea sivusta-armeija ja taistelurintamamme keskiosa
olivat yleensä saapuneet vihollisen toisten asemien edustalle. Vasen
armeija oli St. Quentinista käsin edennyt pitkälle. Ei ollut epäilystä
siitä, että oikeanpuolisella armeijalla oli edessään voimakkain
vastarinta. Englantilaiset vainusivat pohjoisesta käsin uhkaavan vaaran
ja heittivät sitä vastaan kaikki käytettävissä olevat reservinsä.
Vasemmalla sivustalla sitävastoin oli, yllätyksen ilmeisesti laajassa
määrin onnistuessa, ollut suhteellisesti helpoin taistelutyö. Voimain
kulutus oli pohjoisessa suurempi kuin olimme odottaneet, muuten se
vastasi laskelmiamme.
Päivän tulos näytti minusta tyydyttävältä. Tähän suuntaan kävivät
myöskin joukkoja taisteluun seuranneiden ja taistelukentältä palaavien
pääesikuntaupseerien lausunnot. Kuitenkin saattoi vasta toinen päivä
osoittaa, eikö meidänkin hyökkäyksemme kohtalo tulisi olemaan sama kuin
niiden rynnistysten, joita vihollinen oli vuosikausia tehnyt meitä
vastaan, nimittäin etenemisen vähitellen pysähtyminen onnistuneen ensi
rynnistyksen jälkeen.
Tämän toisen päivän iltana oikealla sivustallamme oli hallussaan
vihollisen toiset asemat. Keskustamme oli vallannut vihollisen
kolmannenkin puolustuslinjan, kun taas vasen armeija täydessä
voittokulussaan jo nyt oli tunkeutunut penikulmittain länteen. Satoja
vihollisen tykkejä, suunnattomat määrät ampumatarpeita ja kaikenlaista
muuta saalista oli etumaisten joukkojemme selkäpuolella. Pitkät
vankikolonnat marssivat itää kohti. Cambrain-kaaren englantilaisen
varusväen murskaaminen ei kuitenkaan enää saattanut onnistua, kun oikea
sivustamme vastoin odotuksiamme ei ollut edennyt kyllin nopeasti ja
kauas.
Kolmas taistelupäivä ei muuttanut taistelukulun tähänastista
yleiskuvaa: tuimin kamppailuin oikealla sivustallamme, missä
äärimmilleen jännitetty englantilainen sitkeys on meitä vastassa ja
pitää tämänkin päivän hallussaan kolmannen puolustuslinjansa. Sen
sijaan jatkuvia suuria aluevoittoja keskustassamme ja myöskin
vasemmalla sivustallamme. Peronnesta etelään saavutettiin jo tänä
päivänä Somme, mentiinpä eräässä kohdassa ylikin.
Tänä päivänä, maaliskuun 23:ntena, putosivat ensimmäiset granaatit
vihollisen pääkaupunkiin.
Kun hyökkäyksemme edistyminen lännessä oli näin loistavaa ja saattoi
varjoon kaiken, mitä länsirintamalla oli vuosikausiin saatu aikaan,
näytti minusta mahdolliselta, että joukkomme pääsevät murtautumaan
Amiensiin saakka. Amiens on mitä tärkeimpien rautatieyhteyksien suuri
solmukohta, siinä kun yhtyvät Sommen jyrkästi erottamat Keski- ja
Pohjois-Ranskan sota-alueet, joista viimeksimainittu oli Englannin
varsinainen taistelutanner. Kaupungilla on sen vuoksi mitä suurin
strateeginen arvo. Jos se joutuu meidän käsiimme tai jos meidän
onnistuu saada Amiens ja sen ympäristö ainakin voimakkaan
tykistötulemme alaiseksi, niin on vastustajan sotatoimialue murrettu
kahtia, taktillinen rintamamurto on laajentunut strateegiseksi,
Englanti saatu toiselle puolelle, Ranska toiselle. Ehkä saattavat
näiden molempien maiden eriävät valtiolliset ja strateegiset
harrastukset sellaisen menestyksen johdosta erkaantua. Merkitkäämme
näitä harrastuksia nimillä Calais ja Pariisi. Siksi eteenpäin kohti
Amiensiä!
Ja todellakin mennään yhä eteenpäin jättiläisaskelin. Ne, joilla on
vilkas mielikuvitus ja kiihkeät toiveet, eivät ehkä kuitenkaan pidä
tätä kulkua vielä tarpeeksi nopeana. Täytyyhän kuitenkin otaksua, että
myöskin vihollinen jo huomaa sitä uhkaavan vaaran ja että se on
yrittävä kaikkensa sen torjumiseksi. Englantilaisia reservejä
pohjoissivustalta, ranskalaisia joukkoja koko Keski-Ranskasta
varmaankin pyrkii Amiensiin ja sen lähistölle. Myöskin on
odotettavissa, että ranskalaisten johto heittää eteenpäin rynnistävän
väkemme sivustaan etelästäkäsin joukkojaan.
Neljännen taistelupäivän iltana on Bapaume käsissämme, Peronne ja
Sommen linja siitä etelään on jo etumaisten divisionain takapuolella.
Olemme jälleen tulleet vanhalle Sommen taistelukentälle. Se on monille
sotilaistamme täynnä ylväitä, jos kohta myöskin vakavia muistoja;
syvästi järkyttää kaikkia, jotka sen ensi kerran näkevät, kieli, jota
ihmissydämelle puhuvat miljoonat granaattikuopat, puoleksi sortuneitten
ja ruohottuneitten juoksuhautojen sekasorto, hävitettyjen vainioiden
yllä lepäävä majesteettinen hiljaisuus ja tuhannet soturihaudat.
Voimakkaita englantilaisia rintamaosastoja on kokonaan lyöty ja ne
väistyvät verrattain ryhdittöminä takaisin Amiensin suuntaan. Mutta nyt
pysähtyy oikean sivusta-armeijamme eteneminen. Saadaksemme taistelun
täällä jälleen edistymään, ryhdymme uusin voimin ahdistamaan Arrasista
itään olevia ylänköjä. Mutta yritys onnistuu vain paikoitellen. Se
keskeytetään. Sillä välin valtaa hyökkääjiemme keskusta Albertin. Vasen
sivusta rynnistää seitsemäntenä taistelupäivänä Royen kautta
Montdidier'hen, tukijoukkojen turvatessa sitä ranskalaisten
hyökkäyksiltä etelästä käsin.
