Lännessä.
Suurimmalla jännityksellä odotimme heti paremman vuodenajan tultua
vihollisen otaksuttavan yleisen rynnistyksen alkua lännessä. Olimme
strateegisesti valmistautuneet sen varalle ryhmittämällä uudelleen
voimamme, mutta olimme talven kuluessa lisäksi ryhtyneet kaikkiin
taktillisiinkin toimenpiteihin voidaksemme kestää tämän joka
tapauksessa kaikista vihollisen voimanponnistuksista suurimman.
Näistä toimenpiteistä ei ollut vähin tähänastisen puolustusmenetelmämme
muuttaminen. Tähän muutokseen ryhdyimme tähänastisissa taisteluissa
saavutettujen kokemuksien nojalla. Vast'edes emme enää aikoneet tyytyä
puolustusjärjestelmään, jonka muodostivat yksityiset linjat ja
tukipisteet, vaan aioimme käyttää puolustuksena linjajärjestelmiä ja
tukipisteryhmiä. Täten muodostetuissa leveissä vyöhykkeissä emme
tahtoneet käyttää joukkoja yhtenäisinä jäykkinä rintamina, vaan
järjestää ne sekä rintaman pituus- että leveyssuuntaan lukuisiin
ryhmitys- ja järjestelymuotoihin. Puolustajan tulisi pitää voimansa
liikkuvina välttääkseen vihollisen tuhotehoa valmistelutaistelun
aikana, siellä ja täällä vapaaehtoisesti luopua asemain osista, joissa
oli käynyt mahdottomaksi pysyä, ja sitten vastahyökkäyksellä jälleen
vallata takaisin, mikä yleisaseman puolustamiseksi oli välttämätöntä.
Näitä periaatteita oli noudatettava niin vähässä kuin suuressakin.
Vihollisen tykistön ja miinanheittäjäin tuhoisaa vaikutusta ja
vastustajan yllätysrynnäköitä aioimme siis vastustaa siten, että
lisäsimme puolustuslaitoksiamme ja järjestelimme ne runsaammin ja
kehitimme taistelukeinomme liikkuviksi. Samalla toteutettiin ohjelma,
jonka mukaan lisäämällä etumaisissa vastustuslinjoissa konekiväärien
lukua ihmisvoimia tarkemmin käytettiin ja siten säästettiin.
Tämä puolustusmenetelmämme syvälle käyvä muutos oli uskalias uudistus.
Uskallettua se ensi sijassa oli sen vuoksi, että kesken sotaa vaadimme
luopumaan taktillisista tavoista ja kokemuksista, joihin alempi johto
ja joukot olivat eläytyneet ja joita ne käsitettävin ennakkoluuloin
pitivät arvossa. Siirtyminen jostain taktillisesta käsityksestä toiseen
on jo rauhan aikana jonkun verran pulmallista. Toiselta puolen se
johtaa uuden liioitteluun, toiselta puolen kiinni pitämiseen vanhasta,
jota on vaikea opettamalla hävittää. Ohjeitten selvimpiinkin sanoihin
sekaantuu väärinkäsityksiä; yksityiset ja mielivaltaiset selittelyt
sekoittavat ylenpalttisesti; inhimillisen ajatuksen ja toimen
jatkavaisuus-taipumusta on usein mahdoton voittaa ilman voimallisinta
tehostusta.
Taktilliset muutoksemme eivät kuitenkaan olleet uskallettu askel vain
näistä syistä. Melkein vielä vaikeampaa oli vastata siihen kysymykseen,
kykenisikö armeijamme keskellä sotaa nykyisessä tilassaan omaksumaan
nämä muutokset ja taistelutantereella ne toteuttamaan. Emme voineet
olla epätietoisia siitä, että se sotakoneisto, jolla meidän nyt tuli
työskennellä, tuskin enää kesti vertausta vuosien 1914 ja 1915, tai
edes vuoden 1916 alkupuolen armeijaan.
Suunnaton määrä uljainta voimaamme lepäsi kunniakalmistoissamme taikka
oli ruhjotuin jäsenin tai ruumis sairaana tuomittu olemaan kotimaassa.
Tosin oli vielä nytkin jäljellä uljas kantajoukko vuoden 1914
sotamiehiämme ja siihen liittyi paljon nuorta, innostuskykyistä voimaa
ja uhrautumiseen altista tahtoa. Mutta tämä yksin ei vielä riitä
armeijan voimaksi; voima ja tahto ovat kouluutettavat ja niiden tulee
kokemuksissa terästyä. Armeija, jolla on niin suuret siveelliset ja
henkiset varat, niin mahdikkaat historialliset perinnöt kuin Saksan
armeijalla v. 1914, kestää tosin monta sotavuotta sisäistä arvoaan
menettämättä, jos siihen vain virtaa kotimaasta tervettä ruumiillista
ja siveellistä voimaa. Mutta sen yleisarvo alenee kuitenkin, asian
luonnollisen kulun johdosta sen täytyy alentua, vaikka sen suhteellinen
arvo jokaiseen viholliseen verraten, joka on yhtä kauan sodassa,
säilyykin korkeana ja muita korkeampana.
Uusi puolustusmenetelmämme asetti korkeat vaatimukset joukkojemme
siveelliselle voimalle ja taidolle, se kun löyhensi puolustuksen lujaa
ulkonaista eheyttä ja samalla kohotti pienempäin osain itsenäisyyden
korkeimmaksi periaatteeksi. Taktillinen yhteys ei enää ollut
ulkonaisesti näkyvissä linjoissa ja ryhmissä vaan taktillisen
yhteistoiminnan henkisessä siteessä. En liioittele sanoessani, että
vallitseviin oloihin nähden siirtyminen näihin uusiin periaatteihin oli
suurin luottamuksen osoitus, mitä saatoimme armeijamme, vieläpä sen
kaikkien osien henkisille ja siveellisille voimille antaa. Jo lähin
tulevaisuus oli osoittava, oliko tämä luottamus oikeutettu.
Lännessä puhkeaa ensimmäinen rajuilma valloilleen kevään tultua.
Englantilaisten hyökkäys Arrasin luona huhtikuun 9:ntenä on vihollisten
suuren kevätrynnistyksen alkusoitto. Hyökkäystä valmistellaan
päiväkausia vihollisen suunnattoman tykistö- ja miinanheittäjämäärän
kaikella raa'alla voimalla. Sellaisesta yllätystaktiikasta, jota
Nivelle käytti edellisen vuoden lokakuussa, ei ole jälkeäkään. Eikö
englantilaisten taholla luoteta tähän menettelytapaan vai tuntevatko he
olevansa tottumattomia tähän taktiikkaan? Perustelut ovat tällä
hetkellä yhdentekevät, tosiasiat riittävät ja puhuvat peloittavaa
kieltä. Englantilaisten hyökkäys kulkee pauhaten yli ensimmäisen,
toisen ja kolmannen juoksuhautalinjan. Tukikohtajoukot eivät kykene
pitämään puoliaan tai vaikenevat sankarillista vastarintaa tehtyään;
tykistöä menetetään joukoittain. Puolustusmenetelmä oli nähtävästi
virheellinen!
