Aikomuksia ja edellytyksiä vuodeksi 1918.
Kun ottaa huomioon sen vakavan kuvan, jolla lopetin esitykseni
edellisen osan, asetettaneen minulle oikeutettu kysymys, mitä
edellytyksiä luulin olevan sodan suotuisaan lopettamiseen viimeisellä
suurella aseellisella ratkaisulla.
Vastauksessani sanoudun irti valtiollisista näkökohdista ja puhun vain
sotilaan kannalta, kääntyen aluksi liittolaistemme keskuudessa
vallitseviin olosuhteihin:
Katsoen Venäjän ja Romanian sotilaalliseen voimattomuuteen ja Italian
kärsimiin suuriin tappioihin pidin Itävalta-Unkarin asemaa
sotilaallisesti siinä määrin huojennettuna, ettei Tonavan valtion
tulisi vaikeaksi kestää nykyistä sotatilannetta rintamallaan. Bulgarian
taas arvelin kyllä kykenevän pitämään puoliaan liittolaisvoimia vastaan
Makedoniassa, sitäkin suuremmalla syyllä, kun ne bulgarialaiset
taisteluvoimat, jotka vielä olivat Romanian ja Venäjän rintamilla,
piakkoin vapautuisivat sieltä pelkästään Makedoniaa varten. Venäjän
romahtaminen oli taas riittävästi parantanut Turkinkin asemaa
Vähässä-Aasiassa. Sillä oli nyt, minun arvosteluni mukaan kylliksi
voimia käytettävissään vahvistaakseen oleellisesti armeijojaan
Mesopotamiassa ja Syyriassa.
Mielestäni riippui siis liittolaistemme jatkuva kestävyys, paitsi
niiden hyvästä tahdosta, vain siitä, oliko niillä tehtäviään varten
käytettävissä riittävästi taisteluvälineitä ja osattiinko niitä
tarkoituksenmukaisesti käyttää. Muuta kuin puolensapitämistä en
vaatinut miltään liittolaiseltamme. Me halusimme itse saada sodan
ratkaistuksi lännessä. Sitä varten saimme nyt idässä olleet voimamme
vapaiksi ja toivoimme, että ainakin paremman vuodenajan tullessa
pääsisimme niitä käyttämään. Näitten voimien avulla saatoimme lännessä
saavuttaa ylivoiman mieslukuun nähden. Ensi kertaa koko sodan aikana
saksalainen ylivoima jollakin rintamallamme! Meidän ylivoimamme ei
kylläkään saattanut olla niin suuri kuin se ylivoima, jolla
englantilaiset ja ranskalaiset kolme vuotta olivat turhaan ahdistelleet
länsirintamaamme. Etenkään eivät meidän itäiset voimamme riittäneet
korvaamaan vastustajiemme suurta ylivoimaa tykistöön ja lentovälineihin
nähden. Kuitenkin kykenimme kokoamaan jollekin kohdalle länsirintamaa
valtavan voiman vihollisen linjojen musertamiseksi, panematta itseämme
silti liian paljon alttiiksi muilla rintamanosilla.
Helppo ja yksinkertainen ei päätös hyökkäyksen aloittamisesta
länsirintamalla kuitenkaan ollut, vaikkakin suhteet mieslukuun
nähden olivat meille suotuisat. Epäilys, saattaisimmeko tosiaan
saavuttaa suuren menestyksen, ei ollut vähäinen. Tähänastisten
vihollishyökkäysten kulussa ja tuloksissa en tosiaankaan saattanut
löytää mitään hyökkäykseen kehoittavaa. Mitä oli vihollinen kaikella
lukuun perustuvalla ylivoimallaan, miljoonilla granaateillaan,
heittomiinoillaan ja ihmishekatombeillaan lopullisesti voittanut?
Muutaman kilometrin levyiset maa-aluesaavutukset olivat
kuukausia kestäneiden ponnistusten tulos. Tietenkin olimme mekin
puolustautuessamme kärsineet ankaria tappioita, mutta kuitenkin oli
otaksuttavaa, että hyökkääjien tappiot olivat melkoista suuremmat.
Yksistään n.s. ainestaisteluilla emme koskaan voisi saavuttaa
ratkaisevaa päämäärää. Sellaisten taistelujen käymiseen meillä ei ollut
aikaa eikä voimia. Sillä yhä lähemmäksi tuli se hetki, jolloin
täysivoimainen Amerikka vähitellen astuisi näyttämölle. Jollei
sukellussotamme siihen mennessä vaikuttaisi niin paljoa, että suurten
joukko-osastojen ja niiden tarpeiden kuljettaminen kävisi
kysymyksenalaiseksi, silloin tuli asemamme pakostakin vakavaksi.