Ratkaisukohta on siis enemmän kuin ennen Amiensin suunnalla. Siellä me
vielä tällä hetkellä näymme pääsevän sangen hyvin eteenpäin. Mutta pian
käy vastarinta täälläkin yhä sitkeämmäksi, liikkeet yhä hitaammiksi.
Amiensiin liidelleiden mielikuvain ja toiveiden on palattava takaisin.
Tosiasioita on katseltava sellaisina kuin ne ovat. Inhimillinen työ on
vajavaista. Suotuisia tilaisuuksia laiminlyödään, kaikkialla ei käydä
käsiksi samalla toimitarmolla, ei sielläkään, missä loistava päämaali
viittoo. Tekisi mieli huudahtaa jokaiselle yksityiselle sotilaalle
kehoitus: "Rynnistä eteenpäin Amiensiin, ponnista tahtosi viimeisetkin
rippeet! Ehkä Amiens merkitsee ratkaisevaa voittoa. Valloita ainakin
vielä Villers-Bretonneux, jotta me sikäläisiltä ylängöiltä, suurilla
määrillä järeätä tykistöä voimme vallita Amiensiä!" Mutta turhaan,
voimat ovat lamautuneet.
Vihollinen on täysin selvillä siitä, millaista tappiota
Villers-Bretonneux'n menetys tietäisi. Se viskaa murtautumistamme
vastaan rintaman edustalla kaiken mitä vain käsiinsä saa. Ranskalainen
ilmestyy paikalle ja pelastaa vielä kerran joukkohyökkäyksillään ja
taisteluun tottuneella tykistöllään tilanteen omaksi ja liittolaisensa
onneksi.
Meidän puolellamme vaatii ihmisluonto oikeutensa. Meidän täytyy
hengähtää. Jalkaväki tarvitsee lepoa, tykistö ammuksia. Oli onni, että
voimme osittain elää voitetun vastustajan varastoista, emme ehkä muuten
olisi voineet mennä Sommen yli, sillä ensinnä valtaamiemme
vihollisasemien leveällä kuoppakentällä olleet tiet ovat sellaisessa
kunnossa, että ne vasta päiväkausien työllä saadaan käyttökelpoisiksi.
Emme kuitenkaan kokonaan luovu toivosta saada Villers-Bretonneux
käsiimme. Huhtikuun 4:ntenä yritämme uudelleen karkoittaa vihollisen
sieltä. Tiedot hyökkäysliikkeemme etenemisestä tuntuvat tänään aluksi
lupaavilta. Mutta huhtikuun 5:s tuo tässä kohden vastaiskun ja
pettymyksen.
Amiens jää vastustajan käsiin, sitä koskettaa vain kauaskantavien
tykkiemme tuli, joka tosin voi häiritä vihollisen liikuntasuonia, mutta
ei kokonaan sulkea niitä.
"Suuri taistelu" Ranskassa on päättynyt!
Taistelu Lysin varrella.
Eräs 1918 vuoden alkua varten tekemistämme taisteluluonnoksista
tarkoitti Flanderissa olevia englantilaisten asemia vastaan tehtävän
hyökkäyksen valmistelua. Siinä oli perusajatuksena, että oli käytävä
englantilaisten itäänpäin ulkonevan pohjoissiiven kimppuun
Armentièresin molemmin puolin ja siten etenemällä Hazebrouckin
suunnalla saatava murskatuksi vihollinen. Ne mahdollisuudet, joita
tällainen sotatoimi tarjosi siinä tapauksessa että rynnistys
onnistuisi, olivat hyvin houkuttelevia, mutta hyökkäyksen toimeenpanoa
estämässä olivat tuntuvat vaikeudet. Ennen kaikkea oli selvää, että
tällöin joutuisimme tekemisiin englantilaisten kaikkein vahvimpien
taistelujoukkojen kanssa. Nämä oli sijoitettu suhteellisesti ahtaalle
alalle ja kykenivät varmaan saamaan aikaan sen, että rynnäkkömme lyhyen
etenemisen jälkeen takertuisi paikoilleen. Me antauduimme siis
tällaisella yrityksellä siihen vaaraan, jota nimenomaan juuri tahdoimme
välttää. Lisäksi vielä pintasuhteet Armentièresin kahden puolen
vaikeuttivat suuresti hyökkäystä. Ensin oli kuljettava Lysin
penikulmanmittaisten niittymaiden, sitten itse joen yli. Talvisin
olivat alavat kohdat laajalti veden vallassa, keväällä viikkokausia
veteliä kuin suo, sikäläisten puolustusasemien miehistön todelliseksi
kauhuksi. Lysin pohjoispuolella maaperä vähitellen kohosi ja nousi
sitten jyrkemmin valtaviksi kukkkula-asemiksi, joiden mahtavimpina
nurkkapilareina olivat Kemmelin ja Casselin seudut.
Tämän hyökkäyksen toimeenpanoa ei voinut ajatellakaan ennenkuin Lysin
alangot olisivat edes jonkun verran kuljettavassa kunnossa. Tyydyttävä
kuivuus oli tavallisten sääsuhteiden vallitessa jotenkin varmasti
odotettavissa vasta huhtikuun keskivaiheilla. Emme kuitenkaan katsoneet
voivamme lykätä lännen ratkaisevan kamppailun alkua niin kauaksi.
Meidänhän oli alati otettava huomioon Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain
joukot. Huolimatta arveluista annoimme ainakin teoreettisesti
valmistella yritystä. Se oli ajateltu toimeenpantavaksi siinä
tapauksessa, että sotaliikkeemme St. Quentinin luona saisi vastustajan
johdon siirtämään suuria joukkoja Flanderista ja viskaamaan ne meidän
murtokohtaamme vastaan.
Näin oli käynyt maaliskuun lopulla. Niin pian kuin nyt kävi selväksi,
että hyökkäyksemme länteenpäin oli pysähtyvä, päätimme ryhtyä
hyökkäämään Lysin rintamalla. Kyselyymme antoi kruununprinssi
Rupprechtin armeijaryhmä vastauksen, että hyökkäysliike yli
Lysin-alangon on jo mahdollinen kuivan kevään vuoksi. Mitä pontevimmin
toimien valmisteltiin nyt hyökkäystä armeijanjohtajien ja joukkojen
taholta.
