Reimsin taistelun suunnitelma.
Asema Marnen mutkassa teki kesäkuun taistelujen päätyttyä
epätäydellisen, lopettamattoman työn vaikutuksen. Ajan oloon emme
voineet jäädä niihin asemiin, joissa nyt olimme olleet kesäkuun
keskivaiheilta asti. Tarpeiden kuljetus tähän valtavaan puoliympyrään
oli sangen puutteellista. Se oli riittävä vain suhteellisen
hiljaisuuden vallitessa, mutta uhkasi käydä arveluttavaksi, jos
pitkäaikainen suurkamppailu puhkeaisi. Meillä oli käytettävissämme vain
yksi, sekin varsin vähän käyttökelpoinen rautatielinja, jonka piti
kuljettaa tarpeet suurille sotilasmäärillemme tällä joukkojen määrään
katsoen sangen ahtaalla alueella. Ulkoneva kaari lisäksi suorastaan
ärsytti vihollista ryhtymään hyökkäämään joka puolelta. Muonitusolot ja
taktillinen tilanne olivat täydelleen autettavissa vain siten, että
saisimme Reimsin käsiimme. Se ei ollut meille onnistunut touko- ja
kesäkuun taisteluissa. Olimme silloin siirtäneet päävoimamme etupäässä
länteen päin. Reimsin valloitus oli nyt suoritettava erikoisella
sotaliikkeellä. Mutta tilanteen vaatima taistelu soveltui myöskin
meidän kokonaissuunnitelmiimme.
Aikaisemmin olen jo tehostanut sitä, että Lysin taistelun keskeytymisen
jälkeen tuli päämääräksemme vielä kerran antaa englantilaisille
Flanderissa ratkaiseva isku. Soissonsin luona suoritetulla
hyökkäyksellämme oli juuri koetettu edistää tätä tarkoitusta, tahdoimme
sillä saada vihollisen ylimmän johdon vetämään ranskalaiset tuet taas
pois Flanderissa olevilta englantilaisilta.
Sillä välin oli jatkettu uuden Flanderin taistelun valmisteluja.
Töitten kestäessä tulevilla hyökkäysrintamillamme saivat sen
suoritukseen määrätyt divisionamme olla Belgiaan ja Pohjois-Ranskaan
majoitettuina virkistymässä ja harjoittautumassa.
Englantilaisten taholta en toistaiseksi pelännyt mitään
vastahyökkäystoimenpiteitä. Vaikka englantilaisten armeijan pääosalla
olikin nyt ollut aikaa kuukausimääriä korjata pahasti vioittunutta
taistelutehoaan, ei kuitenkaan meidän uhkaavien Flanderin-asemiemme
vuoksi ollut todennäköistä, että englantilainen siirtyisi
hyökkäyskannalle.
Tähänastisten kokemustemme perusteella uskoin meidän selviytyvän
englantilaisten Flanderissa olevista päävoimista, jos vain
saisimme kyllin kauan pidetyksi ranskalaiset poissa sikäläisiltä
taistelukentiltä. Reimsin luona tapahtuneen hyökkäyksemme uudistamisen
oli siis määrä nytkin edistää suurempia, laajakantoisempia
päämääriämme, nimittäin ratkaisevaa taistelua Englannin sotajoukon
pääosia vastaan. Tilanne länsirintamalla heinäkuun alussa oli
suunnilleen seuraava: kenraali Fochin reservien pääosat olivat
Compiègnen--Villers-Cotterets'n suunnalla. Ne olivat siellä
strateegisesti sangen suotuisassa asemassa. Toisaalta ne olivat
valmiina vastustamaan meidän hyökkäystämme, jos sitä jatkettaisiin
molempiin äsken mainittuihin kaupunkeihin päin, toisaalta ne saatettiin
erinomaisen rautatieyhteyden vuoksi nopeasti ja helposti siirtää mille
ranskalaisen tai englantilaisen rintaman osalle tahansa. Minusta ei
näyttänyt otaksuttavalta, että Foch ryhtyisi suureen hyökkäykseen ennen
amerikkalaisten apujoukkojen tuloa, elleivät erikoisen suotuisat tai
pakottavat asianhaarat aiheuttaisi sellaista hyökkäysliikettä.
Marnen eteläpuolella ei ollut nähtävästi mitään varsin vahvoja
vihollisjoukkoja. Reimsin luona ja sen eteläpuolella olevassa
vuoriseudussa oli sitävastoin varmasti vahvoja vihollisten
taistelujoukkoja, joihin kuului paitsi ranskalaisia myöskin
englantilaisia ja italialaisia. Muilla Ranskan rintamilla eivät
olosuhteet olleet oleellisesti muuttuneet kevätrynnistystemme ajoilta.