Luonnollisena herää kysymys, mikä seikka näytti oikeuttavan meidät
toivomaan yhtä tai useampaa ratkaisevaa voittoa, vaikka vastustajamme
eivät olleet tähän mennessä saavuttaneet mitään sellaista. Vastaus on
helppo antaa, mutta vaikea selittää; se on ilmaistavissa sanalla:
"luottamus". Ei luottamus onnelliseen sattumaan, häilyviin toiveihin,
vielä vähemmän luottamus lukumäärään tai ulkonaiseen voimaan. Se oli
sitä luottamusta, jota päällikkö tuntee lähettäessään joukkonsa
vihollisen tuleen, varmana siitä, että ne kestävät vaikeimmankin ja
tekevät mahdottomalta näyttävän mahdolliseksi. Sama luottamus oli
minussa, kun me vuosina 1916 ja 1917 jätimme länsirintamamme melkein
yli-inhimillisen kuormituksen alaiseksi, hyökätäksemme toisaalla, ja
sama luottamus antoi meille uskallusta pitää pienillä voimilla aisoissa
vihollisen ylivoiman kaikilla sotakentillä, vieläpä lyödäkin sen.
Luvultaan tarpeellisen suuri voima oli nyt käytettävänämme eikä minusta
myöskään missään näyttänyt puuttuvan tahtoa kelpo työhön. Minä
suorastaan tunsin, kuinka joukot kaihosivat päästä pois puolustussodan
kurjuudesta ja painosta. Tiesin, että saksalaisesta "kaniinista", jota
eräs katkerimmista vihollisistamme luuli englantilaisessa ivassaan
voivansa nauraa "aukealta kentältä maakoloihin ajetuksi", tulisi
hyökkäyskypäräinen saksalainen, joka koko vihaansa hehkuen nousee
ampumahaudoista, haihduttaakseen voittoisassa hyökkäyksessä
puolustussodan monivuotiset kärsimykset.
Sen lisäksi uskoin hyökkäyskäskymme johtavan vieläkin kauemmas
kantaviin seurauksiin. Toivoin, että ensimmäiset voitolliset iskumme
kohottaisivat koko isänmaankin synkkänä hautomasta ja miettimästä ajan
kurjuutta, taistelumme toivottomuutta ja uskoa, että on mahdotonta
lopettaa sota muulla lailla kuin alistumalla tyrannimaisten voimien
tuomioon. Kun säihkyvä säilä nousee, niin se tempaa sydämet mukaansa --
niin on aina ollut laita; olisiko nyt toisin? Ja toiveeni kiitivät pois
yli isänmaan rajojen. Suuren saksalaisen sotamenestyksen mahtavasta
vaikutuksesta arvelin sotainnon nousevan alakuloisuuteen vaipuneessa
Itävalta-Unkarissakin, Bulgarian valtiollisten ja kansallisten
toiveiden taas lehahtavan liekkiin, puolensapitämisen halun vahvistuvan
kaukaisissa turkkilaisissa maissakin.
Kuinka olisinkaan voinut luopua vuorenlujasta uskostani asiamme
voittoon suositellakseni keisarilleni isänmaani ja omantuntoni edessä
antautumista. "Antautumistako?" Niin juuri! Ei saattanut olla eri
mieltä siitä, että viholliset asettaisivat vaatimuksensa niin
korkealle. Kun kerran olisimme joutuneet myöntymisen kaltevalle
pinnalle ja kun voimiemme korkein jännitys lakkaisi, silloin ei olisi
odotettavissa muuta päätöstä kuin kauhea loppu, jollemme edeltäkäsin
olisi lamauttaneet vihollisen käsivarsia ja tahtoa. Sellaiset olivat
edellytyksemme jo v. 1917, sellaisina ne myöhemmin toteutuivat. Meillä
oli aina valittavana taistelu voittoon saakka tai alistuminen aina
itsensäkieltämiseen. Puhuivatko vastustajamme koskaan muussa mielessä?
Minun korvaani ei koskaan kuulunut muuta ääntä. Jos sellainen siis
todella on jossain rauhaa tavoitellen kaikunut, niin se ei ainakaan
tunkenut minun ja vihollisvaltiomiehen välillä olevan ilmapiirin läpi.
Meillä oli minun vakaumukseni mukaan voimat ja sotainen henki, joita
tarvittiin viimeiseen, ratkaisua luovaan aseleikkiin. Meidän oli vain
päätettävä, missä ja kuinka siihen oli ryhdyttävä. Kysymykseen "kuinka"
saattoi yleensä vastata seuraavasti: Oli vältettävä pysähdykseen
joutumista n.s. ainestaistelussa. Meidän oli annettava luja,
mahdollisimman yllättävä isku. Jos meidän ei onnistuisi yhdellä
ainoalla iskulla saada vihollisen vastustusta murtumaan, niin tuli
tähän ensimmäiseen iskuun liittää useita uusia iskuja eri paikoissa
vihollisen puolustuslinjalla, kunnes päämäärämme olisi saavutettu.
Sotaihanteena kangasteli mielessäni luonnollisesti jo edeltäkäsin
vihollisten linjojen täydellinen puhkaiseminen, murto, joka avaisi
meille ovet vapaisiin sotaliikkeihin. Tämä aukko oli lyötävä linjalla
Arras--Cambrai--St. Quentin--La Fère. Valtiolliset näkökohdat eivät
vaikuttaneet tämän hyökkäysrintaman valintaan. Emme tahtoneet hyökätä
täällä sen takia, että meillä tällä alueella oli englantilaisia
vastassa. Pidin tosin Englantia yhä vihollistemme vastarinnan
päätukena, mutta olin samalla myös selvillä siitä, että Ranska tahtoi
vahingoittaa valtiollista olemassaoloamme aina tuhoon asti yhtä
hellittämättömästi kuin Englantikin.
