Tehtävämme.
Kun 1916 vuoden taisteluiden lopputulokset alkoivat jotenkin varmasti
olla tiedossa, täytyi meidän päästä selville sodan jatkamisen
edellytyksistä vuonna 1917. Siitä, mitä vastustajamme seuraavana vuonna
tekisi, emme olleet epätietoiset. Meidän tuli varustautua siihen, että
vihollinen tekisi uuden hyökkäyksen, heti kun sen valmistukset ja sää
sallisivat. Arvata saattoi, että vihollisemme, edellisten vuosien
kokemuksista viisastuneina, pyrkivät hyökkäämään yhtaikaa kaikilla
rintamilla, jos soisimme heille siihen aikaa ja tilaisuutta.
Ei mikään voinut olla luonnollisempaa eikä paremmin meidän kaikkien
toiveittemme ja tunteittemme mukaista, kuin että me ennätämme
sotatoiminemme ennen tämän odotettavan yleishyökkäyksen alkamista,
mullistamme siten vihollisen suunnitelmat ja näin heti alussa tempaamme
aloitteen omiin käsiimme. Uskaltanen väittää, etten edellisinä
sotavuosina ollut tässä suhteessa mitään laiminlyönyt, milloin minulla
vain oli käytettävänä keinoja edes jonkin verran riittävästi. Mutta nyt
emme saaneet antaa näiden toiveitten samentaa silmiämme näkemästä
asemaa semmoisena, kuin se todella oli.
Ei ollut epäilystäkään siitä, että meidän ja vastustajaimme
voimasuhteet vuoden 1916 lopulla olivat kehittyneet vielä
epäedullisemmiksi meille kuin mitä ne jo vuoden alussa olivat. Romania
oli liittynyt vihollisiimme ja raskaasta häviöstään huolimatta se oli
pysynyt voimatekijänä, joka meidän täytyi edelleenkin ottaa lukuun. Sen
armeija pääsi venäläisten rintaman taa suojaan ja sai aikaa uudelleen
järjestyä ja tässä se saattoi runsaimmassa muodossa luottaa ententen
myötävaikutukseen.
Meille oli kova onni, ettei armeijanjohtomme koko sodan aikana
onnistunut pakottaa ainoatakaan edes pienemmistä vihollisistamme,
Montenegroa lukuun ottamatta, pikapuoleen eroamaan vihollistemme
joukosta. Niinpä vuonna 1914 Belgian armeija pääsi Antwerpenistä
pakenemaan ja oli sitten kaiken aikaa vastassamme, joskin yleensä
toimettomana, pakottaen meidät joka tapauksessa melkoiseen voimain
kulutukseen. Serbian armeijaan nähden onnistuimme vuonna 1915 vain
näennäisesti paremmin. Se oli päässyt kiertoliikkeestämme pakoon,
vaikka tosin toivottomassa tilassa. Kesällä 1916 se kuitenkin ilmestyi
uudelleen taisteluvoimaisena Makedonian sotanäyttämölle ja sai
joukkojensa verestämiseksi lakkaamatta lisä- ja täyteväkeä kaikista
mahdollisista maista, viimeksi etenkin Itävalta-Unkarin armeijasta
karanneita slaavilaisiakin.
Kaikissa kolmessa tapauksessa, olipa kysymys Belgiasta, Serbiasta tai
Romaniasta, oli vihollisarmeijain kohtalo ollut hiuskarvan varassa.
Syyt niiden pääsyyn käsistämme saattoivat olla erilaiset, tulos oli
aina sama.
Tämmöiset tosiasiat johtavat hyvin helposti siihen, että myönnetään
sattumalle sodassa suuri merkitys. Tällä tavalla sota kuitenkin
ylevästä korkeudestaan painetaan alas onnenkaupaksi. Siltä sota ei
koskaan ole minusta näyttänyt. Olen sen vaiheissa ja tuloksissa nähnyt
silloinkin, kun viimemainitut ovat meitä vastaan kääntyneet, aina ja
kaikkialla järkähtämättömän logiikan tylyn seurausten sarjan. Sillä,
joka käy kimppuun ja voi sen tehdä, on menestys puolellaan; joka tämän
laiminlyö tai jonka täytyy se laiminlyödä, häviää.
Sotavuoteen 1917 nähden saatoimme olla epätietoiset siitä, kohtaisiko
päävaara meitä lännestä vaiko idästä. Paljaan lukumäärä-ylivoiman
kannalta näytti itärintaman vaara olevan suurempi. Meidän täytyi
otaksua, että venäläisten onnistuisi talvella 1916-17, samoin kuin
edellisinäkin vuosina, korvata tappionsa ja saattaa armeijansa
hyökkäyskykyiseksi. Emme saaneet minkäänlaisia tietoja, jotka olisivat
kertoneet erikoisen huomattavista hajaannusilmiöistä Venäjän
armeijassa. Kokemuksesta muutoin olin oppinut aina suhtautumaan mitä
varovaisimmin tämmöisiin tietoihin, olivatpa ne peräisin mistä tahansa.