Tilanne käy hyvin pulmalliseksi, on jouduttu kannalle, jossa kaikki
tuntuu rupeavan horjumaan. "Pulmia on vältettävä", huutaa maallikko.
Sotilas voi vastata hänelle vain: "Silloin saamme jo edeltäkäsin luopua
koko sodankäynnistä, sillä niitä on mahdoton välttää. Ne kuuluvat sodan
luonteeseen ja juuri ne antavat sille epävarmuuden ja vaarallisuuden
leiman. Sotataidon tehtävänä ei ole välttää, vaan voittaa pulmat. Joka
tahtoo peräytyä jo sellaisen uhatessa, sitoo omat kätensä, joutuu
rohkeamman vastustajansa leikkipalloksi ja ratkaisun tullen sortuu
heti."
En tahdo tällä väittää, ettei kaikkien niiden valmistelujen jälkeen,
jotka olisi voitu tehdä, olisi ollut mahdollista välttää huhtikuun
9:nnen pulma. Sen ei ainakaan olisi tarvinnut tulla niin hirvittävän
raskaana, jos oikeaan aikaan olisi viety reservit ottamaan vastaan
vihollisen rintamanmurtoa. Mutta kun hyökkäys on niin helvetillisesti
valmisteltu, on aina otettava lukuun se mahdollisuus, että puolustus
paikoitellen hyvinkin pahasti järkkyy.
Illan taistelukertomus hahmottelee tänä huhtikuun 9:ntenä synkän kuvan,
paljon varjoa, vähän valoa. Mutta tällaisissa tapauksissa täytyy valoa
etsiä. Eräs säde, joskin epäselvä, ilmaantuu pimeydestä. Englantilaiset
eivät näytä kyenneen käyttämään saavuttamaansa voittoa hyväkseen aina
viimeisintä mahdollisuutta myöten. Se oli meidän onnemme, nyt
kuten monesti ennen. Esityksen jälkeen puristan ensimmäisen
kenraalimajoitusmestarin kättä sanoen: "No, olemme me yhdessä kestäneet
pahempaakin kuin tänään tuli." Tänään hänen syntymäpäivänään!
Luottamukseni ei ole järkkynyt. Tiesin, että uusia meikäläisiä joukkoja
marssi taistelukentälle, että niitä tuli junissa. Pulma oli
voitettavissa. Minussa itsessäni oli ankarin koettelemus jo ohitse.
Mutta taistelu riehui yhä.
Toinen taistelukuva: Soissonsinkin luona ja sieltä kauas itäänpäin aina
Reimsin seuduille asti jyrisevät huhtikuun ensimmäisestä viikosta
alkaen tykit; ranskalaisten satalukuiset miinanheittäjät singauttelivat
sieltä ammuksiaan. Täällä on päällikkönä Nivelle, varmaankin Verdunin
luona hyvin ansaitun maineensa vuoksi. Hänkään ei ole viime
kokemuksistaan Verdunin luona vetänyt meidän otaksumiamme
johtopäätöksiä. Päiviä, jopa viikkokauden raivoaa ranskalaisten tuli.
Sen piti muuttaa meidän puolustusvyöhykkeemme soraläjäksi ja
ruumiskentäksi ja ainakin sielullisesti murtaa kaikki, mikä sattumalta
säästyisi ruumiilliselta tuholta. Tässä hirvittävässä ahjossa
näyttääkin tuon päämäärän saavuttaminen epäilemättömältä. Vihdoinkin
otaksuu Nivelle meidän joukkomme täydelleen tuhotuiksi tai ainakin
tarpeeksi pehmitetyiksi. Huhtikuun 16:ntena hän antaa voitonvarmana
pataljoonansa käydä rynnäkköön tai ehkä pikemminkin tulen hehkussa
kypsyneiden hedelmien korjuuseen. Silloin tapahtuu käsittämätöntä.
Keskeltä pirstonnan ja hävityksen nousee saksalainen henki, saksalainen
voima ja saksalainen tahto ja sinkoaa hävitystä ryntääviin rivistöihin
ja niitä seuraaviin, meidän alkavassa tulessamme velloviin ja yhteen
kasautuviin joukkoihin. Tosin murtautuu saksalaisten vastarinta
paikoittain pahimmassa tuoksinassa, mutta mitä merkitseekään tässä
jättiläiskamppailussa joidenkin yksityisten asemakohtien menetys, kun
yleinen rintama pysyy voitokkaasti paikoillaan?
Taistelu merkitsee jo ensimmäisinä päivinään ranskalaisten ehdotonta
tappiota. Verinen rynnäkön torjuntamme saa ranskalaisten sodanjohdon ja
joukot mitä katkerimman, jopa vimmaisen pettymyksen valtaan.
Arrasin, Soissonsin ja Reimsin luona riehuu taistelu vielä
viikkokausia. Taktillisesti se vain yhdessä ainoassa suhteessa eroaa
edellisen vuoden Sommen kamppailusta: ensimmäisten päivien kuluttua ei
vastustaja enää missään saavuta mainittavaa menestystä ja jo muutamien
viikkojen kuluttua se vaipuu hyökkäyskentillään uupuneena takaisin
asemataisteluun. Meidän puolustusmenetelmämme on siis kuitenkin vielä
loistavasti osoittanut tehokkuutensa.
Ja nyt vielä kolmas kuva: Näytelmä tapahtuu Wytschaeten ja Messinesin
kukkuloilla, luoteeseen Lillestä, Kemmelin edustalla. On kesäkuun 7:s.
Siis ajankohta, jolloin edellä mainittujen taistelujen tuloksettomuus
jo on epäämätön tosiasia. Asema Wytschaeten kukkuloilla, sikäläisen
rintamakaaren avainkohdassa ei ole uusiaikaiseen puolustukseen
otollinen. Suhteellisen kapea harjanne ei salli kyllin leveän
vyöhykkeen käyttämistä. Etumaiset juoksuhaudat ovat länsirinteellä ja
tarjoavat erinomaisen ampumataulun vihollisen tykistölle. Kostea
maaperä vierii sekä kesällä että talvella, maa on miinataistelujen
myllertämä, taistelujen, joita aikaisemmin juuri täällä oli mitä
kiivaimmin käyty tärkeistä asemanosista oteltaessa. Mutta pitkään
aikaan ei enää ole kuulunut maanalaista kaivaustyötä. Ei ainoastaan
lännestä, vaan myöskin etelästä ja pohjoisesta päin kertoo vihollisen
tykkituli puolustuksesta St. Eloin läheisillä kukkuloilla ja kummankin
nurkkapilarin Wytschaeten ja Messinesin tienoilla.
Englantilaiset valmistelevat hyökkäystään totuttuun tapaansa.
Puolustaja kärsii raskaita tappioita, raskaampia kuin vielä missään
muualla. Huolestuneeseen kysymykseemme, eikö olisi parasta
vapaaehtoisesti luopua kukkuloista, saamme miehekkään vastauksen: "Me
kestämme, me pysymme vielä vankasti paikoillamme!" Mutta kun kohtalokas
kesäkuun 7:s koittaa, nousee maa puolustuslinjojen alla, niiden
tärkeimmät tukiosat sortuvat, ja savussa, miinarivien räjähdyttämisestä
suistuvien maamöhkäleiden läpi marssivat englantilaiset hyökkäysjoukot
yli saksalaisten puolustusvoiman viimeisten jäännösten. Meikäläiset
yrittävät viimeiseen asti pelastaa tilannetta vastarynnäköllä, mutta
sen tekee tyhjäksi vihollisen murhaava tykkituli, joka etäältä suuressa
kaaressa pommittaen muuttaa menetettyjen asemien selkäpuolen
todelliseksi tulipätsiksi. Mutta silti onnistuu meidän täälläkin
pysähdyttää vastustaja, ennenkuin rivimme ovat täydelleen murtuneet.