Asemajoukkoja ja uupuneita divisionia oli tuontuostakin vaihdettu,
mutta kokonaisuuteen ei se ollut näillä rintamilla vaikuttanut.
Amerikan avun saapumisesta ei ollut tullut yksityiskohtaisia tietoja.
Ilmeistä oli kuitenkin, että Ranskaan nyttemmin tulvi yhtämittaa
amerikkalaisia joukkoja. Sukellusveneemme eivät kyenneet estämään tai
heikontamaan tätä liikettä, yhtä vähän kuin niiden tähänastinen
toiminta oli riittänyt vähentämään vastustajan tonnistoa niin
tuntuvasti, ettei sellainen kuljetus olisi yleensä tullut kysymykseen.
Kun nopean, tehokkaan sotilaallisen avun saanti oli nyt Ranskalle ja
Englannille ehdottomasti välttämätöntä, jätti vastustaja maittensa
elintarpeiden tuonnin ja talouselämän tarpeet kokonaan taka-alalle.
Meidän oli koetettava selviytyä kaikesta tästä huolimatta.
Jos nyt liitimme Reimsin luona aikomamme hyökkäyksen likeisesti
Flanderin sotatoimien suunnitelmiimme, oli ratkaiseva kysymys,
millaiset mittasuhteet oli annettava tai voitiin antaa Reimsin
taisteluille. Alkuaan oli tarkoituksemme tyytyä vain itse kaupungin
valtaukseen. Jos taas tahtoi saada Reimsin, oli ensin päästävä Epernayn
ja Reimsin välillä olevan ylänköseudun herraksi. Tämän ylängön
valtaaminen oli siis hyökkäyksemme ydinkohta. Helpottaaksemme
sikäläisiä sotaliikkeitämme, siis ehkäistäksemme vihollista
mahdollisesti hyökkäämästä sivustojemme kimppuun Marnen etelärannalta
käsin, oli meidän työnnettävä vahvoja voimia Dormansin kahden puolen
Marnen etelärannalle ja näidenkin joukkojen tuli sieltä edetä
Epernay'ta kohti. Kulku joen yli taisteluvalmiin vastustajan silmien
edessä oli tosin rohkea yritys. Kun kuitenkin otimme huomioon entiset
yhä uudistuneet kokemuksemme kulusta jokien ja virtojen yli, emme
pitäneet yritystä liian arveluttavana. Ylimenopaikan valtaaminen ei
ollut päävaikeus, siksi muodostui taistelujen jatkaminen tämän esteen
yli päästyä. Jäljestä kuljetettava tykistö ja kaikki elin- ja
ampumatarpeet ryntäysjoukoille oli vietävä sotasiltoja myöten, jotka
tietenkin tarjosivat mainioita tähtäysmaaleja vihollisen
kauaskantaville tykeille ja lentohyökkäyksille.
Ensimmäisten suunnitelmiemme mukaan oli taistelu rajoittuva vain
Reimsin valtaamiseen, mutta monien neuvottelujen kuluessa sen alaa
laajennettiin itäänpäin kauas Champagneen asti. Tämä johtui toisaalta
tarkoituksestamme eristää Reims kaakostakin päin, toisaalta
luulimme kokemustemme nojalla voivamme ulottaa hyökkäyksemme aina
Chalons-sur-Marneen asti. Jos yritys näin laajassa muodossa onnistuisi,
olisi tiedossa suuri vanki- ja elintarvesaalis. Tosin olimme samalla
selvillä siitä, että levittämällä joukkomme laajalle alalle
heikontaisimme voimiamme ratkaisevissa kohdin, mikä saattoi olla
vaarallista.
Meille oli tietysti mitä tärkeintä, että sotaliikkeemme alkoi niin pian
kuin mahdollista. Amerikasta saapuvan avun vuoksi ei viivytys suinkaan
ollut meidän etujemme mukaista. Aivan erityisenä tehtävänämme eikä
suinkaan helpoimpana ratkaistavanamme oli siis oikein arvioida
välttämättömien valmistelujen ja yleisen sotatilanteen suhde.
Joskin yleistilanne vaati kiirehtimään mahdollisimman paljon, emme
saaneet unohtaa, miten vaikeata oli aina uudistaa joukkoja uusia
taistelutehtäviä varten, puhumattakaan ollenkaan taktillisista
valmisteluista, kuten kaikkien taisteluvälineitten kuljettamisesta ja
siirtämisestä hyökkäyskohdille. Täten saatoimme kysymyksessä olevassa
tapauksessa määrätä taistelun alkavaksi vasta heinäkuun 15:ntenä.
