Lännessä.
Sillaikaa kun me annoimme Venäjälle viimeiset iskut ja saatoimme
Italian miltei sotilaallisen luhistumisen partaalle, jatkoivat Englanti
ja Ranska hyökkäyksiään länsirintamaamme vastaan. Juuri sieltä uhkasi
meitä suurin vaara koko sotavuonna.
Flanderin taistelu syttyi heinäkuun lopussa. Huolimatta siitä, että se
tuotti asemillemme lännessä sanomattomia vaikeuksia sekä vaaran, että
englantilaisten mahdollisesti saavuttaessa huomattavaa menestystä
meidän olisi pakko supistaa sotatoimiamme muilla sotanäyttämöillä,
tunsin tämän uuden taistelun alkaessa eräänlaista tyydytystä. Englanti
menetteli kuten olimme odottaneet, ponnisti voimansa äärimmilleen
tehdäkseen suuren ratkaisevan hyökkäyksen meitä vastaan, ennenkuin
Yhdysvaltojen tuki vielä lainkaan tuntui. Minä uskoin sen
sukellussotamme vaikutukseksi, se kun antoi Englannille aihetta pyrkiä
sodan ratkaisuun jo tänä vuonna mihin hintaan tahansa.
Nyt alkava Flanderin taistelu oli täysin verrattavissa kamppailuihimme
Sommen luona 1916, ei tosin mittasuhteiltaan, mutta kyllä katsoen
siihen sitkeyteen, jota englantilaiset siinä osoittivat, ja niihin
vaikeuksiin, joita pintasuhteet asettivat ensi kädessä puolustajille.
Artois'n kovan kalkkimaaperän sijasta kävi taistelu nyt Flanderin
suoperäisillä, haurailla mailla. Tämäkin voimainmittely painui sitten
meille jo niin tutuksi kestävyystaisteluksi ja siinä kehittyivät
yleensä huippuunsa kaikki sodan synkät näytökset, jotka liittyvät
tällaisiin taisteluihin. On sanomattakin selvää, että taistelun kulku
piti meitä kovassa jännityksessä. Voinen sanoa, että sen paino usein
esti meitä täysin määrin nauttimasta Venäjällä ja Italiassa saamiemme
voittojen riemusta.
Hartaasti ikävöiden odotimme sateiden alkamista. Entisistä kokemuksista
tiesimme, että Flanderin maan monet laajat lakeudet silloin kävivät
mahdottomiksi kulkea ja kovemmassakin maaperässä vasta kaivetut
ampumasuojat pohjavedestä täyttyivät niin pian, että ken niissä suojaa
haki, piankin joutui vastaamaan kysymykseen: "Hukunko vai lähdenkö
tästä kuopasta?" Tämänkin taistelun täytyi tukehtua liejuun, vaikka
englantilaisten sitkeys näytti tahtovan venyttää sitä loppumattomiin.
Taistelun hehku sammui vasta joulukuussa. Yhtä vähän kuin Sommen luona
kaikui Flanderissakaan voitonriemu kummankaan taistelun uuvuttaman
asianosaisen puolelta.
Flanderin taistelun lähetessä loppuaan syttyi kiivas kamppailu tähän
asti suhteellisen hiljaisella taholla. Marraskuun 20:ntenä yllätti
meidät Cambrain luona englantilaisten hyökkäys. He kohtasivat
teknillisesti tosin hyvin vahvasti rakennetun Siegfried-aseman osan,
mutta sen varusväkenä oli vähäisiä, taistelun uuvuttamia joukkoja.
Tankeillaan vastustaja puhkaisi meidän täysin eheät, monessa rivissä
olevat esteemme ja juoksuhautalinjamme; englantilaisten ratsuväkeä
ilmestyi Cambrain esikaupunkien laidalle. Rintamamme murtuminen näytti
siis tulevan tosiasiaksi jo ennen vuoden loppua. Silloin onnistui erään
idästä saapuneen, taisteluista ja matkoista jokseenkin nääntyneen
divisionan torjua katastrofi. Niin, meidän onnistui monipäiväisten
murhaavien torjuntataistelujen jälkeen marraskuun 30:ntenä pysähdyttää
läpimurtautuva vihollinen. Olimme saaneet nopeasti apuun toimitettuja,
kutakuinkin virkeitä lisävoimia, teimme vastahyökkäyksen sivustapäin ja
vihollisen kärsiessä hyvin ankaria tappioita saimme aikaisemman
aseman melkein täydelleen palautetuksi. Ei ainoastaan sikäläinen
armeijanjohtomme, vaan myöskin joukkomme ja rautatielaitoksemme olivat
suorittaneet kaikkein loistavimpia saavutuksiaan.