Sotilaalliselta kannalta oli yhtä vähän merkitystä sillä,
suuntaisimmeko ensimmäisen hyökkäyksemme ranskalaisia vai
englantilaisia vastaan. Englantilaiset olivat epäilemättä kömpelömpiä
taistelussa kuin heidän asetoverinsa. He eivät osanneet hallita
nopeasti vaihtelevia tilanteita. He työskentelivät liian kaavamaisesti.
Nämä virheet olivat tähän asti ilmenneet englantilaisten hyökkäyksissä,
ja luulin, että asianlaita olisi sama puolustuksessakin. Sellaiset
ilmiöt olivat jokaisesta sotilaskasvatuksen tuntijasta itsestään
selviä. Ne johtuivat vastaavan rauhanaikuisen kasvatuksen puutteesta.
Ei edes monivuotinen sotakaan saattanut täydellisesti korvata puuttuvia
valmistuksia. Mitä englantilaisten notkeudesta taistelussa puuttui, sen
he ainakin osittain korvasivat sitkeydellään, jota he osoittivat
tehtävästään ja päämäärästään kiinnipitämisessä, olipa sitten kysymys
hyökkäyksestä tai puolustuksesta. Englantilaiset joukko-osastot olivat
arvoltaan erilaisia. Valiojoukot olivat kotoisin siirtomaista, ilmiö,
joka kai johtuu siitä, että sikäläinen väestö on pääasiallisesti maata
viljelevää.
Ranskalainen oli yleensä tottuneempi taisteluun kuin hänen
englantilainen liittolaisensa. Sen sijaan hän ei ollut niin sitkeä
puolustuksessa. Ranskalaista tykistöä pitivät sekä päällikkömme että
sotilaamme vaarallisimpana vihollisenaan, kun taas ranskalaista
jalkamiestä ei pidetty niin suuressa arvossa. Kuitenkin olivat
ranskalaisetkin joukko-osastot tässä suhteessa erilaisia riippuen
siitä, mistä seudusta ne saivat täydennysväkensä.
Huolimatta näennäisestä johdon yhteyden löyhyydestä
englantilais-ranskalaisella rintamalla saattoi pitää varmana, että
toinen liittolainen hätätilassa kiiruhtaisi toisen avuksi. Pidin
itsestään selvänä, että ranskalainen tällaisessa tapauksessa toimisi
nopeammin, olihan Ranska riippuvainen Englannin valtiollisesta
tahdosta; sitä paitsi saatoin nojautua tähänastisiin sotakokemuksiini.
Kun hyökkäyksestä oli päätettävä, ulottui englantilaisten rintama
merestä aina St. Quentinin eteläpuolelle, sen pohjoinen siipi oli
Flanderin taistelusta saakka ollut hyvin lujasti miehitettynä. Toinen,
heikompi joukkoryhmä näytti Cambrain taistelun ajoilta jääneen
sikäläiselle taistelupaikalle. Muuten olivat englantilaiset joukot
nähtävästi jaetut jokseenkin tasaisesti; heikoimmin miehitetyiltä
tuntuivat Cambrain ryhmän eteläpuolella olevat asemat. Meidän
rintamamme sisään tunkeutuva kaari tämän kaupungin luona oli meidän
marrask. 30:ntenä tekemämme vastaiskun jälkeen jokseenkin loiva, mutta
kuitenkin kyllin selvä antaakseen tilaisuuden, kuten sanottiin,
taktillisten pihtien käyttämiseen pohjoisesta ja idästä. Sellaisilla
pihdeillä aioimme murtaa sikäläiset voimat. Kuitenkin oli
kyseenalaista, pysyisikö englantilaisten voimien jaoittelu todella
sellaisena kuin olen kuvannut aina hyökkäyksemme alkuun saakka. Se
riippui kai melkoisesti siitä, saatoimmeko mahdollisesti pitää salassa
hyökkäysaikeemme. Tärkeä kysymys! Kaikki kokemuksemme puhuivat sen
todennäköisyyttä vieläpä sellaista mahdollisuuttakin vastaan. Me olimme
tunteneet kaikki vastustajan valmistukset suuria länsirintamamme
murtoyrityksiä varten jo kauan ennen varsinaisten taistelujen
alkamista. Melkein säännöllisesti saatoimme määritellä vihollisen
hyökkäysrintaman laajuudenkin. Vihollisen kuukausia kestäneet
varustelut olivat tiedustelulentäjiemme silmät aina huomanneet. Mutta
maan pinnallakin toimiva tiedustelumme oli kehittynyt erittäin herkäksi
huomaamaan jokaisen muutoksen vihollisen puolella. Vihollinen oli
ilmeisesti pitänyt mahdottomana salata laajoja valmistelujaan ja
joukkojen kokoamista suurtaisteluja varten eikä koettanutkaan pyrkiä
yllätyksien aikaansaantiin. Me puolestamme pidimme yllättämistä erittäin
tärkeänä. Meidän päämäärämme edellytti sen sijaan osittain luopumaan
pitkällisistä teknillisistä valmisteluista. Oli jätettävä
alijohtajiemme ja joukkojemme taktillisen tajun ratkaistavaksi kuinka
pitkälle siinä suhteessa saattoi mennä.