Venäläisten voiman vuoksi emme voineet huolettomina ajatella
Itävalta-Unkarin armeijassa vallitsevia oloja. Meille tulleet
tiedot eivät tahtoneet suoda sijaa sille luottamukselle, että
Romanian-sotaretken onnellinen päätös ja verrattain edullinen, vaikka
edelleenkin jännittynyt asema Italian rintamalla olisi tehnyt
Itävalta-Unkarin joukkoihin riittävän rohkaisevan ja vahvistavan
vaikutuksen. Meidän täytyi edelleenkin ottaa lukuun, että venäläisten
hyökkäykset jälleen voisivat itävaltalaisten linjoissa saada aikaan
murtumista. Oli sen vuoksi aivan mahdotonta itävaltalaisten rintamilta
poistaa saksalaisten välitöntä tukea; meidän tuli päinvastoin olla
valmiina lähettämään liittolaisemme rintamille lisävoimia aina pulan
sattuessa.
Epävarmaa oli sekin, millaisiksi olot Makedonian rintamalla
muodostuisivat. Viime taistelujen kuluessa oli saksalainen
armeijaryhmänkomento siellä ryhtynyt johtamaan bulgarialaisten
oikeanpuolista ja keskimmäistä armeijaa, siis yleensä Ochridasta
Doiran-järveen ulottuvaa rintamaa, ja muitakin vuosien 1915 ja 1916
taisteluissa mukana olleita saksalaisia päälliköitä oli tällä
rintamalla. Lisäksi saksalaiset upseerit paraillaan perehdyttivät
Bulgarian armeijaa kaikilla rintamillamme saatuihin runsaihin
sotakokemuksiin. Tämän työn tulokset saattoivat kuitenkin tulla
näkyviin vasta taisteluiden jälleen alettua. Toistaiseksi näytti olevan
parasta olla liikoja toivomatta. Joka tapauksessa meidän täytyi olla
valmiit lähettämään apua Makedoniankin rintamalle.
Länsirintamallammekin meidän tuli varustautua siihen, että
vastustajamme seuraavana keväänä, huolimatta edellisen vuoden
epäilemättä raskaista tappioista, jälleen esiintyisivät täysivoimaisina
taistelukentällä. Sana täysivoimainen käsitettäköön tietysti
rajoitetusti, sillä vaikka menetetty vanha voima voidaankin muutamassa
kuukaudessa lukumäärään nähden palauttaa ennalleen, ei sitä ole
mahdollinen sisällisen arvon puolesta täydelleen ja kokonaan korvata.
Vihollinen oli tässä suhteessa samain ankarain lakien alainen kuin
mekin.
Taktillinen kuva tämän rintaman tärkeimmillä osilla oli seuraava: Mitä
sitkeimmillä, viisi kuukautta kestäneillä ponnistuksilla vastustaja oli
Sommella työntänyt linjamme 40 kilometrin pituisella alalla noin 10
kilometriä taapäin. Pitäkäämme nämä luvut myöhempää vertausta varten
muistissa!
Tämä menestys, joka oli sadointuhansin verisin uhrein saavutettu, oli
koko rintamamme suuruuteen verrattuna oikeastaan pieni. Linjaimme
mutkistuminen kuitenkin painoi pohjoisen ja etelän puolella niihin
liittyviin sivurintamiin. Asema vaati välttämättä korjausta; muutoin
uhkasi meitä vaara, että meidät tästä mutkasta kierretään uusilla
vihollishyökkäyksillä ja niihin pohjoisen ja etelän puolella
liittyvillä sivuhyökkäyksillä. Oma kiertävä hyökkäyksemme rintamaamme
murtautunutta vihollista vastaan oli lähin, mutta yleistilanteeseen
nähden arveluttavinkin ratkaisu. Oliko meidän uskallettava käyttää koko
voimamme suureen hyökkäykseen Sommen luona olevalla alueella, joka oli
vihollisen voimia täynnä, vaikka meitä länsirintaman muilla kohdilla
tai itärintamalla saattoi kohdata luhistuminen? Tässä näkyi taaskin,
että samalla kuin sodanjohtomme yhdellä suunnalla harkitsi suuria
suunnitelmia, se ei saanut toisiltakaan tahoilta kääntää pois
katsettaan. Vuosi 1916 oli tässä suhteessa puhunut kieltä, jota täytyi
kuunnella.
Ellemme hyökkäyksellä voineet korjata Sommen taistelun aikaansaamaa
rintamanmuodostusta, täytyi meidän tehdä luonnolliset johtopäätökset ja
siirtää linjamme taapäin. Tämänsuuntaisen päätöksen teimmekin ja
siirsimme asemamme, jotka oli työnnetty Peronneen saakka taapäin ja
toiselta puolen vielä ulottuivat Bapaumen, Royen ja Noyonin luo
eteenpäin, Arrasin--St. Quentinin--Soissonsin suoristuslinjalle
taapäin. Tämä uusi linja sai Siegfried-aseman nimen.
Siis peräytymistä länsirintamalla hyökkäyksen sijasta! Sitä päätöstä ei
ollut helppo tehdä. Se oli ankara pettymys länsiarmeijalle, ehkä vielä
ankarampi kotimaalle ja ankarin kaikista, kuten oli pelättävissä
liittolaisillemme. Vastustajamme riemuitsivat ääneensä! Voiko
kuvitellakaan soveliaampaa asetta propagandalle? Sommen veriselle
taistelulle loistava, vaikka myöhään ilmi tullut päätös, saksalaisten
vastarinta murrettu, ankaria herkeämättömiä takaa-ajoja suurine
saalisnumeroineen ja rosvojuttuineen meidän sodankäynnistämme. Jo
ennakolta saattoi kuulla koko äänikerran, joka nyt pantaisiin soimaan.
Mikä yllytyskirjallisuuden raesade syöksähtäisikään nyt linjoillemme ja
niiden taa!