Taistelu Reimsin luona.
Päivän valjetessa heinäkuun 15:ntenä alkoi tuhatääninen tykistömme
soittaa taistelulauluaan uudella hyökkäysrintamalla. Heti syntyy elämää
Marnella meikäläisten puolella. Vihollisen vastatuli ei alussa ole
erikoisen vilkas, mutta käy vähitellen pontevammaksi. Emme olleet
huomanneet mitään oireita vihollisrintaman vahvistamisesta tai
erikoisia torjuntatoimenpiteitä. Meidän jalkaväkemme onnistuukin päästä
Marnen etelärannalle. Vihollisen konekivääripesät raivataan,
kukkuloille molemmin puolin jokea noustaan, tykkejä vallataan. Tieto
näistä ensimmäisistä tapauksista saapuu meille Avesnesiin hyvin
aikaisin. Se tietenkin hellittää ymmärrettävää jännitystä ja vahvistaa
toivoamme.
Kuten Marnella syttyy taistelun palo laajalti Reimsin ympäristöllä,
suuntautumatta kuitenkaan tätä kaupunkia ja sen lähintä ympäristöä
vastaan. Onhan tarkoituksena saada kaupunki kukistetuksi siten, että
yhteys kummaltakin puolen leikataan poikki. Champagnessa aina
Argonneille asti murskaavat tykistömme ja miinanheittäjämme vihollisen
etumaisen puolustuslinjan. Ensimmäisten linjojen takana on entisten
taistelujen ajoilta vielä laaja ampumahautasikermä. Ei kukaan voi antaa
tietoa siitä, onko niissä miehistöä ja missä osissa. Ainakin on
vihollisilla niissä lukemattomia tukikohtia eikä tarvita erikoista
työtä, ennenkuin nämä ovat taas puolustuskunnossa ja suovat uusia
puolustusmahdollisuuksia. Toisaalta vihollinen näyttää täällä
Champagnessa, mikäli ensi vaikutelmista voi päättää, olevan vähimmin
valmistautunut tekemään vastarintaa. Sen tykistö ei vastaa kovin
voimakkaasti, se on ilmeisesti hyvin vähän keskitetty ja sitäpaitsi
ryhmitetty huomattavan kauas taapäin.
Keskitettyämme raskaan tykistömme tulen vihollistemme ensimmäisiin
asemiin alkaa, kuten tähänastisissakin hyökkäystaisteluissa, tämä
kasautunut ukkospilvi tuhoatuottavan kulkunsa yli puolustautuvan
vihollisen. Jalkaväkemme seuraa sitä. Melkein vastarinnatta saamme
rynnäköllä vallatuksi vihollisen ensimmäiset asemat pitkin linjaa,
sitten aiomme jatkaa hyökkäystä. Mutta kun tulijyrämme siirtyvät
seuraavilta pommituskohteilta eteenpäin jättääkseen ne jalkaväkemme
haltuun, vihollinen nousee äkkiarvaamatta kiivaaseen vastarintaan.
Vihollinen alkaa nostaa tykkitulensa äärimmilleen. Joukkomme yrittävät
kaikesta huolimatta päästä eteenpäin. Turhaan! Liikkuvat patterimme
vedetään esiin. Niitä tuodaan tykki kerrallaan, miehet vetävät niitä,
sillä kuoppaisella taistelukentällä hevosia ei juuri voi käyttää.
Tuskin on tykit saatu paikoilleen, kun ne jo ovat murskana maassa.
Vastustaja on ilmeisesti sijoittanut puolustuksensa päävoiman vasta
toisiin taisteluasemiinsa. Mitä tehokkain valmistava tulemme on
pommittanut melkein hyödyttömästi. Vihollinen on järjestänyt ja pannut
toimeen uuden puolustusmenetelmän tykistömme hävittävän voimatehon
vuoksi, ja saa kiittää tästä kaikesta saksalaista ilmiantajaa, kuten
vastustaja itse myöhemmin riemuiten julistaa koko maailmalle.
Champagnessa pysyvät taistelusuhteet ensimmäisen päivän iltaan asti
muuttumattomina.
