Älköön luultako, että minä nyt, voittaen vastenmielisyyteni politiikkaa
kohtaan, heittäydyn puolueriitojen kurimukseen. En kuitenkaan voi olla
esittämättä seuraavia näkökohtia, jollen tahdo jättää esillä olevaa
kuvausta aivan vaillinaiseksi. Mutta kukapa saattaisi todella eheästi
kuvata ajan, josta nyt kirjoitan? Yhä uudelleen tulee eteen kysymyksiä
"miksi?" ja "kuinka?" Aukkoja jää, kun niin moni suu, jota nyt jo
kipeästi kaivattaisiin tietojen saamista varten, on ainaiseksi
vaiennut. Minäkään en saata antaa sellaisenaan eheää kuvaa, annan
ainoastaan piirteen sieltä, toisen täältä, pikemmin hahmotteluun kuin
täydelliseksi tauluksi. Aloitan Itämaista, joskin se voi näyttää ensi
silmäyksellä mielivaltaiselta.
"Turkki on nolla." Sen saatamme lukea eräästä ennen sotaa julaistusta
asiakirjasta, saksalaisesta asiakirjasta, joka siis ei suinkaan ole
Turkille valtiollisesti vihamielinen. Omituinen nolla, joka puolusti
Dardanelleja, voitti Kut-el-Amarassa, teki retken Egyptiä vastaan,
pysäytti Venäjän hyökkäyksen Armenian ylätasangolla! Meille arvokas
nolla, joka, kuten jo sanoin, kiinnittää rintamalleen satoja tuhansia
vihollisiamme, ydinjoukkoja, jotka nakertelevat Turkin rajamaita,
ehkäpä tunkeutuvat pitemmällekin, mutta eivät kykene tuhoamaan runkoa!
Mikä antaa tuolle nollalle sen sisäisen voiman? Se seikka on arvoitus
sellaisellekin, joka on näinä aikoina, vieläpä kauan ennenkin, elänyt
osmanien maassa. Rahvas näyttää tylsältä ja välinpitämättömältä, suurin
osa ylhäisön piirejä itsekkäältä luokalta, jolta puuttuu korkeampi
kansallistunto. Koko valtio näyttää syntyneen vain kansankerroksista,
joita syvä juopa erottaa ja joilla ei ole yhteistä sisäistä elämää. Ja
kuitenkin tuo valtakunta kestää, osoittaa valtiollista voimaakin.
Taurus näyttää olevan Konstantinopolin vaikutusvallan rajana;
Vähää-Aasiaa kauemmas ei ulotu mitään turkkilaista vaikutusta, ja
kuitenkin seisoo vielä turkkilaisia armeijoja kaukaisessa
Mesopotamiassa ja Syyriassa. Sikäläinen arabialainen vihaa
turkkilaista, turkkilainen arabialaista. Ja kuitenkin arabialaiset
pataljoonat yhä taistelevat turkkilaisten lippujen alla eivätkä
joukoittain pakene vihollisen puolelle, joka lupaa kultavuoria ja
jakeleekin kullanhimoiselle arabialaiselle runsaasti tätä metallia.
Englantilais-intialaisten joukkojen selän takana, jotka Mesopotamiassa,
kuten arveltiin, toivat turkkilaisten sortamille ja orjuuttamille
arabialaisille kaivatun vapauden, nousevatkin vapautetut otaksuttuja
vapauttajiaan vastaan. Täytyy siis kuitenkin olla jokin voima, joka
täällä vaikuttaa yhdistävästi, joka ei ole suinkaan ainoastaan
ulkoapäin tuleva yhteenpuristava pakko eikä perustu vain valtiolliseen
yhdessäelämiseen, täytyy olla sisäinen yhteisyyden tunto. Turkin
valtaherrojenkaan väkivalta ei saata yksistään olla tuona yhdistävänä
voimana. Voisivathan arabialaiset välttää tuon pakon, heidänhän
tarvitsee vain lähteä juoksuhaudoista kohotetuin käsin vihollisen
puolelle tai nousta kapinaan Turkin armeijan selän takana. Eivätkä he
kuitenkaan sitä tee. Usko, vanhan uskon jäännöskö tässä vaikuttaa
yhdistävästi? Tätä väitettä puolustetaan hyvillä syillä ja vastustetaan
yhtä hyvillä. Tässä loppuu meidän arvostelukykymme osmanien
sielunelämästä; meidän täytyy jättää mielipiteiden ristiriita
ratkaisematta.
Aivan elämään kyvytön ei valtio siis kaikkein pahimmista vioista
huolimatta saata olla. Kuulee kerrattavan kunnollisistakin
virkamiehistä, jotka toimivat velvollisuutensa unohtaneiden rinnalla ja
jotka ovat osoittautuneet suuria suunnitteleviksi, toimintatarmoisiksi
henkilöiksi. Erääseen sellaiseen tutustuin Kreuznachissa. Hän oli
Ismail Hakki, mies, jolla oli monta kansansa luonteen varjopuolta ja
joka kuitenkin oli henkevä, kyvykäs äly. Vahinko, ettei hän ollut
kasvanut terveellisempien voimien maaperästä. Sanottiin, ettei hän
kirjoittanut mitään, piti kaikki muistissaan, ja siitä huolimatta hän
huolehti tuhansista, kauas sotatehtävien yli kantavista kauniista
kansallisista tehtävistä!