Suuri peräytymisliikkeemme alkoi maaliskuun 16:ntena 1917. Vastustaja
seurasi avointa kenttää kulkien sen perässä enimmäkseen maltillisen
varovaisesti. Milloin tämä varovaisuus jollain kohdalla yritti kiihtyä
tuimemmaksi kimppuumme-käynniksi, osasivat peräytymistämme suojaavat
joukot vaikuttaa vihollisen intoon jäähdyttävästi.
Näillä toimillamme emme ainoastaan luoneet itsellemme länsirintamalla
edullisempia paikallisia taistelunedellytyksiä, vaan paransimme koko
sota-asemaammekin. Kävihän voimakkaiden reservien saanti mahdolliseksi
sen kautta, että lännessä lyhensimme puolustuslinjaamme. Houkutteleva
oli suunnitelma antaa ainakin osan niistä hyökätä vihollisen kimppuun
tämän seuratessa perässämme Siegfried-asemille vapaan kentän poikki,
jolla mielestämme olimme ehdottomasti ylivoimaiset. Luovuimme kuitenkin
tästä aikeesta ja säästimme voimiamme vastaisen varalle.
Tilaa, jonka täten olimme kevääseen 1917 mennessä itsellemme luoneet,
voi ehkä sanoa suureksi strateegiseksi valmeusasemaksi, joka
toistaiseksi jätti viholliselle aloitteen; tällöin me saattaisimme
milloin tahansa käydä hyökkäykseen vihollisen heikkoja kohtia vastaan.
Historiallisia vertauskohtia edellisistä sodista ei voida etsiä
kaikkien suhteitten suunnattomiin kasvaneen suuruuden vuoksi.
Näiden seikkain yhteydessä minun on mainittava kaksi suunnitelmaa,
joita meidän oli talvella 1916-17 harkittava. Ne koskivat hyökkäystä
sekä Italiassa että Makedoniassa. Ensin mainittua ehdotti jo talvella
1916-17 kenraalieversti von Conrad. Suuren menestyksen Italiassa hän
arveli mitä laajimmin vaikuttavan koko sota- ja valtiolliseen
asemaamme. Tähän mielipiteeseen en voinut yhtyä. Minun käsitykseni
mukaan oli, kuten olen jo edellä huomauttanut, Italia niin ylen
suuressa määrin Englannin taloudellisen ja samalla valtiollisenkin
painostuksen alainen, ettei sitä suurella voitollakaan voitu pakottaa
erikoisrauhaan. Kenraalieversti von Conrad tätä ehdottaessaan
arvatenkin ensi sijassa ajatteli suotuisaa tehoa, mikä voitokkaalla
sotaretkellä Italiaa vastaan olisi Itävalta-Unkarin maitten mielialaan.
Hän perusti toivonsa suureen sotilaalliseen aseman huojennukseen, jonka
tämmöinen menestys tuottaisi Itävalta-Unkarille. Nämä näkökohdat
saatoin minäkin myöntää täydelleen oikeutetuiksi. Kenraalieversti von
Conrad ei kuitenkaan luullut voivansa tehdä italialaisia vastaan
Etelä-Tirolista uutta hyökkäystä ilman melkoisia saksalaisia
apujoukkoja -- kysymyksessä oli noin 12 saksalaista divisionaa. Minä
sitä vastoin en katsonut voivani ottaa vastuulleni niin suurten
saksalaisten joukkojen kiinnittämistä epämääräiseksi ajaksi yritykseen,
joka minun käsitykseni mukaan oli liian kaukana idän ja lännen meille
kaikkia muita tärkeämmistä ja vaarallisemmista rintamista.
Sama koskee hyökkäystä Makedoniassa olevain entente-joukkojen kimppuun.
Bulgaria helli tätä aietta ja Bulgarian kannalta katsoen se
luonnollisestikin oli hyvin oikeutettu. Jos me olisimme saaneet
ratkaisevan voiton, olisi se voinut pakottaa ententen poistumaan
tästä maasta. Bulgaria olisi siten melkein kokonaan päässyt sekä
sotilaallisesta että taloudellisesta painostuksesta. Yritys olisikin
ollut sekä maan että sen hallituksen hartaimpain toivomusten mukainen.
Loihan Bulgaria yhä edelleenkin himokkaita silmäyksiä Salonikin monen
pyytelemään kauniiseen satamaan. Viimemainittu näkökohta ei kuitenkaan
tehnyt minuun minkäänlaista vaikutusta. Eikä Bulgarialle tuotettu
sotilaallinen kevennys minun silloisen mielipiteeni mukaan olisi
vähääkään hyödyttänyt yleistä asemaamme. Jos olisimme pakottaneet
ententen voimat lähtemään Makedoniasta, olisimme saaneet ne niskaamme
länsirintamalle. Vähintään kysymyksenalaiselta minusta sitä vastoin
näytti, olisimmeko voineet käyttää täten vapautuneita bulgarialaisia
joukkoja missään Balkanin ulkopuolella. Olihan bulgarialaisten
divisionain käyttö sodassa Romaniaa vastaan Bulgarian välittömimmän
etupiirin ulkopuolella Tonavan pohjoispuolella jo antanut aihetta
kylläkin ikävään hankaukseen näiden joukkojen kanssa. Minun käsitykseni
mukaan tulivat siis Bulgarian sotavoimat sodankäyntimme kokonaisuuden
kannalta parhaiten käytetyiksi siten, että annoimme niiden Makedoniassa
pidätellä ententen joukkoja. Tämä ei tietysti merkinnyt sitä, että minä
en olisi aina ilomielin tervehtinyt bulgarialaisten itsenäistä
hyökkäystä Makedoniassa. Tällaisen hyökkäyksen päämäärä olisi kuitenkin
siinä tapauksessa pitänyt rajoittaa melkoista suppeammaksi kuin mitä
ententen karkoittaminen Balkanilta tai Salonikin valloitus oli.