Suotuisimmin sujuvat taistelumme Reimsin lounaispuolella ja Marnen
molemmin puolin. Joen eteläpuolella jalkaväkemme tunkeutuu lähes tunnin
matkan verran eteenpäin, päävoima pitkin jokea Epernay'hen päin. Kolmas
osa matkasta sinne saadaan iltaan mennessä kuljetuksi mitä kiivaimpia
taisteluja kestäen. Joen pohjoispuolella hyökkäyksemme niinikään
menestyy. Mahtavampana kuin Chemin des Damesin kalkkiseinämät kohoaa
täällä Reimsin vuoriseutu, syvien kuilujen uurtamat kukkulat, joiden
loivankuperat laet suurelta osalta kasvavat tiheätä metsää. Koko seutu
on mitä otollisinta sitkeän vastarinnan tekoon, sillä se vaikeuttaa
suunnattomasti hyökkääjän tykistövoiman keskittämistä määrättyihin
kohteisiin. Siitä huolimatta jalkaväkemme tunkeutuu eteenpäin. Se
kohtaa tällöin ensi kerran länsirintamalla italialaisia joukkoja,
joiden innostus taisteluun Ranskan kamaralla ei näytä kovinkaan
suurelta.
Heinäkuun 15:nnen iltaan mennessä olemme vallanneet koko
hyökkäysrintamalla saaliiksemme noin 50 tykkiä. 14,000 vankia
ilmoitetaan otetun. Tulos ei tosin vastaa parhaita toiveitamme, mutta
odotamme sen seuraavana päivänä paranevan.
Heinäkuun 16:nnen aamupäivä hupenee Champagnessa joukkojemme pääsemättä
huomattavasti eteenpäin. Edessämme on vaikea kysymys, lopettaako
taistelu tähän vaiko yrittää päästä ratkaisuun näilläkin suhteellisen
ohuesti jäsennellyillä hyökkäysvoimilla. On vaara, että nämä menehtyvät
tarpeettomasti veriinsä, tai että ne kärsivät suotuisassakin
tapauksessa niin raskaita vaurioita, että tuskin enää kykenevät
käyttämään kunnollisesti hyödykseen saavuttamiaan etuja. Päämäärämme
Chalons siis siirtyy epävarmaan etäisyyteen. Näistä syistä puollan
siirtymistä puolustuskannalle tällä kohden. Sitä vastoin jatketaan
hyökkäyksiämme Marnen eteläpuolella ja Reimsin vuorimaassa. Mutta
toisella puolen joen on meidän pakko päivän mittaan yhä pontevammin
ryhtyä puolustautumiseen. Vihollinen työntää vastaamme vahvoja
hyökkäysvoimia. Epernayn suunnalla joen molemmin puolin pääsemme vielä
etenemään. Illalla olemme noin puolimatkassa kaupunkiin, 10 km:n päässä
siitä. Vuoriseudussa lähenemme yhä likemmäksi Epernayn--Reimsin tietä
huolimatta vihollisen vimmatuista vastaiskuista. Reimsin kohtalo
näyttää olevan kuin säikeen varassa. Vaikka hyökkäysliikettä muuten jo
täytyisikin pitää epäonnistuneena, on ainakin Reims otettava. Kaupunki
on meille huomattava sotilaallinen arvo, joka palkitsee uhraukset, sen
valloitus vaikuttaa vastustajaan kenties syvästikin.
Heinäkuun 17:ntenä vaikenee taistelu Champagnessa. Marnen eteläpuolella
alkavat olosuhteet käydä yhä epäedullisemmiksi meille. Pidämme
tosin hallussamme valloittamamme alan vihollisen kiukkuisista
vastahyökkäyksistä huolimatta, mutta asemamme ovat niin lähellä jokea,
ovat siis niin ohuet, että voi käydä hyvin kohtalokkaaksi, jos on
vähänkin peräydyttävä. Lisäksi käyvät vielä Marnen yli vievät
sotasillat yhä vaaranalaisemmiksi vihollisen tykistön kaukotulen ja
ranskalaisten lentäjien pommien vuoksi. Meidän on siis taas palattava
pohjoiseen, koska emme enää kykene etenemään etelään käsin. Annan siis
käskyn joukkojen siirtämisestä Marnen pohjoisrannalle takaisin, niin
vaikeata kuin se onkin minulle. Yöllä heinäkuun 21:stä vastaan tulee
tämän liikkeen olla suoritettuna.
Vuoriseudussa alkavat mitä vimmaisimmat vihollisen hyökkäykset
heinäkuun 17:ntenä. Ne torjutaan. Mutta ei meidänkään taholtamme ole
toistaiseksi ajattelemista eteenpäin. Sellainen toimenpide vaatii
uusia, perinpohjaisia valmisteluja.
Kaikesta saavuttamastamme jää siis jäljelle varsin vähän. Yritys
näyttää ajautuneen karille eikä siis tuota positiivisia tuloksia, mitä
tulee Ranskan rintamaan. Mutta se voi silti kenties hyödyttää
hyökkäystä Flanderin rintamalla. Jos kaikista päämääristämme saavutamme
edes sen, että saamme ranskalaisten voimat pysymään erillään
englantilaisten puolustuslinjoilta, eivät taistelumme ole olleet
turhat.