Menestyksellisesti oli päättynyt ensimmäinen suuri hyökkäys lännessä
siitä lukien, kuin minulle uskottiin Saksan sotatointen johto. Yhtä
voimakkaasti ja elähdyttävästi kuin tämä menestys vaikutti joukkoihimme
ja niiden johtajiin, se vaikutti minuun henkilökohtaisesti. Tunsin kuin
vapautuneeni taakasta, joka minua painoi keskeytymättömässä
puolustautumistoiminnassamme länsirintamalla. Mutta vastahyökkäyksemme
menestys tiesi meille muutakin kuin pelkkää tyydytystä. Yllätys, jota
käyttämällä se saavutettiin, antoi meille opetuksen vastaisen varalle.
Cambrain taistelussa oli Englannin ylin sodanjohto ensi kerran luopunut
tähänastisesta, saanen sanoa, kaavamaisesta sodankäynnistään, jonka
kahleissa se oli näihin asti pysynyt. Korkeampi toiminnan henki näyttää
tällä kertaa päässeen oikeuksiinsa. Päävoimamme olivat sidotut
Flanderin ja ranskalaisten rintamalle ja siksi oli käytetty tilaisuutta
yllättävän ankaran iskun antamiseen Cambrain luona. On sentään
myönnettävä, ettei englantilaisten taholla alempi johto nytkään ollut
vaatimusten ja suotuisan tilanteen tasalla. Se jätti käyttämättä
hyväkseen loistavaa alkumenestystä ja antoi näin muiden riistää voiton
käsistään, mikä vielä tehtiin voimilla, jotka sekä lukumäärältään että
mielialaltaan olivat heikäläisiä paljon jäljessä. Tämän vuoksi oli
paikallaan antaa viholliselle Cambrain luona perusteellinen vastaisku.
Ylinkin johto näkyi lyöneen laimin varata voimia, jotka vaadittiin
taistelun saattamiseksi perusteelliseen päätökseen ja kaikin tavoin
tehokkaisiin tuloksiin. Vahvat ratsuväkijoukot etumaisten voitokkaiden
jalkaväkidivisionain takana eivät tälläkään kertaa riittäneet iskemään
maahan viimeisiä ja vain heikkoja vastarinnan rippeitä, jotka enää
estivät niitä vapaasti hyökkäämästä vastustajan kimppuun sivulta ja
selästä päin ja siten saamasta aikaan ehdotonta ratkaisua.
Englantilaiset ratsuparvet eivät panssariautojenkaan avulla saaneet
saksalaisista sitä voittoa, jonka ne olisivat tahtoneet lippuunsa
kiinnittää ja jonka vuoksi ne jo monesti olivat ritarin uljain mielin
panneet henkensä alttiiksi.
Englantilaisten hyökkäyksessä Cambrain luona saatiin ensi kerran kokea
oikeata suurta yllätyshyökkäystä, joka suoritetaan panssariautojen
avulla. Me tunsimme tämän taisteluvälineen jo kevätrynnistyksen
ajoilta, jolloin se ei ollut tehnyt meihin mitään erikoista vaikutusta.