Bulgaria ei kuitenkaan luullut voivansa ryhtyä minkäänlaisiin
hyökkäystoimiin saamatta saksalaisilta sangen tuntuvaa apua, vähintään
6 divisionaa, ja siinä se arvatenkin oli oikeassa.
Tiedot valtiollisten olojen kehityksestä Kreikassa kaikuivat tosin
siihen aikaan, jolloin meille esitettiin hyökkäystä Makedonian
rintamalla siis talvella 1916-1917, kuin houkuttelevat kutsuäänet. Minä
olin kuitenkin aivan kuuro tällaisia sireeniääniä kohtaan. Epäilin,
toivoiko helleenien kansa suurellakaan innostuksella sotaa, varsinkaan
semmoista, jossa se tulisi taistelemaan bulgarialaisten rinnalla.
Kaiken kaikkiaan olisi se arvatenkin pyrkinyt samaan päämäärään kuin v.
1913 ja tuskinpa molemmat sotatoverit tälläkään kertaa yhteisen voiton
jälkeen olisivat runollisesti langenneet toistensa kaulaan, arvatenkin
ne olisivat karanneet proosallisesti toistensa tukkaan kiinni.
Edellä olevasta esityksestäni käynee täydelleen selville, kuinka
yleisasema siihen määrään jännitti Saksan voimat, ettemme enää
uskaltaneet tätä jännitystä lisätä uusilla aikeilla, jotka eivät
johtuneet sodan ja valtiollisen aseman välttämättömimmistä tarpeista.
Eivät oivallisetkaan suunnitelmat voineet poikkeuttaa meitä sodan
lähimmästä tärkeimmästä tehtävästä, vaikka ne olisivat varmaankin
luvanneet suurta menestystä. Tämä tärkein tehtävä oli taistelu idässä
ja lännessä, kummallakin rintamalla kuristavaa ylivoimaa vastaan.
Jos otan huomioon seuraukset, jotka johtuivat vuonna 1917 omaksumastani
kielteisestä kannasta Italiassa ja Makedoniassa ehdotettuihin
sotatoimiin nähden ja niiden perustuksella vielä kerran kysyn
itseltäni, olisiko minun pitänyt ja olisiko toisin saanut päättää, niin
täytyy minun nytkin vastata tähän kysymykseen kieltävästi. Luulen
voivani sanoa, että tapauksien kulku Keski-Euroopassa myöhemmin osoitti
menettelymme oikeaksi. Me emme voineet, emme saaneet saattaa
länsi- ja itärintamaamme murtumisen vaaralle alttiiksi poimiaksemme
helppohintaisia laakereita Ylä-Italian alangolla tai Vardarin
rannoilla.
Turkille ei meidän puoleltamme annettu vuodeksi 1917 erikoisia ohjeita.
Sen tuli puolustaa maa-aluettaan ja kiinnittää vastassaan olevat voimat
niin etteivät ne päässeet meidän kimppuumme. Jos kumpikin sille
onnistui, täytti se yleisen sodankäynnin kannalta täydelleen
tehtävänsä.
Säilyttääksemme taistelutehoisina tähän tarvittavat voimat, olimme jo
syksyllä 1916 ehdottaneet osmanien ylimmälle armeijanjohdolle, että se
peräyttäisi molempain Kaukasian-armeijainsa pääosan Armenian väestönsä
menettäneestä ja tyhjäksi nyljetystä vuorimaasta, helpottaakseen
joukkojensa talvehtimista. Tämä käsky annettiin kuitenkin liian
myöhään. Sen johdosta kokonaisia joukko-osastoja sortui nälkään ja
viluun ja tuhoutui, kuten arvata saattaa. Kun kenties ei runo eikä
sankarikirja milloinkaan mainitse niiden traagillista loppua, teen minä
sen tällä vaatimattomalla paikalla.
Sukellussota.
Ajateltakoon, että 70 miljoonaa ihmistä elää puolittaisessa
nälänhädässä ja että monet heistä sortuvat verkalleen sen vaikutuksiin!
Ajateltakoon niitä monia rintalapsia, jotka äitiensä nälänhädän
johdosta kuolevat, ja niitä lukemattomia lapsia, jotka saavat tämän
jälkeen elinaikansa riutua ja sairastaa! Tämä ei tapahdu etäisessä
Intiassa tai Kiinassa, missä säälimätön kylmäsydäminen luonto on
evännyt hedelmöittävän sateen, vaan täällä keskellä Eurooppaa, keskellä
kulttuuria ja inhimillisyyttä! Puolittainen nälänhätä, jonka ihmisten
mahtisana ja väkivalta ovat synnyttäneet, ihmisten, jotka muuten
kerskuvat sivistyksestään! Mikä on tässä sivistystä? Ovatko he ihmisinä
korkeammalla niitä ihmisiä, jotka Armenian vuoristoissa koko
sivistyneen maailman kammoksi raivosivat turvattomia vastaan ja siitä
kohtalon rankaisemina tuhansittain sortuivat kurjaan kuolemaan? Näille
tylysisuisille anatolialaisille ei kuitenkaan ole koskaan puhunut muu
kuin kostonhenki, lähimmäisen rakkaus ei milloinkaan.