Tähän suuntaan käyvät ajatuksemme ja siksi kenraali Ludendorff lähtee
heinäkuun 17:nnen illalla kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmän luo
lähemmin keskustelemaan hyökkäyksen aloittamisesta englantilaisten
pohjoissivustaa vastaan.
Reimsin luona tehtävän hyökkäyksen toimeenpano edellytti, että Marneen
asti ulottuvan rintamamutkamme länteen työntyvä osa Soissonsin ja
Château-Thierryn välillä voidaan säilyttää. Oli arvattavissa,
että hyökkäyksemme aiheuttaisi vastatoimenpiteen Compiègnen ja
Villers-Cotterets'n luo koottujen ranskalaisten voimien taholta. Jos
Foch kykeni hiukankaan aktiiviseen toimintaan, täytyi hänen siirtyä
tähänastisesta passiivisesta asenteestaan, heti kun hyökkäyksemme alkoi
lähetä Marnen toista puolta ja Reimsiä. Olen jo maininnut, että
ranskalaisten johto oli saanut suunnitelmamme jo varhain tietoonsa,
joten sillä oli tarpeeksi aikaa ryhtyä vastatoimenpiteisiinsä. Aisnen
ja Marnen välillä olevien joukkojemme tehtävänä oli nyt vastustaa
ranskalaisten hyökkäystä Villers-Cotterets'n suunnalta ylimalkaan, eikä
se ollutkaan yksinkertainen tehtävä. Olimme sen vuoksi sijoittaneet
varalle eräitä divisionia etumaisissa puolustusasemissa olevien
joukko-osastojen taakse ja luulimme näin voivamme täysin turvallisesti
ryhtyä äsken kuvailtuun suureen hyökkäykseen. Tosin Soissonsin ja
Château-Thierryn välillä olevat joukot eivät olleet kaikki kylliksi
levänneitä, mutta ne olivat edellisissä taisteluissa kunnostautuneet
niin loistavasti, että katsoin niiden täysin pystyvän tähän pelkästään
puolustusluontoiseen tehtävään. Mielestäni oli pääasia, että kaikki
sikäläiset puolustusjoukkomme alati olivat varuillaan vahvan
vihollishyökkäyksen suhteen. Onko tässä suhteessa tapahtunut
laiminlyöntejä Soissonsin--Château-Thienyn rintamalla jää ehkä
ainaiseksi kiistanalaiseksi. Itse puolestani olen myöhempien tietojen
perusteella tullut siihen käsitykseen, että Marnen ja Reimsin
taistelujen alkupuolen suotuisa edistyminen heinäkuun 15:nnestä
17:nteen esti Soissonsin--Château-Thierryn rintaman joukkoja ainakin
paikoin täysin oivaltamasta, miten vakava tilanne oli heidän omien
linjojensa edessä. Sinne kaikuu näinä päivinä hyökkäystaistelumme
tykkien jyske, saadaan kuulla menestystä lupaavasta etenemisestämme yli
Marnen; tiedot voitoista kulkeutuvat, kuten usein, liioiteltuina
tarkistamattomista lähteistä joukkojemme kuultaviin. Kerrotaan Reimsin
valloituksesta, suurista voitoista Champagnessa. Mutta omalla
rintamalla on kolme päivää hiljaista, asiantuntijan mielestä kaamean
hiljaista, pintapuolisen, mielialoihinsa luottavan tarkastelijan
mielestä rauhoittavan hiljaista. Tiedustelua Villers-Cotterets'n
suunnalla, mitä vielä heinäkuun 15:ntenä suoritettiin täysin
valppaasti, ei enää heinäkuun 17:ntenä hoideta huolellisesti.
Ilmoitukset, jotka sotaliikkeen alussa kiitävät tuota pikaa läpi
kaikkien kenttäpuhelinten, takertuvat 3:ntena taistelupäivänä jollekin
väliasemalle. Aseman vakavuuden tunne on näet osittain tylsynyt,
ensimmäinen jännitys on lauennut.
Heinäkuun 18:nnen aamulla lähtivät puolustusasemissa olevat
taistelujoukot viljapellolle elonleikkuuseen. Heidät yllättää äkkiä
paikalle iskevä kiivas granaattituli. -- Tulihyökkäyskö? -- Oma
tykistömme ei vastaa erittäin voimakkaasti, nähtävästi sen vuoksi että
jokseenkin sakea sumu peittää kaiken. Konekiväärien rätinä alkaa kuulua
laajalta alalta ja ilmaisee, että kysymyksessä on pahempikin kuin
tulihyökkäys. Ennenkuin vielä päästään oikein selville tästä, sukeltaa
korkean viljan keskeltä esiin vihollisen panssarivaunuja. Vastustaja on
aloittanut ratkaisevan hyökkäyksen Aisnen ja Marnen välillä. Etumaiset
linjamme on jo paikoittain puhkaistu, suurin vaara näyttää uhkaavan
Ourqin ja Soissonsin välillä.