Mutta tankit olivat nyt teknillisessä suhteessa kehittyneet niin
täydellisiksi, että ne kulkivat useampien eheiden kaivantojemme ja
esteittemme yli, eikä se tosiseikka ollut voimakkaasti vaikuttamatta
meidän joukkoihimme. Nuo teräshirviöt, jotka konekivääreillään ja
kevyillä tykeillään syytävät tulta ympärilleen, vaikuttavat vähemmin
tuhoisasti fyysillisessä suhteessa kuin hermoja kiihdyttävästi, niihin
kun on verrattain vaikea päästä käsiksi. Jalkaväkisotilas tuntee
itsensä kutakuinkin neuvottomaksi sen panssariseinämiä vastaan. Milloin
koneet pääsivät ampumahautarivien läpi, luuli puolustaja vaaran
uhkaavan selästä käsin ja lähti asemistaan. En sittenkään epäillyt,
että sotilaamme vielä saisivat hillityksi nämäkin vihollisen uudet
hävityskoneet, vaikka nyt puolustautuessaan eivät voineet niille
mitään, ja että tekniikkamme pian ja sopivassa muodossa antaisi meille
aseet käteen tankkejakin vastaan. Kuten sopi odottaa, eivät
ranskalaiset kesän ja syksyn aikana vain kivääri jalalla katselleet
englantilaisen liittolaisensa hyökkäyksiä. He ahdistivat meitä elokuun
loppupuolella Verdunin luona ja lokakuun 22:sena Soissonsin
koillispuolella. Kummallakin kerralla he riistivät sikäläisiltä
armeijoiltamme asemat laajoilla rintamaväleillä ja aiheuttivat niille
tuntuvia tappioita. Ylimalkaan Ranskan sodanjohto tyytyi tällä
vuosipuoliskolla paikallisiin hyökkäilyihin, mihin sen kenties
pakottivat keväälliset murhaavat tappiot, joiden vuoksi ei näyttänyt
viisaalta saattaa joukkoja vielä kerran sellaisten järkytysten
alaisiksi.
Balkanilla.
Vihollisen hyökkäykset kesän lopulla 1917 Bulgarian rintamaa vastaan
Makedoniassa eivät olleet kyenneet muuttamaan tällä sotanäyttämöllä
vallitsevaa tilannetta. Sarrail ei nähtävästi pyrkinyt näillä
yrittelyillään mihinkään suurempiin päämääriin. Päinvastoin hän
osoittautui merkillisen pidättyväksi, mikä vaikutukseltaan
yleistilanteeseen merkitsi melkein täydellistä toimettomuutta.
Yhä huolestuneemmin seurasi Bulgaria tähän aikaan Kreikan
liikekannallepanoa. Päättäen niistä tiedoista, mitä itse saimme
Kreikasta, näytti epävarmalta, onnistuisiko Venizeloksen luoda
taistelukelpoisia joukkoja. Itse niinsanotut Venizeloksen divisionatkin
olivat jo kauan olleet pelkkiä välinpitämättömiä avustajaryhmiä, jotka
Makedonian sotanäyttämöllä liikuskelivat paljon mieluummin
sankariosissa kuin sankaritaisteluissa. Kreikan kansan varsinainen
terve ydinosa suhtautui edelleen kielteisesti kansanvaltaiseen
valapattoisuus-politiikkaan, ja pysytteli siitä erillään. Bulgarian
huolet olivat kenties vielä vuoden 1913 tapausten jälkivaikutusta.
Aasiassa.
Käännyn nyt Aasian-puoleisen Turkin tapahtumiin. Tekisin väärin urheata
ja uskollista liittolaista kohtaan, jos sivuuttaisin ne. Jollen puhuisi
niistä, jäisi vajanaiseksikin sen valtavan draaman kuvaus, jonka
tapahtumat ulottuivat pohjoisilta meriltä aina Intian valtameren
rannoille asti. Mutta tässäkin ryhdyn vähemmin tapausten kuvailemiseen
kuin niiden yhteyden selvittelyyn.
Kotoisten strateegiemme hengen työ ei vaivautunut vain tekemään
sotaretkisuunnitelmia Keski-Europan taisteluja varten, vaan harhautui
usein kaukaiseen itäänkin. Tällaisia kokeiluja joutui osittain minunkin
käsiini. Tällaisissa kirjallisissa esityksissä rajoituttiin useimmiten
"yleisiin suuntaviivoihin", "jotteivät ne veisi liiaksi minun kallista
aikaani", ja luultiin voitavan luottavasti jättää kaikki muu minun
toimekseni. Kiirehtimään vain usein kehoitettiin! Muuan tällainen
strateegi toivorikkaan nuorisomme piiristä kirjoitti minulle eräänä
päivänä: "Saatte nähdä, että tämän sodan ratkaisu tapahtuu Kilizin
luona -- sinne siis on koottava voimamme!" Oli ensimmäinen tehtävä
etsiä tämä seutu. Se löytyi lauhkeasta vyöhykkeestä, Aleppon
pohjoispuolelta.