Hyökkäystaistelumme ei kaivannut ainoastaan teknillistä valmistusta
vaan taktillista kouluutustakin. Kuten vuotta aikaisemmin
puolustuksesta, laadittiin nyt hyökkäyksestä uudet säännöt ja joukoille
annettiin tarkkoja ohjeita. Luottaen joukkojen henkeen asetettiin
hyökkäyksen raskain paino harvain ampumaketjujen kannettavaksi, ja
niiden ampumiskykyä kohotettiin konekiväärien joukoittaisella käytöllä
ja välittömästi kenttätykistön ja taistelulentäjien avulla. Tällaiset
ohuet jalkaväkiketjut kykenivät hyökkäykseen vain silloin, kun niitä
innosti voimakas hyökkäyshalu. Luovuimme siis kokonaan musertavia
joukkoja käyttävästä taktiikasta, jossa yksityinen sotilas
tovereittensa ruumiiden suojelemana saa hyökkäysvaiston, taktiikka,
jota olimme nähneet itäisen vastustajamme runsaassa määrin käyttävän ja
josta lännessäkin olimme silloin tällöin saaneet kokemusta.
Kun vihollisen sanomalehdistö v. 1918 kertoi maailmalle Saksan
joukkohyökkäyksistä, niin käytti se kai tätä ilmaisumuotoa ensi sijassa
tyydyttääkseen sensatsionin kaipuuta, mutta kai myös tehdäkseen
lukijoilleen taistelukuvat havainnollisemmiksi ja tapaukset
käsitettävämmiksi. Mistä olisimme ottaneet edes ihmiset sellaiseen
joukkotaktiikkaan ja sellaisiin joukkouhreihin? Sitäpaitsi meillä oli
kylliksi kokemusta siitä, kuinka hyödyttömästi kalliit voimat vaipuivat
linjojemme eteen, kun niittäjämme uudella taistelukentän viikatteella,
konekiväärillä, saattoivat korjata sitä runsaamman verisen sadon mitä
tiheämpinä ihmiskorret seisoivat.
Nämä seikat, jotka koskevat pikemmin taistelutapamme henkeä kuin
tekniikkaa, riittänevät hyökkäysperiaatteittemme yleiseksi piirteeksi.
Saksalainen jalkamies kantoi nytkin taistelun kuorman. Hänen
sisar-aselajillaan oli tuo yhtä paljon kunniaa tuottava ja tuhonalainen
tehtävä: helpottaa kunnon muskettimiehen työtä.
Olimme täysin tietoisia länsirintamalla lähestyvän suuren aseleikkimme
vaikeudesta. Se velvoitti meidät luonnollisesti viemään tähän
verileikkiin kaikki voimat mitä suinkin voitiin muilta sotanäyttämöiltä
vapauttaa.
Valtiollisten ja taloudellisten olojemme nykyinen tila ja jatkuva
kehitys tuottivat tämän suunnitelman toteuttamiselle monenlaisia
vaikeuksia, jotka useasti vaativat minua mieskohtaisesti puuttumaan
asioihin. Esitettäköön tämä tärkeä kysymys yhtäjaksoisesti. Aloitan
idästä.
Joulukuun 15:ntenä oli Venäjän rintamalla solmittu aselepo. Venäjän
armeijan hajoamisen johdosta olimme jo aikaisemmin alkaneet kulettaa
sieltä pois suurta osaa taisteluosastojamme. Osan toimi- ja
taistelukelpoisista divisionista oli kuitenkin jäätävä sinne, kunnes
lopullinen välien selvitys Venäjän ja Romanian kanssa oli tapahtunut.
Olisi tietenkin ollut sotilaallisten toivomustemme mukaista,
jos vuosi 1918 olisi idässä alkanut rauhankellojen soitolla. Mutta
niiden asemesta kuului Brest-Litovskin neuvotteluhuoneesta
kumouksellisiin opinkappaleisiinsa pinttyneiden miesten mitä hurjimpia
kiihoituspuheita. Nämä valtiolliset kiihoittajat kehoittivat kaikkien
maiden laajoja kansanjoukkoja pudistamaan päältään painavan orjuuden
ikeen toimeenpanemalla hirmuvallan. Rauha maailmassa oli turvattava
porvariston joukkomurhilla. Venäläiset neuvottelijat, etenkin Trotski,
alensivat neuvottelupöydän, jonka ääressä kahden mahtavan vastustajan
sovinnon piti syntyä, hurjien agitaattorien puhujalavaksi. Ei siis
ollut ihme, etteivät rauhanneuvottelut edistyneet. Minun mielestäni
Lenin ja Trotski eivät ajaneet politiikkaansa tappiolle joutuneiden
tavoin, vaan kuin voittajat, he kun koettivat saada aikaan valtiollista
hajaantumista selkäpuolellamme ja sotajoukkojemme riveissä. Rauha
uhkasi tällaisissa olosuhteissa tulla huonompi kuin aselepo.
Hallituksemme edustajat tällöin vielä rauhankysymyksiä käsiteltäessä
olivat pettävien toiveiden vallassa. Ylin armeijanjohto voi ansiokseen
mainita, että se oivalsi vaarat ja varoitti niistä.