Olemme kärsineet ankaran mieshukan ja menettäneet paljon sotatarpeita,
koko seudusta olisi pitänyt surkeilematta luopua.
Vihollisen länsirintamalla toimeenpaneman suuren rynnistyksen
tähänastinen kokonaistulos ei minun nähdäkseni ollut meille
epätyydyttävä. Meitä ei oltu missään voitettu. Arveluttavimmatkin
vaarat olimme välttäneet. Missään ei vihollisen ollut onnistunut
saavuttaa suuria tuloksia ja päästä keskinkertaisia aluevalloituksia
pitemmälle, puhumattakaan siitä, että se olisi voinut rintamanmurron
avulla ryhtyä vapaisiin sotaliikkeisiin. Länsirintamalla saavuttamamme
menestys koitui tälläkin kertaa eduksemme muiden rintamien
taisteluissa.
Läheisessä ja kaukaisessa idässä.
Jo ennenkuin länsirintamamme hurja myllerrys alkoi, uudisti Sarrail
hyökkäyksensä Makedoniassa, päävoimat Monastirin kohdalla. Nämäkin
tapaukset kiinnittivät puoleensa täyden huomiomme. Vihollinen oli
täälläkin asettanut päämaalinsa sangen pitkälle. Samalla kuin
vihollinen ryntäsi bulgarialaisten rintamaa vastaan se nostatti
Serbiassa kapinaliikkeen, sen avulla vaikeuttaakseen meidän
liikeyhteyksiämme Balkanin niemimaalla. Kapina kukistettiin kuitenkin
uhkaavimmalla taholla, Nisin luona, ennenkuin se ehti, kuten varsinkin
Bulgarian hallituspiirit pelkäsivät, levitä kautta koko Vanhan-Serbian.
Taisteluita Makedonian rintamalla käytiin kiihkeällä vimmalla.
Bulgarian armeijan onnistui pysyä asemissaan miltei tappioitta, meidän
tarvitsematta edes lähettää saksalaisia lisäjoukkoja. Todellakin hyvin
tyydyttävä tulos! Liittolaisemme oli pitänyt oivallisesti puoliaan. Se
tunnusti silloin peittelemättä, että saksalainen aines oli sen
taisteluriveissä parhaiten kunnostautunut. Sain siitä sen vakaumuksen,
että Bulgarian armeija vastedeskin kykeni tehtäväänsä. Tämä osoittautui
paikkansa pitäväksi toukokuussa ententen ryhtyessä uuteen hyökkäykseen.
Tälläkin kertaa torjuttiin vihollisen rynnäkkö täydelleen kautta koko
rintaman Monastirista aina Doiran-järvelle asti.
Armenian ylängöllä oli edelleen hiljaista. Satunnaiset pikkukahakat
talvella näyttivät aiheutuneen pikemmin saalistusretkeilyistä kuin
jommankumman sotivan puolen taisteluhalun virkoamisesta. Venäläinen
oli siirtänyt joukkojensa pääosan karuimmista ja autioimmista
vuoriseuduista, missä oli äärimmäisen vaikea pitää huolta niiden
varustamisesta, maan keskiosiin, missä muonituskin oli helpompi. Mutta
kerrassaan yllättävä oli venäläisten taisteluhalun täydellinen
lamautuminen. Emme turkkilaisten taholta saaneet mitään tietoja,
joista tämän seikan syyt olisivat käyneet ilmi.
Irakissa ryhtyivät englantilaiset helmikuussa hyökkäämään ja saivat jo
maaliskuun 11:ntenä Bagdadin haltuunsa. Tästä menestyksestään heidän oli
kiittäminen taidokasta saartoliikettään vahvan turkkilaisen rintaman
ympäri.
Sitävastoin ne hyökkäykset, joita englantilaiset tekivät
Etelä-Palestiinassa, Gazan luona, musertavalla ylivoimalla suorastaan
rintamaa vastaan eikä suinkaan taktillisesti taidokkaasti, kilpistyivät
turkkilaisten linjoihin. Vain se, että eräs turkkilainen kolonna, jonka
oli määrä antaa ankara vastaisku, ei tehnytkään tehtäväänsä, pelasti
täällä englantilaiset musertavasta tappiosta.
Näiden Aasian tapausten vaikutuksesta sodan yleiseen asemaan minun
vielä on puhuttava myöhemmin.
Itärintamalla.
Jo ennenkuin englantilaiset ja ranskalaiset lännessä ryhtyivät yleiseen
hyökkäykseen, järkkyi venäläisten rintama perustuksiaan myöten. Meidän
tähänastiset valtavat iskumme olivat saaneet Venäjän valtiorakennuksen
lähtemään liitoksistaan.
Vuoren raskaana oli Venäjän suhdaton hirviö tähän asti painanut koko
eurooppalaista ja aasialaista maailmaa. Nyt se alkoi ojennella ja
venytellä massaansa. Syvälle ulottuvia repeytymiä ilmautui pintaan ja
sen halkeamista saatiin pian nähdä poliittisten intohimojen hehkua ja
pirullisten, raakojen voimien liikehtimistä. Tsaarinvalta kukistui!
Onko ilmaantuva uusi voimatekijä, joka nämä poliittiset intohimot
uudelleen jähmettää Siperian vankiloiden hyisin henkäyksin ja
hautakumpuihin tukahduttaa nuo riehuvat voimat?
Venäjällä vallankumous! Miten monesti olivatkaan meille tuon maan
todelliset tai kuvitellut tuntijat julistaneet sen lähenemistä. Minä
olin menettänyt uskoni siihen. Nyt, kun se tapahtui, ei se minussa
lainkaan herättänyt poliittisen tyydytyksen, mutta kyllä sodankäynnin
huojennuksen tunteita. Viimemainitutkin alkoivat vasta vähitellen saada
valtaa mielessäni. Kysyin itseltäni: merkitsikö tsaarin kukistuminen
sodan vai rauhan virtausten voittoa? Oliko tsaarivallan tähänastisten
haudankaivajain työn tarkoituksena vain viimeisen kruununkantajan
keralla tuhota ylhäisten venäläisten piirien rauhantahto, jonka me
hyvin tunsimme, ja kansan laajojen kerrosten rauhankaipuu?
Niin kauan kuin Venäjän armeijan käytös ei antanut tähän kysymykseen
selvää vastausta, oli ja pysyi tilanteemme Venäjään nähden epäselvänä.