Mihin siis tähtää näiden niin "sivistyneitten" mahtisana? Heidän
suunnitelmansa on selvä. He ovat älynneet, ettei heidän sotavoimansa
riitä saattamaan voittoon heidän tyrannimaista tahtoaan, että heidän
sotataitonsa jää tehottomaksi heidän teräshermoista vastustajaansa
vastaan. Vihollisen hermot on siis pehmitettävä! Ellei se onnistu
taistelulla mies miestä vastaan, niin se onnistuu ehkä takateitä,
kotimaan kautta. Annettakoon naisten ja lasten nähdä nälkää! Tämä
tehoo, "jos Jumala suo", sotarintamalla olevaan mieheen ja isään, ellei
ehkä kohta, niin kuitenkin vähitellen! Ehkä päättävät nämä aviomiehet
ja isät laskea aseensa, sillä muutoin kohtaa kotimaassa kuolema vaimoa
ja lasta -- sivistyksen tuottama kuolema. Näin ajattelevat ihmiset ja
voivat niin vielä rukoillakin!
Vastustaja kylvää niskaamme amerikkalaisia granaatteja, miksi emme me
upota sen kuljetuslaivoja? Vai puuttuuko meiltä siihen keinoja?
Oikeuskysymyksiä? Missä ja milloin ajattelee vastustaja oikeutta? Näin
kyselee sotamies rintamillamme.
Kotimaa ja armeija kääntyvät tämmöisin ja tämänkaltaisin lausunnoin
johtajainsa puoleen, ei vasta elokuun 29:ntenä 1916, vaan jo aikoja
ennen. Pyrkimys käyttää sukellussotaa koko sen ankaruudessa kotimaan
kärsimysten lieventämiseksi oli jo olemassa ennen kuin minä astuin
ylimmäksi armeijan johtajaksi. Tässä säälimättömässä sodassa turvatonta
kotimaatamme vastaan tulee kysymykseen vain silmä silmästä, hammas
hampaasta. Kaikki muu tuntuu armottomuudelta omaa vertamme kohtaan.
Mutta vaikka meillä olisikin ase ja tahtoisimme sitä käyttää, emme
kuitenkaan saisi olla huomioon ottamatta seurauksia, jotka voisivat
johtua tämän tuhoisan taistelukeinon käyttämisestä. Vaikka kylmäverisen
vihollisen ei myönnetäkään ansaitsevan mitään huomiota, on kuitenkin
huomioon otettava tähän saakka puolueettomina pysyneet merta kulkevat
kansat. Tätä asetta ei saa käyttää niin, että kotimaa joutuu vielä
suurempiin vaaroihin ja huoliin, kuin mistä se tahdotaan vapauttaa.
Päätös siis horjuu, ymmärrettävää horjumista, jossa inhimillisilläkin
tunteilla on sanansa sanottavana!
Tämmöinen on asema kun tulen suureen päämajaan. Maalla ankara pula ja
siihen liittyy painava tärkeä merta koskeva kysymys. Ensi katsannolta
kuuluu sen ratkaisu valtakunnanjohdolle ja amiraaliesikunnalle; mutta
samalla se koskee läheisesti ylintä armeijanjohtoakin. Onhan selvää,
että meidän yleisistä sotilaallisista syistä täytyy koettaa saada
sukellussota pian käyntiin. Edut, joita voimme odottaa siitä
maasodalle, ovat kouraantuntuvat. Jo sekin, että vastustajain täytyisi
huomattavasti vähentää sotatarpeiden valmistusta tai niiden kuljetusta
meren poikki, olisi meille suuri kevennys. Sama on laita, jos
onnistuisi edes osaksi ehkäistä vastustajain merentakaiset sotatoimet.
Kuinka suuren huojennuksen se tuottaisikaan ei vain Bulgarialle ja
Turkille, vaan meillekin, meidän tarvitsematta silti uhrata tähän
saksalaista verta! Etäisempi mahdollisuus on vielä entente-maiden
raaka-aineitten ja elintarpeitten tuonnin saattaminen sietämättömän
vaikeaksi taikka ainakin Englannin asettaminen ratkaisevan
kysymyksen eteen: joko se ojentaa meille sovinnon käden tai kadottaa
maailmantaloudessa asemansa. Täten näytti sukellussota olevan omiaan
vaikuttamaan ratkaisevasti sodan kulkuun, näyttipä se vuoden 1917
alussa ainoalta keinolta, mikä meidän vallassamme vielä oli sodan
saattamiseksi voitokkaaseen päätökseen, kun meidät kerran pakotettiin
taistelua jatkamaan.
Syyskuun lopulla 1916 valtakunnanjohdolle laatimastamme kirjelmästä käy
selville, missä yhteydessä sukellussota käsityksemme mukaan oli koko
sota- ja valtiollisen aseman kanssa. Tämän kirjoituksen määränä oli
olla pohjana Washingtonissa olevalle lähettiläällemme annettaville
ohjeille:
"Kreivi Bernstorffille ilmoitetaan hänen henkilökohtaiseksi
opastuksekseen, ettei ententen aikomus murtaa itä- ja länsirintamamme
tähän saakka ole onnistunut eikä ole onnistuva, enempää kuin
hyökkäystoiminta Salonikista käsin ja Dobrudzassa. Sen sijaan
keskusvaltain sotatoimet Romaniaa vastaan edistyvät ilahduttavalla
tavalla. Kysymyksenalaista kuitenkin vielä on, voidaanko täällä jo tänä
vuonna saavuttaa menestys, joka lopettaisi sodan. Sen vuoksi on
toistaiseksi otettava lukuun mahdollisuus, että sota voi kestää
kauemminkin.