Näihin aikoihin hän käytti voimansa ennen kaikkea Konstantinopolin ja
armeijan muonitukseen, ja siitä johtui hänen suuri valtansa. Jos Ismail
Hakki olisi poistunut paikaltaan, olisi Turkin armeijalta puuttunut
kaikkea; se olisi ollut vielä suuremmassa puutteessa kuin se osaksi jo
oli, ja Konstantinopoli olisi ehkä kuollut nälkään. Olihan melkein koko
maa nälkätilassa, ei sen vuoksi, että elintarpeita olisi puuttunut,
vaan sen takia, ettei maan hallinto ja liikenneyhteys ollut kunnossa ja
ettei missään voitu saada tuotantoa ja kulutusta tasapainoon. Ei kukaan
oikein tiennyt mistä ja kuinka suurten kaupunkien asukkaat elivät. Me
hankimme leipää Konstantinopoliin, kokosimme viljaa Dobrudzasta ja
Romaniasta ja autoimme omasta hädästämme huolimatta. Tosin ei se, minkä
Konstantinopoliin hankimme, olisi merkinnyt paljoakaan meidän
miljoonille vatsoillemme. Mutta jos olisimme laiminlyöneet hankinnan,
olisimme samalla menettäneet Turkin, sillä nälkäinen Konstantinopoli
olisi kapinoinut kaiken pakkovallan uhallakin. Vallitseeko siellä
tosiaankin pakkovalta?
Olen jo puhunut komiteasta; mutta siellä ilmenee muitakin virtauksia
voimakkaita miehiä vastaan, valtiollisen, ehkäpä taloudellisenkin vihan
aikaansaannoksia, jotka luovat hajaannusta. Näennäisesti rauhallisen
pinnan alla liikkuu vahvoja pyörteitä. Niiden liikkeen saattaa usein
nähdä pinnallakin, kun ne yrittävät temmata nyt hallitsevat miehet
syvyyteen.
Armeijakin kärsii näistä virtauksista. Armeijan johdon täytyy, kuten jo
aikaisemmin olen huomauttanut, ottaa ne huomioon, sen täytyy usein olla
taipuvainen niihin nähden, mikä ei ole eduksi kokonaisuudelle. Muuten
hajoaisi armeija sisällisestikin, sen mieslukuisen voiman nyt yhä
rajummin vähentyessä. Puute ja hätä hajoittaa osaltaan armeijaa. Sen
olemassaoloa jäytää myös nykyisen sodan loppumattomuus, etenkin kun
siihen liittyy edelliset Jemenin ja Balkanin sotaretket, jotka kaikki
useille turkkilaisille sotilaille ovat merkinneet yhtä ainoata
keskeytymätöntä kokonaisuutta. Kodin kaipuu, ikävä vaimon ja lasten luo
-- islamkin tuntee tuon ikävän -- saa tuhannet sotilaat karkaamaan.
Niistä täysistä divisionista, jotka Haidar-Pashassa pannaan junaan,
saapuu vain murto-osia Syyriaan ja Mesopotamiaan. Saattaa olla eri
mieltä siitä, nouseeko sotilaskarkurien luku Vähässä-Aasiassa 300,000
vai 500,000:een; joka tapauksessa se on miltei yhtä suuri kuin kaikkien
Turkin armeijain yhteinen määrä. Kuva ei ole kaunis ja kuitenkin --
Turkki pitää yhä puoliaan ja täyttää uskollisuusvelvollisuutensa
parhaansa mukaan valittamatta ja epäröimättä!
Bulgariassakin on puute, puute elintarpeista maassa, jossa niitä muuten
on liikaakin! Sato oli keskinkertainen, mutta se olisi riittänyt, jos
maata olisi hallittu kuten Saksaa, jos täälläkin olisi saatu tasapaino
aikaan puutteenalaisten ja ylijäämää tuottaneiden paikkakuntien
välillä. Kun koetettiin vaikuttaa tähän suuntaan, vastasi eräs
bulgarialainen: "Emme osaa sellaista!" Yksinkertainen selitys, ei
oikeastaan itsesyytös. Kädet saavat riippua, kun ei ole opittu niitä
liikuttelemaan. Tiedämmehän, että Bulgarialta, kun se Turkin orjuudesta
siirtyi täydelliseen valtiolliseen itsenäisyyteen, puuttui kasvattavaa,
ankarasti järjestelevää kättä. Sillä ei ollut -- sallittakoon minun
puhua preussilaisena -- kuningas Wilhelrn I:tä, joka loi nuo rautaiset
tuet, joiden varassa valtiojärjestelmämme kauan ja varmasti kesti.