Huhtikuun 9:ntenä, Arrasin suuren ratkaisunhetken vuosipäivänä,
nousivat valmiit joukkomme Lys-rintaman liettyneistä asemista
Armentièresin ja La Basséen välisellä rintamanosalla hyökkäämään. Ne
kahlasivat, eivät tosin leveinä hyökkäysvyöryinä, vaan enimmäkseen
pieninä osastoina ja kapeina kolonnina läpi granaattien ja miinojen
repimän rämeikön, syvien vedentäyttämien ammuskuoppien välitse ja
harvoja edes hiukan kiinteämpiä kohtia myöten vihollislinjoja vastaan.
Tykistömme ja miinanheittäjiemme suojaavan tulen alla onnistui kaikista
luonnollisista ja keinotekoisista esteistä huolimatta tämä yllättävä
rynnistys, jonka mahdollisuuteen eivät englantilaiset eivätkä heidän
väliinsä työnnetyt portugalilaiset olleet nähtävästi uskoneet.
Portugalilaiset joukot lähtivät enimmäkseen suinpäin pakoon ja
luopuivat lopullisesti koko taistelutoimesta liittolaistensa hyväksi.
Pinnanmuodostus aiheutti meille tosin mitä suurimpia vaikeuksia, kun
käytimme hyväksemme yllätyksen suomia tilaisuuksia ja portugalilaisten
vastustuksen pettämistä, ja vain vaivoin voitiin kuljettaa joitakin
ammus- ja tykkivaunuja eteenpäin jalkaväen jäljissä. Iltaan mennessä
saavuttiin kuitenkin Lys-joelle ja yhdestä kohden kuljettiin sen yli.
Ratkaisu siis tälläkin kertaa riippui seuraavien päivien taistelujen
menosta. Toiveet pysyvät ensin suotuisina. Huhtikuun 10:ntenä on
Estaires meidän vallassamme, samoin pääsemme etenemään varsinkin
Armentièresista luoteeseen päin. Samana päivänä jatketaan hyökkäystämme
aina Wytschaeteen asti. Kädestä käteen kulkeneen Messinesin soraläjät
me valloitamme taas rynnäköllä.
Seuraavakin päivä tietää meille uusia voittoja ja uusia toiveita.
Vihollinen peräytyy Armentièresista, me valtaamme Mervillen. Lähenemme
etelästä käsin sen valtavan vuoriseudun ensi askelmaa, jolta
vastustajan katse ja tykistö on vallinnut meidän hyökkäystämme.
Eteneminen käy tästä lähtien yhä hitaammaksi. Se taukoaa pian kokonaan
vasemmalla siivellä lännen suunnalla ja herpautuu arveluttavasti
Hazebrouckin suunnalla. Keskellä valtaamme vielä lähipäivinä Bailleulin
ja astumme etelästä käsin vuoriseudulle. Wytschaetekin joutuu meidän
käsiimme. Mutta siihen vaipuukin tämä ensimmäinen isku.
Kahleen tavoin olivat vaikeudet Lysin alangon yli kuljettaessa
rasittaneet etelästäpäin hyökkäävien joukkojemme liikkeitä.
Ampumatarpeita saadaan kuljetetuksi aivan riittämättömästi ja vain
tähän asti valtaamiltamme alueilta saamamme saaliin avulla voimme
kunnollisesti muonittaa joukkomme.
Kamppaillessaan vihollisen konekivääripesiä vastaan jalkaväkemme
menettää tavattomasti verta, se uhkaa nääntyä, ellemme joksikin aikaa
keskeytä hyökkäystä. Toisaalta tilanne olisi mitä pikimmin ratkaistava.
Olimme joutuneet tuollaiseen vaihekohtaan, jossa hyökkääminen käy
äärimmäisen vaikeaksi, mutta puolustautuminen aivan arveluttavaksi.
Tästä tilasta oli mahdollista päästä vain etenemällä, ei
puolustautumalla.
Meidän on tehtävä rynnäkkö Kemmel-vuorta vastaan. Vuosikausia tämä
vuori on ollut silmätikkunamme. On otettava lukuun, että vihollinen on
varustanut sen Flanderin-asemiensa ydinkohdaksi. Lentäjiemme ottamat
valokuvat ilmaisevat tietenkin osan sikäläisten puolustuslaitteiden
sokkeloista. Me toivomme kuitenkin, että vuoren tekemä ulkonainen
vaikutus on suurempi kuin sen todellinen taktillinen arvo. Sellaisia
kokemuksiahan olimme jo saaneet muistakin hyökkäystemme kohteista.
Ydinjoukot, jotka Roterturm-solassa, taistelussa Transsylvanian
vuorilla, Serbian- ja Albanian vuoristossa ja Ylä-Italian alpeilla
olivat näyttäneet tarmonsa ja osoittaneet voimansa, tekisivät ehkä
täälläkin näennäisesti mahdottoman mahdolliseksi.
Jotta Flanderissa hyökkäyksemme yhä voisi onnistua, on välttämätöntä
saada ranskalaiset jättämään koko sikäläisten taistelujen taakka
englantilaisen liittolaisen yksin kannettavaksi. Me ryhdymme siis
huhtikuun 24:ntenä uudelleen hyökkäykseen Villers-Bretonneux'n luona
siinä toivossa, että huoli Amiensin kohtalosta on Ranskan
sodanjohtajien sydämellä paremmin kuin englantilaisen ystävän
auttaminen sen tukalasta asemasta Flanderissa. Mutta tämä uusi
hyökkäyksemme menee myttyyn. Sen sijaan englantilaisten puolustus
Kemmel-vuorella sortuu huhtikuun 25:ntenä ensimmäisestä iskusta. Tämän
tuen murtuminen järkyttää koko vihollisen Flanderin-rintamaa.