Sill'aikaa kuin ensimmäisellä puolustuslinjalla murskattujen ja
hajoitettujen joukkojemme viimeiset jäännökset käyvät epätoivoista
taistelua, koettavat niiden selkäpuolella olevat joukot muodostaa uutta
vastarintaa ja pitää puoliaan siksi, että toisen taisteluaallon
divisionat ehtivät saapua vastaiskuun. Monta sankaritekoa tehdään.
Tilapäisesti uudelleen valtaamissaan asemissa varajoukkomme tapaavat
konekivääriasemia, joissa miehistömme makaa veriinsä menehtyneenä
viimeiseen mieheen asti, ympärillään kaatuneita vihollisia rivittäin.
Mutta tällainenkaan sankarius ei voi palauttaa asemaa entiselleen, se
voi vain pelastaa meidät täydellisestä tuhosta. Soissonsin suunnalla ja
sitä etelämpänä vihollinen on tunkeutunut erikoisen syvälle, siis juuri
meidän arimmalla kohdallamme, Marnen rintamakaaren läntisessä
tukipisteessä Aisnen eteläpuolella. Mutta vihollinen painaa täältä
käsin koko puolustusrintamaamme aina Château-Thierry'hin asti. Ja
lisäksi se uhkaa ainoata Marnen kaareen vievää rautatielinjaamme, juuri
siltä kohdalta, missä se Soissonsin eteläpuolella kääntyy Aisnen
laaksosta etelään valtavan puoliympyrämme keskelle.
Asemamme on tämän vuoksi jo ensi hetkestä saakka sangen arveluttava. Se
uhkaa kääntyä suorastaan tuhoisaksi, ellei meidän onnistu samalla
tavoin kuin aikaisemmin palauttaa sitä ennalleen tai ainakin saada sen
kehitystä varmasti ja lujasti pysähtymään tähän. Minusta olisi ollut
sekä toivottavaa että tarkoituksenmukaista, jos murtautuvan vihollisen
kimppuun olisi päästy iskemään pohjoisesta käsin Aisnen yli Soissonsin
luona sivustahyökkäyksellä ja siten murskattu vastustaja. Mutta
rintamaansijoitus olisi tällöin vaatinut liian paljon aikaa, ja niin
minun oli tunnustettava vastasyyt oikeutetuiksi, jotka ennen kaikkea
vaativat hyökkäyksen alaiseksi joutuneitten rintamanosiemme täydellistä
lujittamista, jotta taas pääsisimme vapaan päätöksen herroiksi. Kaikki
joukot joita suinkin on saatavissa, käytetään siis tähän tarkoitukseen.
Sillä ei pula valitettavasti ole voitettu, se on vain lykätty.
Vihollisen uudet murtorynnistykset kärjistävät tilannetta
Marnen mutkassa. Mitä hyödyttää se, että Ourqin eteläpuolella
vihollisen rynnäköt enimmäkseen epäonnistuvat, että eritoten
Château-Thierryn luona amerikkalaisten suurin joukoin suoritetut, mutta
harjaantumattomasti johdetut hyökkäykset musertuvat meidän heikkoihin
linjoihimme. Emme voi emmekä saa ajan oloon sallia näin arveluttavan
tilanteen jatkumista. Se olisi liian uhkarohkeata. Irroitamme siis
vasemman siipemme Château-Thierrystä ja peräydymme toistaiseksi hiukan
itäänpäin, mutta pidämme vielä nojanamme Marnea.
Tämän joen etelärannalta olemme heinäkuun 17:ntenä tekemämme päätöksen
mukaisesti vetäytyneet takaisin juuri oikeaan aikaan raskaitten
taistelujen jälkeen. Joukkojemme mainio ryhti, joka tekee kaikki
ranskalaisten hyökkäykset tehottomaksi, tekee meille mahdolliseksi
onnellisesti kestää aseman vaikeudesta huolimatta. Peräytyminen
onnistuu erinomaisesti, yli odotustemme. Vihollinen ryntää vasta
heinäkuun 21:senä valtavan tykkivalmistelun jälkeen, panssariautot
etunenässä, vahvat kolonnat jäljessä, tyhjentämiimme asemiin. Joukkomme
katselevat tätä näytelmää Marnen pohjoisrannalta.