Bulgaria ei tunne hyvää hallitusta, siellä on sen sijaan sitä enemmän
puolueita. Useimmat niistä hyökkäävät ankarasti hallitusta vastaan, ei
sen ulkopolitiikan takia, sillä se lupaa suurta tulevaisuutta,
kansallisen yhtenäisyyden ja valtiollisen ylivallan Balkanilla, mutta
sitä enemmän kiehuu taistelun melske sisäisten asiain ympärillä. Siinä
ei arkailla mitään keinoja, ei edes vaarallisinta. Hyökätään omien
liittolaisten ja oman armeijan kimppuun. Vaarallista peliä! Dobrudzan
kysymys on keskeytymättä kiihkeän puolueriidan aiheena. Hallitus on
manannut esille vaarallisia henkiä painostaakseen Turkkia ja meitä,
eikä nyt enää pääse irti noista hengistä, jotka uhkaavat särkeä kaiken
ja jotka saarnaavat puoluetarkoituksissaan vihaa liittolaisia ja heidän
edustajiaan vastaan. Näin ollen huomasimme syksyllä 1917 parhaaksi
myöntyä toistaiseksi Dobrudzan-kysymyksessä ja siirtää sen lopullisen
ratkaisun sodan päättymisestä riippuvaksi. Peräytyminen tapahtui meidän
puoleltamme järkisyistä, ei vakaumuksesta. Huomattavaa on, että heti
kun me olimme myöntyneet, hävisi Bulgariasta kysymyksen harrastus
kokonaan. Sana Dobrudza oli puoluetaistelussa menettänyt koko
kiihoitusvoimansa. Niin loppui tuo onneksi veretön taistelu meitä
vastaan, mutta riita vallasta jatkuu valtiollisten puolueitten välillä
yhä, tunkien arvelematta kiilansa armeijankin liitoksiin, vieläpä
syvemmälle kuin milloinkaan rauhan aikana.
Armeija osoittautuu vastaanottavaksi tälle hajoittavalle toiminnalle,
sillä siitä pidetään huonoa huolta, se on melkein puutteessa.
Järjestelytyön ja -kyvyn puute ilmenee joka kolkassa. Teemme ehdotuksia
perinpohjaisten uudistusten aikaansaamiseksi. Bulgarialaisten taholta
myönnetään, että toimenpiteet ovat tarkoitustaan vastaavia, mutta he
ovat voimattomia ja pelkäävät niiden toteuttamisesta aiheutuvaa
vaivaakin. Tyydytään vain kiristämään maassa olevia saksalaisia -- niin
yhteisesti valloitettua kuin maa onkin --, heidät kun täytyy sopimuksen
mukaan ruokkiakin, koska he eivät taistele Makedonian rajoilla
saksalaisen isänmaan, vaan ensi sijassa Bulgarian puolustamiseksi.
Saksalaisten tulee, bulgarialaisten käsityksen mukaan, itse huolehtia
ravinnostaan, ja he tekevätkin sen hyvän sovun vuoksi, tuovat karjaa,
vieläpä ruokaakin Makedoniaan aina kotimaastaan saakka. Alituiset
riitaisuudet eivät ilmene taistelevien joukkojen keskuudessa, sillä
siellä pidetään toisiaan arvossa, vaan kylläkin yhteisen rintaman
takana. Supistaaksemme näitä riitaisuuksia ehdotamme saksalaisten
joukkojemme vaihtamista niihin bulgarialaisiin divisioniin, jotka vielä
ovat Romaniassa. Tarjoamme täten bulgarialaisille mieslukuun nähden
kaksin-, vieläpä kolminkertaisenkin korvauksen, mutta heti nousee
Sofiassa ankara melu liittolaisystävyyden rikkomisesta. Tyydymme siis
aivan pienien saksalaisten osastojen poistamiseen ja asetamme
bulgarialaisten divisionain entisiin asemiin muutamia pataljooniamme.
Niin jättävät bulgarialaiset osastot Tonavan pohjoisrannan, jonne ne
aikoinaan melkein vastahakoisesti lähtivät.
Siis on Bulgariankin kuvassa hiukan himmeitä kohtia. Mutta me voimme
jatkuvasti luottaa liittolaisemme uskollisuuteen, ainakin niin kauan
kuin voimme ja haluamme täyttää bulgarialaisten suuret valtiolliset
vaatimukset. Kun sitten kesällä 1917 saksalaisten sanomalehtien
lausunnot ja eduskunnassa pidetyt puheet sekä Sofiassa että Bulgarian
armeijassa synnyttivät epäilyksiä siitä, tahdommeko vielä todella
täyttää lupauksemme, silloin alkaa Bulgaria olla huolestuneesti
varuillaan, ja -- mikä on pahempaa -- meitä aletaan epäillä. Puolueet
vaativat yhä voimakkaammin Radoslavovin eroa. Hänen ulkopolitiikkansa
myönnetään suurpiirteiseksi, kaikki kannattavat sitä vieläkin, mutta
hän ei enää näytä olevan se mies, joka kykenisi ajamaan läpi heidän
vaatimuksensa liittolaisten piirissä. Hänen sisäpolitiikkaansa vihataan
sitä paitsi useasta syystä. Vaaditaan uusia voimia peräsimeen, vanhat
ovat bulgarialaisten mielestä olleet jo liian kauan valtion lihapatojen
ääressä. Arvellaan, että he ovat jo ehtineet tulla kylläisiksi.
Hallituksesta tulee poistaa kaikki, jotka vain ovat yhteydessä
Radoslavovin kanssa, korkeimmista virkamiehistä aina kylän vouteihin,
sitä vaatii parlamentaarinen n.s. vapaa systeemi. Sen tulee tapahtua
nyt, nyt keskellä sotaa!