Olipa edustajillamme Brest-Litovskissa voitettavana miten suuret
vaikeudet tahansa, minun velvollisuuteni oli kuitenkin vaatia, että
ottamalla huomioon lännessä suunnitellut sotatoimet meidän oli mitä
pikimmin saatava rauha idässä. Asia pääsi kuitenkin vasta sitten oikein
vauhtiin, kun Trotski helmikuun 10:ntenä kieltäytyi allekirjoittamasta
rauhansopimusta, mutta muuten kuitenkin selitti sotatilan päättyneeksi.
Minä saatoin pitää tätä Trotskin kaikkia kansainoikeudellisia
periaatteita pilkkaavaa menettelyä vain yrityksenä pysyttää tilanne
idässä jatkuvasti epämääräisenä. En voi ottaa ratkaistavakseni, oliko
myöskin ententella vaikutusta tähän yritykseen. Joka tapauksessa
oli silloinen tilanne sotilaallisessa suhteessa sietämätön.
Valtakunnankansleri kreivi von Hertling yhtyi tähän ylimmän
armeijanjohdon mielipiteeseen. Hänen Majesteettinsa Keisari päätti
helmikuun 13:ntena, että sotatoimien tuli idässä jälleen alkaa
helmikuun 18:ntena.
Päätettyjen sotatoimien täytäntöönpano kohtasi tuskin missään enää
vakavampaa vihollisen vastarintaa. Venäjän hallitus huomasi nyt sitä
uhkaavan vaaran. Maaliskuun 3:ntena allekirjoitettiin Brest-Litovskissa
rauha neliliiton ja Iso-Venäjän välillä. Venäjän sotilaallinen voima
oli täten oikeudellisestikin jättänyt sodan. Suuret maa-alueet ja
kansanheimot oli lohkaistu tähänastisesta kiinteästä venäläisestä
ruumiista, Venäjän varsinaiseen ytimeen oli syntynyt syvä juopa
Iso-Venäjän ja Ukrainan välille. Rauhanehdoista johtuva reunavaltioiden
erkaantuminen entisestä tsaarivaltakunnasta oli minun mielestäni ennen
kaikkea sotilaallinen voitto. Siten oli, käyttääkseni sotilaallista
vertausta, luotu Venäjää vastaan laaja esikenttä rajojemme
ulkopuolelle. Valtiollisessa suhteessa oli minulle mieluinen
baltilaisten maakuntain vapautuminen, koska oli otaksuttavaa, että
tästä lähtien saksalaisuus siellä saattoi vapaammin kehittyä ja voitiin
ryhtyä laajassa muodossa saksalaiseen siirtolaisuuteen näillä alueilla.
Minun tarvinnee tuskin vakuuttaa, etteivät neuvottelut Venäjän
hirmuhallituksen kanssa juuri vastanneet minun valtiollista
katsantotapaani. Mutta meidän oli pakko kerran päästä lopulliseen
sopimukseen Iso-Venäjän silloisten vallanpitäjien kanssa. Muutenhan
kaikki silloin oli siellä käymistilassa, enkä minä mieskohtaisesti
uskonut silloisen terrorin pysyvän pitkältikään vallassa.
Rauhanteosta huolimatta ei meidän kuitenkaan ollut mahdollista
kuljettaa pois idästä kaikkia taistelukelpoisia joukkojamme. Emme
voineet jättää miehitettyjä alueita ilman muuta oman onnensa nojaan. Ja
suojamuurien rakennuttaminen bolsheviki-sotajoukkojen ja vapauttamiemme
maiden välille vaati ehdottomasti jättämään sangen voimakkaita
saksalaisia joukkoja itään. Myöskään eivät sotatoimemme Ukrainassa
vielä olleet päättyneet. Meidän täytyi marssia tuohon maahan
saattaaksemme järjestystä sikäläisiin valtiollisiin oloihin. Vain
mikäli tämä onnistui, oli meillä toiveita saada Ukrainan alueelta
elintarpeita, ensi sijassa Itävalta-Unkaria, sitten myöskin
kotimaatamme varten, sitäpaitsi vielä raaka-aineita sotateollisuuttamme
ja sotatarpeita armeijaamme varten. Valtiollisille näkökohdille ei ylin
armeijanjohto antanut näissä yrityksissä mitään sijaa.
Oleellisesti toisenlaatuinen merkitys oli sillä sotilaallisella avulla,
jota saman vuoden keväänä soimme Suomelle sen vapaussodassa venäläistä
sortovaltaa vastaan. Bolshevikihallitus ei ollut toimittanut meille
lupaamaansa maan tyhjentämistä joukoistaan. Sitä paitsi toivoimme
sillä, että saamme Suomen puolellemme, mitä tuntuvimmin vaikeuttavamme
ententen sotilaallista vaikutusta Arhangelskista ja Muurmannin
rannikolta käsin olojen vastaiseen kehitykseen Iso-Venäjällä. Myöskin
saimme samalla uhka-aseman lähellä Pietaria, mikä olisi ollut tärkeä,
jos bolshevikkien Venäjä olisi yrittänyt uusia hyökkäyksiä
itärintamallamme. Vähäpätöinen voimienkäyttö -- siihen tarvittiin
tuskin divisioonaakaan -- kannatti joka tapauksessa meille mitä
parhaiten. Se vilpitön suosio, jota osoitin Suomen kansan
vapaustaistelua kohtaan, oli minun mielestäni täydessä sopusoinnussa
sotilaallisen tilanteen vaatimusten kanssa.