Niin eriskummaisena kuin tämän nuorukaisen päähänpistoa täytyy
pitääkin, oli tässä hänen ajatuksessaan sentään koko joukko oikeata
strateegista tunnetta. Ei tosin koko sodan, mutta osmanilaisen
liittolaisemme kohtalon olisi nopeimmin määrännyt juuri tämä seutu, jos
Englanti olisi täällä vaatinut tai edes yrittänyt ratkaisua. Koko
Tauruksen eteläpuolella olevan maan herruus oli turkkilaisilta
auttamattomasti mennyttä yhdellä iskulla, jos englantilaisten onnistui
laskea joukkoja Aleksandretten lahden rannalle ja lähteä siitä
tunkeutumaan itäänpäin. Siten olisi katkaistu Tauruksen tuollapuolen
olevan Turkin elinsuoni, joka vei raikasta verta ja elinvoimaa Syyrian
ja Mesopotamian sekä osaksi Kaukasian armeijoihin. Vähäisiä nämä
lisävoimat tosin olivat, mutta ne riittivät sentään pitkän aikaa
pitämään osmanilaisia armeijoja taistelukykyisinä vihollisen
riittämättömästi valmisteltuja, usein laimeasti ja taitamattomasti
johdettuja sotaliikkeitä ja hyökkäyksiä vastaan.
Aleksandretten lahden suojeleminen oli uskottu eräälle turkkilaiselle
armeijalle, jossa tuskin oli ainoatakaan taistelukelpoista
joukko-osastoa. Kaikki, mikä sen nimityksen ansaitsi, virtasi sieltä
aina Syyriaan tai Mesopotamiaan. Rannikkoa suojeleva tykistökin oli
olemassa enemmän itämaisessa mielikuvituksessa kuin todellisuudessa.
Enver pasha luonnehti tilanteen minulle tällaisin sattuvin sanoin:
"Ainoa toivoni on, ettei vastustaja huomaa heikkouttamme tällä
kohdalla."
Oliko sitten hiukkaakaan todennäköistä, että tämä vakavalaatuinen
heikkous Alexandretten lahdella pysyi vastustajalta salassa? Sitä en
uskonut. Ei missään voinut vihollisen tiedustelutoiminta esteettömämmin
versoa ja saada kirjavalta kansainsekoitukselta parempaa tukea kuin
Syyriassa ja Vähässä-Aasiassa. Näytti suorastaan mahdottomalta, ettei
Englannin ylimmällä sodanjohdolla olisi ollut tarkkoja tietoja
sikäläisen rannikkopuolustuksen tilasta. Englannin ei tarvinnut pelätä
sitäkään, että se tunkeutuessaan Alexandretten lahteen osuisi
ampiaispesään, sillä pesässähän ei ollut ampiaisia. Jos siis missään
tarjoutui tilaisuus loistavaan strateegiseen tekoon, niin ainakin
täällä. Teko olisi tehnyt mitä voimakkaimman vaikutuksen koko maailmaan
ja se olisi suurenmoisesti tehonnut turkkilaiseen liittolaiseemme.
Miksi Englanti ei käyttänyt tätä tilaisuutta? Ehkä tuntuivat merisodan
kokemukset Dardanellien retken jäljeltä liian lamauttavina
englantilaisten jäsenissä, ehkä pelättiin meidän sukellusveneitämme
siksi paljon, ettei uskallettu vihollisen taholta ryhtyä tällaiseen
yritykseen.
Historia selvittää kenties nämäkin kysymykset. Sanon "ehkä", sillä
edellytyksenä on, että Englanti sallii sen. Jonkinlaisen käsityksen
englantilaisten keskuudessa vallitsevana olevasta ajatustavasta saamme
erään korkean englantilaisen meriupseerin tosin jo ennen sotaa
lausumista sanoista. Kun Faschodan selkkauksen aikana kummastellen
kysyttiin, miksi hän niin varovasti käsitti Englannin laivaston
tehtävän Keski-Euroopassa siinä tapauksessa, että syttyisi
englantilais-ranskalainen sota, hän vastasi: "Minulla on ankarat ohjeet
olla panematta alttiiksi Englannin Trafalgarin-mainetta."