Itävalta-Unkarista minulla ei ole paljoa sanottavaa. Maan sisäiset
vaikeudet eivät ole vähentyneet. Olen jo kertonut, että yritys päästä
valtiota hajoittavan tshekkiläisen aineksen kanssa sovintoon lempeyttä
käyttämällä kokonaan epäonnistui. Nyt koetetaan kirkon vallan ja
vaikutuksen vahvistamisella, uskonnollisten tunteiden näytteillepanolla
luoda yhdistävä side valtakunnan erilleen pyrkivien osien tai ainakin
sen vaikutusvaltaisimpien piirien välille. Tämäkin yritys jää toivottua
tulosta vaille. Se tuo pikemmin uutta hajaannusta ja herättää epäluuloa
sielläkin, missä tähän asti vallitsi ehdoton luottamus. Eri
kansallisuuksien keskinäinen vieronta pahenee vielä elintarpeitten jaon
epätasaisuuden vuoksi. Wienissä on nälkä, kun taas Budapestissä on
kylliksi ruokaa. Böömin saksalainen on melkein kuolemaisillaan
voipumuksesta, kun taas tshekkiläiseltä puuttuu tuskin mitään. Pahaksi
onneksi on sato osaksi ollut huono. Tämä kasvattaa sisäistä pulaa ja
lisää sitä vastaisuudessa vieläkin enemmän. Itävalta-Unkarissa ei
puutu niin kuin Turkissa teknillisiä keinoja liikatuotanto- ja
kulutusalueitten välisen tasapainon aikaansaamiseksi. Mutta puuttuu
yhtenäistä tahtoa, tahtonsa toteuttavaa valtiollista mahtia. Siten on
sisäisten valtiollisten vastakohtien vanha pahennus siirtynyt
suorastaan jokapäiväisen elämänylläpidon alallekin. Ei mikään ihme,
että rauhan kaipuu kasvaa ja että luottamus sodan onnelliseen
päättymiseen vähenee. Venäjän luhistuminen vaikuttaa sen vuoksi
pikemmin hajoittavasti kuin vahvistavasti. Tältä taholta uhkaavan
vaaran katoaminen ei näytä kohottavan mieliä, vaan tekee ne
välinpitämättömiksi. Italiassakin saavutetuista voitoista riemuitsevat
vain eräät kansan piirit. Ylpeys siitä ei enää ulotu suuriin
kansanjoukkoihin, jotka osittain ja ajoittain todella kärsivät nälkää
Moni seikka, jota ennen vanhan keisarin kuolemaa vielä pidettiin
pyhänä, on menettänyt siveellisen merkityksensä. Tuhannet tshekkiläiset
ja muut kiihoittajat tallaavat jaloillaan valtakunnan kunniaa enemmän
kuin koskaan ennen. Vain paljon vahvemmat hermot, kuin mitä
kaksoismonarkian hallintovirastoissa oli, olisivat voineet vastustaa
enää kauemmin joukkojen painostusta, jotka osaksi halusivat rauhaa
millä hinnalla hyvänsä.
Ja nyt omaan kotimaahamme.
Sen taisteluajan kestäessä, josta aikaisemmin olen kertonut, tapahtuu
isänmaassamme syvälle ulottuvia ja seurauksiltaan ankaria muutoksia
sisäpoliittisessa tilanteessa. Valtakunnankansleri von Bethmannin ero
on käänteelle tunnusmerkillinen. Vaikka aluksi olin otaksunut, että
käsityksemme sodan luomasta tilasta olivat samanlaiset, niin täytyi
minun aikaa myöten surukseni yhä useammin huomata, että asianlaita ei
ollutkaan niin. Minulle oli annettu sodan johto ja sitä varten
tarvitsin kaikki isänmaan voimat. Näitten hajoittaminen sisäisillä
taisteluilla mitä suurimman ulkonaisen jännityksen vallitessa, kun
niitä olisi pitänyt koota ja yhä uudelleen kohottaa, oli ehdottomasti
vievä valtiollisen ja sotilaallisen sysäysvoimamme heikkenemiseen. En
näin ollen voinut ottaa vastuulleni toimettomuutta, kun huomasin, että
se yhtenäisyys jota me rintamalla tarvitsimme, särjettiin kotona.
Vakuutettuna siitä, että me jäimme tässä suhteessa vihollisistamme yhä
enemmän jälkeen ja että me kuljimme päinvastaista tietä kuin ne,
huomasin ikävä kyllä pian edustavani päinvastaista kantaa kuin valtion
hallitus. Yhteinen työ kärsi. Pidin senvuoksi velvollisuutenani pyytää
Korkeimmalta Sotapäälliköltäni eroa heinäkuussa, niin vaikeaksi kuin
sotilaana tunsinkin askeleen. Hänen Majesteettinsa ei hyväksynyt
anomustani. Kanslerikin oli samaan aikaan valtiopäivien puoluejohtajien
ilmoitusten vuoksi pyytänyt eroa, jonka hän saikin.