"Keisarillinen sotalaivasto sitä vastoin luulee Englannin
taloudelliseen tilanteeseen nähden lisättyä sukellusvenemäärää
häikäilemättä käyttämällä saavuttavansa nopeasti menestyksen, joka
muutamassa kuukaudessa saa päävihollisen, Englannin, rauhanajatukseen
taipuvaksi. Saksan ylimmän armeijanjohdon täytyi siitä syystä
toimenpiteihinsä liittää häikäilemätön sukellussota, muun muassa
siitäkin syystä, että asema Sommen rintamalla huojentuisi ampumavarain
tuonnin vähennyksen johdosta ja entente saatettaisiin havaitsemaan,
kuinka turhat sen yritykset tällä kohdalla ovat. Emme vihdoin voi
rauhassa katsella sitäkään, kuinka Englanti, ne monet vaikeudet
oivaltaen, jotka sen on voitettava, kaikin keinoin koettaa vaikuttaa
puolueettomiin valtoihin parantaakseen sotilaallista ja taloudellista
asemaansa meille vahingoksi. Kaikista näistä syistä täytyy meidän saada
takaisin toimintavapautemme, jonka toukokuun 4:ntenä antamassamme
nootissa itsellemme pidätimme.
"Yleinen asema kuitenkin muuttuisi täydelleen, jos presidentti Wilson,
viittaustensa mukaista aikomustaan noudattaen, antaa valloille
rauhanvälitysesityksen. Tämä ei kuitenkaan saisi sisältää määrättyjä
ehdotuksia maa-alueihin nähden, koska nämä kysymykset ovat
rauhankeskusteluissa käsiteltäviä asioita. Tämänkaltaisen teon tulisi
kuitenkin tapahtua pian. Jos Wilson tahtoisi odottaa siksi, kunnes
hänen vaalinsa on ohi tai aivan lähelle sitä, saisi hän tuskin enää
tilaisuutta moiseen toimenpiteeseen. Eivätkä keskustelut saisi
tarkoittaa ensinnä aselevon tekemistä, vaan sotapuolueiden tulisi
keskustella toistensa kanssa ja keskustelujen tulisi lyhyessä ajassa
johtaa valmistavaan rauhaan. Pidempi viivyttely huonontaisi Saksan
sotilaallista asemaa ja olisi siitä myös seurauksena valtain
lisävarustelut sodan jatkamiseksi seuraavaan vuoteen saakka, minkä
vuoksi sitten ei enää olisi lähiaikoina rauhasta toivoa.
"Kreivi Bernstorffin tulisi pohtia tätä asiaa eversti Housen kanssa --
välimiehen, jonka välityksellä hän keskustelee presidentin kanssa -- ja
hankkia tieto mr. Wilsonin aikeista. Presidentin rauhantoiminta, jonka
ulkonaisesti tulisi mieluimmin esiintyä omakohtaisena, otettaisiin
meidän puoleltamme vakavasti huomioon, ja tämähän jo olisi Wilsonin
vaalitaistelullekin menestys".
Vaikein kysymys on ja tulee olemaan: "Pitkänkö ajan kuluttua
voidaan sukellussodalla saavuttaa menestys?" Amiraaliesikunta ei
luonnollisestikaan voi tästä antaa muita kuin epämääräisiä lupauksia.
Mutta sen, kuten se sanoo, varovaisimmillekin arvioille perustuvat
laskut ovat meille niin suotuisat, että periaatteessa luulen voivani
kaupan päälliseksi ottaa vastaan sen vaaran, että uuden taistelukeinon
käyttämisen johdosta saamme yhden taikka pari uutta vastustajaa
niskoillemme.
Niin kiireellisenä kuin laivasto pitikin asiaa, vaativat kuitenkin
valtiolliset ja sotilaalliset syyt rajoittamattoman sukellussodan
lykkäämistä ohi vuoden 1916 syksyn. Silloisessa ylen jännittyneessä
sotatilanteessa emme saaneet hankkia itsellemme uusia vastustajia.
Meidän täytyi odottaa ainakin siksi, kunnes saatoimme olla varmat
Romanian-sotaretken suotuisasta päättymisestä. Jos se päättyisi hyvin,
olisi meillä jo riittävästi voimia pidättääksemme puolueettomia
naapurikansoja liittymästä vastustajaimme riveihin, vaikka Englanti
vielä kiristäisikin niiden taloudellista painostamista.
Sotilaallisiin syihin yhtyi valtiollisiakin. Sukellusveneaseen
käytännön lisäämistä emme tahtoneet ajatella ennenkuin
rauhanyrityksemme oli mennyt täydelleen myttyyn.
Mutta kun tämä rauhanyritys sitten raukesi tyhjiin, en minä enää
välittänyt muista kuin sotilaallisista näkökohdista. Sotatilanteemme
kehitys etenkin Romaniassa joulukuun loppuun mennessä teki nyt minun
vakaumukseni mukaan mahdolliseksi tämän tehokkaan aseen käyttämisen
mitä laajimmassa muodossa.