Vastustaja alkaa väistyä Ypernin kaaresta jota se oli 1917
kuukausimääriä kestäneissä taisteluissa yhä laajentanut. Mutta
viimeiseen Flanderin kaupunkiinsa se tarrautuu kiinni kuin kalleuteen,
jota se poliittisista syistä ei tahdo menettää. Mutta Flanderia koskeva
ratkaisu ei ole tapahtuva Ypernin luona vaan kaakosta käsin Casseliin
kohdistuvalla hyökkäyssuunnalla. Jos meidän onnistuu saada etuote tällä
suunnalla, täytyy koko englantilais-belgialaisen rintaman ruveta
vyörymään länttä kohti. Kuten kuukausi sitten Amiensiin keskittyneet
ajatukset, vartuvat nytkin toiveet ja rientävät Kanaalin rannoille
asti. Olen tuntevinani, miten koko Englanti henkeään pidättäen seuraa
Flanderin taistelujen edistymistä. Kun Kemmel-vuoren valtava tuki on
kukistunut, ei meillä ole mitään syytä olla jatkamatta hyökkäyksiä.
Saapuu tosin tietoja siitä, että eräät yksityiset joukkomme eivät ole
tehneet tehtäväänsä. Tehdään taas virheitäkin tappotantereella, sattuu
laiminlyöntejä. Mutta sellaiset virheet ja laiminlyönnithän kuuluvat
inhimilliseen luontoon. Se, joka tekee niitä vähimmin, jää tantereen
herraksi. Nyt olimme me sen herrana ja aioimme siksi jäädäkin.
Eteenpäin siis yhä, ensiksi ainakin Casseliin asti! Sieltä voi
raskaimman tykistömme tuli yltää aina Boulogneen ja Calais'hen
saakka. Molemmat kaupungit ovat täpösen täynnä englantilaisten
sotatarvevarastoja, molemmat sitäpaitsi englantilaisen sotaväen
tärkeimpiä maihinlaskupaikkoja. Tämän englantilaisen sotaväen
vastarinta murrettiin aivan yllättävän helposti Kemmel-vuoren
taistelussa. Jos meidän onnistuu täällä päästä tilintekoon yksistään
sen kanssa, on meillä varmat toiveet suurenmoisesta menestyksestä.
Ellei siis Ranska riennä avuksi, on Englannin asia Flanderissa kenties
menetetty. Mutta tämä apu tulee taas Englannin äärimmäisessä hädässä.
Kiukkuisina ja hammasta purren, kun ystävä on jättänyt Kemmel-vuoren
puolustamatta, yrittävät saapuvat ranskalaiset joukot riistää meiltä
tämän tukikohdan. Turhaan! Mutta eivät enää onnistu meidänkään
viimeiset suuret rynnäkkömme ranskalais-englantilaisia uusia asemia
vastaan huhtikuun lopulla.
Toukokuun 1:senä siirryimme Flanderissa puolustuskannalle tai
oikeammin, kuten silloin toivoimme, toistaiseksi puolustuskannalle.
Taistelu Soissonsin ja Reimsin luona.
Tietä, jota olimme lähteneet kulkemaan saavuttaaksemme suuren
päämäärämme, kuljimme vielä Flanderin taistelujen päätyttyäkin.
Tahdomme edelleenkin, läheisesti toisiinsa liittyvin paloittais-iskuin
järkyttää vihollisen puolustusrakennelmaa, kunnes se vihdoin murtuu
jostain. Niin hahmotteli eräs senaikuinen memoriali aikeemme. Kaksi
kertaa Englanti oli pelastunut äärimmäisestä hädästä Ranskan avulla,
ehkä meidän kolmannella kerralla onnistuu saavuttaa lopullinen voitto
tästä vastustajasta. Hyökkäys englantilaisten pohjoista siipeä vastaan
jäi edelleen sotaliikkeittemme johtavaksi langaksi. Tämän hyökkäyksen
onnellisesta suorituksesta riippui minun nähdäkseni sodan ratkaisu. Jos
saapuisimme Kanaalin rannalle, pääsisimme suoranaisesti kajoamaan
Englannin elinsuoniin. Meille kävisi sieltä käsin mahdollisimman
suotuisaksi taistelu Englannin merikulkuteitten tuhoamiseksi, niinikään
saatoimme sieltä käsin ulottaa raskaimpien tykkiemme tulen Britannian
etelärannalle asti. Tuota salaperäistä tekniikan ihmettä, joka
paraillaan singautteli granaattejaan Laonin tienoilta Ranskan
pääkaupunkiin asti, voidaan käyttää myös Englantia vastaan. Tätä
ihmettä ei tarvitse paljon suurentaa, kun jo joutuu tulemme alaiseksi
Calais'sta käsin Englannin kaupan ja valtion sydän. Vakava tilanne
Isolla-Britannialla silloin, ja myös aina vastaisinakin aikoina!
Kruppin arvelun mukaan sellaisia ihmeitä nyt voidaan rakentaa
kaikkialla. Ovatko ne olevat rauhantakeita vaiko sodansytyttäjiä, sen
ratkaisee tulevaisuus. Englanti on nähtävästi kaukonäköisissä
mietteissään ja herkkien tuntosarviensa avulla jo ottanut lukuun
tämänkin tulevan vaaran.
Ehkä on Ranskakin jo kaikessa hiljaisuudessa vetänyt johtopäätöksensä
siitä. Ystävysten kesken on luonnollista, että tällaisista asioista
vaietaan, molemmin puolin kai vain tunnustellaan toisen taskussa olevaa
asetta.
Meidän etumme vaativat keväällä 1918 lähinnä sitä, että nuo ystävykset
oli taas Flanderissa erotettava. Englanti on helpompi voittaa, kun
Ranska on kaukana. Jos siis aiheutamme ranskalaisille pulan heidän
rintamallaan, he vetänevät takaisin ne divisionat, jotka nyt ovat
Flanderissa englantilaisten linjoilla. Mahdollisimman pikainen toiminta
on tarpeen, muuten uudelleen vahvistunut vastustaja vie taas aloitteen
käsistämme. Jos sattuisi vaarallinen murtautumisyritys meidän
puolustuslinjoillamme -- ne eivät ole kovinkaan vahvat -- häiritsisi se
tuntuvasti aikeitamme, jopa tekisi mahdottomaksi niiden toteuttamisen.