Hajautumisliike oli epäilemättä alkanut Venäjän valtakunnassa. Ellei
pian asetettu diktatuuria, joka käytti valtaansa yhtä häikäilemättä
kuin äsken kukistunutkin, oli tämä hajautuminen edistyvä, joskin
Venäjän suuren, raskaan valtiohirviön kömpelöiden elämismuotojen vuoksi
kenties hitaammin kuin muualla. Alusta pitäen on ohjelmanamme olla
kajoamatta näiden tapausten kulkuun ja vain pysyä varuillamme, ettei se
pääse meitä vahingoittamaan tai kenties suorastaan tuhoamaan. Meidän on
nykyisessä asemassamme muistettava, mitä opettaa Valmyn pommitus
enemmän kuin sata vuotta sitten, miten se uutti yhteen Ranskan kansan
sekasortoiset ja hajanaiset voimat ja antoi sysäyksen tuohon
veripunaiseen hyökyyn, joka tulvahti yli koko Euroopan. On kyllä totta,
että vuoden 1917:n Venäjällä ei ole käytettävissään silloisen Ranskan
suuria, uuvuttamattomia miesmääriä. Tsaarikunnan parhaat ja
kelvollisimmat voimat seisovat rintamalla tai makaavat joukkohaudoissa
meidän linjojemme edessä tai takana.
Vaikea on se itsehillintä, jota alkava Venäjän hajautuminen minulta
persoonallisesti vaatii. Jollen nyt voi poliittisista syistä suostua
rynnäkköön itärintamalla, kiihoittaa sotilaan tunne hyökkäämään
lännessä. Mietin englantilaisten hyökkäyksen lamautumista Arrasin
luona, Ranskan raskasta tappiota Soissonsin ja Reimsin välillä. Onko
mitään luonnollisempaa kuin ajatus, että kaikki käyttökelpoiset
taistelujoukot on viskattava länteen ja käytävä siellä hyökkäykseen?
Amerikka on vielä kaukana. Tulkoon se vain, kun Ranskankin voimat on
murskattu. Silloin se tulee liian myöhään!
Mutta uhkaavan suuren vaaran älyää myös entente ja se työskentelee
kaikin keinoin estääkseen Venäjän luhistumisen ja siitä johtuvan
valtavan paineen poistumisen meidän itärintamallamme. Venäjän täytyy
kestää ainakin siksi, että Amerikan vasta muodostetut armeijat ehtivät
astua Ranskan mantereelle, muuten näyttää Ranskan sotilaallinen ja
moraalinen häviö varmalta. Siksi toimittaa entente Venäjälle
politikoitsijoita, agitaattoreita ja upseereita tukemaan sen
sekasortoista ja hajoavaa rintamaa, eikä myöskään unohda evästää näitä
lähettejään rahalla, joka Venäjällä usein paikoin vaikuttaa
tehokkaammin kuin poliittiset näkökohdat.
Nämä vastustajain toimenpiteet riistävät meiltä tälläkin kertaa mitä
suurimmat voitonmahdollisuudet. Venäjän rintama pysyy koossa, ei omin
vointinsa, vaan pääasiallisesti niillä agitatoorisilla keinoin, joita
vastustajamme käyttävät siellä ja jotka täyttävät tarkoituksensa, jopa
vastoin Venäjän kansanjoukkojen tahtoa.
Eikö meidän ehkä sittenkin olisi ollut hyökättävä silloin, kun
ensimmäiset repeytymät ilmestyivät Venäjän valtiorakennukseen? Eivätkö
poliittiset näkökohdat turmelleet meiltä tähänastisten suurimpien
voittojemme kauneimpia hedelmiä?
Suhteemme venäläisiin itärintamalla kehittyy ensiksi yhä ilmeisemmin
aselepoa kohti, vaikka ilman kirjallista vahvistusta. Venäjän jalkaväki
ilmoitti vähitellen melkein kaikkialla, ettei se enää tahtonut
taistella. Mutta joukoille ominainen tylsyys sai sen yhä edelleen
kyyröttämään juoksuhaudoissa. Milloin keskinäiset suhteet kehittyvät
liian silminnähtävän tuttavalliseksi seurusteluksi ammuskelee
venäläisten tykistö joitakin laukauksia. Tämä aselaji on vielä
päällikköjensä vallassa, ei siksi, että sillä olisi synnynnäisiä
konservatiivisia taipumuksia, vaan siksi, että se ei jakaannu niin
moneen itsenäisesti ajattelevaan päähän kuin sen sisar-aselaji.
Ententen agitaattorien ja upseerien vaikutus pitää vielä kauttaaltaan
ohjaksissaan venäläisiä pattereita. Venäläinen jalkaväkisotilas tosin
sadattelee tätä hänelle niin tervetulleen aselevon häiritsemistä,
siellä täällä antaa aimo selkäsaunan tykkimiesveikolleen ja iloitsee,
kun meidän granaattimme räjähtelevät näiden ampumasuojuksissa, mutta
tällainen asiaintila pysyy muuttumattomana kuukausimääriä.
Venäläisten haluttomuus taisteluun on ilmeisin pohjoisella sivustalla.
Sieltä etelään se tasaisesti vähenee. Romanialaisiin se ei nähtävästi
ole koskenutkaan. Toukokuusta lähtien näyttää pohjoisessa päällystö
saavan ohjat taas käsiinsä. Ystävyys vastapuolen juoksuhautojen kanssa
vähenee vähenemistään. Palataan taas entiseen seurusteluun ase kädessä.
Pian ei ole epäilystäkään siitä, että Venäjän armeijan selkäpuolella
työskennellään ja harjoitetaan joukkoja kaikin voimin. Niin saadaan
venäläiset joukot taas ainakin osittain vastustuskykyisiksi, jopa
hyökkäyshaluisiksi. Sotainen virtaus on päässyt voitolle ja Venäjä
ryhtyy suureen hyökkäysliikkeeseen Kerenskin johdolla.
Kerenskin, eikö Brusilovin? Jälkimmäisen ovat kai korkeimmasta asemasta
syösseet ne omain miesten verivirrat, jotka v. 1916 juoksivat
Galitsiassa ja Volhyniassa, samoin kuin kävi tänä keväänä Nivellen
Ranskassa. Väkirikas Venäjä näyttää nyt tulleen arastelevaksi
ihmisuhreihin nähden. Sodan suuresta velkakirjasta on avattu se sivu,
jolle on merkitty Venäjän mieshukat, mutta summasta ei ole selkoa.
Viisi vai kahdeksan miljoonaa? Meilläkään ei ole aavistusta sen
suuruudesta. Tiedämme vain, että taistellessamme venäläisiä vastaan
meidän toisinaan täytyy poistaa vihollisen ruumisröykkiöt
juoksuhautojemme edestä saadaksemme selväksi ampumakentän ehtimiseen
esiinryntääviä valtavia miesjoukkoja vastaan. Luokoon tämän pohjalla
mielikuvitus käsityksen mieshukan määrästä, todellinen arviointi on
ikuisesti oleva epäonnistuva yritys.