Ne taistelujoukot, jotka meillä oli Romaniaa vastassa, vapautuivat
suurimmaksi osaksi, kun tämänkin maan hallitus Venäjän kanssa tekemämme
rauhan johdosta katsoi olevansa pakotettu pääsemään meidän kanssamme
rauhalliseen välienselvittelyyn. Itään siten jääneet taistelujoukkomme
jäännökset olivat vastaisen varalle eräänlaisena voimanlähteenä
länsiarmeijamme täydentämiseksi.
Italiaa vastaan lähettämämme divisionat saatettiin ilman muuta jo
talven varrella kuljettaa takaisin. Itävalta-Unkarin täytyi minun
mielestäni ehdottomasti kyetä vast'edes yksin vallitsemaan tilannetta
Ylä-Italiassa.
Tärkeä kysymys oli, eikö meidän ollut käännyttävä Itävalta-Unkarin
puoleen pyynnöllä, että se asettaisi käytettäväksemme osia idässä ja
Italiassa vapautuvista voimistaan tulevaa ratkaisevaa kamppailua
varten. Saamieni ilmoitusten perusteella kuitenkin arvelin, että näitä
voimia voitiin käyttää hyödyksi paremmin Italiassa kuin meidän
raskaassa taistelussamme lännessä. Jos Itävalta-Unkarin onnistui
vaikuttavalla tavalla uhkaamalla sitoa Italian koko armeija, vieläpä
siellä vielä olevat englantilaiset ja ranskalaiset joukot, tai ehkä
myös menestyksellisillä hyökkäyksillä vetää niitä ratkaisurintamalta,
niin meille täten lännessä syntynyt taakankevennys ehkä oli suurempi
kuin se hyöty, minkä välittömän avun antaminen olisi tuottanut.
Rajoittaudumme siirtämään rintamallemme itävalta-unkarilaista tykistöä.
Minulla ei muuten ollut epäilystäkään siitä, ettei kenraali von Arz
olisi milloin tahansa ja kaikin voiminsa puoltanut pyyntöämme, jos
olisimme halunneet enemmän itävaltalaista apua.
Itävalta-Unkarin ulkoministeri viittasi tähän aikaan eräässä puheessaan
siihen, että Tonavan monarkia ponnisteli yhtä paljon Strassburgin kuin
Triestinkin puolesta. Tämä liittolaisuskollinen lausunto oli täysin
minun mieleni mukainen. Vasta myöhemmin sain tietää, että tämä kreivi
Czerninin lausunto monarkian ei-saksalaisissa piireissä oli herättänyt
vastalauseita. Tämä valtiollinen kiihtymys ei kuitenkaan mitenkään
vaikuttanut minun sotilaallisista syistä tekemääni päätökseen
Itävalta-Unkarin taholta saatavan aseavun suuruudesta tulevilla
taistelutantereillamme lännessä. Minusta oli itsestään selvää, että
meidän täytyi yrittää vapauttaa hyökkäystoimintaamme varten
länsirintamalla myöskin ne taistelujoukkomme, joita tähän saakka oli
käytetty Bulgariassa ja Aasian-puoleisessa Turkissa. Olen jo viitannut
siihen, miten suuresti tällaista aietta valtiollisista syistä
vastustettiin Bulgariassa. Kenraali Zekov oli liian tunnollinen sotilas
ollakseen myöntämättä vaatimustamme oikeutetuksi. Mutta hän piti
nähtävästi saksalaisia piikkikypäriä Makedoniassa yhtä välttämättöminä
kuin hänen kuninkaansakin. Saksalaisten joukkojen palauttaminen
Makedonian rintamalta pääsi sen vuoksi vain vähitellen käyntiin. Vain
vaivoin saimme yhä uudistaen vaatimuksiamme ne korvatuiksi Dobrudzasta
tuoduilla bulgarialaisilla joukoilla. Makedonian rintaman saksalaisista
komentovirastoista saapuneet vakavat ilmoitukset sikäläisten
bulgarialaisten joukkojen mielialasta ja käytöksestä saivat meidät
lopulta jättämään sinne vielä toistaiseksi loput saksalaisesta
jalkaväestä ja osan vieläkin sangen runsaasta saksalaisesta tykistöstä.
Samansuuntainen oli tulos samanlaisesta yrityksestämme Turkissa.
Aasian-joukkomme oli syksyllä 1917 yhdessä alkuaan Bagdadin retkeä
varten määrättyjen turkkilaisten divisionain kanssa lähetetty Syyriaan.
Arveluttava tilanne sikäläisellä rintamalla pakotti meidät vuoden 1918
alussa miltei kaksinkertaistuttamaan tuon joukkomme. Useimmat tätä
varten määrätyt joukko-osastot otettiin Makedoniassa olevasta
sotaväestämme. Ennenkuin nämä lisävoimat olivat ennättäneet
määräpaikkaansa, luulimme voivamme todeta aseman Syyrian rintamalla
oleellisesti parantuneen ja ryhdyimme sen vuoksi Enver pashan kanssa
neuvotteluihin kaikkien siellä olevien joukkojemme palauttamiseksi.