Sodankäyntiä yhäkin syvässä kaaressamme vaikeuttaa suunnattomasti
vihollisen tulen painostus joka puolelta. Vihollisen tykistö alkaa
ahdistaa arkaa rataosaa Soissonsin itäpuolella. Vihollislentäjäin
pommeja putoilee kuin rakeita sinne yötä päivää. Meidän on pakko
sijoittaa vastasaapuvien lisäjoukkojen järjestely ja taistelussa
uupuneiden vapautus kauas kaaren ulkopuolelle, Laonin tienoille.
Päiväkautisin pikamarssein ne viedään sieltä tappotantereelle. Ne
saapuvat määräpaikkoihinsa usein juuri parhaiksi ottaakseen vakavaksi
kehittyneen taistelun hoitaakseen uupuneilta tovereiltaan, ennenkuin
nämä kokonaan sortuvat.
Sellaisena ei tilanne voi eikä saa jatkua kauan. Taistelu uhkaa
kuluttaa kaikki voimamme. Meidän täytyy siirtyä pois kaarestamme, erota
Marnesta. Päätös on raskas, ei sotilaallisen arvostelun, vaan sotilaan
tunteen kannalta. Millainen riemu syntyykään vihollisleirissä, kun
"Marnen" nimi jo toisen kerran tietää sotaonnen kääntymistä? Miten
hengähtääkään Pariisi, koko Ranska helpotuksesta! Miten vaikuttaakaan
tämä tieto koko maailmaan! Ajateltakoon miten monen sydämen kateus,
viha, toivo seuraa meidän liikkeitämme.
Mutta nyt on sotataidon yksin puhuttava. Sen vaatimus on selvä ja
mutkaton: Pois tästä tilanteesta! Hätäilyyn ei ole mitään syytä. Tosin
kenraali Foch työntää kaikki voimansa joka taholta meidän niskaamme,
mutta vain harvoin hänen enää onnistuu murtautua syvemmälle.
Siis voimme peräytyä askel askeleelta. Voimme viedä mukanamme
kallisarvoiset sotatarpeemme, peräytyä hyvässä järjestyksessä uusiin
puolustuslinjoihin, joita itse luonto tarjoo meille. Aisnen ja Veslen
rintamanosilla. Tämä liike suoritetaan elokuun ensimmäisinä päivinä. Se
on oikea päällystön ja joukkojen mestarityö.
Meitä ei karkoittanut Marnen kaaresta vihollisen suoranainen asevoima,
vaan sikäläisen asemamme mahdottomuus, joka johtui siitä, että oli
äärimmäisen vaikeata ylläpitää kolmella taholla taistelevien joukkojen
selkäyhteyttä. Kenraali Foch oli selvästi oivaltanut tämän vaikeuden.
Hänen silmiinsä kangasti korkea päämäärä. Meidän joukkojemme oivallinen
ryhti esti häntä saavuttamasta sitä. Mitä vain ihmisiltä voidaan
vaatia, tehtiin täällä. Ja siksi ei jalkaväellämme, kun se peräytyi
tästä taistelusta, suinkaan ollut tappiolle joutuneen tunne. Sen ylpeä
itsetunto perustui osaksi siihen havaintoon, että missä vastustajalta
puuttui panssarivaunujen suoja tai moraalinen tuki, sen joukot eivät
useinkaan tehneet hyvin tehtäväänsä.
Mistä tankkeja puuttui, siellä olivat vastustajamme ajaneet meitä
vastaan mustia aaltoja, afrikkalaisia ihmisvyöryjä. Voi niitä
puolustusasemia, joihin nämä pääsivät murtautumaan ja tappamaan
turvattomia tai, mikä oli vielä pahempaa, heitä kiduttamaan!
Inhimillinen inho ei suuntaudu syyttävänä itse näitä mustia vastaan,
jotka tekivät tällaisia julmuuksia, vaan niitä vastaan, jotka toivat
sellaisia joukkioita taistelemaan muka kunnian, vapauden ja oikeuden
puolesta Euroopassa. Tuhansittain mustia vietiin teurastettaviksi
taistelukentille.
Tulivatpa englantilaiset, amerikkalaiset, italialaiset, ranskalaiset
tai mitkä heidän apulaiskansansa tahansa meidän jalkaväkeämme vastaan,
kun oli tapeltava mies miestä vastaan, silloin tunsi ja osoitti
meikäläinen sotilas taas olevansa tantereen herra. Oli jo osittain
voitettu henkilökohtaisen avuttomuuden tunne panssarivaunuihin nähden.