Trafalgarin-maine on suuri ja oikeutettu. On olemassa abstraktisia
kalleuksia, jotka ovat kansan arvokkain aarre. Englanti osasi säilyttää
Trafalgarin-maineensa sellaisena kalleutena, jota sitten mitä
ihanimmassa valossa näyteltiin ihmetteleville ja ihaileville kansoille,
sekä omalle että koko maailmalle. Maailmansodassa lankesi tähän
kalleuteen tosin eräitä varjoja. Niin esimerkiksi Dardanelleilla, ja
muita varjoja tuli myöhemmin taisteluissa Saksan merivoimia vastaan,
synkin ja mustin Skagerrakissa. Englanti ei ole koskaan antava meille
anteeksi tätä Trafalgarin-maineen himmentämistä.
Englanti ei iskenyt rohkeasti osmanilaisen vastustajansa sydämeen, vaan
koetti vaivaa ja aikaa kysyvin ponnistuksin kukistaa turkkilaisen
yliherruuden Tauruksen eteläpuolella vain vähitellen viskaamalla
takaisin osmanien armeijan. Bagdadin valtaus uudenvuoden tienoissa oli
ensimmäinen menestystä lupaava suuri askel tämän sodan päämäärän
saavuttamiseen. Sen sijaan keväällä Gazan luona englantilaisten
hyökkäys epäonnistui ja oli valmistettava uudelleen. Mutta kesäisen
auringon lyijynraskas painostus lamautti toistaiseksi uudet
sotilaalliset liikehtimiset.
Bagdadin menetys oli kipeä kohta meille ja, kuten ehdottomasti
otaksuimme, vielä kipeämpi koko ajattelevalle ja tuntevalle Turkille.
Kuinka usein ja monilla tahoilla olikaan entisen kaliifien kaupungin
nimeä mainittu kotona Saksassa, kuinka monia kuvitelmia olikaan siihen
solmiutunut, kuvitelmia, jotka olisi ollut parempi säilyttää kaikessa
hiljaisuudessa kuin saksalaisten epäpoliittiseen tapaan pauhaten huutaa
kaikelle maailmalle.
Yleiseen sotilaalliseen tilanteeseen eivät Mesopotamian tapaukset
vaikuttaneet sen enempää, mutta Saksan ulkopolitiikalle oli Bagdadin
menetys hyvin arka kohta. Me olimme Turkin hallitukselle taanneet
Turkin alueellisen koskemattomuuden ja tunsimme nyt, että tämä uusi,
suuri tappio rasitti suuresti poliittista sotatiliämme, vaikkakin
liittolaistemme taholta tätä sopimusta tulkittiin hyvin väljästi.
Kun siis Enver pasha pyysi Saksan apua Bagdadin
takaisinvalloittamiseen, hän kohtasi meillä joka taholla mitä alttiinta
auliutta, eikä vähimmin sen vuoksi, että Turkin armeijanjohto oli aina
ollut valmis auttamaan Euroopan sotanäyttämöillä. Enverin ehdotuksen
mukaan tämän uuden sotaretken johto oli jätettävä saksalaisten käsiin,
ei sen vuoksi, että olisi ollut kyseessä mikään huomattava määrä
saksalaisia joukkoja, vaan koska Turkin ylisotapäällikön sijainen piti
välttämättömänä, että Saksan sotainen arvo oli yrityksen etunenässä.
Eikä suunnitelman onnistuminen ollut ajateltavissa muuten kuin siinä
tapauksessa, että voitettaisiin loputtoman pitkän selkäyhteyden
äärettömät vaikeudet. Turkkilaisen sodanjohdon olisi jo tämä
ensimmäinen edellytys saanut kompastumaan.
Hänen Majesteettinsa Keisari antoi turkkilaisten kehoituksesta
tämän tavattoman vaikean sotaliikkeen johtamisen kenraali von
Falkenhaynin tehtäväksi. Kenraali koetti v:n 1917 toukokuussa sekä
Konstantinopolissa että Mesopotamiassa ja Syyriassa henkilökohtaisesti
perehtyä tehtäväänsä. Matka Syyriaan osoittautui välttämättömäksi sen
vuoksi, että kenraali v. Falkenhayn ei mitenkään voinut aloittaa
sotaliikkeitä Bagdadia vastaan, ellei ollut takeita siitä, että
turkkilaisten Syyrian-rintama piti puoliaan. Eihän näet ollut
epäilystäkään siitä, että Bagdadin retki pian joutuisi englantilaisten
tietoon ja että tämä ilmoitus aiheuttaisi englantilaisten hyökkäyksen
Syyriassa.