Ranskalainen on arin Pariisin suunnalla. Siellä on poliittinen
ilmapiiri paraillaan hyvin sähköinen. Granaattiemme ja lentäjiemme
pommit eivät vielä ole saaneet sitä purkautumaan, mutta voimme toivoa
sen onnistuvan, kunhan tulemme lähemmäksi kaupunkia. Soissonsin
suunnalla on ranskalaisten puolustus meidän tietojemme mukaan
mieslukuun nähden heikoin, mutta sillä on juuri täällä puolellaan
hyökkäystä suuresti vaikeuttavat pintasuhteet.
Kun vuoden 1917 alussa ensi kerran ollessani Laonissa astuin tämän
omituisesti rakennetun kalliokaupungin kaupungintalon pengermälle,
avautui eteeni seutu ihanan kesäpäivän täydessä kirkkaudessa.
Puitteinaan kukkulat lännessä ja idässä maisema ulottui kauas etelään,
jossa sitä rajoitti mahtava seinämä, Chemin des Dames. 103 vuotta
sitten preussilaiset ja venäläiset joukot olivat Blücherin johtamina
kulkeneet Marnen eteläpuolitse Chemin des Dames'in kukkuloiden yli
etelästä käsin ja asettuneet Craonnen murhaavan taistelun jälkeen heti
taistelujärjestykseen Laonin luo suurta korsikalaista vastaan. Laonin
jyrkkien kallioiden itärinteellä päättyi yöllä maaliskuun 10:ttä
vastaan 1814 taistelu liittoutuneitten hyväksi.
Chemin des Dames'in kukkuloista oli keväällä 1917 ranskalaisten
rynnistys kimmonnut takaisin. Viikkokausia oli sitten kamppailtu
sikäläisistä asemista onnen vaihdellessa, sitten oli kaikki hiljennyt.
Mutta lokakuussa vihollinen ryntäsi tämän aseman oikeanpuoleista
tukikohtaa vastaan Soissonsin koillispuolitse, ja meidän oli pakko
väistyä Chemin des Dames'ista ja siirtää puolustuksemme Ailetten
taakse.
Nyt oli joukkojemme uudelleen hyökättävä Chemin des Dames'in
äkkijyrkänteiden yli. Melkein vielä enemmän kuin tähänastisissa
hyökkäyksissä koko yrityksen onnistuminen riippui yllätyksestä. Ellei
se ollut mahdollinen, meidän hyökkäyksemme meni myttyyn jo kukkulan
harjanteen pohjoisilla jyrkänteillä. Yllättäminen onnistui sentään
täydellisesti.
Mainittakoon tässä tätä seikkaa koskeva omituinen selitys. Eräs
upseeri, joka oli ollut valmistelemassa Ailetten sotaliikkeitä,
selitti, että joen haaroissa ja kosteilla rantaniityillä kurnuttavien
sammakoiden aikaansaama ääni oli niin kova, että siihen hukkui
liikkuvien siltavaunujemme tärinä. Ajatelkoot nyt muut tästä
selityksestä mitä tahtovat, omasta puolestani vain vakuutan,
etten ollut johtanut kertojaa tällaiseen keksintöön kuvaamalla
metsästysmatkoilla saamiani kokemuksia. Mieleeni muistuu eräs toinen
selitys hyökkäyksemme salaisuuden säilymisestä; se on lähtöisin
vangiksi joutuneen vihollisupseerin suusta. Tämän luo tuotiin päivää
ennen meidän hyökkäyksemme alkua preussilainen aliupseeri, joka oli
saatu kiinni tiedusteluretkellä. Kysymykseen, tiesikö hän mitään
saksalaisten hyökkäyksestä, hän vastasi: "Toukokuun 27:nnen aamulla
varhain aloittaa saksalaisten tykistö kiivaan tulen. Sen tarkoituksena
on kuitenkin vain vihollisen harhaanjohtaminen, sillä siihen liittyvään
hyökkäykseen ottavat osaa ainoastaan jotkut vapaaehtoiset osastot.
Saksalaisten moraali on niin järkkynyt St. Quentinin ja Flanderin
kauheista tappioista, että jalkaväki on avoimesti asettunut
vastustamaan yleistä hyökkäyskäskyä." Upseeri myönsi suoraan, että nämä
tiedot vaikuttivat hänestä täysin uskottavilta ja että hän sen vuoksi
luuli voivansa täydessä rauhassa odottaa tapausten kulkua toukokuun
27:ntenä. Ehkä tulevat nämä muistelmani tuon saksalaisen kelpo sotilaan
nähtäviksi. Ajatuksissani puristan hänen kättänsä ja kiitän häntä koko
armeijan puolesta, jolle hän teki niin korvaamattoman palveluksen, ja
monien satojen, ehkä tuhansien kelpo toverien puolesta, joiden hengen
hän pelasti neuvokkuudellaan. Vihollisen upseerin pettäminen ei muuten
olisi voinut niin onnistua, ellei vihollisen propaganda mahdottomalla
tappioittemme liioittelullaan olisi valmistanut suotuisaa maaperää
preussilaisen aliupseerin tiedonannoille. Niin kostavat silloin tällöin
propagandan valheet ja liioittelut itsensä.
Taistelu alkoi toukokuun 27:ntenä. Se sujui loistavasti. Olimme alkuaan
pitäneet luultavana, että hyökkäyksemme pysäytettäisiin Aisnen--Veslen
linjalle, emmekä aikoneet pyrkiäkään tätä edemmäksi. Olipa siis
todellinen yllätys, kun jo ensimmäisen taistelupäivän iltapuolella
meille ilmoitettiin, että saksalaisten srapnellipilvet jo leijailivat
Aisnen etelärannan yläpuolella ja että jalkaväkemme jo samana päivänä
kulkisi joen poikki.
Täydellisen taktillisen murron suorittaneiden joukkojemme keskusta
saapui muutamissa päivissä Marnelle Château-Thierryn ja Dormansin
välisellä alalla. Siipemme kurottuivat lännessä Villers-Cotterets'n ja
idässä Reimsin ja kaupungin eteläpuolella olevan vuoriseudun ympäri.
Saalis oli suunnaton, koko ranskalaisten v:n 1917 kevätrynnistyksen
rintamaansijoitusalue oli nyt rikkaine, moninaisine varastoineen meidän
hallussamme. Rakenteilla olevat uudet tiet ja leiriasunnot tuhansille
miehille sekä monet muut seikat osoittivat, miten suurpiirteisesti ja
monia kuukausia ranskalainen oli varustellut hyökkäystään. Me olimme
toimineet nopeammin!