Enver antoi suostumuksensa. Syyriassa olevan saksalaisen
ylikomentoviraston painokkaat sotilaalliset ja valtiolliset
huomautukset sekä myöskin tuon komentoviraston vaikutuksen alla
syntyneet valtakunnan johdon pyynnöt saivat meidät kuitenkin luopumaan
joukkojen kutsumisesta takaisin.
Yleensä voimme sanoa, ettei meidän puoleltamme laiminlyöty mitään
kaikkien saksalaisten taistelujoukkojen kokoamiseksi mikäli mahdollista
lännessä tapahtuvaan ratkaisuun. Ellei tämä onnistunutkaan aivan
viimeistä miestä myöten, niin olivat tähän syynä erinäiset olosuhteet,
mutta ei suinkaan se, ettemme olisi olleet selvillä tämän kysymyksen
tärkeydestä. Niin oli talvella 1917-18 vihdoinkin päästy siihen, mihin
minä kolme vuotta kaihoten olin pyrkinyt. Saatoimme selkä vapaana
ryhtyä ratkaisevaan taisteluun lännessä ja meidän täytyi nyt ryhtyä
tähän otteluun. Tästä olisimme ehkä säästyneet, jos olisimme jo vuonna
1915 lopullisesti voittaneet venäläiset. Olen jo varemmin viitannut
siihen, miten paljon vaikeammaksi nyt, 1918, tuo tehtävä oli käynyt
meille. Yhä vielä seisoi Ranska mahtavana vastustajana kiistakentällä,
vaikkakin se ehkä oli vuodattanut verta enemmän kuin me. Sen rinnalla
englantilainen monimiljoonainen armeija täysin varustettuna, hyvin
koulittuna ja sotaantottuneena. Uusi vastustaja, taloudellisilta
voimiltaan vertaa vailla, halliten vihollistemme sodankäynnin kaikkia
apulähteitä, virittäen kaikissa vihollisissamme uutta elähyttävää
toivoa, valmistellen valtavia sotajoukkoja, Pohjois-Amerikan
Yhdysvallat, oli jo uhkaavan lähellä. Ehtisikö tuo valta vielä ajoissa
riistääkseen käsistämme voitonlaakerit? Siinä sodan ratkaiseva kysymys,
ja vain siinä! Luulin voivani vastata siihen kieltävästi!
Suuren lännessä tapahtuneen rynnistyksemme tulos on nostanut
kysymyksen, eikö olisi ollut järkevää myöskin vuonna 1918 käydä
länsirintamalla yleensä puolustussotaa siellä tähän saakka olleilla
armeijoilla, joita olisivat tukeneet voimakkaat reservit, ja keskittää
kaikki muut sotilaalliset ja valtiolliset ponnistukset järjestyneiden
valtiollisten ja taloudellisten olojen luomiseksi idässä ja
liittolaistemme sotatoimien tukemiseksi. Olisi väärin otaksua, etteivät
minun mieltäni olisi askarruttaneet tuollaiset ajatukset ennen
rynnäkkösuunnitelmiamme. Mutta mitä tarkimman harkinnan jälkeen minä
hylkäsin ne. Tunneseikat eivät tässä vaikuttaneet mitään. Miten olisi
sodan loppu ollut ajateltavissa sitä niin johdettaessa? Vaikkakaan
minulla ei vuoden 1917 lopussa vielä ollut mitään syytä pelätä, ettei
saksalaisten vastustuskyky riittäisi vielä vuodeksi, niin en voinut
olla epätietoinen siitä, miten arveluttavasti liittolaistemme
vastustuskyky oli rappiolla. Meidän täytyi kaikin keinoin pyrkiä
menestykselliseen päätökseen. Tämä oli kaikkien liittolaistemme enemmän
tai vähemmän äänekkäästi lausuma vaatimus. Sitä vastaan ei voida
väittää että myöskin vastustajamme olivat tulleet inhimillisen ja
sielullisen toimikykyisyytensä äärimmäiselle rajalle. Ne saattoivat,
ellemme me hyökänneet niiden kimppuun, venyttää sotaa vielä
vuosikausiksi, ja jos joku niistä ei olisi halunnut enää olla mukana,
olisivat muut sen siihen yksinkertaisesti pakottaneet. Vähitellen
tapahtuva nääntymys oli epäilemättä osamme, kun emme voineet saattaa
vastustajaamme samaan asemaan. Nytkin, kun näen isänmaani nykyisen
onnettomuuden, on minulla se vuoren vankka vakaumus, että sille
tietoisuus siitä, että se on käyttänyt viimeiset voimansa
olemassaolonsa ja kunniansa puolustamiseen, on oleva suuremmaksi
hyödyksi sisäisessä rakennustyössä, kuin jos sotaa olisi jatkettu
kunnes nääntymys olisi johtanut yleiseen voimattomuuteen. Kohtaloa,
joka sen nyt on kestettävä, se ei kuitenkaan olisi välttänyt, mutta
siltä olisi puuttunut kohottava muisto verrattomasta sankariudesta.