Tammikuun 9:ntenä 1917 Kaikkein Korkein Sotaherramme ratkaisi vastoin
valtakunnankansleri von Bethmannin mielipidettä amiraaliesikunnan ja
yleisesikunnan ehdotuksesta asian myönteisesti. Kaikki olimme selvillä
yrityksen painavuudesta.
Joka tapauksessa sukellussodan käyttäminen houkuttelevine toiveineen
moneksi ajaksi vahvisti siveellisesti suuresti armeijaa ja kotimaata
maasodan jatkamisessa.
Sodan päätyttyä meille niin kohtalokkaasti on luultu olevan oikeutettua
leimata rajoittamaton sukellussota uhkapeliksi. Näin koetettiin
valtiollisesti ja sotilaallisesti samoin kuin siveellisestikin
halventaa tätä meidän päätöstämme. Näin arvosteltaessa jätetään
huomioon ottamatta, että melkein kaikki ratkaisevat päätökset, eivätkä
vain ne, mitä sodassa tehdään, sisältävät suuren vahingonvaaran,
vieläpä että teon suuruus pääasiallisesti on siinä, että uskalletaan
suuri panos, ja on sen mukaan mitattavakin. Kun sotapäällikkö
sotatantereella lähettää taisteluun viimeiset reservinsä, tekee hän
vain sen, mitä hänen isänmaallaan on oikeus häneltä vaatia: hän ottaa
niskoilleen täyden vastuun ja osoittaa rohkeutensa astuessaan viimeisen
ratkaisevan askeleen, jota ilman ei voittoa ole mahdollinen saada.
Johtaja, joka ei voi tai ei tahdo vastuulleen ottaa viimeisen voimansa
uskaltamista menestyksen saavuttamiseksi, tekee rikoksen omaa kansaansa
vastaan. Ellei isku hänelle onnistu, silloin häntä tosin kyllä kohtaa
heikkojen ja pelkurien kirous ja ilkku. Mutta se on kerta kaikkiaan
sotamiehen kohtalo. Siinä ei olisi mitään suurta, jos se voitaisiin
perustaa vain varmoille laskuille ja jollei laakerien saavuttaminen
olisi riippuvainen vastuun rohkeudesta. Tämän rohkeuden kehittäminen on
ollut saksalaisen sotilaskasvatuksemme päämäärä. Tässä se saattoi
viitata oman historiamme suurimpiin esikuviin, samoin kuin
vaarallisimpain vastustajaimmekin valtavimpiin töihin. Onko kukaan
käyttänyt rohkeammin viimeistä voimaansa kuin suuri kuninkaamme
käytti sitä Leuthenin tappelussa ja siten pelasti isänmaansa ja
tulevaisuutensa? Eikö ole oikeaksi tunnustettu Napoleoninkin päätös,
kun hän Belle Alliancen tappelussa uskalsi lähettää tuleen viimeiset
pataljoonansa ratkaisun saavuttamiseksi; lähteäkseen tosin sitten
taistelutantereelta köyhänä kuin kerjäläinen, kuten Clausewitz sanoo?
Ellei Blücherin kaltainen mies olisi ollut korsikalaista vastassa,
olisi korsikalainen voittanut ja maailmanhistoria arvatenkin olisi
kulkenut toisia teitä. Ja toisella puolella tuo suuren riemun esine,
marsalkka Eteenpäin; eikö hänkin tässä ratkaisevassa taistelussa pannut
alttiiksi viimeistään? Kuulkaamme mitä ennen sotaa eräs kiivaimmista
vastustajistamme siitä lausui: "Kaunein sotatemppu, mitä koskaan olen
nähnyt maan päällä tehtävän, on Blücher vanhuksen, joka heitettiin
maahan, joutui hevosten kavioihin ja nousi pölystä pystyyn, ryntäsi
voitettuja sotamiehiään vastaan, pysäytti heidän pakonsa ja Lignyn
tappiosta johti heidät Waterloon suureen voittoon."
En tahdo tätä lukua päättää lausumatta julki epäilyksiä siitä
väitteestä, että muka Amerikan liityttyä vastustajiimme asiamme oli
lopullisesti menetetty. Odottakaamme ensiksi katsausta niihin
vaikeuksiin, joihin saatoimme vastustajamme sukellussodallamme ja
ajoittain suurella menestyksellämme maalla keväällä 1917. Saamme ehkä
silloin kuulla, että me jo monta kertaa olimme tempaamaisillamme
voitonseppeleen käsiimme ja saamme ehkä huomata senkin, että muut kuin
sotilaalliset syyt estivät sotaa päättymästä meille suotuisasti tai
ainakin siedettävästi.
Kreuznach.
Kun Romanian-sotaretki oli onnellisesti päättynyt ja asema idässä sen
johdosta vakiintunut, täytyi meidän tämän jälkeen sijoittaa länteen
toimintamme painopiste. Lännessä joka tapauksessa voitiin odottaa
taisteluiden varhaista alkamista seuraavana sotavuonna. Tahdoimme
olla lähellä näiden taisteluiden näyttämöä. Lännessä olevasta
pääkortteerista oli mahdollista helpommin ja pienemmällä ajanhukalla
olla välittömässä henkilöllisessä yhteydessä armeijaryhmäin kanssa.
Tämän lisäksi keisari Kaarle halusi toiselta puolen olla maansa
valtiollisten viranomaisten läheisyydessä, toiselta puolenhan ei
myöskään tahtonut luopua välittömästä henkilöllisestä seurustelusta
yleisesikuntansa kanssa. Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento muutti
sen vuoksi vuoden 1917 ensi kuukausina Badeniin, lähelle Wieniä.