Tämä ero toi heti näkyviin ulkonaisesti seurauksia, jotka olivat
arveluttavia. Tähän asti ulospäin säilytetty puolueitten välinen
näennäinen linnarauha lakkasi. Syntyi enemmistöpuolue, jonka
pyrkimykset kävivät selvästi vasempaan. Niitä laiminlyöntejä, joita
muka aikaisempina aikoina sisäisiä valtiollisia suhteitamme edelleen
kehitettäessä oli tehty, käytettiin nyt sodan aikana ja isänmaan
valtiollisesti erittäin tukalan ulkonaisen tilanteen aikaansaaman
painon vallitessa siihen, että hallitukselta kiristettiin yhä uusia
myönnytyksiä n.s. parlamentaarisen kehityksen hyväksi. Näin ollen
täytyi meidän pakostakin menettää sisäistä lujuuttamme. Valtion
hallinnon ohjat joutuivat vähitellen äärimmäisyyspuolueitten käsiin.
Bethmann-Hollwegin seuraajaksi nimitettiin tohtori Michaelis. Hänen
kanssaan jouduin pian luottamuksellisiin väleihin. Hän oli pelottomasti
astunut vaikeaan virkaansa. Hänen virka-aikansa tuli lyhyeksi,
olosuhteet osoittautuivat voimakkaammiksi kun hänen hyvä tahtonsa.
Alkuun päässyt parlamentaarinen hajanaisuus ei enää korjautunut.
Enemmistö siirtyi yhä enemmän vasemmalle ja asettui teoissaan, monista
kauniista sanoistaan huolimatta, niitten ainesten etunenään, jotka
tahtoivat hajoittaa tähänastisen valtiojärjestyksen. Yhä selvemmin kävi
ilmi, että kotimaa unohti asemamme todellisen vakavuuden taistellessaan
puolueopeista ja puolue-eduista tai ei enää tahtonut nähdä tuota
vakavuutta. Siitä riemuitsivat vastustajamme julkisesti ja osasivat
kiihoittaa puolueriitoja.
Asiain näin ollen haettiin valtakunnankansleria, joka ennen kaikkea
kykenisi parlamentaarisen menneisyytensä perusteella vaikuttamaan
yhdistävästi särkyneihin puoluesuhteisiin. Valittiin kreivi Hertling.
Häneen olin tutustunut jo Plessissä, minne hän oli tullut Baierin
kuninkaan seuralaisena. Muistan vielä sen sydämellisyyden, jolla hän
onnitteli minua sen johdosta, että olin juuri saanut Hänen
Majesteetiltaan keisarilta rautaristin suurristin. Minusta oli valtavaa
ja samalla rohkaisevaa huomata, miten iloisin mielin vanha kreivi antoi
viimeiset elinvoimansa isänmaan palvelukseen. Hänen raudanluja
luottamuksensa asiaamme, hänen uskonsa tulevaisuuteen kesti
vaikeimmissakin tiloissa. Hän käsitteli parlamentaarisia puolueita
taitavasti, mutta asema oli jo niin vakava, ettei hän enää kyennyt
toimimaan kyllin pontevasti. Suhteissa ylimpään armeijanjohtoon jäi
valitettavasti jo aikaisemmin peritty epäluulo pysyväksi, joka
toisinaan molemmin puolin vaikeutti yhteistyötä. Minun kunnioitukseni
kreiviä kohtaan ei siitä vähentynyt. Kuten tunnettua, hän kuoli hiukan
sen jälkeen kun oli luopunut vaikeasta toimestaan.
Näitäkään epäkohtia lukuunottamatta ei kaikki kotimaassa ollut vuoden
1917 lopulla ilahuttavaa. Sitä ei saata vaatiakaan. Sota ja sen
kärsimykset painavat ankarasti useita kansan osia ja vaikuttavat sen
mielialaan. Vuosikausia nälkäisenä tai ainakin tyytymättömänä ollut
vatsa estää hengen nousua, painaa ihmiset välinpitämättömyyteen. Suuri
yleisö ei meillä ruumiillisesti riittämättömästi ravittuna ole
ajatustavaltaan sanottavasti parempi kuin muuallakaan, vaikkakin
valtiollinen voima ja kansan siveelliset arvot ovat tehokkaampia
elämässämme. Tuon elämän täytyy kuitenkin kärsiä sellaisissa oloissa,
etenkin kun se ei enää saa uusia henkisiä ja sielullisia herätteitä.
Sellaista elähyttämistä puuttuu meilläkin. Piireissä, joissa muuten oli
totuttu ajattelemaan toisin, tapaa jo tuota vaarallista mielipidettä,
ettei joukkojen välinpitämättömyydelle enää voi mitään. Tämän
mielipiteen puolustajat laskevat kätensä vaipumaan ja antavat asioitten
mennä menojaan. He katselevat, kuinka puolueet käyttävät hyväkseen
kansan uupumusta hedelmällisenä peltona valtiollista järjestystä
hajoittaville aatteilleen ja kylvävät tuhoisaa satoa, joka leviää yhä
laajemmalle, kun ei ole käsiä, jotka ryhtyisivät rikkaruohoja
kitkemään.
Välinpitämättömyys vaikuttaa samoin kuin toimettomuus. Se muokkaa
maaperää otolliseksi tyytymättömyydelle. Se tarttuu, eikä vain kotimaan
väestöön, vaan myöskin sinne palaaviin sotilaihin.