Kenraali v. Falkenhayn sai sen vaikutelman, että sotaliike oli
mahdollinen suorittaa. Me siis täytimme kaikki ne vaatimukset, joita
hän teki meille. Me annoimme Turkille takaisin kaikki jälellä olevat
taistelujoukot, jotka olimme siltä saaneet Euroopan sotanäyttämölle.
Galiziassa oleva osmanilainen joukko-osasto eroaa saksalaisesta
armeijasta, juuri kun Kerenskin joukot meidän vastaiskumme vuoksi
peräytyvät itäänpäin. Se palaa kotimaahansa saaden mukaansa lämpimimmät
kiitoksemme. Osmanit olivat meidän riveissämme taas osoittautuneet
vanhan soturimaineensa arvoisiksi ja täysin käyttökelpoiseksi
taisteluvälineeksi meidän käsissämme. Minun on tosin tehostettava sitä
seikkaa, että Enver pasha oli antanut meille itärintamaa ja
Romaniaa varten parhaat käytettävissään olevista joukoista. Tämän
sotaväenosaston laatua ei siis käynyt pitäminen koko Turkin
armeijan laadun ja kelvollisuuden mittapuuna. Se altis työ, jota
armeijanjohtomme Galitsiassa oli tehnyt kasvattaessaan ja
kouluttaessaan turkkilaisia joukkoja, sekä aivan erikoisesti pitäessään
huolta niiden muonituksesta ja terveydellisistä oloista, oli kantanut
runsaita hedelmiä. Kuinka moni näistä karkeista luonnonlapsista saikaan
osakseen toveruutta ja lähimmäisenrakkautta ensimmäisen ja kai myös
viimeisen kerran meidän turvissamme ollessaan.
Olin toivonut, että turkkilaiset armeijaosastot olisivat nyt Bagdadia
vastaan vietävän armeijan erikoisen arvokkaana osana. Valitettavasti
tämä toivo ei täyttynyt. Joukot olivat tuskin päässeet meidän
vaikutuspiiristämme, kun niissä ilmeni hajautumista; selvä merkki
siitä, miten pinnallisesti turkkilaisiin upseereihin oli vaikuttanut
meidän esimerkkimme. Vain jotkut yksityiset olivat erikoisena, usein
tosin ihmeteltävän loistavana poikkeuksena tästä vaillinaisesti
koulutettujen ja suhteellisesti käyttökelvottomien ainesten joukkiosta.
Osmanien armeija olisi ollut rakennettava aivan uudestaan, ennenkuin se
olisi kyennyt todella suorittamaan sellaista, mikä olisi vastannut maan
tekemiä suuria uhrauksia. Nykyisen tilan nurjuus ilmeni varsinkin
mieshukan tavattoman suuressa määrässä. Sama ilmiö, joka esiintyi
jokaisessa vaillinaisesti sotaan varustetussa ja riittämättömästi
harjoitetussa armeijassa. Edeltäkäsin perusteellisesti sotaan
koulutettu armeija säästää vakavalla hetkellä paljon ihmishenkiä
isänmaalleen. Mihin tavattomiin määriin tämä ihmishenkien tuhlaus oli
sodan aikana kehittynyt Turkissa, käynee selville eräästä minulle
toimitetusta ilmoituksesta, jonka mukaan muutamissa Anatolian maakunnan
kylissä ei ollut enää lainkaan miehisiä asukkaita, lukuunottamatta
poikia ja ukkoja. Sen saattaa käsittää, kun kuulee, että Dardanellien
puolustus oli maksanut turkkilaisille noin 200,000 miestä. Kuinka monet
näistä sortuivat nälkään ja tauteihin, ei ole tunnettua.