On vaikea ratkaista, onko oma päätös vai ententen houkutukset tai pakko
saanut Kerenskin ryhtymään hyökkäykseen. Joka tapauksessa vaativat
ententen edut mitä ehdottomimmin, että Venäjä vielä kerran ajetaan
hyökkäämään. Entente on näet itse jo lännessä uhrannut hukkaan hyvästi
puolet rynnistysvoimaansa, kenties enemmänkin kuin puolet. Mitäpä se
enää muutakaan voi kuin panna peliin loputkin, vaikka Amerikan apukin
on vielä kaukana? Sukellussota jäytää juuri näinä kuukausina
katkerimman, leppymättömimmän vastustajamme elinydintä niin ankarasti,
että on kyseenalaista, onko tulevana vuonna enää mahdollista kuljettaa
yli meren Amerikasta saapuvaa apua. Saksa on saatava siis pysyttämään
joukkojaan idässäkin, ja siksi uskaltaa Kerenski lähettää hyökkäykseen
Venäjän viimeiset voimantähteet. Rohkeata peliä, rohkeata etenkin
Venäjän oloissa! Mutta silti täysin oikeutettua; sillä jos se onnistuu,
ei ole vain entente pelastettu, vaan silloin voidaan myös luoda
venäläinen diktatuuri ja lujittaa sitä. Ilman sitä on Venäjä kaaokseen
tuomittu.
Kerenskin rynnistyksen menestymismahdollisuudet ovat tosin nyt
kutakuinkin yhtä vähäiset kuin aikaisemminkin. Vaikka hyviä saksalaisia
divisionia onkin siirretty länteen, jäljellejääneet riittävät hyvin
pitämään kurissa venäläisten syöksähtelyjä. Hyökkäysliike ei kuitenkaan
ole kehittyvä pitkäaikaiseksi rynnäkkövyöryksi, kuten 1917, siihen ei
vastustajalla ole sisäistä voimaa. Monilukuiset venäläiset vapauden
kuuluttajat risteilevät nyt ryöstellen armeijan selkäpuolella tai
vaeltavat kotiseuduilleen. Hyviäkin aineksia lähtee rintamalta
huolehtimaan omaisistaan ja omaisuudestaan sisäpoliittisen katastroofin
uhan nähdessään. Sen sijaan ovat olot Itävalta-Unkarin rintamalla
arveluttavat, on syytä pelätä, että venäläisten hyökkäys siellä nyt,
kuten 1916:kin, voi sattua heikkoon paikkaan. Kenties, ja kai
varmastikin, Kerenskillä on siitä samat tiedot kuin meillä. Antaapa
meille jo keväällä eräs liittoutuneiden edustaja näistä oloista
hahmottelemansa vakavan kuvan, jossa vallitsee se yleisvaikutelma, että
"verrattomasti suurin osa Itävalta-Unkarin slaavilaisista joukoista
kykenee nyt vielä vähemmän kuin 1916 vastustamaan venäläisten
hyökkäystä", sillä ne ovat poliittisesti hajautumistilassa, kuten
venäläisetkin joukot.
Samanlaisista karkureilta saamistaan kertomuksista on varmaan Kerenski
johtunut sotasuunnitelmaansa: paikallisia hyökkäyksiä saksalaisia
vastaan, joiden kädet vain sidotaan, mutta voimaisku Itävalta-Unkarin
armeijan muuria vastaan. Ja niin kävikin.
Riian, Väinänlinnan ja Smorgonin luona käy venäläinen saksalaisten
asemain kimppuun ja lyödään takaisin. Galitsiassa muuri osoittautuu
kiviseksi vain niissä kohdin, missä itävalta-unkarilaisiin joukkoihin
on liitetty saksalaisia. Mutta Stanislaun luona jo sortuu
itävaltalais-slaavilainen seinä Kerenskin ensi kolhauksesta. Kerenskin
joukot eivät kuitenkaan ole Brusilovin joukkoja. Jälkimmäisen
hyökkäyksestä on nyt vuosi kulunut. Se vuosi on Venäjän armeijassa
tiennyt ankaraa menetystä ja syvälle ulottuvaa hajoamista. Niinpä ei
venäläisten rynnistys Stanislaunkaan luona kykene kunnolla iskeytymään
lävitse hyvistä edellytyksistä huolimatta.
Venäjän vilja on viimeinkin kypsä leikattavaksi. Leikkaaja seisookin jo
valmiina. On se aika, jolloin Saksan kotoisilla vainioillakin
todellinen elonaika alkaa. Ollaan heinäkuun keskivaiheilla!
Vastaiskumme idässä.
Vastaisku! Ei yksikään joukko-osasto, yksikään rintaman päällikkö
voinut tuntea suurempaa tyydytyksen tunnetta saadessaan tiedon
vastarynnistyksestä kuin minä tunsin huomatessani sen hetken vihdoin
tulleen.
Aikaisemmin olen luonnehtinut asemamme aina kevääseen 1917 asti
suureksi strateegiseksi järjestelytoiminnaksi. Reservimme tosin eivät
olleet saatetut kiinteään yhteyteen, kuten oli laita esim. Napoleonin
armeijajoukkojen, kun hän syksyllä 1813 odotti joka taholta saartavien
vihollisten hyökkäystä. Meidän sota-alueemme suunnaton laajuus esti
siitä. Toisaalta taas rautatiemme tekivät mahdolliseksi viskata
nopeasti kauempanakin hajallaan olevia varajoukkoja iskemään valitulle
toiminta-alueelle.
Torjuntataistelut lännessä olivat suuresti kuluttaneet reserviemme
määrää. Vastahyökkäykseen ryhtymisen näillä jäännöksillä estivät
voimasuhteet ja taisteluvaikeudet. Sitävastoin näyttivät voimamme
riittävän lopullisesti ratkaisemaan hyväksemme tilanteen idässä ja
siten saamaan aikaan sikäläisen vastustajamme poliittisen tuhoutumisen.
Venäjän tukipuut olivat lahonneet. Sen nykyjään tasavaltalaisen
armeijan voimanilmaukset olivat enää vain keinotekoisesti nostatettuja
aaltoja, jotka eivät enää saaneet voimaansa kansan syvistä vesistä.
Mutta jos tässä kansaintaistelussa mädäntyminen kerran oli päässyt
kansan armeijaan asti, ei täydellinen romahdus enää ollut
vältettävissä. Tästä vakaumuksestani lähtien olin sitä mieltä, että
vähilläkin voimilla saatoimme nyt Venäjällä toimia ratkaisevasti.
Ymmärrettävästi ei nytkään puuttunut ääniä, jotka vieläkin varoittivat
ryhtymästä käytettävissämme olevilla reserveillä hyökkäykseen. Eikä
kysymys tosiaan ollutkaan niin helposti ratkaistavissa kuin miltä
saattaa näyttää nyt, kun voi saada selvän yleiskatsauksen tapausten
kulusta. Meillä oli päätöstä tehdessämme monet ankarat epäilykset ja
huolet. Olihan jo silloin selvää, että englantilaisten hyökkäys
Wytschaeten ja Messinesin luona kesäkuun 7:ntenä oli vain
johdantokahakka siihen liittyvään suureen taisteludraamaan, jonka
taustana tuli olemaan edempänä pohjoisessa olevat Flanderin seudut.
Samoin oli otettava lukuun se, että Ranska uudelleen ryhtyisi
hyökkäämään saatuaan armeijansa toipumaan keväällisen rynnistyksen
ankarista vaurioista.
Voimien siirtäminen pois lännestä -- kyseessä 6 divisionaa -- oli
epäilemättä uskallettua, kuten se oli ollut v. 1916 meidän
valmistautuessamme hyökkäämään Romanian kimppuun. Silloin meitä tosin
vaati ilmeinen pakko. Nyt oli vaikuttimenamme omaehtoinen päätöksemme.