Etsin historiasta esimerkkiä ja huomaan, että Preussisch-Eylaun
asekunnia, vaikkei se enää voinutkaan muuttaa vanhan Preussin kohtaloa,
kuitenkin loisti tähtenä vuosien 1807-1812 valottomassa pimeydessä. Sen
loistosta sai niin moni lohtua ja ohjausta. Olisiko saksalainen sydän
nyt tullut toisenlaiseksi? Minun preussilainen sydämeni ainakin lyö
tähän tapaan.
Spa ja Avesnes.
Esityksestämme, jonka Hänen Majesteettinsa Keisari maaliskuun 8:ntena
antamallaan käskyllä vahvisti, Saksan suuri päämaja siirrettiin Spahan.
Muutoksen aiheuttivat tulevat sotatoimet lännessä. Uudesta päämajasta
käsin saatoimme saavuttaa läntisen sotarintamamme nyttemmin tärkeimmät
osat lähempää tietä kuin Kreuznachista. Kun me kuitenkin halusimme
seurata vastaisia tapahtumia mahdollisimman läheltä, niin me sitä
paitsi valitsimme Avesnesin jonkinlaiseksi ylimmän armeijanjohdon
etumaiseksi komentopaikaksi. Sinne saavuimme maaliskuun 19:ntenä,
kerallamme suurin osa yleisesikuntaa ja olimme siten niiden
armeijaryhmien ja armeijain ylikomentojen keskuksessa, joilla oli oleva
merkittävin osa tulevissa ratkaisevissa taisteluissa.
Ulkonaisesti kaupungille antaa leimansa sen vanhan kirkon valtava,
jykevä rakennus. Osaksi rappeutuneet ja enää vain osaksi säilyneet
linnoitukset muistuttavat siitä, että Avesnesilla on muinaisina aikoina
ollut sotahistoriallinen osansa. Mikäli muistan, ottivat muutamat osat
Preussin armeijaa v. 1815 Belle Alkaneen taistelun jälkeen haltuunsa
tämän silloisen linnoituksen ja jatkoivat sitten matkaansa Pariisia
kohti. Sota 1870-71 ei kohdannut tätä seutua.
Vehmaassa, vehreässä ympäristössään on kaupunki kuin hiljainen
maaseutupaikka. Meidän olomme siellä antoi sille vain vähän eloisamman
leiman. Itse olin ollut siellä 47 vuotta sitten ja sain nyt taas olla
pitemmän aikaa ranskalaisen väestön keskuudessa. Eri katutyypit
näyttivät minusta sitten vuoden 1871 niin vähän muuttuneen, että
saatoin unohtaa aikaeron. Niin istuivat nytkin, kuten silloin, asukkaat
oviensa edustalla, miehet enimmäkseen hiljaiseen katselemiseen
syventyneinä, naiset eloisempina, valliten keskustelua, lapset
pallokentällä iloisesti leikkien ja lauleskellen, kuin syvimmän rauhan
aikana. Onnellinen nuoriso!
Pitkäaikainen oleskelumme Avesnesissa tuki muuten minun yleistä
havaintoani, että ranskalainen väestö alistui arvokkaasti siihen kovaan
kohtaloon, johon sodan pitkällisyys sen oli saattanut. Meillä ei ollut
syytä ryhtyä mihinkään erikoisiin toimenpiteisiin järjestyksen
ylläpitämiseksi tai turvallisuutemme vuoksi. Me saatoimme rajoittua
siihen, että turvasimme työhömme tarpeellisen rauhallisuuden.
Hänen Majesteettinsa Keisari ei hankkinut itselleen asuinpaikkaa
Avesnesista, vaan asui seuraavien suurten tapahtumain aikana
erikoisjunassaan. Junaa siirrettiin aina sotatilanteen mukaan.
Viikkokausia kestänyt oleskelu junan ahtaissa suojissa olkoon
todistuksena sotaherramme vaatimattomuudesta. Hän omisti elämänsä näinä
aikoina kokonaan sotajoukolleen. Keisarin ajatuspiirin ulkopuolella
olivat kokonaan henkilökohtaiset vaarat, esim. vihollislentäjien
taholta uhkaavat.
Oleskelu Avesnesissa tarjosi minulle seuraavien kuukausien aikana
useammin kuin tähän saakka tilaisuutta tulla mieskohtaiseen
kosketukseen armeijaryhmiemme ja armeijaimme päälliköiden sekä muiden
ylempien esikuntien kanssa. Erityistä iloa tuotti minulle mahdollisuus
nähdä rintamaupseereita luonani. Heidän sotakokemuksensa ja heidän
muutkin, enimmäkseen järkyttävän karusanaisesti kerrotut
sotaelämyksensä olivat minulle ei vain sotilaallisesti, vaan myöskin
suorastaan yleisinhimilliseltä kannalta erittäin mielenkiintoisia.
Erityisesti tuottivat minulle iloa käynnit Masurian rykmentin luona,
joka kantoi nimeäni, sekä sen kaartinrykmentin luona, jonka riveissä
olin nuorena upseerina ollut kahdessa sodassa, Oldenburgin
jalkaväkirykmentin luona, jota kerran olin komentajana johtanut. Tosin
oli rauhanaikaisesta miehistöstä enää hyvin vähän jälellä, mutta
uudessa polvessa huomasin vanhan sotilaallisen hengen. Useimmat
upseerit ja miehistöt näin ensimmäisen ja monet samalla myös viimeisen
kerran. Kunnia heidän muistolleen!