Taistelukentältä palaava sotilas saattaa vaikuttaa kotiseutuunsa
elähyttävästi ja kohottavasti. Ja niin useimmat tekivätkin. Mutta hän
saattaa vaikuttaa masentavastikin, ja niin tekivät valitettavasti
useat, eivätkä suinkaan parhaimmat riveissämme seisoneet miehet. He
eivät halunneet enää tietää mitään koko sodasta; he saivat aikaan pahaa
jo turmeltuneessa maaperässä, imivät siitä vielä pahempaa itseensä ja
veivät hajaannusta kotoa mukaansa rintamalle.
Tässä kuvassa on paljon mieltä masentavaa. Siinä ei kaikki ole sodan
seurausta, sen ei ainakaan tarvinnut olla sitä. Sota ei yksinomaan
kohota, se hajoittaa myös. Ja tämä sota teki siinä suhteessa enemmän
kuin mikään aikaisempi: se ei turmellut ainoastaan ruumiita vaan
sielutkin.
Vastustajakin pitää huolta hajaannuksesta. Ei ainoastaan saarrollaan ja
sen aiheuttamalla puolinälällä, vaan myös toisella keinolla, jota
sanotaan "propagandan harjoittamiseksi vihollisleirissä." Se on uusi
taisteluväline, jota entisyys ei tuntenut ainakaan niin laajassa
muodossa ja niin häikäilemättömästi käytettynä. Vastustaja käytti sitä
Saksassa ja Turkissa, Itävalta-Unkarissa ja Bulgariassa. Kiihoittavien
lentolehtisten sade ei lankea ainoastaan meidän rintamiemme taa idässä
ja lännessä, vaan myöskin turkkilaisen rintaman taa Irakissa ja
Syyriassa.
Tällaista kiihoitusta sanottiin "vastustajan valistamiseksi". Sitä
olisi pitänyt nimittää "totuuden verhoamiseksi" tai vieläkin pahemmalla
nimellä "vihollisen luonteen myrkyttämiseksi". Sen synnyttäjänä on
tunne siitä, että asianomainen ei ole kyllin voimakas voittamaan
vastustajaa rehellisessä, avoimessa taistelussa ja kukistamaan sen
siveellistä voimaa vain urhoollisesti iskevän miekan voitolla.
Lopuksi vielä yritys katsahtaa meille vihamielisten valtioiden
sisäiseen elämään! Sanon tahallani "yritys", sillä vain sellainen
saattoi sotatilan aikana tulla kysymykseen. Meitä ei nimittäin oltu
saarrettu ainoastaan taloudelliseen liikeyhteyteen nähden, vaan kaikki
muutkin suhteemme ulkomaihin olivat katkaistut. Asiaintilaa muutti
osittainen yhteys puolueettomien naapurimaitten kanssa vain vähän.
Asiamiestoimintamme tuotti vain aivan mitättömiä tuloksia. Meidän ja
vastustajiemme välisessä taistelussa jäi tällä alalla saksalainen
kultakin tappiolle!
Tiesimme, että taistelevan länsirintaman takana oli hallitus, joka
henkilökohtaisen vihan- ja kostontunteen täyttämänä, yhtämittaa ruoski
valveille kansansa sisimpiä aineksia. Kun Clemenceaun ääni kajahtaa, on
sen sävynä aina "Voi tähänastista voittajaa!" Ranska vuotaa verta
tuhansista haavoista. Jollemme sitä tietäisi, kuulisimme sen maan
diktaattorin avoimista julistuksista. Mutta Ranska jatkaa taistelua. Ei
sanaa, ei ajatustakaan myöntymisestä. Missä vain ilmenee halkeamia
rautaisin kahlein kiedottuun valtiorakenteeseen, siihen käy hallitus
hillittömällä voimalla kokoonkouristaen käsiksi. Ja tarkoitus
saavutetaan. Halutkoon kansan enemmistö vain rauhaa, tasavaltaisen
vapauden maassa tallataan jokainen tällainen ilmiö kylmäverisesti
maahan, ja kansaa ruokitaan jatkuvasti vapaamielisillä korulauseilla.
Jo ennen sodan puhkeamista oli n.s. antimilitaristisessa
Ranskassa sanat "humanismi ja pasifismi" leimattu "vaarallisiksi
huumauskeinoiksi", joilla "opinkappaleeseen takertuneet rauhanaatteen
ajajat pyrkivät heikentämään kansojen miehekkyyttä". "Pasifismia on
ollut kaikkina aikoina, sen oikea nimi on pelkuruus -- yksilön
liiallinen rakkaus itseensä, joka saa hänet säikähtämään jokaista
henkilökohtaista vaaraa, mikä ei tuota hänelle aivan välitöntä hyötyä."
Niin puhuttiin "rauhanaikuisessa Ranskassa". Oliko siis ihme,
ettei sodanaikuinen Ranska ajatellut lempeämmin, vaan tuomitsi
maankavaltajaksi jokaisen, joka sodassa yleensä uskalsi puhua rauhasta?
Emme voi epäillä, että Ranskan kansa vuoden 1917 lopulla saa parempaa
ravintoa kuin Saksan. Erikoisesti pidetään huolta pariisilaisista,
heille koetetaan korvata kaikin tavoin sodan aiheuttamat menetykset ja
heitä rauhoitetaan kaikenlaisilla nautinnoilla. Meistä tuntuu
epäiltävältä, olisiko gallialainen kestänyt puutetta jokapäiväisessä
elämässä yhtä alttiisti ja yhtä kauan kuin hänen germaninen
vastustajansa. Toivomme, että siihen kokeeseen ehkä vielä joudutaan.