Mutta kummassakin tapauksessa uhkarohkeutemme pohjautui järkkymättömään
luottamukseemme saksalaisia joukkoja kohtaan.
Muihinkin syihin kuin yleiseen sotatilanteeseen vetoavia varoittavia
ääniä nousi suunnitelmaamme vastaan. Niiden kokemusten pohjalla, joita
vihollisilla oli meidän puolustussodastamme, epäiltiin meidän
puolellamme, voitaisiinko hyökkäämällä päästä tunkeutumaan läpi
rintaman ja saavuttaa todellisia tuloksia. Muistan, että meitä vielä
juuri ennen vastaiskumme alkamista Galitsian rintamalla varoitettiin
odottamasta nyt käytettävissämme olevilla voimilla muuta kuin
paikallista menestystä, siis samantapaista vihollisrintaman kuhmuille
iskemistä kuin mitä vastustajamme puolustuksemme ensi alussa monesti
sai aikaan. Kannattiko tavoitella tätä? Eikö silloin ollut parempi
luopua koko yrityksestä.
Kun lähdettiin tällaisesta otaksumasta oli myös käsitettävää, että
saimme kehoituksia, että meidän oli pidettävä maavoimamme valmiina
puolustautumiseen ja muuten asetuttava odottamaan, kunnes
sukellusveneemme ovat ehtineet täyttää niihin kiinnittämämme toiveet.
Ajatus oli jollain tavoin viettelevä. Siihen asti saamiemme tietojen
mukaan vedenalaisen sodan tulokset olivat kaikkia otaksumiamme
paremmat. Sen vaikutusten täytyi pian tulla täysin näkyviin. Mutta
sittenkään en voinut myöntyä tähän ehdotukseen. Idän sekä sotilaalliset
että poliittiset olot vaativat juuri ratkaisua niin ehdottomasti,
ettemme voineet enää kuukausimäärin vain pysyä alallamme ja
katselijoina. Oli pelättävissä, että jollei Kerenskin hyökkäystä heti
kintereillä seuraisi meidän vastaiskumme, pääsisivät sotaisat
virtaukset Venäjällä taas ehdottomasti voitolle. Ei ole tarpeen
lähemmin kuvailla sellaisen mahdollisuuden vaikutusta meidän maahamme
ja liittolaisiimme. Kerenski tekee turhaa työtä koettaessaan vielä
hyökkäykseen kelpaavilla joukoillaan Stanislaun luoteispuolelta
tunkeutua läpi itävalta-unkarilaisten linjojen, joita nyt oli
tuntuvasti vahvistettu saksalaisilla voimilla. Me kokoamme sillaikaa
lounaaseen Brodysta, siis sivuun venäläisten murtautumiskohdasta,
vahvan hyökkäysjoukon ja ryhdymme heinäkuun 19:ntenä hyökkäämään
kaakkoiseen suuntaan Tarnopoliin päin. Sotaliikkeemme kohtaa melkein
vastustuskyvyttömiä, edellisen hyökkäyksen uuvuttamia venäläisrintaman
osia. Ne lyödään nopeasti hajalle ja yhdessä iskussa romahtaa
koko Kerenskin hyökkäysliike. Vain kiireinen peräytyminen voi
pelastaa perikadosta pohjoisessa ja varsinkin etelässä lähinnä
murtautumiskohtaamme olleet venäläiset joukot. Koko Galitsiassa oleva
itärintamamme aina kauas etelään Karpaateille asti rupeaa liikehtimään
ja seuraa peräytyvää vihollista. Jo elokuun alussa on melkein koko
Galitsia ja Bukovina puhdistettu vihollisista. Tämän kauniin tuloksen
saavuttamisessa oli liittolaisillamme vastaava osansa. Minulle
ilmoitettiin, että varsinkin kenttätykistö oli kunnostautunut
itävalta-unkarilaisten takaa-ajotaistelussa. Uhkarohkeasti se riensi
oman jalkaväen edellä venäläisiä ahdistamaan. Olin jo 1866 Königgrätzin
luona ihaillut tätä oivallista aselajia vihollisteni kädessä ja
iloitsin sen vuoksi kaksin verroin siitä, että se nyt meidän
puolellamme uudelleen osoittautui maineensa arvoiseksi. Meidän
rynnistyksemme pysähtyi Moldaun rajalle. Tämä ei voinut kenellekään
tuottaa suurempaa mielipahaa kuin minulle. Strateeginen tilanteemme oli
mahdollisimman edullinen, jatkamalla sotaliikkeitämme olisimme
vallanneet tämän Romanian viimeisen kaistaleen. Venäjän silloisten
poliittisten olosuhteiden vuoksi olisi Romanian armeija varmasti
hajautunut, jos olisimme voineet pakottaa sen kokonaan poistumaan
kotimaansa kamaralta. Kuinka olisivat Romanian kuningas ja
Romanian kuninkaallinen armeija voineet pysyä pystyssä Venäjän
vallankumouksellisella maaperällä? Mutta peräytyessään venäläiset
olivat niin pahoin rikkoneet rautateitä, että yhteytemme selkäpuolen
kanssa kävi sangen vaikeaksi, ja meidän täytyi raskain sydämin luopua
sotatointen jatkamisesta tällä suunnalla. Kun myöhemmin yritimme
Focsanin luona hyökkäämällä saada Moldaussa olevan Romanian armeijan
horjumaan, ei se onnistunut.
Pidämme nyt edelleen kiinni päätöksestämme, ettemme jätä Venäjää
rauhaan ennenkuin se lopullisesti sortuu, vaikkapa tällä välin
Flanderin sotanäytelmän alku vaatisi huomiomme, vieläpä lisäisi
huoliamme. Jollemme Volhyniassa ja Moldaussa enää voineet käydä Venäjän
armeijan kimppuun, oli se tehtävä toisella rintamanosalla.
Riika tarjosi nyt erittäin otollisen kohdan, johon suunnattu isku olisi
sekä sotilaallisesti että poliittisesti tuntuva. Siellä kulki Venäjän
rintaman pohjoinen siipi valtavan sivusta-aseman tavoin 70 km:n
pituisena, mutta vain 20 km:n levyisenä vyöhykkeenä pitkin meren
rannikkoa Väinäjoen länsirannalle. Sekä strateegisesti että
taktillisesti se oli uhkana meidän rintamallemme. Tämä tilanne oli
ärsyttänyt meitä jo aikaisemmin, jolloin minä vielä olin Idän
päällikkönä. Olimme jo 1915 ja 1916 punoneet suunnitelmia, miten
puhkaisisimme tämän rintamanosan likeltä sen tukikohtaa ja siten
voisimme tähdätä raskaan iskun sen joukkoihin.