Bagdadin retkeä varten annetun saksalaisen apujoukon muodosti,
lukuunottamatta erikoisiin tehtäviin tarvittavia upseereita, niin
sanottu Aasian armeijakunta. Kotimaassa on katsottu olevan syytä
paheksua sitä, että asetimme kokonaisen armeijakunnan turkkilaisten
käytettäväksi niin etäisiä tarkoitusperiä varten sen sijaan että näitä
kallisarvoisia voimia olisi käytetty Keski-Euroopassa. Armeijaosastoon
kuului kuitenkin vain kolme jalkaväkipataljoonaa ja joitakin
pattereita. Nimitys oli otettu vain vihollisen pettämiseksi; onnistuiko
tämä pettäminen, siitä emme ole saaneet varmaa tietoa. Apua annettaessa
ei ollutkaan etupäässä kysymys liittolaisemme sotavoiman lukumäärän,
vaan sen siveellisten ja henkisten voimien, siis tahdon ja taidon
lisäämisestä. Apumme varsinaista merkitystä kuvaa sattuvasti eräs
tsaari Ferdinandin lause hänen vielä ennen 1916 vuoden syystaisteluja
varoittaessaan meitä viemästä kaikkia saksalaisia joukkoja Bulgarian
rintamalta: "Bulgarialaiseni tahtovat saada nähdä piikkikypäriä, se
antaa heille luottamusta ja selkänojaa. Kaikkea muuta heillä on
itsellään." Tässäkin siis osoittautui paikkansapitäväksi huomio, jonka
Scharnhorst on pukenut sanoihin: kokonaisuudelle on sivistyneessä
ilmenevä tahdon lujemmuus tärkeämpi kuin raaka voima.
Sotaliike Bagdadia vastaan jäi suorittamatta. Jo kesäkuukausien lopussa
saatiin selville, että englantilainen oli täydelleen varustautunut jo
ennen sadeajan alkua hyökkäämään Gazan luona olevan turkkilaisen
armeijan kimppuun. Kenraali von Falkenhayn, joka edelleen viipyi
Idässä, tuli yhä selvemmin siihen käsitykseen, ettei Syyrian rintama
kyennyt vastustamaan tätä englantilaisten rynnäkköä, joka epäilemättä
tehtäisiin ylivoimaisin suurin joukoin. Turkkilaiset divisionat, jotka
oli määrätty Bagdadin-retkelle, oli lähetettävä etelään. Siten raukesi
mahdollisuus suorittaa menestyksellinen sotaliike Mesopotamian
suunnalla. Yksissä neuvoin Enver pashan kanssa annoin suostumukseni
siihen, että kaikki vapaat voimat oli siirrettävä Syyriaan, jotta
ehtisimme siellä, jos mahdollista, itse käydä hyökkäämään ennen
englantilaisia. Saksalainen päällystö toivoi voivansa parantaa niin
paljon turkkilaisten alueiden rautatieoloja ja hallintoa, että tällä
sotanäyttämöllä voitaisiin muonittaa ja varustaa kaikilla
välttämättömillä sotatarpeilla tuntuvasti suurempi sotilasmäärä.
Sekä poliittisten että sotilaallisten hankauksien vuoksi kenraali von
Falkenhaynilta meni hukkaan kallisarvoisia viikkoja. Englantilaisen
onnistui marraskuun alussa päästä hyökkäämään ennen turkkilaisia
Berseban ja Gazan luona. Osmanilaiset armeijat viskattiin pohjoiseen,
Jerusalem menetettiin joulukuun alussa. Vasta tämän kuukauden
keskivaiheilla turkkilaiset taistelulinjat taas hiukan jäykistyivät
Jaffan--Jerusalemin--Jerikon viivan pohjoispuolella. Me olimme
pelänneet, että nämä turkkilaisten tappiot, eritoten Jerusalemin
menetys, saisivat aikaan arveluttavia poliittisia muutoksia
Konstantinopolin nykyisten vallanpitäjien asemaan, mutta ainakaan
ulkonaisesti ei voinut havaita mitään. Pelätyn mieltenkuohun sijaan
ilmeni merkillistä välinpitämättömyyttä.
Minun käsitykseni mukaan oli jo aivan ilmeistä, ettei Turkki enää
milloinkaan ollut pääsevä Jerusalemin ja sen pyhien paikkojen
valtiaaksi. Kultaisen Sarven kaupungissa oltiin ääneti samaa mieltä.
Voimakkaampana kuin ennen kääntyi nyt turkkilaisten omistushalu, etsien
korvausta menettämistään valtakunnanosista, Aasian osiin päin.
Sotilaalliselta kannalta katsoen valitettavasti vain liian aikaisin!