Mutta meidän tulee olla selvillä siitäkin, että todella nälkäisen
Ranskan täytyy taistella niin kauan kuin Englanti tahtoo, vaikkapa se
siten tuhoutuisikin. Kyllähän ranskalaiset sotavangit puhuvat sodan
kurjuudesta, kertovat kotimaassa vallitsevasta hädästä. Mutta heidän
oma ulkonäkönsä ei todista minkäänlaista puutetta. Kaikki toivovat
taistelun loppumista, mutta kukaan ei usko siihen niin kauan kuin
"toiset haluavat taistella".
Kuinka on Englannin laita?
Emämaan talous ja sen asema maailmassa on suunnattomassa vaarassa.
Kukaan ei siellä varo sitä ilmaisemasta. On vain yksi keino: voitto!
Tämän sotavuoden kuluessa Englanti on voittanut "heikkouden
kohtauksen". Yhteen aikaan näytti siltä, kuin olisi yleisen sodanhalun
lujuus höltymässä ja sodan päämääristä olisi tingitty. Lordi Lansdowne
koroitti äänensä. Mutta sen kaiku tukahtui sotaisen kaikkivallan
puserrukseen, joka vakuutti sodan varmasti pian loppuvan. Taloudellisen
ja valtiollisen mielialan syvimmän laskun jälkeen oli kesällä taas
tunnettu koittavan menestyksen aamuilman tuoksua, jonka lähde kyllä
pysyi meille tuntemattomana aina vuoden 1917 loppuun. Se oli, kuten
vasta myöhemmin saimme tietää, noussut valtiollisesta lätäköstä
Keski-Euroopan alueelta. Ajatus ratkaisun lähenemisestä nostaa taas
koko kansan päättävänä pystyyn. Taas kestetään mielellään nautintojen
puutetta, luovutaan nurkumatta tähänastisista tottumuksista ja
valtiollisesta vapaudesta, toivossa, että toteutuu ennustus, jonka
mukaan jokainen yksityinen englantilainen sodan päätyttyä tulee
rikkaammaksi. Taloudelliseen itsekkyyteen liittyy yksityisen
englantilaisen valtiollinen itsekkyys. Siis ei täälläkään kuulu mitään
rauhasta, jollei mahdollisesti siinä tapauksessa että sota uhkaa tulla
liian kalliiksi. Englantilaiset sotavangit puhuvat vuoden 1917 lopulla
aivan samaa kuin 1914. Taistelun iloa ei ole kellään. Mutta siitä ei
kotimaassa kukaan puhu. Vaaditaan ja vaatimukset täytetään.
Aivan toiselta kuin Ranskassa ja Englannissa näyttää tilanne Italiassa.
Viime syksyn taisteluissa tuhannet italialaiset sotilaat ovat taistelun
kulun pakottamatta laskeneet aseensa, ei suinkaan rohkeuden puutteesta,
vaan inhosta mieletöntä teurastusta kohtaan. Iloisin kasvoin he
lähtivät matkalle meidän isänmaahamme ja tervehtivät siellä tuttuja
työpaikkoja saksalaisin lauluin. Vaikkapa sotainto armeijassa ja
laivastossa onkin jäätymispisteessä, ei kansa kuitenkaan kokonaan
lamaudu. Se tietää, että sen muuten täytyisi kärsiä nälkää ja vilua.
Italian tahdon täytyy yhä edelleenkin taipua vieraaseen tahtoon; siinä
sen raskas osa alusta alkaen. Sotaa siedetään houkuttelevan runsaan
saaliin toivossa.
Yhdysvalloista kuuluu korviimme vielä vähemmin ääniä kuin Euroopan
vieraista maista. Se, mitä kuulemme, vahvistaa olettamustamme.
Loistava, vaikkakin armoton ansionhankinta sodan avulla on astunut
palvelemaan isänmaallisuutta, joka tekee tehtävänsä. Tässäkin maassa,
jonka ovella Vapauden patsas heittää häikäisevän valonsa saapuvaan
vieraaseen, vallitsee sodan pakon vuoksi täysi häikäilemätön väkivalta.
Sodan luonne ymmärretään. Vienojen äänien täytyy vaieta, kunnes kova
työ on tehty. Sitten saa kultainen vapaus taas puhua ihmiskunnan
menestykseksi. Kaikki yhteiskuntakerrokset ja kansallisuudet ovat
yksimielisiä taistelussa aatteen puolesta, ja missä usko tähän tai
veren ääni ei puhu turmion partaalle syöstyn anglosaksin puolesta,
siellä heitetään kultaa ratkaisijaksi vaakakuppiin.
Venäjästä minun ei tarvitse puhua enää. Me näemme sen sisustan avoimena
liekkipätsinä. Se palaa ehkä aivan poroksi, joka tapauksessa se on
lyöty maahan ja on temmannut liittolaisensa Romanian mukaansa.
Sellaiselta minusta näyttivät kysymyksessä olevat olosuhteet lopulla
vuotta 1917.