Näinä päivinä näin eräällä retkellä taas Laonin tappotantereet. Kuinka
olikaan talven 1917 jälkeen muuttunut sikäläisen elämän silloin vielä
melkein rauhallinen muoto. Joitakin päiviä sen jälkeen kun suurimmat
tykkimme olivat Crépyn metsiköistä, Laonin länsipuolelta, avanneet
tulen Pariisia vastaan, aloittivat näet vihollisen patterit Aisnen
laaksosta tulen tuota kovaonnista kaupunkia vastaan. En sillä tahdo
väittää, että vastustajat raivosivat omaa lihaansa ja vertansa vastaan
ilman ymmärrettävää sotilaallista tarkoitusta. He kai otaksuivat, että
näihin Pariisille niin kiusallisiin pattereihimme kuljetettiin ammukset
Laonin kautta -- helposti käsitettävä erehdys. Rautatieasemaa
ammuttaessa putosi suuri joukko raskaita ammuksia vielä tiheästi
asuttuun kaupunkiin, vihollisen lentäjät niinikään heittivät joka päivä
pommeja kaupunkiin. Tuon kovaosaisen kaupungin asukkaista saivat ne,
jotka eivät voineet poistua tuhon uhkaamalta kotiseudultaan, asua
kellareissa tai maanalaisissa huoneissa. Kuvaan sisältyi sanomatonta
joukkokurjuutta, jollaista meidän täytyi nähdä muissakin paikoin
läntisten puolustuslinjojemme takana samanlaisista syistä, mutta jota
emme kyenneet auttamaan. Ensimmäisenä hyökkäyspäivänä vallattiin Aisnen
laaksossa olevat vihollisen kauaskantavat tykit ja siihen loppui Laonin
pommitus. Erästä näiden patterien miehistä kuljetettiin vankina läpi
kaupungin. Tällöin hän pyysi saada käydä katsomassa ammuttuja
kortteleita, koska tahtoi nähdä tykkiensä laukausten tulokset. Miten
odottamattoman syvälle voikaan vajota sodan paaduttama sydän!
Sota ei tosin aina vaikuttanut näin, sen tunnustuksen tahdon antaa
vastustajistanikin. Heidänkin keskuudessaan tapasi helliä sydämiä kovan
kamppailun jälkeen. Minulle kerrotuista esimerkeistä tahtoisin esittää
vain yhden: Oltiin maaliskuun 21:senä St. Quentinissa, jota
englantilaiset vielä pommittivat ankarasti. Siellä patoutui saksalaisia
kolonnia rikkiammutuille kaduille. Vihollisvangit, jotka palaavat
taistelusta ja kantavat haavoittuneita, pakotetaan seisahtumaan. He
laskevat taakkansa maahan. Silloin pahasti haavoittunut saksalainen
sotilas kohottaa uupuvan kätensä hapuilevana ilmaan ja vaikeroi hänen
puoleensa kumartuvalle kantajalle: "Mutter, Mutter." Englantilaisen
korva tajuaa saksalaisen sanan. Tommy polvistuu krenatöörin viereen,
hyväilee kylmenevää kättä ja sanoo: "Mother, yes, Mother is here!"
Näin itsekin näillä kuolemankentillä kuvia, jotka todistivat syvää
inhimillistä tunnetta. Vaeltelin toukokuun lopussa erään saksalaisen
kenraalin seurassa Craonen länsipuolella olevilla, äsken vallatuilla
kukkuloilla. Kohdatessaan vielä hautaamattomia vihollisvainajia
seuralaiseni kumartuu jokaisen puoleen ja peittää vielä verhottomat
kasvot, kunnioittaa kuoleman majesteettia. Mutta hän huolehtii
elävistäkin vihollisista, virvoittaa omista varoistaan haavoittuneita,
jotka ovat heikkoina jääneet virumaan, ja hankkii heille mukavat
paarit. Jo ennenkin minulla oli ollut tilaisuus seurata tämän
saksalaisen miehen syvää ihmisyyttä. Tämän vuoden maaliskuussa ajan St.
Quentinissa hänen rinnallaan pitkin vihollisvankien kolonnaa, jota
hänen vakava silmänsä tarkastelee ilmaisten syviä mietteitä. Näiden
kolonnain päässä hän käskee pysähtyä ja lausuu sinne kootuille
vihollisupseereille tunnustuksensa heidän joukkojensa uljaasta
ryhdikkyydestä, lohduttaen heitä sillä, että kovin kohtalo, vankeus,
usein tulee sen osaksi, joka on uljaimmin pysynyt paikoillaan. Näillä
sanoilla näyttää olevan suuri vaikutus. Suurin ehkä erääseen nuoreen,
pitkäkasvuiseen upseeriin, joka tähän asti on kuin häveten painanut
päänsä alaspäin. Nyt oikeni solakka vartalo kuin nuori kuusi lumitaakan
alta päästyään ja hänen kiitollinen katseensa tapasi -- keisarini
katseen.
Laajentaaksemme saavutuksiamme olimme taistelujen kestäessä
venyttäneet Marneen asti ulottuvan rintamakaaremme oikeata siipeä
länteen aina Oiseen asti. Tämä hyökkäys onnistui vain osittain.
Montdidier'n--Noyonin linjalta heinäkuun 9:ntenä Compiègnen suunnalla
aloittamamme hyökkäysliike pääsi tunkeutumaan vain puolimatkaan tähän
kaupunkiin päin. Yrityksemme Villers-Cotterets'n suunnalla ei myöskään
vienyt merkittäviin tuloksiin. Tulimme siihen vakaumukseen, että meillä
Compiègnen--Villers-Cotterets'n tienoilla oli vastassamme vihollisen
päävoimat, joita murtamaan meidän voimamme olivat liian vähäiset.
Antaakseni yhteenvedon tahtoisin lopettaa huomautukseni
Soissonsin--Reimsin kamppailusta sillä, että taistelut olivat vieneet
meidät paljon kauemmaksi kuin alkuaan oli tarkoituksemme. Täälläkin
olivat odottamattomat voitot nostattaneet uusia toiveita ja päämääriä.