Sileällä paperilla oli sotaliike varsin helppo, mutta ei niinkään
yksinkertainen karussa todellisuudessa. Murtautumiskiila oli näet Riian
yläpuolella suunnattava pohjoiseenpäin yli leveän Väinäjoen. Olivathan
tosin sodan mittaan tällaiset vuolaat virrat paljon menettäneet entistä
merkitystään vakavina esteinä. Olihan kenraalisotamarsalkka von
Mackensen mennyt kahdesti mahtavan Tonavan yli vastustajan nähden. Me
saatoimme siis kevyemmin sydämin uskaltautua poikki kapeamman
Väinäjoen; mutta yrityksen suurin vaikeus oli siinä, että heti
vastapäisellä rannalla oli venäläisten lujasti miehitettyjä
juoksuhautoja, joille joki oli mainiona vesi-vallihautana.
Siitä huolimatta onnistuu rohkea hyökkäyksemme syyskuun
1:senä, kun venäläinen valmistavan tulemme aikana siirtyy pois
joenrannan-asemistaan. Mutta myöskin suuren sivusta-aseman
miehitysjoukot länteen joesta peräytyvät yötä päivää marssimalla Riian
kautta itäänpäin ja pääsevät siten suurelta osalta parahiksi välttymään
vangiksi joutumiselta.
Hyökkäyksemme Riian luona herättää Venäjällä mitä suurinta
huolestumista Pietarin kohtalosta. Maan pääkaupungissa kiihtyy
mieliala. Pietari tuntee meidän hyökkäyksemme Riikaa vastaan
suoranaisesti uhkaavan sitä itseään. Pietari, yhä vielä Venäjän pää,
joutuu mitä pahimman hermostuneisuuden tilaan, jossa asiallinen,
rauhallinen ajattelu on mahdoton; muuten siellä varmaan olisi otettu
harppi käteen ja mitattu, millaiset välimatkat vielä erottivat meidän
voitokkaat joukkomme Venäjän pääkaupungista. On sentään myönnettävä,
ettei tällöin mielikuvitus työskentele vilkkaasti vain Venäjällä, vaan
myöskin meidän omassa isänmaassamme, unohtaen ajan ja paikan. Meilläkin
antaudutaan suurenmoisiin harhakuvitelmiin joukkojemme marssimisesta
Pietaria vastaan. Sanon suoraan, ettei sen toimeenpaneminen olisi ollut
kenellekään mieluisempaa kuin minulle itselleni. Siksi ymmärsin
joukkojemme ja päälliköiden kiihkeän halun jatkaa marssia ainakin
Peipusjärvelle asti. Mutta meidän täytyi luopua panemasta täytäntöön
tätä tosin hyvin ihanaa ajatusta, se olisi vienyt joukkomme liian kauas
ja liian suurilukuisina suunnalle, joka ei ollut yhdistettävissä
muihin suunnitelmiimme. Huomiomme oli käännettävä Riian-lahdesta
Adrianmerelle. Siitä kohta myöhemmin.
Mutta ellemme voi marssia Pietariin saakka ja siten pitää Venäjän
hermokeskusta mitä kiihkeimmän levottomuuden vallassa, joka vie aina
katastrofiin asti, on vielä olemassa toinen tie tähän päämäärään,
nimittäin meritie. Laivastomme suostuu halukkaasti kehoitukseemme. Niin
syntyy päätös anastaa Riianlahden suulla sijaitseva Saarenmaa. Sieltä
olemme suoranaisena uhkana Tallinnalle, Venäjän sotasatamalle, ja
harjoitamme vielä ankarampaa painostusta hermostunutta Pietaria
vastaan, vain varsin vähäisiä voimia alttiiksi asettamalla.
Sotaliike Saarenmaata vastaan on tämän sodan ainoa molemmille
osaaottaville puolille täysin onnistunut yritys, mikäli oli kysymys
armeijan ja laivaston yhteistoiminnasta. Huonot sääsuhteet tekivät
suunnitelman toteuttamisen alussa niin kyseenalaiseksi, että jo
ajattelimme laskea laivoihin siirretyt joukot takaisin maihin. Sään
paraneminen saa meidät uskaltamaan kuitenkin. Suunnitelman
toteuttaminen käykin siitä lähtien niin tarkasti kuin kello. Meriväki
vastaa niitä korkeita vaatimuksia, jotka meidän nyt täytyy asettaa
sille joka suhteessa.
Me saamme haltuumme Saarenmaan ja sen lähisaaret. Pietarissa kiihtyvät
hermot yhä pahemmin ja toimivat hurjemmin ja sekavammin. Venäläisen
maarintaman suljettu linja repeilee yhä enemmän; yhä selvemmin käy
ilmi, että Venäjää kuluttaa sisäinen kiihtyneisyyden tila siksi paljon,
ettei se kykene lähitulevaisuudessa käyttämään voimia ulospäin.
Sitäkin, mikä tässä temmellyksessä vielä näyttää lujalta ja
järkkymättömältä, ympäröivät punaiset tyrskyt yhä vahvempina, pala
palalta särkyvät valtion peruspylväät.
Meidän viimeisistä iskuistamme ei hirviö vain horju, se halkeaa ja
luhistuu. Mutta me käännymme uuteen tehtävään.
Hyökkäys Italiaa vastaan.
Vaikka tilanne Flanderissa nyt syksyllä on tavattoman vakava, päätämme
ryhtyä hyökkäämään Italiaa vastaan. Kun aikaisemmin olin suhtautunut
kielteisesti tällaiseen yritykseen, herättää ehkä ihmetystä, että
nyt kuitenkin hankin Korkeimman Sotapäällikköni suostumuksen
sotaliikkeeseen, jonka en odottanut suurestikaan voivan vaikuttaa
yleiseen tilanteeseemme. Tähän voin vain sanoa, etteivät mielipiteeni
tässä suhteessa olleet muuttuneet. Pidin edelleen syksyllä 1917
mahdottomana siinäkään tapauksessa, että saavuttaisimme täydellisen
voiton, repäistä Italiaa irti vastustajiemme liitosta; mielestäni
meillä oli syksyllä 1917 yhtä vähän kuin vuoden alussa oikeutta
vähentää saksalaisia voimia länsirintaman vaaranalaisista asemista
pelkästään siksi, että niittäisimme mainetta voitokkaalla sotaretkellä
Italiaa vastaan. Kun nyt puolsin tällaista sotatointa, olivat syyt
etsittävät muualta. Liittolaisemme Itävalta-Unkari ilmaisi meille,
ettei sillä enää ollut voimaa vastustaa italialaisten kahdettatoista
hyökkäystä Isonzon-rintamalla. Tämä selitys merkitsi meille yhtä paljon
sekä sotilaallisesti että poliittisesti. Ei ollut kysymys vain
Isonzon-linjan menettämisestä, vaan suorastaan koko Itävalta-Unkarin
vastustuksen raukeamisesta. Mahdollinen tappio Italian rintamalla oli
Tonavan monarkialle paljon pahempi isku kuin jos sellainen olisi
sattunut Galitsian sotanäyttämöllä. Galitsian puolesta ei
Itävalta-Unkari koskaan ollut taistellut erikoisen innokkaasti. "Se
joka menettää sodan saa pitää Galitsian" oli kompasana, joka sodassa
usein kuultiin Itävalta-Unkarin puolelta. Sitävastoin tunnettiin
Tonavan monarkiassa aina erinomaisen suurta mielenkiintoa Italian rajan
tapahtumia kohtaan. Galitsiassa, siis Venäjää vastaan, Itävalta-Unkari
taisteli järjellään, Italiaa vastaan sydämellään. Italian-sotaan
ottivat, merkillistä kyllä, kaksoisvaltion kaikki heimot melkein yhtä
innokkaasti osaa. Tshekkoslovakkilaiset joukot, jotka pettivät Venäjää
vastaan mentäessä, taistelivat oivallisesti Italiaa vastassa.