Hurjanrohkein yrityksin oli monesti koetettu suoriutua tästä
vastustajasta. Oma tykistö antoi siinä voimakasta tukea. Vaikeimmat
taisteluvaiheet tuotti joukoillemme tälläkin kertaa ranskalaisten
tykistö. Paljaalla kentällä, vailla edes juoksuhautojen suojaa tunti-,
jopa päiväkausia ollen tämän hävitysaseen tehon alaisina jalkaväkemme
rivit repeilivät, sen hermojen kestävyys joutui äärimmäiselle
koetukselle. Vihollisen ryntäysjoukkojen ilmestyminen tuntui usein kuin
pelastukselta tästä turvattomasta murskautumisen tunteesta.
Joukkojemme oli täytynyt ponnistaa kaikki voimansa, ei vain
taisteluissa vaan myös lakkaamattomissa valmisteluissa, marsseissa ja
kieltäymyksissä. Niiden voimainhukka oli suuri, hermojen kulutus vielä
suurempi. Puhuttelin sotilaita, jotka tulivat näistä viimeisistä
taisteluista. Heidän yksinkertaiset ja koruttomat vastauksensa ja
kertomuksensa puhuivat selvemmin kuin kokonaiset kirjat siitä, mitä he
olivat kokeneet ja millainen arvokas siveellinen voima heitä kannatti.
Kuinka olisikaan voinut joutua epätoivoon, kun oli tällaisia
erinomaisia miehiä! He olivat tosin väsyneitä, tarvitsivat ruumiillista
lepoa ja sielullista rauhaa. Meillä oli mitä parhain tahto suoda heille
kumpaakin, mutta oli kyseenalaista, antaisiko vihollinen meille kyllin
aikaa siihen.
Vaikka Marnen rintamakaaren taisteluissa olimmekin välttyneet siltä
tuholta, jota vihollinen oli meille suunnitellut, emme suinkaan saaneet
ummistaa silmiämme tämän taistelun ja peräytymisemme laajakantoisilta
vaikutuksilta.
Sotilaallisesti merkitsi meille enimmin se kohtalokas seikka, että
aloite oli siirtynyt meiltä viholliselle ja ettei meillä toistaiseksi
ollut voimaa taas riistää sitä omiin käsiimme. Meidän oli ollut pakko
vetää tähän taisteluun runsaasti niitä voimia, jotka oli määrätty
Flanderin taisteluihin. Niin meni meiltä mahdollisuus antaa Englannin
armeijalle kauan suunnittelemamme ratkaiseva isku. Vastustajan
sodanjohto vapautui täten uhkaavan rynnistyksemme painosta. Marnen
taistelu oli vapauttanut Englanninkin voimat siitä kahleesta, jossa me
olimme pitäneet niitä kuukausimääriä. Oli odotettavissa, että
vihollisen johto käyttäisi hyväkseen, jos sillä vain oli vapaita voimia
käytettävissään, tätä tilanteenkääntymistä, joka ei voinut siltä jäädä
huomaamatta. Tähän täytyi olla suotuisia mahdollisuuksia, sillä
puolustusrintamamme eivät olleet kaikkialla vahvat eikä niissä voinut
olla täysin taistelukuntoista miehistöä. Sitäpaitsi nämä rintamat
olivat huomattavasti laajentuneet sitten kevään ja käyneet
strateegisesti aremmiksi.
Oli tietenkin otaksuttavaa, että vastustajakin oli kärsinyt vaikeita
vaurioita äskeisissä taisteluissa. 74 vihollisdivisionaa, niistä 60
ranskalaista, oli ollut tulessa heinäkuun 15:nnestä elokuun 4:nteen,
mutta suurin osa englantilaisten voimista oli saanut säästyä
kuukausimääriä. Yhä kestävä amerikkalaisen avun tulva oli sen vuoksi
vastustajalle erikoisen arvokas. Vaikka tämä apu ei sotilaallisessa
suhteessa ollutkaan nykyajan korkeimpien vaatimusten tasalla, merkitsi
nyt, kun meidän joukkomme olivat kärsineet niin paljon, pelkkä
lukumäärän ylivoimaisuuskin enemmän kuin koskaan ennen.
Raskaampi kuin tämä oli ensi vaikutelmain perusteella epäonnistumisemme
vaikutus kotimaahan ja liittolaisiimme. Kuinka monet viime kuukausina
uudelleen eloon heränneet toiveet sortuivatkaan nyt! Kuinka monia
suunnitelmia tuhoutui!
Mutta jos vielä pääsisimme sotilaallisen tilanteen herroiksi, saatoimme
varmasti otaksua myöskin poliittisen tasapainon palautuvan.