Se, ettei näitä lopulta täysin saavutettu, johtui yritykseen
sijoitettujen voimien vähittäisestä uupumisesta. Ei kuitenkaan
soveltunut yleisiin aikeisiimme, että olisimme panneet Marnen seutujen
sotaliikkeisiin vielä useampia divisionia. Katseemme tarkkasivat
alinomaa Flanderia.
Katsaus taakse- ja eteenpäin kesäkuun lopussa 1918.
Se, mitä olimme saavuttaneet näissä kolmessa suuressa kamppailussa,
saattoi sotilaalliselta kannalta katsoen varjoon kaiken, mitä syksyn
1915 jälkeen oli suoritettu lännessä hyökkäysliikkeiden alalla.
Aluevoitot, saalismäärät, vihollisen veriset tappiot kertoivat selvin
sanoin saksalaisten voittojen suuruudesta. Olimme järkyttäneet
vihollisen vastarintaa ja sen kaikkia liitoksia aina perustuksia
myöten. Joukkomme olivat osoittaneet täysin vastaavansa niille
asettamiamme suuria vaatimuksia. Viikkokausia kestäneissä
hyökkäystaisteluissa saksalainen sotilas oli osoittanut, ettei vanha
henki ollut tukehtunut vuosikausien puolustusottelussa, vaan että se
"eteenpäin!" sanan kaikuessa kohosi v:n 1914:n sielullisen nousun
korkeimmille huipuille. Jalkaväkemme valtava myrskyvoima oli
vaikuttanut vastustajiimmekin: "What an admirable and gallant
infanterie you have" lausui eräälle yleisesikuntaupseerilleni muuan
vihollisupseeri. Mitä läheisimmässä yhteistyössä tämän jalkaväen kanssa
olivat olleet sen sisar-aselajit kaikissa otteluissa, missä kuumimmin
taisteltiin. Kaikessa vallitsi mahtava yhtenäisyydenhenki, se oli
koskettanut jokaista aina takimmaisen kuormavankkurin viimeiseen
mieheen asti. Kuinka he olivatkaan kaikki pyrkineet eteenpäin ollakseen
osallisina, saadakseen toimia ja tuntea kukin puolestaan, kun tuo
suuri tapahtui! Miten usein puhkesikaan ilmoille riemuisa ilo,
nostattava laulu, ääneen lausuttu kiitollinen rukous. Minäkin olin
taistelukentillä uudelleen nauttinut tuosta hengestä, joka oli kuin
tuulahdus kauan sitten menneiltä nuoruuteni sotilasajoilta. Välillä oli
ihmisikä, mutta muuttumatonna oli ihmissydän, saksalaisen sotilaan
henki. Niin olivat puhuneet ja laulaneet uljaat poikamme vanhoine
sinisine asetakkeineen Königgrätzin ja Sedanin leiritulilla kuin nyt
harmaat kenttämiehet puhuivat ja lauloivat suurissa taisteluissa
olemassaolon ja isänmaan, keisarin ja valtakunnan puolesta. Mutta se,
mitä jo oli saatu aikaan, ei ollut osunut vihollisen poliittisen ja
sotilaallisen elämän ydinkohtaan. Vastustajassa ei huomannut
minkäänlaisia myöntyväisyyden oireita. Ulkonaisesti katsoen jokainen
tappio näytti päinvastoin vain vahvistavan vihollisen hävityshalua.
Tätä vaikutelmaa ei myöskään heikontanut se, että vähän väliä
vihollisten leiristä kuului ääniä, jotka neuvoivat kohtuullisuuteen.
Diktaattorimainen paino meille vihamielisen valtiorakennuksen taholla
ei yleisesti katsoen ollut heikentynyt missään. Kuin rautapihdeillä se
piti koossa kansojen tahtoa ja voimia ja teki enemmän tai vähemmän
ilmeisin voimakeinoin tehottomaksi kaikki ne, jotka uskalsivat ajatella
toisin kuin nykyiset tyrannimaiset vallanpitäjät. Näiden voimien
toiminnassa oli mielestäni jotain hyvin vaikuttavaa. Omat toiveensa ja
vakuuttelunsa he rakensivat meidän voimamme herpautumiselle. Heidän
käsityksensä mukaan tämän täytyi piankin kulua loppuun. Nälkä
kotimaassa Saksassa, taistelut rintamalla, propagandan myrkky,
lahjomisrahat, lentolehdet, sisäiset valtiolliset taistelut eivät
olleet tähän mennessä kyenneet kukistamaan meitä. Nyt rupesi
vaikuttamaan uusi voimatekijä, Amerikan apu. Me olimme Château-Thierryn
luona tulleet tuntemaan Amerikan ensimmäiset koulutetut joukot. Ne
marssivat nyt meitä vastaan, vielä tottumattomien tavoin, mutta
voimakkaan tahdon johtamina. Ne vaikuttivat meidän heikkoihin
joukkoihimme yllättävästi ylivoimaisen lukumääränsä vuoksi.
Amerikan astuminen taistelutantereelle oli viimeinkin täyttänyt
ranskalaisten ja englantilaisten pitkäaikaiset toiveet. Oliko ihme,
että vihollispuolen valtiomiehet entistä vähemmän ajattelivat
rauhallista sovintoa meidän kanssamme? Heidän tahollaan oli jo kauan
sitten päätetty tuhota meidän valtiollinen ja taloudellinen
olemassaolomme, vaikka tämä tarkoitus kätkettiinkin kuluneiden,
lempeiden sofististen puheenparsien vaippaan. He käyttivät tuollaisia
fraaseja vain milloin propagandatarkoitukset niin vaativat, olipa
sitten koetettava tehdä omien kansojen kannettavaksi asetettu verivero
siedettäväksi tai heikonnettava meidän kansamme taisteluhalua. Niinpä
ei ollut sodan loppuminen näkyvissämme.
Kesäkuun keskivaiheilla yleinen sotatilanne oli neliliitolle
käynyt oleellisesti huonommaksi. Lupaavasta alustaan huolimatta
Itävalta-Unkarin hyökkäys Italiaa vastaan oli epäonnistunut. Vaikkakaan
sikäläisen vastustajamme voimat eivät riittäneet hankkimaan
heikäläisille suurempia etuja tämän Itävalta-Unkarin yrityksen
myttyynmenemisestä, johtui hyökkäyksen karilleajosta kuitenkin
seurauksia, jotka olivat tuhoisampia kuin jos koko hyökkäys olisi
jäänyt tekemättä. Liittolaisemme vahinko oli meillekin onnettomuus.