Samalla katosivat kaikki syyt, jotka olivat vaatineet Hänen
Majesteettiaan meidän Keisariamme ja ylintä armeijanjohtoa olemaan
Plessissä. Helmikuussa muutimme päämajan Kreuznachiin.
Plessistä erotessamme tunsin erikoista tarvetta saada kiittää
sikäläistä ruhtinasta ja hänen virkamiehistöään suuresta
vieraanvaraisuudesta, jota meille oli osoitettu sekä kaikkien
virastojemme majoituksessa että yksityiselämässämmekin. Lisäksi saatoin
omasta puolestani muistella monia ihania ajometsästyksiä virasta
vapaina poikkeuksellisina iltoina sekä Plessin että sen lähellä olevan
Neudeckin hoitopiirissä.
Seutuun, johon nyt tulimme, liittyi muistoja entisestä
toiminnastani Reininmaakunnassa ajalta, jolloin olin yleisesikunnan
osastonpäällikkönä. Kreuznachin kaupunkiin itseensäkin olin silloin
tutustunut. Sen asukkaat osoittivat meille nyt kilvan liikuttavaa
ystävyyttä. Tämä ilmeni muun muassa siinä, että nuorten naisten kädet
koristivat joka päivä vereksillä kukilla kotimme ja yhteisen
ruokahuoneemme. Kaiken tämän otin vastaan kiintymyksen osoituksena koko
armeijaa kohtaan, jonka vanhimpiin edustajiin minä sodassa kuuluin.
Vähän sen jälkeen kun olimme Plessistä lähteneet erosi kenraalieversti
von Conrad Itävalta-Unkarin armeijanjohdosta tullakseen ylikomentajaksi
Etelä-Tirolin rintamalla. Syyt hänen eroonsa eivät ole minulle
tunnetut. Otaksuin, että ne olivat haettavat henkilölliseltä alalta,
koska minun käsitykseni mukaan ei ollut asiallisia syitä. Säilytän
hänet uskollisessa toverillisessa muistossa. Hänen seuraajakseen tuli
kenraali von Arz. Käytännöllinen pää, jolla oli terveet mielipiteet,
oivallinen sotilas, arvokas sotatoveri siis kuten hänen edeltäjänsäkin!
Hän kävi kiinni asiain ytimeen ja halveksi näennäisyyksiä. Luulen, että
vastenmielisyys valtiollisten kysymysten käsittelyä kohtaan oli meille
molemmille yhteinen. Mitä Tonavan monarkiassa vallitsevissa, minun
edellä koskettamissani oloissa oli mahdollinen saada aikaan, sen
kenraali von Arz minun vakaumukseni mukaan on ihmeteltävällä
sitkeydellään suorittanut. Tehtävänsä koko raskaudesta hän ei ollut
vähääkään epätietoinen. Sitä suurempaa tunnustusta ansaitsee, että hän
niin miehuullisen luottavasti kävi siihen käsiksi.
Mitä minuun yksityisesti tulee, vietin Kreuznachissa lokakuun alussa
70-vuotissyntymäpäiväni.
Hänen Majesteettinsa Keisarini, Kuninkaani ja Herrani osoitti minulle
sen suuren armon, että hän tänä päivänä ensimmäisenä kävi kotonani itse
lausumassa minulle onnentoivotuksensa. Tämä oli minulle päivän korkein
pyhitys.
Matkalla virkarakennukseemme tervehti minua myöhemmin Kreuznachin
nuoriso syysauringon säteilevässä loisteessa; yhteisen työhuoneistomme
ovella odottivat minua työtoverini, läheisessä puutarhassa kaupungin ja
ympäristön edustajat, haavoittuneet ja sairaat nuoret sotilaat, jotka
kylpykaupungin parannuspaikoissa olivat hoidettavina, ja heidän
vieressään veteraanit, sotatoverit ammoin kuluneilta ajoilta.
Päivän päätti pieni sotainen välikohtaus. Syystä, jonka perille en
koskaan päässyt, oli alkanut levitä huhu, että tänä päivänä suurta
päämajaamme vastaan todenmukaisesti tehtäisiin suuri lentohyökkäys.
Mahdollista oli, että joku vastustajan lentokoneista tänä iltana, kuten
niin usein ennenkin, pitkin Nahea pyrki Saarin linjalta Reinin linjalle
tai päinvastoin. Ei ihmettä, että mielikuvitus työskenteli vilkkaammin
kuin tavallisesti ja että yöllä maan ja säteilevän kuun välillä nähtiin
ja kuultiin enemmän kuin mitä siellä todenteolla oli. Joka tapauksessa
puoliyön aikaan lentäjiä torjuvat tykkimme aloittivat kiivaan kestävän
tulen. Suuren ampumanopeuden johdosta käsillä olevat ammukset pian
loppuivat ja saatoin rauhallisesti nukkua siinä ajatuksessa, ettei
minua enää häirittäisi. Seuraavana päivänä Kaikkeinkorkein Sotaherrani,
minun ollessani esittelyllä, näytti minulle suurta maljaa, joka oli
täynnään saksalaisten ammusten siruja, hänen asuntonsa puutarhasta
koottuja. Jonkinlaisessa vaarassa olimme siis kuitenkin olleet. Osa
kreuznachilaisista muutoin oli pitänyt yöllistä ammuntaa
syntymäpäivänviettoni sotilaallisena päätöksenä.