Näihin aikoihin on kai moni mietteissään tehnyt seuraavan tärkeän
kysymyksen: "Kuinka on selitettävissä, että vihollinen ei tinkinyt
vähääkään hillittömistä vaatimuksistaan, huolimatta monista
sotilaallisista tappioistaan v. 1917, huolimatta Venäjän, tärkeän
voimatekijän, eroamisesta sodasta, huolimatta sukellussodan joka
tapauksissa syvälle ulottuvasta vaikutuksesta ja siten syntyneestä
epävarmuudesta, voidaanko tuoda voimakkaita pohjoisamerikkalaisia
joukkoja Europan sotanäyttämölle? Kuinka Wilson saattoi vielä tammikuun
18:ntena 1918 toisten vihollismaiden hallitusten kannattamana vaatia
rauhaa, jonka olisi saattanut sanella täydellisesti lyödylle
viholliselle, mutta jota ei saattanut ehdottaa tähän asti
menestyksellisesti taistelleelle ja kaukana vihollisen alueella
seisovalle vastustajalle?"
Vastaukseni siihen oli silloin ja on nytkin seuraava.
Sill'aikaa kun me löimme vihollisarmeijat, niiden hallitusten ja
kansojen katseet suuntautuivat vääjäämättä isänmaamme ja
liittolaismaittemme sisäisiin oloihin. Vihollinen ei saattanut olla
huomaamatta heikkouksia, jotka olen kuvannut. Mutta nämä heikkoudet
vahvistivat sen meille usein käsittämättömiä toiveita ja sen pyrkimystä
voittoon.
Ei siinä kyllin, että vihollisen tiedonhankintatyö, joka toimi
mahdollisimman edullisissa olosuhteissa, antoi vastustajalle toivotun
käsityksen meidän oloistamme. Kansamme ja sen valtiolliset edustajat
eivät tehneet mitään kätkeäkseen kotoiset epäkohdat vastustajan
silmiltä. Saksalainen ei osoittautunut niin hyvin valtiollisesti
koulutetuksi, että hän olisi kyennyt hillitsemään itseään. Hänellä oli
tarve lausua ajatuksensa julki, vaikkapa se olisi vaikuttanut hyvinkin
tuhoisasti. Hän arveli, että hänen tuli tyydyttää turhamaisuuttaan
ilmoittamalla tietonsa ja tunteensa koko avaralle maailmalle.
Vahingoittiko vai hyödyttikö hän tällä lailla isänmaataan, oli hänessä
vallitsevan maailmankansalaisen häilyvän tunteen kannalta toisarvoinen
kysymys. Hän uskoi puhuneensa oikein ja viisaasti, hän oli itse siihen
tyytyväinen ja otaksui, että hänen kuulijansakin ovat tyytyväisiä. Ja
asia oli hänen mielestään sillä hyvä.
Tämä virhe on vahingoittanut meitä suuressa taistelussamme kansallisen
olemassaolomme puolesta enemmän kuin vastoinkäymiset sodassa.
Englantilaiselle toiseksi luonteeksi tulleen valtiollisen
itsekasvatuksen ja ranskalaiselle ominaisen yleismaailmallisesta
haaveilusta kokonaan vapaan isänmaanrakkauden puute oli käsitykseni
mukaan pohjimmaisena selityksenä siihen Saksan rauhanpäätökseen, joka
heinäkuun 19:ntenä 1917 saavutti valtiopäivien hyväksymisen, siis sinä
päivänä, jolloin Venäjän sotavoiman kuolinkamppailu kävi täysin
ilmeiseksi. Tiedän aivan hyvin, että niiden asiallisten syiden
joukossa, jotka silloin vaikuttivat ratkaisevasti tähän päätökseen, oli
tärkeä osa useilla pettymyksillä sodan kulkuun ja sukellussotamme
näkyviin tuloksiin nähden. Saattaa olla eri mieltä siitä, oliko
tällainen epäluottamus asemamme kannalta oikeutettua -- kuten tunnettua
arvostelin minä sitä suosiollisemmin --, mutta aivan virheellisenä oli
minusta pidettävä sitä tapaa ja muotoa, jolla parlamentaarisissa
piireissä päätettiin ottaa tämä askel. Hetkellä, jolloin vastustaja,
jos saksalaiset olisivat käyttäytyneet poliittisesti oikein, olisi
ollut kenties tyytyväinen, jos se olisi Saksan kansan sydämen lyönnissä
huomannut pienimmänkin taipumuksen rauhaan, me huusimme sille
rauhankaipuumme suoraan korviin. Ne sanontatavat, joilla asian
oleellinen puoli koetettiin verhota, olivat niin läpinäkyviä, ettei
niillä voitu pettää ketään vihollisleirissä. Niinpä vastasi Clemenceaun
sanoihin "minä käyn sotaa!" meillä kaiku "me haluamme rauhaa!"
En silloin asettunut vastustamaan tätä rauhanpäätöstä inhimillisen
tunteen, vaan sotilaallisen ajatustavan kannalta. Huomasin etukäteen,
mitä se meille maksaisi ja puin sen sanoiksi: "Ainakin yksi sotavuosi
vielä!" Yksi sotavuosi meidän ja liittolaistemme vaikeassa asemassa!