Vastustaja tiesi aivan yhtä hyvin kuin mekin, että Itävalta-Unkari oli
tällä hyökkäyksellään heittänyt sodan vaakaan viimeiset punnuksensa.
Tästä lähtien Tonavan monarkia lakkasi olemasta vaarana Italialle.
Pidin ehdottoman varmana, että Italia ei enää voisi vastustaa
liittolaistensa vaatimuksia, vaan sekin puolestaan viskaisi voimansa
ratkaisevalle lännen sotanäyttämölle, ei vain osoittaakseen poliittisen
rintaman yhtenäisyyttä, vaan myöskin ollakseen huomattavana tekijänä
myöhemmissä taisteluissa. Jottei tämä taakka joutuisi yksin meidän
kannettavaksemme oli meidän koetettava saada itävalta-unkarilaisia
divisionia länsirintamallemme. Se oli silmämääränämme, kun nyt pyysimme
pikaista apua Itävalta-Unkarilta. Suurtakaan tehoa emme tosin voineet
odottaa tältä avulta. Koko neliliiton kohtalon ratkaisu riippui nyt
enemmän kuin konsanaan Saksan voimasta.
Kysymys oli siis siitä, olisiko tämä niin riittävä, että sota
voitaisiin saada voitokkaaseen loppuun. Olen ylempänä puhunut
joukkojemme loistavista suorituksista; vastatakseni tähän kysymykseen
käännyn nyt toisiin, vakavampiin puoliin asiassa.
Kaikesta sotilaihimme kohdistuvasta rakkaudesta ja tunnustuksesta
huolimatta emme saattaneet sulkea silmiämme pitkän sodan kuluessa
armeijamme liitoksiin syntyneiltä puutteilta. Hyvin ankarasti oli
suurissa hyökkäystaisteluissamme tuntunut pitempiaikaisen koulutuksen
saaneiden alempiluokkaisten johtajien riittävän lukumäärän puute.
Taistelukuri oli vähitellen höltynyt yhä enemmän. Oli itsestään
ymmärrettävää, että sotilas, päästessään käsiksi vihollisen varastojen
rikkauksiin, ei voi kestää kauan kaivattujen elin- ja nautintoaineiden
houkutusta. Mutta sotilaita olisi pitänyt estää antautumasta näihin
nautintoihin sopimattomalla ajalla ja siten lyömästä laimin
velvollisuuksiaan. Lukuunottamatta tällaisen käsityksen höllentävää
vaikutusta joukkojen henkeen siihen sisältyi myös vaara, että meille
suotuisat taistelutilanteet menivät käyttämättä ohi vaihtuen
tuontuostakin päinvastaisiksi.
Taistelut olivat iskeneet ankaria, täyttymättömiä aukkoja riveihimme.
Monet jalkaväkirykmentit oli aivan uudelleen ryhmitettävä.
Rakennuskivet eivät yleensä olleet siveellisesti entisten ainesten
tasalla. Kotimaan olojen varjopuolet kuvastuivat useissa suhteissa
siitä mielialasta, joka vallitsi sodan kuluessa saapuneessa
täytemiehistössä.
Sotaisen menestyksemme vaikutuksesta oli kylläkin mieliala kotimaassa
laajoissa piireissä mahtavasti noussut. Tietoja taistelukentältä
seurattiin suurella jännityksellä ja odotettiin raskaan kamppailun
pikaista onnellista päättymistä. Nälkä, uhraukset ja huolet eivät
näyttäneet menneen hukkaan, ja paljon voitiin unohtaa, paljon kärsiä
miehekkäästi edelleen, kun vain äärettömän kärsimyksen onnellinen loppu
pysyi saavutettavan lähellä. Niin tekivät armeijan voitot useinkin sen,
mikä valtiolliselta johdolta jäi tekemättä. Mutta Saksan kansassa oli
epäisänmaallisuuteen vaipuneita aineksia, jotka olivat itsekkyyden ja
omanvoitonpyynnin turmeleman valtiollisen ajatussuunnan läpitunkemia,
joiden hermot olivat niin ärtyneet ja joissa siveellinen turmelus oli
niin pitkällä, että he pitivät vihollisen voittoa isänmaansa onnena ja
rauhana, jotka etsivät ja luulivat löytävänsä hyvää yksistään
vihollisen, pahaa taas yhtä ehdottomasti vain omassa leirissä, ja nämä
ainekset olivat sen mädännyksen lähtökohtana, joka oli pilaava koko
kansamme ruumiin. Trotski ei tosiaan näyttänyt puhuneen kuuroille
korville Brest-Litovskissa. Hänen valtiolliset harhaoppinsa tunkivat
rajapatsaittemme yli tavaten mitä erilaisimmista syistä lukuisia
kannattajia kaikissa ammattiluokissa. Vihollisen kiihoitustyö jatkoi
vaikutustaan julkisesti ja salaa. Se tunkeutui joko vahvempana tai
heikompana kaikille elämämme aloille.
Niinpä näytti vastustusvoiman katoaminen kansastamme ja armeijastamme
yhtyvän vihollisen tuhoamishaluun meidän häviöksemme. Menestys sodassa
näytti olevan ainoana pelastuksena tästä tukalasta asemasta. En
ainoastaan lujasti tahtonut vaan myöskin varmasti toivoin meidän
pääsevän sen avulla onnelliseen päätökseen. Sellaisen menestyksen
edellytyksenä oli, ettemme kadottaneet otettamme, että pysyimme
hyökkäävällä kannalla. Me jouduimme heti vasaran alle, jos itse
päästimme sen kädestämme. Me saatoimme taistella loppuun, jos vain
kotimaa yhä antoi meille ne siveelliset ja ruumiilliset voimat, joita
sillä vielä oli, jos se ei vain menettänyt uskoaan ja luottamustaan
lopulliseen voittoomme, ja jos liittolaiset eivät pettäneet.
Näin ajatellen ja tuntien ryhdyin jatkamaan tähänastista
yleissuunnitelmaamme.