Sikäläinen kamppailu muodosti tavallaan koko monarkiaa sotaan nähden
yhdistävän siteen. Mitä tapahtuisi, jos tämäkin side katkeaisi? Tämä
vaara oli suuri juuri puheenaolevassa ajankohdassa. Elokuun lopulla
oli näet Cadorna viimeinkin saavuttanut huomattavia aluevoittoja
Isonzo-joen yhdennessätoista taistelussa. Kaikki tähänastiset
aluemenestykset oli voitu kestää; omien runsaitten kokemuksiemme mukaan
ne olivat luonnollisena seurauksena vahvintakin puolustusta vastaan
käytettyjen hyökkäyskeinojen hävittävästä vaikutuksesta. Mutta nyt oli
Itävalta-Unkarin armeijan puolustuslinjat työnnetty perimmäisille
rajoille asti. Jos italialainen uudelleen varustelemalla valloittaisi
maata, kävisi Itävalta-Unkarin mahdottomaksi pitää asemiaan Triestistä
eteenpäin. Triest on siis vakavasti uhattuna. Mutta voi sitä hetkeä,
jolloin tämä kaupunki kukistuu! Kuten Sevastopol ratkaisi Krimin sodan,
näyttää Triest voivan ratkaista Italian ja Itävalta-Unkarin välisen
ottelun. Tonavan monarkialle ei Triest ole vain idealinen suure,
vaan myös hyvinkin realinen arvo. Sen omistamisesta riippuu
vastaisuudessakin maan taloudellinen vapaus suuressa määrin. Triest on
siis pelastettava, ja vaikkapa saksalaisten avulla, jollei se muuten
ole mahdollista.
Jos meidän onnistuisi yhteisesti saavuttamamme perinpohjaisen voiton
avulla hellittää liittolaistamme rasittavaa painetta yhtä tuntuvasti
tämän lounaisrintamalla kuin vähää ennen idässä, olisi Itävalta-Unkari
inhimillisesti katsoen vielä siksi voimissaan, että se jaksaisi kestää
sodan meidän rinnallamme. Isonzon-rintaman raskaat kamppailut olivat
tähän asti pahasti kuluttaneet Itävalta-Unkarin torjuntavoimia. Sen
parhaista joukoista oli suurin osa seisonut Cadornaa vastassa ja
vuodattanut paljon verta Isonzon luona. Itävalta-Unkarin armeijan
sankarius oli siellä viettänyt suurimpia inhimillisiä riemuvoittojaan.
Sillä Isonzon puolustajat olivat vuosikausia torjuneet ainakin
kolminkertaisen ylivoiman ja lisäksi taistelukentillä, joiden
kurjuus ja kauheus ei ollut vähempi kuin meillä länsirintamalla,
vaan kenties pahempikin. Älkäämme myöskään unohtako, millaiset
äärettömät vaatimukset taistelu Etelä-Tirolin tuntureilla asetti
puolustusjoukoille. Monin paikoinhan tämä sota ulottui ikuisen jään ja
lumen seutuihin asti.
Suunniteltaessa sotaliikettä Italiaa vastaan tarjoutui lähinnä ajatus
murtautua esiin Etelä-Tirolista. Siten voitaisiin Italian armeijan
pääosa ajaa Venetsian suureen kattilaan joko tuhoutumaan tai
hajautumaan. Ei ainoallakaan muulla rintamallamme strateeginen linja
tarjonnut niin erinomaisia valtavan voiton mahdollisuuksia. Olisi
miltei ilmeinen strateeginen virhe ryhtyä muuhun sotaliikkeeseen kuin
juuri tähän. Ja sittenkin meidän täytyi luopua sen toteuttamisesta!
Arvostellessamme tätä sotaretkisuunnitelmaa emme saa jättää ottamatta
huomioon, miten läheinen sisäinen yhteys vallitsi länsirintamamme
taistelujen ja Italian sotamme välillä. Katsoen tilanteeseemme
lännessä emme voineet luovuttaa jälkimmäiseen kuin puolet
siitä divisionamäärästä, minkä kenraalieversti von Conrad oli
talvella 1916-17 katsonut tarvittavan tehokkaaseen, onnistuvaan
esiinmurtautumiseen Etelä-Tirolista. Vahvempia voimia emme voineet
asettaa liittolaisemme käytettäviksi sittenkään, vaikka, kuten itse
asiassa tapahtuikin, otimme laskuihimme senkin, että vastustajamme
länsirintamalta olisi todennäköisesti lähetettävä joitakin divisionia
suuresta ylivoimastaan Italian avuksi. Etelä-Tirolista tehtävää
hyökkäysliikettä vastaan puhui toisaalta se seikka, että saattoi tulla
aikainen talvi, ennenkuin rintamaansijoituksemme oli suoritettu.
Mainitut syyt pakottivat meitä senvuoksi tyytymään vähäisempiin
päämääriin ja yrittämään Italian rintaman puhkaisua Isonzon armeijan
tiettävästi heikon pohjoissiiven kohdalta, voidaksemme sitten ryhtyä
tuhoavaan iskuun Italian armeijan eteläistä pääosaa vastaan, ennenkuin
sen onnistui peräytyä Tagliamenton suojaavan alueen turviin.
Lokakuun 24:ntenä alkoi hyökkäyksemme Tolmeinin luona. Vain vaivoin
onnistui Cadornan pelastaa tuhon uhkaama armeijansa eteläosa Piaven
taakse ja sekin vain heittämällä vangittavaksi useita tuhansia miehiä
ja jättämällä jäljelle suuria määriä sotatarpeita. Vasta siellä,
päästyään likeiseen yhteyteen apuun rientäneiden ranskalaisten ja
englantilaisten divisionain kanssa ja saatuaan näiltä voimakasta tukea,
italialaiset saivat voimaa ryhtyäkseen uudelleen vastarintaan. Uuden
rintaman vasen siipi tarrautui Venetsian alppien viimeisiin
harjanteisiin. Meidän yrityksemme voittaa vielä nämä Ylä-Italian
alankoa laajalti vallitsevat kukkulat ja siten murskata vihollisen
vastarinta Piaven rintamallakin, ajautui karille. Minun täytyi myöntää
itselleni, etteivät voimamme enää riittäneet tämän tehtävän
suorittamiseen. Sotaliike oli auttamattomasti lopussa. Itse paikalla
olevien joukkojemme ja niiden johdon täytyi tämän tosiasian edessä
sitkeimmästäkin tahdostaan huolimatta laskea aseensa.
Niin suuresti kuin iloitsinkin Italiassa saavuttamastamme
menestyksestä, en kuitenkaan voinut olla kokonaan tuntematta
eräänlaista epätyydytystä. Suuri voitto oli lopultakin jäänyt
täyttymättä. Mainiot soturimme palasivat tosin syystä ylpeinä tältäkin
retkeltä. Mutta sotilaiden ilo ei aina riitä heidän johtajansa iloksi.